Advertisement

Anni Lehtovaaran asetuttua asumaan Helorinteeseen, kuluivat ensimmäiset päivät sisustuksen järjestämisessä. Huonekalut hän oli tilannut kaupungista. Ne olivat aistikkaan yksinkertaisia, sopusoinnussa itse rakennuksen maalaistyylin kanssa.

Antiikkisen salinkalustuksen hän oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi. Se loi flyygelin kanssa hienon leiman saliin, joka oli tehty tilavaksi, Anni kun aikoi siinä antaa oppilailleen lauluopetusta. Salin vieressä oli Annin pieni, kodikas työhuone, ikkunat, samoin kuin salinkin, järvelle päin.

Kun koti oli jotakuinkin kunnossa, aikoi Anni ryhtyä mielityöhönsä, kukka- ja kasvitarhan hoitoon. Hän oli päättänyt jo sinä kesänä, siis ennen kansanopistotyön aloittamista, panna toimeen puutarhahoidonkursseja huvila-alueellaan. Tästä hän toivoi hyötyä sekä opistolle että itselleen. Kulkien pitäjällä alkukesän aikana hän tahtoi kerätä nuorta väkeä puutarhakursseille, täten saaden harrastavia avustajia. Näissä hän samalla toivoi herättävänsä innostusta opintoihin ja ehkä päätöksen syksyllä tulla Helokosken kansanopiston oppilaiksi. Heidän työstään hän päätti maksaa kohtuullisen palkan, niin että vähävaraiset saattoivat tehdä säästöjä mahdollisen tulevan opintoaikansa varalle. Ja kukkien kasvattamisella ei ollut päämääränä ainoastaan hänen huvilapalstansa koristaminen, vaan myös pyrkimys herättää hänen kotiseutunsa nuoressa väessä harrastusta omien kotiensa somistamiseen kukkalavoilla.

Kaunista säätä jatkui vielä sinä päivänä, jona hän oli päättänyt lähteä kierrokselle lähistöön. Hänen ensi päämääränsä oli Yösalon järven Kantasaari. Mutta vene oli vielä hankkimatta. Hän läksi siis kulkemaan Yösalon järven vasenta rantaa, kunnes jostakin talosta saisi lainata veneen. Polku seurasi kotvan aikaa rantaa ja pujottautui sitten koivikkoon. Kapean Helojoen yli oli asetettu kaksi huojuvaa lautaa, joilla sai koko taitavasti vaappua ylläpitääkseen tasapainoa ja pelastuakseen toiselle rannalle. Edempänä polku yhtyi kirkonkylään johtavaan leveään maantiehen, ja ennen pitkää Anni saapui tien laidassa olevalle mökkipahaiselle.

Sen punaisessa ulkoseinässä oli ammattikilpi, johon kömpelöin kirjaimin oli piirretty: Kappa ja leninki Ompelia.

Ammattikilven osviittaa täydensivät ikkunoihin asetetut kuvitetut muotilehdet, "Modes de Paris" ja "Elegante Welt".

Portailla istui vanha nainen, huojuttaen hiljaa yläruumistaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi itsekseen mutissut jotakin.

Saavuttuaan portaiden kohdalle Anni muisti, että tuo nainen oli Palage Ilves, syntyisin Inkeristä. Vaikka hän menneenä naimisiin suomalaisen kanssa jo oli elänyt Suomen puolella viisikolmatta vuotta, hän oli puvussaan, puheessaan ja uskossaan säilyttänyt kotipuolensa sävyä. Hän osasi ulkoa vanhoja runoja, joista Anni kulkiessaan pitäjällä esitelmöimässä oli pannut kirjaan muutamia.

Vanha Palage Ilves oli vaitelias, epäluuloinen olento, joka kulmien alta katsoi puhuttelijaansa. Kun Anni oli sanonut päivää, hän vastasi lyhyesti:

— Jumal' antakoon.

Hän jäi odottamaan mitä tulijalla oli asiaa.

— Onko täällä nuorta väkeä kotona? Suoranaisesti vastaamatta Palage huusi:

— Kerttu!

Kun ei mökistä kuulunut liikettä, toisti Palage:

— Kerttu, kuuletko?

— No, no, vastasi ääni sisältä. Mikä on hätänä? Tulen jo.

Kynnykselle ilmestyi nuori nainen: vaalea polkkatukka, lyhyt hame, ihonväriset silkkisukat — täydellinen uusmuotinen kaupunkilaisilmiö.

Anni muisti ohimennen kuulleensa, että Palage Ilveksellä oli tytär, joka oleskeli kaupungissa ompelijattaren opissa, ja oletti, että tämä nyt oli palannut kotimökkiin ja seisoi siinä kynnyksellä.

Anni esitti itsensä ja lisäsi:

— Te olette luultavasti Palagen tytär.

— Nimeni on Kerttu Ilves, kuului vastaus. Ja Kerttu niiasi sirosti.

Hän oli sievä, ja olisi ollut miellyttäväkin, jos ei hänen katseessaan olisi ollut jotain vaanivaa ja suupielissä jäykkyyttä.

Ensi katseella Anni vaistosi, ettei tästä muotinukesta tulisi kansanopistolle harrasta oppilasta — ja tuskinpa tuo siksi halusikaan.

— Neiti on löytänyt tänne meidän mökkirähjällemme, sanoi Kerttu. Minulla oli kyllä hyvä paikka kaupungissa ja työtä ja tienestiä niin paljon kuin halusin. Mutta ajattelin, että täytyyhän pitkistä ajoista käydä äitiäkin katsomassa, kun hän isän kuoltua on niin yksin ja Turo-veli usein liikkuu kaukaisilla työmailla. On hauskaa taas vaihteeksi olla kesällä maallakin. Olisiko neidillä jotain ompelutyötä?

— Ei tällä kertaa, käynhän vain kuulustamassa nuorta väkeä puutarhakursseille.

— Täytyykö puutarhakurssilaisen sitten ruveta oppilaaksi kansanopistoon? tiedusti Kerttu Ilves.

— Ei se ole välttämätöntä.

— Mitä sanot, äiti, jos lähtisin kukkatarhakursseille? Olisi hauskaa osata järjestää kukkia tänne tämän töllin ympärille, että kuntitkin paremmin huomaisivat tämän vaivaisen hökötyksen.

— Jos joudat, mene, murahti Palage.

Annia ei miellyttänyt, että Kerttu halusi puutarhakursseille pelkästä reklaamiharrastuksesta. Mutta hän ei ilmaissut tyytymättömyyttään, vaan huomautti:

— Käykäähän sitten jonakin päivänä ensi viikolla katsomassa, miltä sellainen työ tuntuisi.

Hän tiedusteli venettä, lähteäkseen Rantasaareen. Kerttu Ilves neuvoi:

— Tässä on lähellä, järven rannalla, Junnulan talo. Heillä on hyvä vene, ja joku talon pojista soutaa fröökinän sinne yli.

— Raitti kääntyy kotvasen kuluttua valtatieltä oikealle, Palage opasti.

Anni kiitti neuvoista ja poistui.

Junnulasta hän ei löytänyt hakemiaan puutarhanviljelijöitä, mutta sai sen sijaan veneen ja soutajaksi paimenpojan, jolta kuuli, että Rantasaaren Paljakan talossa sinä päivänä oli perunain kylvö. Saaren eri talojen väki oli vuorotellen auttamassa, kunnes joka talon perunat oli istutettu. Jälestäpäin vietettiin talkoita. Annin tiedusteluun hän mainitsi, että Paljakan talossa, jonka rantaa kohti he soutivat, oli poika, Eero Paljakka; kovin hauska ja mukava mies, jolta kyllä saisi neuvoja, hän kun oli kirkonkylän nuorisoseuran toimihenkilöitä.

Kun he olivat soutaneet puolisen tuntia, alkoi Paljakan talo näkyä, ja rantaan viettävällä perunamaalla kuhisi kylvöväkeä.

Rannassa Anni korvasi soutajan vaivat, joka loistavin silmin otti vastaan oloihinsa nähden ison rahan.

Polku kohosi perunamaan halki ylös taloon. Eräältä kylvömieheltä Anni kysyi Eero Paljakkaa, jolloin vallan vierestä nousi kumarasta nuori mies, jonka silmät heijastivat iloisuutta ja jonka koko olemuksessa oli uhkuvaa elämänhalua ja reippautta.

— Tässä sitä ollaan, virkahti Eero Paljakka, nosti lakkiaan ja päästi hyvänsävyisen naurahduksen, joka oli hänelle ominainen.

Anni esitti itsensä ja ilmaisi asiansa. Moni nuorista perunanistuttajista tuli tarkkaavaiseksi ja nousi kumarruksistaan. Ja kun Anni kysyi Eero Paljakalta, tietäisikö hän, kutka mahdollisesti olivat halukkaat tulemaan puutarhakursseille ja sitten syksyllä oppilaiksi kansanopistoon, nuorukainen vastasi:

— Itsestäni olen ainakin varma, jos minusta huolitaan. Ja onhan sitten tässä tämä Aapo Kokko, joka on puhunut niistä aikeista. Se on muuten etevä urheilija, ja tuo Aune Riutta, runonlausuja ja nuorisoseuralainen — ja kunhan ajattelee ja kyselee, niin taitaapa niitä olla enemmänkin halukkaita.

Anni Lehtovaara selitti ympärilleen kerääntyneille nuorille puutarhakurssien tarkoituksen sekä kansanopiston aatetta.

Ryhmään oli yhtynyt itse Paljakan isäntä, Eeron isä, joka tarkasti kuunteli Annin puhetta, ja sen loputtua virkahti:

— No ei uskoisi että Kivisalon hovin neiti on kasvanut noin isoksi ja koreaksi. Eihän siitä ole pitkä aika, kun näin teidän pikkutyttönä häärivän hovin kasvitarhassa.

Annin väenkeräys Rantasaaresta oli runsaanpuoleinen ja lisää lupaili Eero Paljakka, joka auliisti uhrasi aamiaisleponsa, tarjoutuen soutamaan Anni Lehtovaaran vastakkaisella mantereella olevaan Yösalon taloon.

Advertisement