Mitä näinkään palattuani asuntooni!

Vaatekaappi oli auki, helyt ja koristeet murskana ja arvokkaimmat tavarani olivat tiellä tietymättömillä.

Muistin raamatunlauseen: "Älkää kootko maanpäällistä tavaraa, jota koi syö ja ruoste raiskaa, vaan kerätkää itsellenne taivaallisia aarteita". Siinä olivat komeat pukuni repaleisina ja ryysyisinä todistaen maallisuuden katoovaisuutta. Ja ystäväni, joista en luullut voivani luopua, karttoivat minua. Bertankin sydämellisyys oli laimentunut.

Paholainenko lie kytkenyt minut kiinni siihen ravintolaan, jossa jo kaksi vuotta olin oleskellut, kun en siitä voinut irtautua, vaikka huomasinkin siellä vajoavani yhä syvemmälle. Tein sovinnon emännän kanssa, lupasin juoda vähemmän ja antaa poliisin olla rauhassa. Mutta se oli helpommin luvattu kuin tehty.

En voinut päivääkään tulla toimeen juomatta, sillä tuskat, joita "vapaudessa" kärsin, olivat kahta kauheammat kuin ne, joita vankilassa kestin. Aika ajoin en voinut syödä enkä maata, enkä voinut ajatella muuta kun että lopettaisin surullisen elämäni.

Purevan kylmänä talvi-iltana hautauduin ravintolan lähellä lumihankeen, sillä elämäni ei ollut mielestäni sitä suurempi arvoinen. Mutta poliisi oli heti jäljilläni ja kuletti minut vahtikonttoriin, jossa sain sakkoa itsemurhayrityksestä. Minut pantiin putkaan, jossa huusin minkä jaksoin, että ottaisivat henkeni, mutta silloin kuulin useita ääniä ja ilkeätä rattaiden kolinaa, luulin itse paholaisen saapuvan minua ottamaan. Tästä säikähdin niin että nukuin.

Aamulla en tiennyt mihin lähteä, olin vakuutettu, ettei minua entiseen asuntooni huolittaisi. Pyysin poliisin lähettämään minut vankilaan, sillä sinne olin aina tervetullut. Mutta hän lähetti minut salapoliisiosastoon ja siellä taas koetettiin päästä minusta erilleen. Niinpä jouduin tarkastusasemalle. Elämään kyllästyneenä ja epätoivoisena pyrin taaskin tuohon kidutushuoneeseen, jossa ennenkin niin äärettömästi olin kärsinyt. Mutta sellaisessa mielentilassa eivät he uskaltaneet jättää minua yksin vaan lähettivät sairashuoneesen.

Kärsin sanomattomia tuskia. Päättelin, että tämä on viimeinen kerta kun kulen näillä likaisilla teillä, tapahtukoonpa sitte mitä hyvänsä, kunhan ei vaan tällaista... Kolmeen yöhön en osannut nukkua. Jos vähänkin torkahdin, tuntui minusta kuin olisin syöksemäisilläni helvettiin. Makasin huumautuneena jyrkänteen reunalla. Olin pyytävinäni toisia ihmisiä rukoilemaan edestäni, kun en itse sitä voinut tehdä.

Kerran olin aivan nukahtamaisillani kun kello löi kaksitoista. Kauhistuneena tunsin ettei minulla enää ollut armon aikaa sillä viime hetkeni oli tullut. "Joudun kadotukseen", huusin, "rukoilkaa puolestani", joka kellon lyönti oli kuin puukon isku sydämeeni ja minä odotin kuolemaa. Huusin toisille: "Sydämeni murtuu", mutta he käskivät pilkaten minua vaikenemaan.

Vilusta väristen ja hikoillen makasin näin kolme vuorokautta. Väliin olin ajelehtivina meren aalloilla, jotka heittivät minut hyrskyjen keskelle. Ja toiset ihmiset vaan katselivat auttamatta. Niinhän se oikeastaan oli todellisuudessakin.

Pelkäsin kuolemaa, sillä olin nähnyt sen kauhistuttavimmassa muodossa ja päätin että käyköön minulle maailmassa kuinka tahansa en tuon koommin yritä enää itsemurhaa.

Sairashuoneen lääkäri kehoitti useita kertoja minua jättämään huonon elämäni ja menemään turvakotiin. Mutta olin mielestäni liian repaleinen sinne menemään, eikä tuollaiset kodit minua ylimalkaan miellyttäneet. Kaikessa tapauksessa täytyi minun ensiksi saada vähän rahaa lunastaakseni siellä täällä olevat vaatteeni ja sitten tahdoin kyllä hakea itselleni kodin, jossa saisin levätä.

Näin jouduin taas ulos syntiseen maailmaan. Lähdin kolkkoon römpsyilmaan ja ajattelin jo, että sittenkin olisi paras seurata lääkärin neuvoa. Mutta toinen ääni sanoi: "Kun lapsi saa tahtonsa läpi niin herkiää se itkemästä."

Mutta onni väisti minua ja vastoinkäymiset kilvan tulivat tielleni ja minusta tuntui kuin olisi kuolema kaikkialla ollut vastassani.

Kerran menin kirkkomaalle ja istuin hautakivelle haaveilemaan: Pian päättyy matkani ja silloin haluaisin tulla kätketyksi tämän kiven alle. Mutta taas oli poliisi kintereilläni ja sakotti minua 60 kruunua. Kaikkialla vainottiin minua, ei ollut maanpäällä paikkaa, jossa olisin saanut rauhassa olla.

Toisena iltana heittäydyin Nybrovikeniin.

Mutta Herran tahto oli, että jäisin eloon, eräs urhoollinen mies heittäytyi jälestäni ja pelasti minut. Tämän kamalan seikkailun jälkeen olin hyvin sairas. Poliisikamarissa sain sitten kuivata vaatteitani aamuun saakka.

Mihin nyt lähteä? Vaatteeni olivat riekaleina ja itse olin henkisesti ja ruumiillisesti turmeltunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä langenneiden naisten turvakotiin, missä hyvät ihmiset tahtoivat auttaa ja kohottaa minunlaisiani, jolta maailma oli kaiken ottanut ja sitten hyljännyt oman onnensa nojaan. Kiinnyin heihin lämpimästi ja tunsin, että heidän rukouksensa puolestamme tulivat kuulluiksi. Minäkin rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta voittamaan itseni.

Pahahenki ei hevillä luovu saaliistaan kun sen kerran on niin lujasti saanut kytketyksi ja minulle alkoi yötä päivää kestävä luja taistelu.

Jumala ja pahahenki taistelivat tässä ihmissielusta, kumpikohan voittaisi? Kaikki riippui minusta ja minä heikko raukka en voinut vastustaa kiusaajan ääntä. Sillä vaikka Jumalan käsi lepäsi raskaasti päälläni riistäydyin siitä irti ja haavoitin itseäni yhä enemmän niissä myrkyllisissä okaissa, joita elämäntielleni oli siroiteltu. Kuulin Jumalan lempeän äänen: "Autuaat ovat ne joiden pahat teot ovat anteeksi annetut ja synnit pois pyhityt." Mutta minulla ei ollut rauhaa turvakodissa, halusin ulos maailmaan. Täällä puuttui minulta vapaus, vaatteet ja rahat. En voinut tyytyä siellä vallitsevaan yksinkertaisuuteen. Jos Jumala olisi edes osittainkaan täyttänyt toiveeni, niin olisin koettanut kestää siellä. Mutta hän ei antanut mitään näkyväistä merkkiä.

Rukoilin kodin johtajattarelta lupaa päästäkseni ulos, mutta sitä ei sallittu. Silloin näytti niinkuin Jumala olisi käsittänyt minut paremmin kuin ihmiset, sillä onnistuin päästä sieltä ilman lupaa.

Alussa näytti kaikki käyvän hyvin, mutta pian lehti kääntyi ja minä jouduin taas poliisin käsiin. En voinut enään hillitä juomahaluani, enkä välittänyt määräpäivänä mennä tarkastusasemalle. Sitäpaitse olivat kolmen vuoden surut tehneet minut hiukan hassahtavaksi. Ei riittänyt että sekä katu- että tarkastuspoliisit minua ankarasti vaanivat ja saattoivat minulle sekä sielun että ruumiin kärsimyksiä, mutta kaiken lisäksi hakkasin itse päätäni kivimuureihin lopettaakseni siten elämäni.

Milloin vain poliisi minua puhutteli, raivostuin aina hirveästi ja lopuksi minut tuomittiin Norrköpingiin kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt koetin tyytyä kohtalooni, rukoilin Jumalaa auttamaan minua tästä kauhistavasta elämästä ja pyrin kaikin voimin alkamaan parempaa. Mutta kaikki mikä tähän asti oli minua viehättänyt ja hurmannut ei silti ollut minusta arvotonta. Minun täytyi saada uusi mieli voidakseni luopua kaikesta mikä minua viekoitteli. Niin kauan kuin olin syvimpään suruun sortunut, oli kylläkin helppoa jättäytyä Jumalalle. Mutta sitten tuli toisia hetkiä, jolloin tunsin kuinka entiset huvit vetivät minua pyörteisiinsä niin että oli mahdotoin niitä vastustaa.

Tänä aikana näin paljon herättäviä unia. Kerran olin näkevinäni orjantappuraseppeleen maassa ja minä katselin sitä tarkasti ihmetellen. Toisen kerran uneksuin saavani surureunaisen kirjeen, jonka kuorella oli täydellinen nimeni, jota tavailin ja luin lukemistani. Kohta senjälkeen sain kuulla että yksi onnettomuustovereistani oli siirtynyt ijäisyyteen, mutta sitä ennen ollut erääsä turvakodissa ja siellä valmistautunut kuolemaan. Tuo kirje varoitti minua sanoen: varo, ensikerran on sinun vuorosi. Eräs toinen toverini joka yhtäkkiä päätti elämänsä synnissä, varoitti minua unessa, ennenkuin tiesin hänen poismenostaan.

Minä mietiskelin paljon raamatun totuutta ja uneksin olevani kirkossa, jossa oli pyhä pappi, joka pyysi saada raamattua luettavakseen. Minä näin selvästi kun hän otti kirjan ja siihen oli kullatuilla kirjaimilla kirjoitettu: _Jumalan pyhä istuin_.

Erittäin huolestutti minua se, että toiset saivat rankaisematta tehdä minulle vääryyttä, jota vastoin minä sain kärsiä vähemmistäkin rikoksistani. Unissani olin taivaassa saavinani korvauksen kaikesta maan päällä kärsimästäni vääryydestä.

Tunsin kuinka Jumala vaikutti sydämeeni ja minulla oli halu seurata hänen kehoituksiaan. Mutta en voinut kokonaan uhrautua hänelle. Vielä vähän aikaa tahdoin olla valloillani. Näiden muurien sisällä olin taistellut ja kärsinyt, nyt tahdoin näyttää itsenäisyyttäni. Voisiko Jumala kieltää minulta viattoman huvin, olinhan niin vähän saanut nuorena viattomasti huvitella? Tuskinpa voisin siitä kieltäytyä, palattuani jättämääni kiusauksen kaupunkiin.

Sunnuntaina kun soiton säveleet kuuluivat yksinäisyyteeni, sykähteli sydämeni ihastuksesta. Pian pääsen vapaaksi ja saan täysin siemauksin nauttia luonnosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, josta olen ollut eroitettu. Samana päivänä luin "Sanningsvittnetissa" lauseen, jossa mielestäni Jeesus erityisesti puhui minulle: "Särjettyä ruokoa en ole murentava enkä tuikkaavaa sydäntä sammuttava." Pappi puhui saarnassaan kaidasta ja leveästä tiestä: "Menkää ahtaasta portista sisälle."

Minulla oli leveä tie edessäni.