Tunsin itseni ruumiillisesti ja henkisesti murtuneeksi liiasta työstä kartanossa jonkatähden otin itselleni paikan yksinäisessä seudussa pari peninkulmaa kaupungista, siellä jouduin yksin surullisine ajatuksineni. Muistan kirjoittaneeni kotiin äidilleni, kuinka äärettömän onneton olin vieraiden toverieni joukossa, jotka vaan pilkkasivat minua.

Kun talonväkeni huomasi, että tulin surusta aivan mielettömäksi — en todellakaan ollut täysijärkinen niihin aikoihin — sain vihdoin luvan lähteä tieheni ja niin palasin Norrköpinkiin, jossa sain paikan erään makkarakauppiaan luona. Siellä oli kumminkin niin siivotonta, etten siellä kauvemmin viihtynyt, vaan menin kuukauden ajaksi vanhempieni luokse ja sitten kevätmuutossa uuteen palveluspaikkaan.

Nyt olin vihdoinkin onnistunut saamaan hienon ja siistin paikan, mutta alituista touhua sielläkin oli eikä lepoa sunnuntaina enempi kuin arkenakaan. En voi kuitenkaan valittaa, sillä isäntäväkeni koetti sääliä minua kun olin sairas, eikä vihastunut vaikka usein käyttäydyin kömpelösti. Sellaista paikkaa ei minulla ollut koskaan ennen ollut.

Siitä huolimatta sovin kumminkin siellä olevan kamarineidin kanssa, että syksystä tulisin hänen kotiinsa palvelijaksi. He asuivat lähellä Tukholmaa ja elivät hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Täällä olin aivan kuin nunna luostarissa, ei ollut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisi saanut vaihtaa ajatusta ja sitäpaitse olin jo tottumatoin keittiötoimiin, joten käteni sierettyivät ja halkeilivat, etten kaikin ajoin voinut niitä liikuttaakaan. Siksi en kestänyt kaukaa, vaan päätin matkustaa Tukholmaan. Onnettomuudekseni sinne matkustinkin.

Tämä tapahtui näyttelykesänä 1897, se oli ilon aika kaikille muille paitsi minulle, sillä mitäpä tiesin minä kaikesta siitä komeudesta ja loistosta, joka silloin Tukholmassa vallitsi. Olin aamusta iltaan työssäni, enkä muusta maailmasta tiennyt mitään.

Toisinaan kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi sepitin haikeita runoja, joissa valitin miten elämäni auringotta ja kesättä kuluu. Se oli lapsellista, olin vasta yhdeksäntoista ja kuvittelin, että koko nuoruuteni oli jo mennyttä. Hyräilin alinomaa surullista säveltäni, valitellen että olen jo näin vanha, enkä vielä ole nuoruutta tuntenut. Miksi oli Jumala antanut minulle niin raskaan mielen.

Näyttelyn aikana asui muutamia köpenhaminalaisia ylioppilaita rouvani luona. Hyvästellessä anasti yksi heistä minulta suudelman, en koskaan unohda tuota ensi suuteloa, joka poltti huuliani. Niin vähän kuin se merkitsikin, oli se kyllin voimakas herättämään tunteeni ja minä käsitin kaipaavani rakkautta, hellyyttä ja hyväilyä.

Olin kaksikymmenvuotias saadessani viimeisen kerran paikan perheessä. Raskasmielisyyteni oli haihtunut ja minä aloin taas virkistyä, mutta vaikka emäntäni oli minuun hyvin tyytyväinen, väsyin kumminkin sielläkin ja aloin hakea kevyempää paikkaa.

Sain paikan ravintolassa. Moni kielsi minua sinne menemästä — "se ei ollut sopiva paikka nuorelle tytölle" j.n.e. — mutta minä en siitä välittänyt. Olin aina luottanut itseeni ja ajattelin, että joka antoi itsensä vietellä, tyytyköön kohtaloonsa, minua vaan ei kukaan pettäisi.

Mutta pian alkoi kiusaaja vainota saalistaan. Ja siinä oli karitsa, jonka helposti sai pauloihinsa, kun vaan osasi sopivan tilaisuuden valita. Voi noita kirottuja roistoja, jotka saadakseen hetken tyydytyksen raaoille himoilleen syöksevät köyhän tytön ijankaikkisesti turmioon! Onko sellaisella ihmisellä omaatuntoa? Ei, ei!

Olin totutettu taipumaan toisten tahtoon ja siksi niin vähällä suostuin sen toivomuksiin "joka vaan tarkoitti hyvää minulle ja tahtoi hankkia minulle parempaa toimeentuloa kuin palvelijan toimi sellaisessa paikassa"... Niin hän puheli.

Muistan kuinka hävyttömästi tuo konna kohteli minua ensikerran tavatessamme, mutta kun hän huomasi, ettei väkivalta auttanut, keksi hän toisen keinon, jolla onnistui. Mitä hän välitti siitä, jos turmelikin lapsellisen, yksinkertaisen tytön elämän ja antoi tämän kärsiä halpamaisen tekonsa seuraukset. Hän ehkä hekumoi ylellisyydessä ja huveissa samalla aikaa kuin minä, vietelty, istuin vankilaan teljettynä, jonka pian jätän astuakseni taas uuteen.

Sain hankkia itselleni uuden paikan ja tulin hienompaan ruokailupaikkaan. Mutta siellä kohdeltiin minua samoin kuin tuossa kehnossa ravintolassa. Omituista miten nopeasti alaspäin liukuminen käy kun kerran ensi askel turmeluksen tiellä on otettu. On aivan kuin näkymätön suojelija olisi jättänyt ihmisen oman onnensa nojaan. Omatuntoni soimasi minua, mutta minä tukahdutin sen häiritsevän äänen ja riensin sokeasti eteenpäin. Minusta se ei ollut niin hirveätä kun eivät omaiseni sitä tienneet enkä ollut tarkastuksen alainen.

Ensimäinen viettelijäni ei jättänyt minua rauhaan, mutta hänen aikeensa eivät enää onnistuneet, sillä minä en enää ollut sama viaton, tyttö.

Lopuksi väsyin kaikkiin kehnoihin paikkoihin, joihin onnettomuudekseni Tukholmassa jouduin, repäsin itseni irti kaikesta pakonalaisuudesta ja tulin pian poliisin uhriksi.