Oli vielä varhainen aamuhetki, kun yöjuna lähestyi määräasemaa. Anni pukeutui tuntia ennen saapumista ja katseli makuuvaunun ikkunasta ohikiitäviä vaaleanvihreitä maisemia.

Hän ahmi halukkaasti ikkunasta sisälle leyhkäilevää viileää ilmaa.

Pienellä pääteasemalla hän ei näin aamuvarhaisella nähnyt ketään kotiväestä. Hän oli tahallisesti jättänyt ilmoittamatta tulonsa.

Anni halusi kärsimättömän kiireisesti, ja kaikkein ensiksi tulla huvilaansa, Helorinteeseen. Viimeksi hän oli nähnyt sen pääsiäisenä, ja silloin se vielä oli ollut rakenteella.

Hän käski kyytipojan ajaa järvenpuolista tietä, joka oli pitempi, mutta syrjässä kylästä.

Matkan päässä asemalta avautui eteen laaja Yösalonjärvi, pyöreine poukamineen, somine saarineen ja niemineen. Rannat höyrysivät, saaria verhosi ohut usvaharso.

Tie alkoi lähestyä Helokosken aluetta, kiiveten loivaa rinnettä ylös.

Tuossa jo pilkotti koivikon lomitse Helokosken kansanopiston punainen katto. Anni oli ollut mukana valitsemassa tämän paikan, joka kieltämättä oli pitäjän kaunein. Maantie johti kansanopistolle, mutta sen rannasta erosi puolivalmis kapea ajotie, joka seuraten rantaa muutaman kivenheiton matkan, kääntyi vasemmalle koivikkoon, päätyen Annin uuden kodin, Helorinteen, pihaan.

Perille saavuttuaan hän pyysi kyytipojan nostamaan matkatavarat kuistikolle — rakennuksen ovet olivat suljetut ja ikkunat sisästä peitetyt verhoilla.

Kyytipoika sai maksunsa ja poistui. Anni istuutui järvenpuoleiselle isolle kuistikolle. Hänen eteensä levisi Yösalon järven avara selkä ja sen taustana etäisen korkean rannan sinerrys, joka aamuvalossa väikkyi vaaleahkona, mutta joka keskipäivän auringonkylläisessä paisteessa näytti tumman salaperäiseltä. Tätä kotiseutunsa järveä Anni lapsuudestaan asti oli ihaillut. Nyt hän sen näystä hurmioitui. Hänen mieleensä muistui, miten hänen isänsä kerran puoleksi leikillisesti oli maininnut, että Anni rakasti luontoa, maisemia ja kukkia enemmän kuin ihmisiä. Tässä oli Annin mielestä liioittelua, mutta siinä oli tottakin. Hän vieroi jonkin verran ihmisiä, tai ainakin: harvat olivat hänen siihenastisen tuttavapiirinsä henkilöt, joiden seurassa hän hyvin viihtyi. Senpä tähden hän kaihosi sisämaan ihmisiä, joiden mieli oli teeskentelemätön ja vastaanottavainen.

Ja nyt olivat hänen hartaat toiveensa toteutuneet, hän oli saavuttanut tämän tyyssijan, missä rauhassa saattoi valmistautua tehtäväänsä. Ja itse työpaikka, Helokosken kansanopisto, oli lähellä, koivikon takana.

Anni heräsi mietteistään ja hänen teki mieli mennä sisään. Mutta avaimet olivat poissa. Kenties ne oli jätetty kansanopistolle, ja hän voisi ne sieltä noutaa.

Mutta hän muisti, että äiti oli valmistanut hänelle yllätyksen, ja ehkä tulisi pahoilleen, jos Anni sen omin päin näkisi. Hän päätti siis lähteä vanhempiensa luo Kivisalon hoviin.

Oikotie halkoi avaraa ruispeltoa. Leivot, Annin mielilinnut, livertelivät kilvan yläilmoissa. Kirkkaassa taivaan sinessä uiskenteli jokunen untuvapilvi. Kauempana polku piiloittautui petäjäsaarikkoon. Ja kun se taas kiemurteli esiin sen toiselta puolelta, näkyi selvästi Kivisalon hovin rakennusryhmä.

Anni joudutti askeleitaan, ja lähestyi neljännestunnin kuluttua hovin isoa porttia. Se oli goottilaistyylinen, ja sen huipussa komeili Annin äidin suvun, von Weissenfeld'ien, vaakuna.

Anni kulki jo uuden meijerirakennuksen ohi, missä työ oli täydessä hyörinässä.

Pihalla ei näkynyt ketään. Anni meni sisään, riensi läpi eteisen ja astui isoon saliin. Von Weissenfeldin suvun esi-isät katselivat tutunomaisesti antiikkisista kultakehyksistään. Empiiretyyliset, keltaisella silkillä päällystetyt huonekalut olivat entisestä hiukan eri lailla ryhmitetyt. Anni luuli salin sisustuksessa kaipaavansa jotain. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun samassa puutarhanpuoliselta kuistikolta kuului ääniä. Äiti ja isä istuivat siellä nauttien kauniista ilmasta ja juoden aamukahviaan.

He olivat selin saliin päin eivätkä huomanneet tytärtään, joka hiljaa ilmestyi kynnykselle. Isä oli kookas, roteva, ääni voimakas, metallikaikuinen. Hänen täydellinen vastakohtansa oli äiti, sirovartaloinen, keskikokoinen, harvapuheinen, hiljainen. Anni oli heiltä molemmilta perinyt sekä ruumiillisia että henkisiä ominaisuuksia, isän vaalean tukan, hänen toimintatarmonsa ja tahdonlujuutensa, äidiltä haaveiluun ja yksinäisyyteen kallistuvan mielen ja tummansiniset silmät.

Viimein Anni ilmoitti läsnäolonsa. Iloisesti yllättyneinä vanhemmat nousivat ja syleilivät häntä vuoroonsa.

— Sinä veitikka, soimasi isä leikillisesti. Aina sinä lähdet ja tulet edeltä ilmoittamatta.

Äiti oli suunniltaan ilosta Annin äkillisestä saapumisesta, veti tyttärensä viereensä, tilasi kupin lisää ja kaatoi siihen höyryävää kahvia.

Isä tuli äkkiä vakavaksi, loi katseen aamuasuunsa — hänellä ei vielä ollut kaulustakaan kaulassa. Hän ei lastensakaan edessä tahtonut esiintyä puolikuntoisesi puettuna.

— Tulen heti takaisin, hän sanoi ja poistui sisälle. Anni katsahti puutarhaan päin. Kukkalavoja oli pengottu ja mullitettu.

— Puutarhan hoito on hiukan takapajulla tänä keväänä, kun sinä olet ollut poissa, selitti äiti.

— Tietysti käyn täällä kotona sitä valvomassa, niin kuin ennenkin.

Hetken kuluttua isä kutsui salista:

— No, tulkaahan tänne.

Kun he menivät sisälle, he näkivät hänen seisovan ison sohvapöydän edessä, helmiäisillä ja pienillä jalokivillä koristettu lipas kädessä. Hänen kasvoissaan oli jotain juhlallista. Kun äiti ja tytär olivat tulleet hänen luokseen, hän alkoi puhua:

"Tunnustukseksi ahkerien opintojesi tuloksesta ja siitä aiheutuneen ilomme osoitukseksi jätämme sinulle tämän vanhan perhekalleuden, jonka sisällä on puoli miljoonaa Suomen markkaa. Äitisi mielipide on se, että lasten tulee saada varakkailta vanhemmiltaan osa perintöään heidän eläessään. Siten vanhemmilla on ilo nähdä lastensa käsissä keinoja tärkeiden elämäntarkoituksien toteuttamiseksi.

"Olen puolestani yhtynyt äitisi päätökseen, en ainoastaan sen tähden, että omaisuus on tullut perheeseen hänen mukanaan, vaan senkin vuoksi, että katson tätä hänen käsitystään oikeaksi. Ja mikäli omalla työlläni, kohottamalla maatilamme tuotantoa ja edullisesti sijoittamalla varojamme, olen voinut sitä kartuttaa, olen omasta puolestani myös osallinen tämän lahjan antoon. Tiedämme sinun järkevine mielipiteinesi käyttävän sitä hyvin ja hyödyllisesti".

Isän ääni värähteli lievästi.

Annille nousivat kyyneleet silmiin ja hän syleili vanhempiaan, saaden liikutukselta vaivoin sanotuksi:

— Mamma ja pappa ovat liian hyvät minulle, enhän ole tätä ansainnut — —

— Sinä et ole meille vielä saattanut yhtään surua, selitti äiti. Meillä on sinusta ollut pelkkää iloa.

Anni katseli yhä tuota vanhaa perheaarretta, joka vain juhlatilaisuuksissa oli otettu esille ja asetettu nähtäväksi salin pöydälle. Ja sen vanhemmat nyt raskivat luovuttaa hänelle! Hän tunsi tunnonvaivoja, että joskus oli vastustanut isän tahtoa, ja mielipahaa siitä, ettei isä ollut tyytyväinen hänen elämänuranvalintaansa.

Melkein alakuloinen ilme peitti hänen kasvonsa, kun hän laski lippaan pöydälle.

— Äidilläsi on vielä jotain lisättävää, virkkoi isä keskeyttäen äänettömyyden.

— Olemme myös päättäneet lahjoittaa sinulle uuden Steinway flyygelimme, sanoi äiti. Minä en enää juuri soita, ja jäähän tänne Bluthner pianino. Sinä tarvitset säestykseesi hyvän pianon, ja sen tähden olemme antaneet siirtää sen huvilaasi.

Tämä oli Annille jo liian paljon. Hän ei enää voinut hillitä tunteitaan, heittäytyi sohvan kulmaan, peitti kasvonsa ja herahti itkuun.

— No, no, lohdutteli äiti. Ei sinun nyt tästä pidä tulla noin vakavaksi. Tiedäthän, kuinka suurta iloa näiden lahjojen antaminen tuottaa minulle ja papalle.

Anni pyyhki kyyneleensä ja tyynnytteli itseään, kuiskaten:

Se on totta, minä olenkin kovin tuhma. Kotvan kuluttua hän oli rauhoittunut, ja hänen kauniit tummansiniset silmänsä hymyilivät taas.

Vanhemmat istuutuivat lähelle häntä ja isä ehätti palauttamaan iloista mielialaa:

— Et vielä ole kuullut suurta perheuutista. Haraldilta on tullut Parisista kirje, jossa hän kertoo sen iloisen uutisen, että on mennyt kihloihin parisittaren, Claire de Méreuil'in, kanssa, joka on maalaajatar ja rikkaan tehtailijan tytär. He ovat tutustuneet Cornot'n akatemiassa, missä molemmat opiskelevat. — Niin, ja ajattelehan, että he tulevat Suomeen kesäkuun lopulla, niin että ovat läsnä minun syntymäpäivilläni.

Maanviljelysneuvos loi hämmästyneen katseen tyttäreensä, johon tämä ilosanoma ei näyttänyt tekevän erityisen suurta vaikutusta. Mutta hän haki selitystä Annin mielenliikutuksesta.

Anni puolestaan, muistaen Harald-veljensä aikaisemman kihlauksen, jonka hän oli purkanut, ei ollut varma tämänkään kestävyydestä. Mutta hän ei tahtonut heikentää vanhempiensa iloa ja virkahti:

— Ehkä tämä antaa vauhtia ja vakavuutta Haraldin taideopinnoille, jos hän todella on syvästi kiintynyt.

— On perin hauskaa, jatkoi isä, että he saapuvat Suomeen. Silloin saavat suku ja pitäjäläiset tutustua tuohon nuoreen parisittareen, joka Haraldin kirjeestä päättäen on viehättävä olento ja hienosta perheestä. Vanha Helka, perheen uskollinen palvelijatar, oli jo hetken aikaa seisonut ovella odottamassa. Hän oli ollut Annin lapsentyttö. Hän niiasi kynnyksellä, rohkaisi itsensä ja tuli sisään:

— En enää malta olla tervehtimättä Anni-neitiä tai maisteria, niin kuin nyt täytyy sanoa, kun kuulin rakkaan äänen. Ja minä kun en sattunut olemaan Helorinteen huvilalla, kun neiti tuli, ja ovetkin olivat lukossa. Olen häärinyt siellä kaiket päivät, ja nyt juuri piti tänä aamuna myöhästyä.

Anni kätteli Helkaa, ja nouti eteisestä hänelle tuomansa makeislaatikon. Helka päivitteli:

— No, voi, voi, kun se Anni-neiti aina muistaa. Monet tuhannet kiitokset!

Helka oli usein sanonut, että kun Anni kerran perustaa itselleen kodin, hän tulee hoitamaan taloutta. Vaikka hän monivuotisesta käytännöstä perehtyneenä talon asioihin ja taitavana ruuanlaittajana oli Kivisalon hovissa hyvinkin tarpeellinen, eivät Annin vanhemmat vastustaneet uskollisen palvelijan päätöstä siirtyä Annin huvilaan. Täytyihän Annilla sitä paitsi kodissaan olla jokin tuki ja turva.

Anni tiesi, että äidillä oli tapana aamuisin ottaa haalea kylpy, ja että isä, vaikka maatilalla oli luotettava pehtori ja isäntärenki, sentään aina itse kävi maataloustöitä tarkastamassa. Jotta ei häiritsisi vanhempiaan, hän hyvästeli heidät ja läksi paluutaipaleelle.