Viimeinen aine, jonka Anni Lehtovaara antoi oppilailleen ennen joulua, oli vapaaehtoinen.

Tuntien päätyttyä opistolla kävivät useat tiedonhaluiset oppilaat illemmalla häneltä neuvoja saamassa. Turo Ilveskin oli tällä kertaa mukana ja kysyi, voisiko kirjoittaa tukkilaisten elämästä. Neiti Lehtovaaran mielestä tuo aihe oli sopiva, Turo kun sitä käsitellessään saattoi nojata omiin elämyksiinsä.

Veikko Yösalo oli päättänyt kirjoittaa aineen trubaduurirunoudesta ja oli liittynyt tovereihinsa pyytääkseen opettajattareltaan neuvoja lähteistä. Anni, joka jo päivällä oli kuullut Yösalon aiheenvalinnasta, oli hakenut esille sitä valaisevaa kirjallisuutta. Muun muassa hän itse oli laudatuurikirjoituksena käsitellyt trubaduurirunoutta. Tämän tutkielmansa hän oli säilyttänyt koneella kirjoitettuna ja aikoi antaa senkin Yösalon käytettäväksi.

Veikko jätti tahallaan vuoronsa viimeiseksi, hänellä kun oli paljon kysyttävää. Toisten mentyä he istuivat kirjoituspöydän ääreen ja Anni alkoi laveanpuolisesti selittää kysymystä. Tästä työstään he myöhemmin siirtyivät teepöytään.

Tuskin Anni oli kaatanut teetä laseihin, kun eteisen ulko-oven kello soi. Anni riensi avaamaan. Siinä seisoi Kivisalon isäntärenki, Yllö, joka toi kirjeen "paroonittarelta" — Annin äidiltä.

Anni avasi kuoren ja luki:

"Rakas Annie!

Kiireessä pari sanaa. Isäsi kärsii taas ankarasti sappikivitaudistaan. Meidän täytyi iltapäivällä auttaa hänet vuoteeseen. Isäntärenki on matkalla kirkonkylään tohtoria noutamaan ja tuo tämän kirjeen. Isäsi mainitsi kernaasti näkevänsä sinut. Jos voit, niin tule myöhemmin illalla tai huomenna aamupäivällä. Noudamme sinut tohtorin saavuttua. Parisista on tullut ikäviä uutisia, jotka osaltaan ovat lamauttaneet isääsi ja ehkä aiheuttaneet tämän äkillisen taudinpuuskauksen. Älä silti ole levoton. Onhan hänellä ollut ennenkin samanlaisia kohtauksia, jotka ovat menneet ohi.

Sydämellisin terveisin ... äitisi.

J.K. Jos sinulla on työtä kansanopistossa myöhempään, voit kyllä tulla vasta huomenna. Isäsi otti illan suussa unilääkettä ja nukkuu paraikaa rauhallisesti. Ilmoitamme kyllä, jos hänen tilansa pahenee".

Isäntärenki kysyi mihin aikaan hän voisi tulla neitiä hakemaan.

Kun Veikko oli kuullut, mistä oli kysymys, tarjoutui hän kyyditsemään neidin Kivisaloon omalla hevosellaan, jolla renkipoika tavan mukaan oli tullut häntä Yösaloon viemään.

Anni epäröi ensin hetken. Ehkä se herättäisi huomiota. Mutta hänen täytyi itselleen myöntää, että tuo Veikon tarjous häntä miellytti. Olisihan hänellä samalla tilaisuus näyttää oppilaalleen synnyinkotinsa.

— No, jos ei se tuota teille liian suurta vaivaa, niin otan vastaan tarjouksenne. Sitten ei Yllön tarvitse käydä täällä kahdesti.

Isäntärenki poistui, ja Anni ja Veikko jatkoivat keskeytynyttä teenjuontiaan. Veikko kertoi nyt, että hänen vanha setänsä Aaretti niin ikään viime päivinä oli sairastellut, mikä luultavasti aiheutui vilustumisesta kovassa pakkasessa. Vanhus ei silti ollut malttanut ruveta vuoteeseen, vaan oli liikkunut ulkona tavallisilla kotiaskareillaan.

Keittiöstä kuului askeleita. Varmaankin Helka tai Antti Kasuri, ajatteli Anni. Mutta seuraavassa tuokiossa ilmestyi kynnykselle Kerttu Ilves, joka uteliaana katseli pöydän ääressä istujia. Kerttu niiasi ja sanoi:

— Anteeksi, että tulen häiritsemään. Kyökin ovi oli auki ja Helka sattui olemaan poissa, niin tulin sisään, kun minulla olisi vähän asiaa neidille. Aion käydä Turo veljeäkin tapaamassa, niin saan kaksi asiaa toimitetuksi yksin tein.

Sekä Anniin että Veikkoon Kerttu Ilveksen äkillinen tulo teki ikävän vaikutuksen.

— Niin, no, mitä teillä sitten olisi asiaa? kysyi Anni.

— On tätä nykyä ollut vähänlaisesti työtä. On saanut tulla perin vähillä toimeen. Enkä omasta puolestani valittaisi, mutta kun vanha äiti kärsii. Niin tulin kysymään neidiltä, että voisitteko suosittaa minua naisoppilaillenne, jotta saisin ompelutyötä...

Anni, jolle Kertun pelkkä näkeminen oli käynyt vastenmieliseksi, ei tahtonut ruveta hänen suosittajakseen. Hän vastasi:

— Minusta tuntuu kuin olisi naisoppilaillani tarpeelliset vaatteet. Enkä muuten katso sopivaksi, että minä esitän heille teidän asiaanne. Parempi olisi joko kääntyä opiston johtajan rouvan tai itse oppilasten puoleen. Ehkä myös veljenne Turo voisi puhua asiasta naistoveriensa kanssa.

— Anteeksi, että vaivasin. Ajattelin, että neidin suositus olisi painavampi, mutta en tahdo häiritä.

Anni tarjosi Kertulle teetä, mutta Kerttu torjui:

— Kiitos vaan, join juuri äsken kahvia kotona. Anni ehdotti hänelle pieniä töitä, ikkunatyynyn tekemistä työhuoneeseen, keittiöpyyheliinojen päärmäystä, y.m.

Kerttu hylkäsi ylpeänä tarjouksen:

— Minä en ole tottunut sellaiseen toppaus- ja päärmäystyöhön. Leningit ja kapat ovat minun pesialiteettini...

— Ehkä saan lähettää vanhalle äidillenne vähän ruokaa ja raha-avustusta...

— Kiitos. Me olemme köyhiä. Mutta almuja emme ota vastaan. Ennemmin kuolemme nälkään kuin kerjäämme...

— Siinä tapauksessa en voi teitä auttaa.

Kerttu nyökäytti päätään, loi Veikkoon ivallisen katseen ja poistui. Hän näytti Annin silmissä ärsytetyltä kissaeläimeltä.

He jäivät siihen molemmat äänettömiksi äskeisen kiusallisen kohtauksen jälkeen.

— Hän on siellä kaupungissa tullut vaativaiseksi, ja lisäksi hän on katkera, sanoi Veikko. — Mutta minä pidätän neitiä liian kauan, ehkä teillä jo on kiire...

Hetkeä myöhemmin kyyditsi Veikko Yösalo Anni Lehtovaaraa Kivisalon hoviin. Heidän ajaessaan kansanopiston ohi seisoivat Kerttu ja Turo Ilves tienvieressä kiihkeästi keskustellen.

Turo, joka ei pimeässä aluksi tuntenut neiti Lehtovaaraa, lennätti Veikolle:

— Kas vaan, kuljet kuin morsiusmatkalla.

Sitten hän tunsi opettajattaren ja nosti lakkia.

Veikkoa harmitti, ettei hän nopeasti ajaessaan huomannut mainita kyyditsevänsä neitiä hänen sairaan isänsä luo. Mutta eipä toiselta puolen kannattanut ruveta tekemään noille kahdelle tiliä toimistaan.

Heidän saavuttuaan Kivisalon pihaan, tahtoi Veikko heti palata. Mutta Anni ei suostunut siihen, että hän tämän vaivan nähtyään pyörtäisi ovelta. Sisälle hänen piti käydä Annin kanssa. Veikko kursaili ja aikoi mennä renkitupaan odottamaan, jos neiti ehkä tahtoi, että hän kyyditsisi hänet takaisin Helorinteeseen. Annista oli viisaampaa, että Veikko palasi yksin. Sieltä Kivisalosta Anni kyllä sai hevosen, ja kenties täytyi jäädä sairaan isän luo yöksi.

Eteisessä äiti tuli vastaan. Hän kertoi, että tohtori Ylimaa paraikaa oli potilaan luona, joka nukkui.

Hedwig-rouva katsoi yllättyneenä Veikko Yösaloon, jonka Anni esitti lisäten:

— Herra Yösalo on oppilaitani kansanopistosta.

Hänet pyydettiin saliin istumaan, ja äiti kuiskasi tyttärelleen viereisessä huoneessa:

— Onpa se kaunis nuori mies ja käytöstavaltaan miellyttävä.

— Hän on ollut seitsemän vuotta Amerikassa ja on sangen sivistynyt, selitti Anni.

Samassa tohtori Ylimaa astui huoneeseen ja teki selkoa sairaan tilasta. Oli hyvä merkki, että potilas edelleen nukkui. Jos kipu olisi ylen suuri, hän kyllä heräisi. Tohtori, joka ennenkin oli hoitanut maanviljelysneuvoksen tautia, oli tuonut lääkkeitä ja kivennäisvesiä mukaansa; hän käski jonkun valvoa sairaan vuoteen ääressä ja tarvittaessa telefonoida hänelle.

— Kohtaus näyttää olevan verraten lievää laatua. En luule, että leikkaus tälläkään kertaa on tarpeellinen, rauhoitti tohtori.

Veikko Yösalo istui yksinään Kivisalon isossa salissa ja katseli seinällä riippuvia kultakehyksisiä muotokuvia ja upeaa sisustusta. Olihan hän käydessään tuttavien luona Chicagossa nähnyt samanlaista komeutta, oli ollut oopperassakin. Uutta ja outoa tällainen siis ei hänelle ollut. Silti hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä. — Mutta mikä suloinen olento se oli tuo Anni neidin äiti, vielä niin nuoren näköinen, ja ihan tyttärensä kauniit silmät!

Tohtorin lähdettyä äiti ja tytär palasivat saliin.

Hedwig-rouva tahtoi tarjota Annille ja hänen oppilaalleen illallista, mutta nämä kertoivat jo syöneensä.

Talon emäntä poistui hetkeksi. Ja kun hän palasi, toi palvelija sisään samppanjapullon ja hedelmiä.

— Tässä on vielä kesäisen perhejuhlan jäännöksiä, hän selitti. Ulkona on tuima ilma. Lasi jaloa viiniä tekee teille molemmille hyvää. Juokaamme kansanopistomme ja sen hartaiden oppilasten malja!

He kilistelivät laseja, joissa kuohuva keltainen neste säkenöi ison kattokruunun valossa. Veikko Yösalo katsoi velvollisuudekseen vastata:

— Kansanopistollamme on ollut onni saada etevä kirjallisuuden opettaja. Ehdotan neiti Lehtovaaran ja talon ehtoisan emännän maljan!

Hetken kuluttua tuntui Veikosta, kuin tuli olisi levinnyt hänen suoniinsa ja selittämätön hurmio koko hänen olentoonsa.

Äidin poistuttua hetkeksi sairaan huoneeseen, Veikko loi Anniin rajatonta ihailua uhoavan katseen, johon Annin silmät hymyillen vastasivat.

Kun Hedwig-rouva palasi, Veikko älysi, ettei sopinut sairaan talossa viipyä liian kauan. Hän nousi, kumarsi syvään, kiitti ja läksi.

Anni saattoi hänet eteiseen ja sanoi jäävänsä siksi yöksi valvomaan isänsä vuoteen ääreen.

Veikko Yösalon lähdettyä, äiti tunnusti:

— Oletpa vaikuttanut sivistävästi oppilaisiisi. Anni oikaisi:

— En luule, että se sanottavasti on minun ansiotani. Sivistyksen perusta on luonteessa — synnynnäinen hienous tai mielen aateluus, joka luonnollisesti kasvatuksesta kehittyy. Se, mitä tavallisesti sanotaan sivistykseksi, on usein vain ohut kiiltävä kuori, sovinnainen seurustelutottumus...

Äiti toisti sitten, että Parisista oli tullut ikäviä uutisia: Haraldin kihlaus oli purettu. Yksityisseikkoihin hän ei sinä hetkenä kajonnut. Tämä sanoma oli ollut raskas isku isälle...

Anni valvoi isänsä sairasvuoteen ääressä, istuen vanhassa mukavassa nojatuolissa. Sairas nukkui yhä rauhallisesti.

Harald veljen kihlaus oli siis rauennut — näin Anni ajatteli. Ei hän ollutkaan sen kestäväisyyteen uskonut. Yllätys ei ollut suuri. Olihan Harald liian huikentelevainen luonne. Mutta isä parka, joka siihen oli kiinnittänyt suuria toiveita.

Annin ajatuksenjuoksu kääntyi pian tästä ikävästä perhetapahtumasta toiseen suuntaan, häneen itseensä. Hänen povensa täytti uusi, ihana ja voimakas tunne: hän rakasti Veikko Yösaloa. Hän rakasti koko neitseellisen mielensä puhtaudella ja lämmöllä tuota miehekästä, vaatimatonta ja syväluonteista kansan lasta. Hän oli tätä tunnetta jo kauan aavistanut, saamatta siitä täyttä selvyyttä. Ja nyt tämä selvyys oli tullut vastustamattomana, vaistomaisesti valtaavana, olemusta syleilevänä ja kiehtovana kuin säteilevä, kukoistava kevätpäivä.

Anni muisti kaikki yksityispiirteet heidän edellisistä kohtaamisistaan, Veikon sanat, hänen malmille kajahtavan äänensä, hänen hiukan ujokatseiset, mutta kirkkaat ruskeat silmänsä, hänen hymynsä, hänen rehdin luonteensa ja hiljaisen olemuksensa.

Ja sanomaton onnentunne sylkähti hänen sisimmässään...

Kello kolmen aikaan isä havahtui. Hän tunsi taas kipua. Hänen katseensa seestyi, kun hän huomasi tyttärensä siinä valvomassa.

— Kuinka sinä olet hyvä, Anni, kun näet näin paljon vaivaa minun tähteni, sanoi isä liikutettuna.

— En minä ole hyvä, vastasi Anni. Minä täytän vain vähäisen ja vallan luonnollisen velvollisuuden. Äiti on hyvä, suo kaikille parasta, koettaa ymmärtää kaikkea, tai ainakin antaa anteeksi, ei itselleen vaadi mitään...

— Se on totta. En ole ansainnut sitä suurta onnea, jota olen nauttinut hänen rinnallaan.

— Minä, Anni jatkoi, olen äitiä paljon vaativampi luonne. Minä pyrin aina elämän huippusaavutuksiin, kuljen omia teitäni ... olen saanut perinnöksi sinun lujan tahtosi, isä. Ja kuitenkin rakastan suuresti teitä molempia, vaikka te ehkä joskus ajattelette, että teen sen omalla tavallani...

Isä ei vastannut. Hän puristi Annin kättä. Poikansa kihlauksen purkautumisesta hän ei puhunut mitään. Anni tiesi, että silloin kun jokin seikka oikein pahoitti isän mieltä, hän sulkeutui itseensä, eikä sanallakaan ilmaissut mielipahaansa. Taudinkouristus oli taas ankaranpuoleinen. Anni oli saanut tohtorilta ohjeet, antoi potilaalle lääkkeitä ja lasillisen kivennäisvettä sekä unirohtoja.

Hetken kuluttua sairas rauhoittui ja vaipui hyvää tekevään uneen, jota kesti aamuun asti.

Kun Anni puoli yhdeksän aikaan aamulla palasi kansanopistolle, oli hän kalpea ja väsynyt. Hän meni johtajan luo, joka paraikaa oli opetustunnillaan, ja kuiskasi hänelle, ettei hän, valvottuaan koko yön isänsä sairasvuoteen ääressä, jaksanut antaa tuntejaan sinä päivänä.

Maisteri Ahokallio näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi, että hän luonnollisesti tarvitsi lepoa.