Syksyllä 1898 tulin tarkastuksen alaiseksi ja samana syksynä jouduin sairaalaan, olin silloin kaksikymmenyksi vuotias. Ihmettelin siellä olevia ihmisiä ja hoitajamme olivat minusta julmuria, sillä en silloin käsittänyt, että me prostitueratut naiset olimme maailman kehnoimmat.

Monet harmit kärsittyäni pääsin vihdoinkin parantuneena sairaalasta ja minut käskettiin erääseen inhoittavaan huoneeseen toisten prostituerattujen naisten kanssa.

Tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi vaikka olinkin liiaksi sokea käsittääkseni mihin pohjattomaan syvyyteen olin langennut. En ajatellut muuta kuin että asiat olivat niinkuin niiden pitikin olla. Mutta huone, jossa istuin kuin lintu häkissään, oli kylmä, kolkko ja epäsiisti, johon ei auringon eikä kuun säteet päässeet tunkeutumaan. Mihin turvautua? Arkkuni ja omaisuuteni olin saanut, mutta ei ollut mihin lähteä. Paras oli tyytyä kohtaloonsa.

Emäntäni lohdutti minua parhaimpansa mukaan: varmaan siellä pian saavutan onneni ja pääsen hyville päiville, olinhan niin nuori ja sievä, en näyttänyt seitsentoista vuotiasta vanhemmalta... Ihastuneena kertoi hän sitten kävijöille, että olin viaton kuin lapsi, joka ei vielä ollut kerinnyt turmeltua. "Hän on hiukan ujo ja näyttää aremmalta kuin toiset, mutta se ei estä"...

Nuo emännät ovat vielä kehnommat kuin me tyttöraukat.

Seuraavalla emännälläni oli sikarimyymälä ja hän osasi peijata yksinkertaisia tyttöjä. Olin niin ymmärtämätöin, että uskoin kaikista ihmisistä hyvää, jonka vuoksi hänen onnistui houkutella minulta kaikki rahat mitä ansaitsin. Lopuksi vuokrasin huoneen eräästä ravintolasta, jonka emäntä ansaitsi minulla hyvät rahat.

Olin täydelleen paheisiin vajonnut, unohdin vanhempani ja elin vain pukuja ja huveja varten. Minusta pidettiin, kaikkialla mihin tulin juhlittiin minulle, olin päässyt nautintojen huipulle. Ihmiset imarrellen ylistivät minua siroksi ja kauniiksi. Kuvastimeni vahvisti heidän puheensa todeksi, joten ei ollut ihme, että olin niin hyvissä välissä herrojen ja noiden rakastettavien emäntien kanssa.

Toverini kadehtivat minua, heidän kanssaan jouduin usein riitaan. Enkä enää ollut yhtä kaino ja lempeä luonani käyville herratutuillekaan kuin ennen olin ollut, vaan nautin nähdessäni heidän olevan kyllin tyhmiä mairitellessaan minua. Olin hyvin itserakas, ja turhamainen.

Mutta "kaikella on aikansa", niinkuin pastori sanoi ja minulle ei onni kaukaa hymyillyt. Ihminen on onnensa päivinä kuin puu, jonka ympärille kansa kerääntyy niin kauan kun se hedelmiä kantaa. Vaan kun hedelmät ovat korjatut, jää se oman onnensa nojaan myrskyn ja pahanilman runneltavaksi.

Matkustin vanhempieni luokse, jotka mitään aavistamatta ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tosin olivat he sanomalehdestä lukeneet, että minua oli varoitettu irtolaisuudesta, sisareni oli kätkenyt päänsä sanomalehteen ja itkenyt katkerasti minun tähteni, mutta kun nyt saavuin hienona ja komeana, voin kaikenmoisilla verukkeilla helposti karkoittaa silloin, syntyneet epäluulot. Itsekseni ajattelin: "Suokoon Jumala, että voin salata rikollisuuteni."

Tukholmaan palattuani otettiin minut riemulla vastaan entisessä asunnossani ja minä aloin taas nauttia elämästä niinkuin ennenkin.

Mutta lopuksi ihminen kyllästyy kaikkeen, mikään ei ole pysyväistä. Väsyin kaikkeen huvitteluun jopa vapauteenkin. Mittani oli täysi. Olin tyhjentänyt nautinnon pikarin loppuun. Nyt aloin niittää mitä olin kylvänyt. Herramme mylly jauhaa hitaasti, hitaasti mutta hienosti.

Matka-arkkuni oli valmiina, olin pukeutunut silkkiin ja samettiin aikeessa matkustaa Göteborgiin. Mutta silloin sanoi näkymätön ääni: "Tähän saakka, vaan ei edemmäksi, nyt asettuvat ylpeät aaltosi"...

Matkani vaihtuikin vankilaan. Jouduin vankikoppiin salpojen taakse-, siellä ei kukaan välittänyt minusta enempää kuin kylmästä kivestä, tuskin olisi halunnut vesipisaraakaan minulle tarjota.

Se tuntui liian kovalta. En olisi uskonut, että Jumala ja ihmiset minut niin kokonaan hylkäävät. Sellaista kohtelua en ollut ansainnut, sillä minä puolestani en ollut vahingoittanut ketään lähimäisistäni. Aloin käsittää, että itseäni vastaan rikoin pahimmin. Huomasin mitä sain niittää. Olin myönyt ruumiini, terveyteni, nuoruuteni, tulevaisuuteni, onneni ja rauhani. Ja mitä sain palkakseni? Epätoivon tuskat kolkkojen muurien suojassa, häpeän ja ennen aikaisen kuoleman.

Tulin kauniin, syntisen kaupungin yöelämän hälinästä, olin tottunut vaan nauttimaan kaikesta mikä hurmaa ja viehättää ja nyt täytyi minun istua liikkumatta, näkemättä. Olisin voinut vaikka verikyyneliä itkeä.

Epätoivossani aloin etsiä armoa ja apua Jumalalta, sillä kukaan muu ei minua nyt voinut kuulla. Kävelin edestakaisin väännellen käsiäni. Jospa liipaisin Jumalalle alkaa uutta elämää, kun vaan pääsen vapaaksi täältä, huokasin itsekseni. Mutta mahdotonta on irtautua maailmasta niin äkisti. Silloin täytyisi erota hyvistä ystävistään, emännästäni ja Bertasta, josta niin äärettömästi pidän. Hyvä Jumala, sinä tiedät miten heihin olen kiintynyt. En voi heitä jättää, he ovat liian hyviä minulle, se on mahdotointa...

Tahdoin palvella kahta herraa, mutta se ei onnistunut. "Joka ei luovu kaikesta minun tähteni, hän ei ole minulle kelvollinen", kuulin taivaallisen äänen puhuvan. Jumala antoi minun kylläkin kokea minkä arvoiset maalliset ystävät ovat ja miten kauan heidän rakkautensa kestää: "Minun tieni eivät ole teidän tienne, sanoo Herra."

Minut tuomittiin kahden kuukauden vankeuteen. Väliin uhmailin, toisin ajoin rukoilin Jumalaa. Kaikessa tapauksessa kärsin väärin toisiin ihmisiin verraten, sillä tuomarini olivat rikostovereitani. Kiukustuin koko yhteiskuntaan, joka suvaitsi sellaisia lakeja ja suosi prostitutionia ja rankaisi noita onnettomia vasta sittenkun heillä ei enää ollut tarmoa revästä itseään irti tuosta kurjuudesta. Minä olin ainakin sitä mieltä, että kun kerran olin langennut ja häväissyt oman sekä vanhempieni nimen, niin ei minulla enää ollut mitään menetettävää. Koko maailman rahoilla en olisi voinut saavuttaa menetettyä viattomuuttani, rauhaa ja kunniaani. Elämäni oli mennyttä.

Tämä oli ensimäinen vastoinkäymiseni ja ensi kerta kun aloin kohtaloani miettiä.