Advertisement
Huhtikuun 14 p. 1900 olin vapaa ja jatkoin vanhaa elämätäni. Otin ryypyn suruuni ja aloin uhmailla Jumalaa ja ihmisiä. Olin kärsinyt rangaistukseni ja päätin poliisille näyttää, etten siltä ollut parantunut. Esiinnyin julkean röyhkeästi ja raivostuin, jos poliisi minua puhutteli.
Vapunpäivää päätin viettää oikein juhlallisesti ja ryyppäsin harmissani niin että aamulla rääyisenä ja kurjassa tilassa jouduin poliisin huostaan. Kolmensadan kruunun arvoinen pukuni, joka aamulla lähtiessäni oli aivan uusi, oli nyt mennyttä kalua. Päivemmällä saatettiin minut sairaalaan, jossa sain maata kolme viikkoa. Neljäntoista vuorokauden perästä jouduin taas kiinni, mutta pääsin poliisikamarista vapaaksi. Ilossani ryyppäsin vähän liiaksi ja sain samana iltana maksaa 20 kr. sakkoa. Kuukauden päivät kuleksin taas irtolaisena ja pääsin sitte neljäksi kuukaudeksi vankilaan.
Nyt menetin rohkeuteni. Maksoi mitä maksoi, en voinut olla kertomatta kohtaloani vanhemmilleni. Pyysin heiltä apua, sillä tunsin itseni niin väsyneeksi, etten mitenkään kestäisi vankilassa pitempää aikaa. Mutta vanhempani kauhistuivat ja kirjoittivat, etteivät voineet käsittää, että joku heidän lapsistaan istuisi vankilassa. Minun täytyi kestää rangaistusaikani loppuun. Mutta vankilassa vaan paaduin. Kun pääsin vapaaksi, ryyppäsin kahta kauheammin. Luisuin yhä syvemmälle.
Kuukauden perästä jouduin sairaalaan leikattavaksi. Se kauhistutti minua sillä veistä olin aina kammonut. Mutta täällä ei minun mielipidettäni kysytty.
Kirjoitin äidilleni ja hän matkusti luokseni vähääkään aavistamatta minkälainen olin. Puhuteltuaan lääkäriä ja saatuaan kuulla tautini oli hän vähällä pyörtyä. Kirjoittaessani vankilasta kotiin sanoin, että jouduin sinne kun en ollut huolehtinut itseäni henkikirjoihin.
Äitini oli aivan suunniltaan, sillä se oli suurin murhe minkä voin hänelle tuottaa. Aina olen muistava äitini muodon, kun hän vuoteeni vieressä varoitti toisia tyttöjä sanoen: "Jos äitinne vielä elää, niin ajatelkaa häntä ennenkuin on myöhäistä."
Minua ei miellyttänyt, että äitini puhutteli noita tyttöjä, jotka aina olivat olleet minulle ilkeitä ja siksi pyysin häntä poistumaan. Ja kun hän rukoili minua: "Anna itsesi Jumalalle lapsi", niin vastasin uhkamielin: "En, sillä minä saan kärsiä enemmän kuin olen ansainnut."
Äitini pudisti nyrkkiään kasvojeni edessä sanoen: "Jumala on sen tekevä", ja niin meni hän jäähyväisiä sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä teki ja minä olin siksi liikutettu, etten tiennyt mitä vastasin. Heti hänen mentyään kaduin sanojani ja itkin katkerasti sitä että olin saattanut hänelle niin paljon murhetta.
Leikkaus toimitettiin ja minä sain äärettömästi kärsiä niinä viitenä kuukautena, jotka vietin sairaalassa. Vanhempani lähettivät minulle sata kruunua, jotka kerran olin rehellisesti ansainnut, vaan jotka tuhlasin nyt samalla kun kauppasin ruumistani.
Kun vihdoinkin pääsin sairaalasta, sain samana päivänä mennä vankilaan sakkoja sovittamaan ja pääsiäistä viettämään. Neljäntoista päivän vankeuden jälkeen täytyi kuukaudeksi mennä sairaalaan, sillä leikkauksen tuottama haava oli auennut. Tuskin kerkesin yhdestä onnettomuudesta selvitä kuin jo jouduin toiseen.
Eräänä iltana olin mennyt levolle, kun kaksi miestä tuli huoneeseni, makasivat minut väkivaltaisesti ja repivät rintani ja kasvoni niin että parin kuukauden ajan olin hyvin surkean näköinen. Katkeroiduin ja ilmoitin heidät salapoliisille, mutta siellä selviytyivät he vähällä koko jutusta. Poliisit olivat aivan välinpitämättömiä koko asiasta, olihan kyseessä vaan huonomaineinen tyttö, jota miehet olivat rääkänneet.
Sellainen haava ei koskaan mene umpeen, sillä vaikka käyttäydyinkin huonosti en kumminkaan tee toisille pahaa. Ja sittenkin saan minä niin paljon kärsiä ja tuollaiset raa'at väkivallan tekijät saavat kulkea vapaana. Tämä kiihoitti minua yhä enemmän poliiseja vastaan.
Jonkun päivän perästä jouduin tekemisiin tarkastuspoliisin kanssa ja sain ilman mitään syytä istua vahtikonttorissa. Tämä tietysti katkeroitti minua, käyttäydyin hävyttömästi poliisia kohtaan ja jouduin taas viideksi kuukautta vankeuteen.
Pyysin nöyrästi poliisilta päästä asuntooni sen verran että saisin tavarani säilöön, sillä ne olivat kaikki jääneet hujan hajan. Mutta sitä ei minulle suotu. Sain istua neljän seinän sisällä tietäen, että toiset vievät kaiken sen mitä itseäni myömällä olin koonnut. Kirjotin emännälleni ja pyysin hänen ottamaan vaatteeni korjuuseen, mutta hän vastasi tylysti, etteivät käyttämäni puvut olleet minun. Näin opin tuntemaan minkälainen viimeinen emäntäni oli.
Mutta olipa toinenkin, jota jumaloin enemmän kuin emäntääni. Ja istuissani yksinäisyydessä ajattelin, että voisin luopua tuosta kauheasta elämästä, mutta silloin en enää saisi olla rakastettuinikaan läheisyydessä. Tunsin, etten voisi jättää Berttaa ja hänen perhettään. Bertta oli aina ollut parhain ja uskollisin ystäväni ja minä ihmettelin hänen ystävyyttään, että se kesti vaikka tuon tuostakin panin hänet koettelemukseen nähdäkseni onko se pysyväistä. Vaikka olisin ollut kuinka tyly, käskevä ja uhkaileva, ei hän milloinkaan väsynyt minuun.
Tyttötuttavani viekoitelivat minulta rahoja ja vaatteita, ja vaikka monasti olin polttanut siipeni, en kuitenkaan väsynyt heitä auttamasta, vaan lainasin heille aina viimeiseen ropoon saakka, uskoen että he maksavat takaisin. Mutta sitä sain odottaa.
Tuntui tuskalliselta huomata miten hekin pettivät, sillä itse olin aina rehellinen. Möin kyllä itseni paheen palvelukseen, mutta siitähän sain itse kärsiä ja se oli mielestäni kokonaan toinen asia. Mutta rehellisyyttä ennen kaikkea. Vaikka juovuspäissäni uhmailinkin poliisia, enkä oikein tiennyt mitä kiukuissani sanoin, olin kuitenkin oikein ajatteleva ja hyvä ihminen ja pelkäsin tehdä vääryyttä tai vahingoittaa toisia. Hartain toivoni oli olla kaikille oikeudenmukainen.
Vankilassa mietin ja surin elämätäni ja aloin hautoa ajatuksissani itsemurhaa. Kuolema voi ainoastaan pelastaa minut tästä orjuudesta. Mutta miten olikaan, aika kului, vankeusaikani loppui ja taas pääsin vapaaksi.
Advertisement