Olin ainoastaan kolmentoista vuotias kun jouduin vieraisiin ihmisiin ja sain oppia nöyrästi tottelemaan toisten käskyjä. Monasti tuntui se raskaalta, mutta olinhan vapaasta tahdostani ottanut paikan ja jättänyt vanhempieni kodin, johon en erityisemmin ollut kiintynytkään.

Viihdyin jokseenkin hyvin ensimäisessä paikassani ja sain aikani kulumaan — sitä paitse ei ollut tavallistakaan maalla jättää palveluspaikkaansa ennen vuoden loppua.

Sitten olin rippikouluaikani kotona. Muistan miten itkin, kun sanoimme jäähyväiset rakkaalle rippi-isällemme, sillä hän erosi seurakunnastaan samana päivänä kun me pääsimme ehtoolliselle. Kuinka hyvin muistan rukouksen, jonka hän puolestamme rukoili:

"Auta näitä lapsia, he ovat heikkoja, vahvista sinä heitä voimallasi! He tulevat vaeltamaan läpi vaarallisen maailman, johda sinä heitä neuvoillasi! He joutuvat kaikenlaisiin kiusauksiin, auta sinä heitä taistelemaan ja voittamaan!"

"Mitähän hän tarkoittaa sillä, että maailmassa on niin paljon kiusauksia?" ajattelin minä. Oi, että voi olla niin tietämätöin elämästä! Usein olen ajatellut näitä sanoja kun kiusaukset ja vastoinkäymiset ovat pahimmin kohdanneet. Rakas pastorimme lopetti seuraavilla sanoilla: "Aikansa on puhumisella ja aikansa on vaikenemisella, kaikella on määrätty aikansa täällä auringon alla — ja siinäkin hän oli oikeassa. En ole häntä sittemmin tavannut." —

Palvelin useissa eri paikoin kotiseudullani. Toisinaan oli hyvinkin vaikeata, mutta aika kului kumminkin kun ei ajateltu muuta kuin työtä ja raatamista. Seitsemännellätoista ikävuodellani otin paikan eräässä herraskartanossa lähellä Norrköpingia. Aluksi viihdyin aika hyvin, vaikka olinkin kovassa työssä. Vanhempani olivat sen arvanneetkin ja kieltäneet minua menemästä sinne, mutta minä olin odottanut jotain aivan toista.

Ikävä kyllä, emme eronneet ystävinä, sillä isäni piti osan ansaitsemistani varoista. Tämä harmitti minua, sillä olin nuorempana hyvinkin ahne rahoille, enkä siitä syystä kirjoittanut ystävällisiä kirjeitä kotiin. Sittemmin kuulin, että äitiäni syvästi suretti heitä kohtaan osoittamani nurjamielisyys, mutta itse unohdin piankin kärsimäni vääryyden ja aloin tuntea hellyyttä kotijoukkojani, varsinkin äitiäni ja sisartani kohtaan. Tunsin rakastavani heitä sydämellisesti, vaikka en sitä ennen ollut huomannut. Ei ollut kukaan ymmärtänyt sitä rakkaudella minussa herättää. Mutta kun olin jonkun aikaa ollut omaisistani erilläni, halusin hartaasti sovittaa sen mitä mahdollisesti olin lapsena heitä kohtaan rikkonut. Enin surettaa minua se, etten koskaan ole ollut tilaisuudessa näyttämään heille hyviä ominaisuuksiani. Mahtanevatko vielä arvostella minua väärin ja ajatella, että olen sama hillitsemätöin luonne kuin olin lapsenakin.

Isäntäväkeni olin oppinut tuntemaan, heidän asuessaan lähellä kotiani, ja muutettuaan Norrköpingin seudulle olivat he kirjoittaneet ja tarjonneet minulle palveluspaikan. Rouva oli luvannut parhaimpansa mukaan pitää minusta huolta ja olikin hyvin hyvä minua kohtaan, mutta ei huomannut, että minulla oli liiaksi työtä. Tosin oli minulla palvelustoveri, joka oli ollut talossa useita vuosia, ja päässyt suuresti rouvan suosioon, joten hänen ei tarvinnut tarttua mihinkään työhön, vaan sekä sisä- että ulkotyöt jäivät minun osalleni.

Kesällä sain istua ulkona lypsämässä sateesta ja kylmästä huolimatta, niin että olin vähällä paleltua, mutta toverini ei sormellaankaan auttanut vaikka minun olisi ollut mahdotoin selviytyä töistäni. Jos joskus valitin, että minulla häneen verraten oli liiaksi työtä, lohdutti hän minua sanomalla: "se on nyt tässä maailmassa niin, että ketä onni kerran alkaa suosia alusta, sillä riittää sitä pitkin elämää, mutta joilla on kova onni alunpitäin — nekään eivät tahdo siitä vapaaksi päästä". Niin, nyt alan minäkin sitä jo uskoa, sillä ainakin minun kohdallani näyttää se toteutuvan.

Kello neljältä aamulla sain nousta ylös ja vasta kello 11 illalla pääsin vapaaksi. Eikä, sillä välin ollut vähintäkään lepoaikaa, ei sunnuntaina enempää kuin arkenakaan. Joskus tuntui raskaalta ajatella, että oli nuori, eikä koskaan saanut ikäistensä kanssa seurustella.

Siksipä aloin työni lopetettua mennä öisin ulos, kulin tammimäelle missä nuoriso kesäilloin tanssi ja leikki myöhäiseen yöhön. Minä en tanssinut, mutta halusin joskus olla vapaana ja sitä en voinut olla ennenkun isäntäväkeni oli asettunut levolle.

Kesäisin oli kartanon ympärillä liikettä ja eloa, sillä silloin muutti kaupunkilaisia paikkakunnalle kesää viettämään. Sain silloin monta tuttavaa, joista opin pitämään. Se oli suloinen kesä, luonto ympärillä oli ihanaa ja minä olin seitsemäntoista vanha — minulla oli elämän kevät luonnon kesässä.

En koskaan unohda erästä elokuun iltaa, jolloin puutarhassa raketit risteilivät. Sellaista varmaankin on paratiisissa. Kaikkialla hiljaisuus ja rauha, ei edes lehtikään puussa värähtänyt. Oli kuin taivaallinen maailma olisi näyttäytynyt oikeassa valossaan. Koko luonto kuunteli ja uneksi, haaveili rauhaa ja lepoa.

Minäkin unelmoin ensimäiset unelmani, sillä olinhan elänyt elämäni ensi kesän. Mutta miten lyhyet, miten sanomattoman lyhyet ovatkaan ilon ja onnen hetket tässä epätäydellisessä maailmassa! Pian nousee myrsky, varistaa puiden latvat, riisuu heidän ihanat pukunsa ja ryöstää heiltä kaiken. Niin, myrsky ei jätä lehteäkään niihin, ei sääli vähääkään ennenkun viimeisenkin kesän ihanan muiston saa pois varistettua.

Oi tätä kylmää syksyä, miksi on sekin olemassa. Ainoastaan hävittääkseen ja tuhotakseen mitä kevät ja kesä ovat luoneet. Olisin voinut kohtaloni lukea siitä, ellen olisi ollut niin tietämätöin elämän myrskyistä. Samallainenko tulisi minunkin elämäni olemaan. Myrskytkö riistävät viattomuuteni, nuoruuden onneni, levon ja rauhan, kauneuteni, nuoruuteni, kunniani ja kaiken ja sen lisäksikö joudun kurjaan vankikoppiin nääntymään ja menehtymään, ilman että kukaan minua kaipaa tahi rakastaa...

Niin, nyt oli paras osa kesästä kulunut, syksy alkoi lähetä kellastuneille lehtineen ja kolkkoine iltoineen, kaikki mihin katsoin näytti synkältä. Ei valonsädettä, joka olisi alakuloista mieltäni virkistänyt. Kesävieraat alkoivat lähteä ja kaihomielin erosin noista tytöistä, joiden kanssa olin kesän aikana ystäväksi tullut.

Tuskinpa tiemme enää yhteen sattuvat. Emme tienneet mitkä kohtalot meitä odottivat, kuka saavuttaisi onnen, ketä onnettomuudet odottaisivat. Kaikki luonnollisesti toivoimme parasta. Ainakin nuo toiset, sillä he olivat huimapäisiä ja hehkuivat nuoruuden iloa. Minä sitävastoin olin vakavampi eikä minulla ollut elämästä erittäin suuria toiveita sillä suru oli synkistänyt elämäni ja lyhentänyt nuoruuteni. Kuinka yksitoikkoista ja kolkkoa elämä oli! Miten hyljätyksi ja yksinäiseksi tunsin itseni! Ei ollut minulla ystävää, johon olisin voinut luottaa ja jolle huoleni uskoa. Ei kukaan ymmärtänyt minua.

Itkin ja huokailin, vaan en käsittänyt miksi sitä tein, uneksin ja haaveilin, ajatukseni kävivät päivä päivältä yhä synkemmiksi. Se oli käännekohta elämässäni, siitä lähtein tunsin itseni kuin yksinäinen metsänlintu tahi niinkuin korven kuusi. Nyt tuntuu minusta kuin olisin jo silloin aavistanut, että "kukkisin aikaiseen, mutta kuihtuisin nuorena."

Voi, miksi nuoruuteni oli niin köyhä iloista? Nuoruus, joka ei koskaan palaja, vaan on ainakin osittain ennättänyt poistua ennenkuin ihminen on kehittynyt. Miten monesti olen nuoruudessani kuolemaa toivonut säästyäkseni turmeluksesta ja menehtymisestä. Ja kuitenkin olen joutunut vietellyistä viheliäisimmäksi.

Kun muistelen kulunutta elämääni, niin levittäytyy siitä synkkä kuva silmäini eteen. Koko nuoruuteni on ollut alinomaista taistelua vastoinkäymisten ja murheiden kanssa. Katkeralta tuntuu elää, katkeralta kuolla, nyt kun olen kerinnyt maailman kavaluutta ja julmuutta kokea. Surullista on nähdä miten toinen ihminen toistaan sortaa ja syöksee hänet perikatoon. Onhan elämä jo itsessään raskasta. Miksi eivät ihmiset koeta sulostuttaa toistensa elämää täällä maan päällä? Silloin voisi vaellusaika täällä tulla taivaalliseksi.