Avoimesta ikkunasta syöksyi sisälle toukokuun loppupäivien tuulahdus, lennättäen mukanaan nuoren nurmen tuoksua. Pienessä pihapuutarhassa iloitsivat varpuset meluten. Kadun puolella tärähti ohikulkevan auton varoitus.

Anni Lehtovaara, joka kokosi matkatavaroitaan laukkuihin, muisti siitä, että oli vain parisen tuntia junan lähtöön. Ja heleä riemu täytti hänen mielensä. Hartaasti hän oli tätä kevättä odottanut, paljon hän oli ponnistanut saavuttaakseen sen! Vihdoin se oli tullut ja oli samalla tuonut palkinnon ponnistuksista ja vaivoista. Niin, tosiaan, olihan nyt tutkinnot suoritettu, Anni oli valmis filosofian kandidaatti. Oliko kaikki tämä totta? Totta se oli, ja saattoipa hän tästä saavutuksestaan ylpeillä. Sekin oli ollut suuri hetki tuona alkukesän päivänä, kun hän ensi kerran painoi päähänsä ylioppilaslakin. Sen muisto ei ollut vähääkään vaalennut. Mutta tämä uusi aikaansaannos oli jotain määrätietoisempaa, se avasi ovet tulevaan elämäntehtävään.

Ja nyt siis pois Helsingistä tänä säteilevänä kevätpäivänä, sinne kauas kotiseudulle, missä odotti niin paljon uutta ja innostavaa!

Ovelle koputettiin, ja palvelijatar tuli sisään:

— "Maisteri" saa tässä vielä ennen lähtöään kirjeitä, kokonaista kaksi!

Anni silmäili käsialoja. Toinen kirje oli äidiltä, toinen isältä. Merkillistä. Tavallisesti he sulkivat kirjeensä samaan kuoreen. Äiti kirjoitti jatkoa isän kirjeeseen, tai päinvastoin. Isältä tuli yleensä pitkähköjä kirjeitä, äiti oli harvasanainen. Miksi nyt nämä eri kirjeet?

Anni avasi ensin isän kirjeen ja luki:

"Rakas tyttäreni!

Vaikka tiedän, että aivan pian saavut kotiin, en malta olla näin kirjeessä onnittelematta sinua suoritettujen tutkintojesi ja saavuttamasi opinarvon johdosta. Voit hyvin kuvitella, kuinka äitisi ja minä olemme tästä iloissamme, sillä tiedämme, että olet tehnyt ahkerasti työtä, kun jo kahdenkolmattavuotiaana olet tullut maisteriksi. Jospa meillä olisi samanlaista iloa veljestäsi, Haraldista! — Saimme joku aika sitten häneltä Parisista kirjeen, jossa hän yhä vain pyytää lisää rahoja, eikä niistä hänen opinnoistaan eikä siitä maalailemisesta tahdo tulla valmista. Hänellä ei ole sinun hellittämätöntä ahkeruuttasi eikä kunnianhimoasi.

Oikeastaan en aikonut kosketella vakavia asioita, sillä onhan tämä onnittelukirje. Mutta kun tulin alkaneeksi, tahdon jatkaa, jotta sitten kotiin palattuasi ei mikään häiritse jälleennäkemisen iloa. Muistathan, että minä, vaikka äidinkieleni on ruotsi, en koskaan kodissa ole ottanut esille kielikysymystä, vaan että olen antanut sinun vapaasti noudattaa vakaumustasi. Mutta vähän ikävän vaikutuksen minuun teki, kun kuulin, että olit muuttanut nimesi. Tunnustan suoraan, että minun oli vaikea kirjoittaa kuoreen: Anni Lehtovaara. Minusta tuntuu, kuin olisit suomenmielisyydestäsi huolimatta voinut säilyttää kasteessa saamasi ristimänimen muodon Annie, ja isäsi rehellisen sukunimen, joka tosin ei ole niin komea kuin äitisi suvun aatelisnimi, mutta johon olisit voinut tyytyä. Tuntuu kuin vallitsisi jotain vierasta perheen ja sinun välilläsi, kun sinulla nyt on kaikista muista perheenjäsenistä eroava sukunimi. Se siitä.

Minulla on lisäksi, niin kuin kaiketi olet huomannut, eri käsitys antaumisestasi kansanopistoalalle, kuin sinulla. Luulen, että kun uhkuva nuoruuden innostuksesi on ehtinyt asettua, tämä ura ei sinua enää tyydytä. Sinulla on kirjallisia ja taiteellisia lahjoja. Ainekirjoituksen opettajasi mainitsi minulle kouluaikanasi, että sinussa piilee kirjailijan alkua. Lisäksi sinulla on heleän kaunis lauluääni.

Se tosin ei ole suuri, eikä vielä tarpeeksi kouliintunut, mutta voisi vielä laajeta. Sen sijaan on sinulla sielukas ja taiteellinen esitystapa. Sinusta voisi todennäköisesti tulla huomattava liedlaulajatar.

Olethan siinä edullisessa asemassa, että vanhempasi kykenevät ja ovat halukkaat kustantamaan sinulle ensiluokkaista taideopetusta ulkomailla. Mutta vaikka velvollisuuteni on sanoa mielipiteeni, ei tarkoitukseni ole pakoittaa. Minulla on itselläni kokemusta siitä, miten tukalaa on, kun vanhemmat vaativat lapsiaan antautumaan elämänuralle, joka on heille vastenmielinen. Keskinkertainen asianajaja tai muu juristi kai minusta olisi tullut, ellei äitisi pelastavana enkelinä — olkoon se sanottu kaksinkertaisessa merkityksessä — olisi ilmestynyt tielleni ja ellei hän avioomme tuomansa suuren omaisuuden avulla olisi antanut minulle tilaisuutta toteuttaa unelmaani saada koko sielullani antautua suurpiirteiseen maanviljelystoimintaan. No niin, tahdon vielä lisätä, että äitisi on valmistanut sinulle yllätyksen, jota en tässä huoli mainita, mutta joka toivottavasti miellyttävänä kohtaa sinut palattuasi kotiin. Me pidämme selvänä, että ensin tulet tänne Kivisaloon ja olet täällä muutaman päivän, ennen kuin lähdet huvilasi Helorinteen sisustusta järjestämään. Ilmoita sitten puhelimitse asemalta kun saavut, että tiedämme lähettää auton sinua noutamaan.

Sinut lausuu sydämellisesti tervetulleeksi kotiin isäsi

Gustaf Skogberg".

Isän kirje sai Annin miettiväiseksi. Hän tunsi nyt taas selvästi, että heidän vakaumuksissaan oli suuria eroavaisuuksia. Varsinkin häntä pahoitti, ettei isä antanut arvoa kansanopistoaatteelle ja Annin lämpimälle harrastukselle. Mutta kotiin palattuaan Anni aikoi keskustella isänsä kanssa ja perinpohjin selvitellä hänelle tuon aatteen. Olihan isä järkevä mies ja oivalsi toisen mielipiteitä. Ehkäpä hänen käsityksensä silloin oli muuttuva.

Anni aukaisi nyt äidin kirjeen. Se oli lyhyt. Äiti kirjoitti:

"Rakas Annie! Kun isäsi tällä kertaa tahtoi kirjoittaa erikseen, arvelin, että hän kosketteli vakavia asioita. En tiedä mistä hän sinulle kirjeessään puhuu. Mutta älä ole siitä pahoillasi, sillä tiedät, että hän aina tarkoittaa meidän kaikkien parasta, vaikka hänellä on omat mielipiteensä.

Onnittelen sinua lämpimästi suoritettujen tutkintojesi johdosta, ja olen sanomattoman iloinen. Isot matka-arkkusi ovat saapuneet. Annoimme viedä ne huvilaasi.

Muista nyt olla varovainen matkalla. Parasta on, että otat yllesi tarpeeksi lämpimän palttoon, sillä näin keväällä voi helposti vilustua. Anna nyt meidän tietää, milloin saavut.

Kaikki odottavat sinua täällä hartaasti, niin myös oma ... äitisi.

P.S. Muistuta Ossia, että hän tuo mukanaan, ne kukansiemenet, jotka tilasin".

Anni ajatteli:

— Äiti on aina liikuttavan hellä ja hyvä.

Viimein oli kaikki tavarat sullottu laukkuihin, ja Anni istahti lepäämään. Huone näytti nyt koko tyhjältä. Paljon muistoja siihen liittyi. Siinä oli pidetty sen osakuntapiirin kokoukset, jossa oli herännyt Helokosken kansanopiston perustamisajatus. Kaikki tuon piirin jäsenet olivat toisiaan innostaneet. Ei yhdenkään usko ollut horjunut, ei yksikään ollut hellittänyt, ennen kuin pieni, mutta varma kannatusyhdistys oli saatu kokoon.

Anni tunsi suorastaan kaihoa jättäessään tämän hänelle vuosien kuluessa rakkaaksi käyneen huoneen.

Ovelle kolkutettiin taas, ja huoneeseen astui täysihoitolan emäntä, leskirouva Wigren, joka pyysi Annia jäähyväiskahville. Hän oli pannut parastaan kattaen pöydän täyteen erilaisia kakkuja ja pieniä leivoksia. Anni pahoitteli, että emäntä oli nähnyt näin paljon vaivaa, mutta tämä torjui pahoittelun:

— Hyvänen aika! Totta kai minunkin, vaikka vaatimattomasti, täytyy juhlia maisterin opintojen päättäjäisiä. Ja minun on suorastaan tunnustaminen, että tuntuu oikein tyhjältä, kun te nyt jätätte meidät. Neljässä vuodessa on jo ehtinyt kiintyä teihin kuin perheen jäseneen.

Anni huomautti, että hän oli kotiutunut rouva Wigrenin täysihoitolaan ja että ero hänestäkin tuntui ikävältä.

Kahvin juontiin tuli lisäksi Annin veli, Ossi, joka oli luvannut tulla saattamaan sisartaan asemalle.

Sisaren ja veljen välit olivat sydämelliset ja samalla teeskentelemättömän suorat. Tervehdittyään ja istuuduttuaan kahvipöytään Ossi virkahti:

— Oletpa sinä Anni aika hätäinen, kun et malta odottaa muutamaa päivää, niin että olisimme voineet matkustaa yhdessä.

— Olisit voinut pyytää rehtoriltasi luvan päästä ennen koulun päättäjäisiä ja antaa jonkun tovereistasi lähettää sinulle todistuksesi maalle.

— En nyt viitsinyt tällä kertaa, ja sitä paitsi luonnontieteiden opettaja lupasi näinä päivinä ottaa minut pienelle retkeilylle.

— Ossi on jo luonnontieteissä pikku "professori", selitti Anni rouva Wigrenille. Hän kysyi Ossilta:

— Totta kai pääset kahdeksannelle luokalle?

— Matematiikka on hiukan täpärällä, pahimmassa tapauksessa ehdot. Muut aineet ovat selvät.

Ovikello soi, ja palvelijatar tuli ilmoittamaan, että pankinjohtaja Björk autoineen odotti oven edessä.

— Herranen aika, huudahti rouva Wigren, kuinka Alma on niin tyhmä, ettei käske pankinjohtajaa sisään?

Ja samassa hän työntyi eteiseen, palaten hetken kuluttua pankinjohtaja Björkin seurassa, joka hiukan vastahakoisesti astui sisään. Hänelle tuntui olevan ikävä yllätys nähdä täällä Annin nuori veli Ossi. Hän arvasi heti, että nuorukainen aikoi saattaa sisartaan asemalle, ja tämän hän olisi tahtonut tehdä yksin.

— Kuten neiti kai muistaa, olette sallinut minun asettaa autoni käytettäväksenne, selitti pankinjohtaja Arvo Björk.

— Se on liian suuri vaiva teille, sanoi Anni Lehtovaara, silti ollen iloinen tästä kohteliaisuudesta.

Ossi, jolla nuoruudestaan huolimatta oli tarkka havaintokyky ja hienotunteisuutta, oivalsi heti, että hän matkalla asemalle oli liikaa. Hän nousi virkkaen:

— Olen unhoittanut kotiin äidin tilaamat kukansiemenet. Juoksen noutamaan ne ja tulen sitten suoraan asemalle.

— Sinä hajamielinen professori! ilkkui Anni. Arvo Björkin kasvoihin levisi tyytyväisyyden hohde, tilanteen näin selviydyttyä.

Sanottuaan herttaiset jäähyväiset täysihoitolan väelle Anni istuutui autoon pankinjohtaja Arvo Björkin viereen. Tavallisesti Björk itse kuljetti autoa, mutta nyt hänellä oli kuljettaja mukana. Tälle hän ilmeisesti oli antanut määräyksen ajaa hitaasti, jotta matka kestäisi kauemmin.

Arvo Björk, joka muutaman hetken oli istunut vaieten, katkaisi äänettömyyden, auton sivuuttaessa Eiran puistikon:

— Te jätätte siis pääkaupungin ja — meidät.

— Olen sanomattoman iloinen, kun pääsen tästä pölyisestä kaupungista maalle valmistumaan uuteen tehtävääni.

— En voi oikein käsittää, että te hautaudutte maaseudun yksitoikkoisuuteen. Luulisi, että teidän taipumuksillanne olisi paljon avarampia aloja, ulkomaat, taiteen ja kirjallisuuden suuret keskukset Euroopassa. Toivottavasti tämä kansanopistointonne on ohimenevää laatua.

Annin ilme, joka tavallisesti oli lempeä, haaveellisuuteen vivahtava, vaihtui tästä Arvo Björkin huomautuksesta päättäväiseksi, hiukan tuikeaksikin, ja hän virkahti:

— Tuontapaista olen jo kuullut muiltakin. Minua ihmetyttää, että minussa oletetaan piilevän erinomaisia taidelahjoja. Olen taiteen ihailija ja amatööri, siinä kaikki. Mitä valitsemaani elämäntehtävään tulee, se on minulle rakas, eikä suinkaan mitään ohimenevää innostusta.

Arvo Björk katui epäonnistunutta keskustelun alkua. Molemmat vaikenivat hetken. Pankinjohtaja virkkoi viimein:

— Saatte luultavasti näinä päivinä veljeltänne Haraldilta Parisista mielenkiintoisia uutisia — niin, ehkä hän itse piakkoin ilmestyy tuomaan niitä perille. Meillä on ollut sähkösanomain vaihtoa — pieni rahajärjestely — ja samalla hän antoi elämästään läpikuultavia viittauksia — no niin, en tahdo sanoa sen enempää.

— Haraldin puolelta on tottunut kokemaan yllätyksiä.

— Kun Harald palaa kotimaahan, on aikomukseni käydä hänen kanssaan vanhempianne tervehtimässä Kivisalossa.

He olivat saapuneet Hakasalmen kadulle, ja asematalon kookas torni oli heidän edessään. Asemalla pankinjohtaja erityisen kohteliaasti huolehti neiti Lehtovaaran matkatavaroiden sijoittamisesta. Itse hän välttämättömästi tahtoi kantaa Annin käsilaukut. Kun vaunupaikka oli löydetty, ojensi Arvo Björk Annille ison vihon tummanpunaisia ruusuja, joita paperiin käärittyinä huolellisesti oli matkalla pidellyt vasemmassa kädessään.

Annin kasvot ilostuivat hänen nähdessään näin runsaasti lempikukkiaan:

— Ystäväni hemmoittelevat minua. Tekin näytte tietävän, että ruusut ovat suuri intohimoni.

Pankinjohtaja puristi kauan Annin siroa kättä, katsoi häntä syvään silmiin ja sanoi:

— Onnea matkalle ja näkemiin!

Ossi saapui viime hetkellä huohottaen ja ojensi sisarelleen siemenmytyn:

— Sano kaikille terveisiä!

— Tule pian jälestä auttamaan minua puutarhatöissä!

Anni viittasi viimeiset hyvästit saattajilleen, juna vihelsi ja poistui kevätyön vaaleaan hämyyn.