Seuraavana päivänä matkusti kapteeni Shadrach Ostableen ja neuvotteli siellä monta tuntia tuomari Baxterin kanssa. Asioiden järjestäminen kirjeenvaihdon avulla on kaikissa tapauksissa hyvin hidasta eikä kapteeni, joka oli antautunut ehdottomasti, sietänyt viivyttelyä.

»Voin saada enemmän aikaan kymmenen minuutin keskustelulla», sanoi hän toverilleen, »kuin me kaikki kolme yhteensä kuukauden kestävällä kirjeenvaihdolla. En ole milloinkaan ollut mikään taitava kirjeiden kirjoittaja, sen tiedät sinä kyllä, Zoeth. Ja kun joskus kirjoitan jollekin, voi sattua, että tuo joku tulee luokseni pyytämään, että lukisin kirjeen, koska hän ei saa siitä selvää. Jos sen kirjoittamisesta on sattunut kulumaan jo vähän aikaa, en minäkään osaa enää sitä lukea emmekä silloin ole päässeet alkua pitemmälle. Ei, matkustan mieluummin tuomarin luo, ja kun palaan kotiin tänä iltana, olen saanut varmasti jotakin toimitetuksikin.»

Tämä ennustus toteutuikin, sillä ennenkuin kapteeni lähti ajamaan Ostablesta kotiin, oli hän saanut aikaan paljonkin. Tuomari Baxter, joka oli määrätty pesänselvittäjäksi, oli jo tarkastanut viimeisen klienttinsä raha-asiat, jotka, kuten hän oli luullutkin, olivat hyvin huonolla kannalla. Kun kaikki velat maksettaisiin, jäisi vain hieman jäljelle, tuhannen tahi pari ehkä, vaan ei varmastikaan enempää.

»Kas siinä sen nyt kuulitte, Shadrach», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen, että te ja Zoeth haluatte pitää tyttösen luonanne, mutta pelkään, ettei hän voi tuoda mukanaan suuriakaan omaisuuksia. Jos sitäpaitsi aiotte antaa hänelle sellaisen hyvän kasvatuksen ja kaiken muunkin, minkä Marcellus toivoi hänen saavan, saatte luullakseni maksaa sen omasta kukkarostanne. Tämä on aivan totta ja mielestäni on teidän saatava se kuulla.»

Kapteeni nyökäytti päätään. »Aivan niin», hän sanoi. »Odotinkin juuri tätä sen perusteella, mitä sanoitte hautajaisissa. Minä ja Zoeth olemme kyllä niin kaukana rikkaudesta kuin laivan kissa kapteenin arvosta, mutta olemme kumminkin säästäneet hieman, ja kauppa antaa meille riittävän toimeentulon. Otamme tyttösen luoksemme ja koetamme tehdä parhaamme hänen hyväkseen. Mutta Jumala ainoastaan tietää miten siitä suoriudumme», lisäsi pudistaen epäilevästi päätään. »Sanoakseni totuuden itsestäni, olen yhtä huono kasvattamaan lapsia kuin simpukka lentämään.»

Baxter nauroi. »Marcellus näytti kumminkin luulevan, että te ja Hamilton olette kuin luodut siihen toimeen», hän sanoi.

»Hm! Tiedän Marcelluksen luottaneen hyvin moneen asiaan, kuten esimerkiksi tuohon arvopaperikauppiaankin. Kumminkin, mikä on tuleva ja tulee, kumminkinhan kaikkien meidän on yritettävä, kuten sekin mies sanoi, joka oli juuri mennyt naimisiin, iskiessään kiinni vaimonsa valmistamaan ensimmäiseen lihapiirakkaan. Teidän on laitettava nuo holhouspaperit, tahi miksi niitä sanotaankaan, valmiiksi, ja lähetettävä ne minulle ja Zoethille allekirjoitettaviksi. Ja puhuaksemme kelvollisuudesta, no niin», hän naurahti, »on tyttönen kelvollisempi kuin kukaan meistä. Aavistan, että viiden tahi kuuden vuoden kuluttua tästä päivästä on tyttönen kasvattanut meidät siihen suuntaan, johon meidän on kehityttäväkin. Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisin suostumaisillani lähtemään pitkälle matkalle sellaisin edellytyksin, että palaan siitä perämiehenä kapteenin asemasta.»

»Kuulkaahan, tuomari», lisäsi hän juuri ennen kotiinlähtöään, »haluan sanoa teille vielä erään asian. Melkein kaikki ihmiset kai luulevat, että Marcellus jätti tytärpuolelleen melko suuren omaisuuden perinnöksi, vai kuinka?»

»Kyllä, luullakseni.»

»No antakaa niiden sitten ollakin siinä luulossa. Silloinhan niillä on jotakin puhumista. Ne arvailevat, kuinka rikas tyttönen mahtaakaan olla, sen sijaan, että laskisivat almanakasta, milloin Zoeth ja minä joudumme köyhäinhuoneeseen.»

»Hm! Ymmärrän. Ette halua tulevan tiedoksi, että te ja toverinne otatte hänet lapseksenne ja rupeatte kasvattamaan häntä paljaasta ystävällisyydestä ja myötätunnosta.»

»Joutavia! Vai myötätunnosta! Marcellus oli sitäpaitsi ystävällinen ja antelias meille ennen vanhaan. Olisihan surkeaa, ellemme kykenisi tarttumaan ruoriin vuorostamme nyt.»

Tuomari hymyili. »Olette paljon halukkaampi siihen nyt kuin viimeksi tavatessamme, kapteeni Shad», hän huomautti. »Nähtävästi olette muuttanut mielenne kokonaan.»

Kapteenikin nauroi. »Niin olenkin», hän myönsi. »Ehkä minussa ei kumminkaan ole tapahtunut niin suurta muutosta kuin luulette. Minulla on tapana antaa tuulen ensin hieman puhaltaa, ennenkuin valmistaudun tyyntymään. Mutta olkoon asia nyt miten tahansa, tuo tyttönen voi kyllä muuttaa jokaisen mielen. Hän on erilainen kuin kaikki muut hänen ikäisensä tytöt. Hän on kaunis kuin pieni taulu, suloinen ja raikas kuin makea kesäomena. Hän ei kiusaa eikä ärsytä ketään, eikä hän valehtelekaan, ei edes silloinkaan, kun asianhaarat minunkin mielestäni oikeuttaisivat parin piirun verran silloin tällöin. Hän on hiipinyt sydämeeni tavalla tahi toisella, vaikka olen luullutkin sydäntäni näkinkengän kuortakin kovemmaksi. Mary-'Gustassa ei totisesti ole mitään vikaa. Olenpa melkein valmis sanomaan: 'Kiitoksia, Marcellus'.»

Niin se sitten päätettiin eikä Mary-'Gusta Lathrop ollut enää vieras, vaan tuon South Harnississa olevan omituisen perheen oikea jäsen. Hän oli iloissaan kuullessaan uutisen, vaikka hän luonteenomaisesti sen johdosta sanoikin vain enoilleen, että hän aikoo tulla hyväksi tytöksi, luvaten samalla, ettei hän vie Davidia vierashuoneeseen enää milloinkaan. Tuomari lähetti sitten loput hänen tavaroistaan ja kapineistaan, ja aikoinaan tulivat nuo holhouspaperitkin allekirjoitetuiksi.

»Kas niin!» huudahti Zoeth laskien kynän kädestään. »Tämä ratkaisee sen lopullisesti, luullakseni. Nyt, Mary-'Gusta, olet pieni tyttömme, minun ja Shad-enosi, kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi.»

»Ei varsin niin pitkäksi ajaksi, Zoeth», sanoi kapteeni hymyillen. »Saamme kyllä pitää hänet luonamme melko kauan, olen siitä melkein varma, mutta jonakin kauniina päivänä, ehkä noin sadan vuoden kuluttua, on luultavaa, että joku kaunis nuorukainen rupeaa kiertelemään häntä ja haluaa mennä naimisiin hänen kanssaan viedäkseen hänet jonnekin muualle. Kun asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta mietti hetkisen. »Jos se tapahtuu vasta sadan vuoden kuluttua», hän sanoi, »ei hän luullakseni huolikaan minusta.»

Kapteeni nauroi kuollakseen. »Ehkä voimme kumminkin vähentää tuosta sadasta vuodesta melkoisesti», hän myönsi. »Supistakaamme se kahdeksi- tahi viideksitoista vuodeksi. Otaksukaamme sitten, että joku», hän iski tässä silmää Zoethille, »esimerkiksi Jimmie Bacheldor tulee silloin ja pyytää sinua meiltä, niin mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?»

Vastaus tuli nyt odottamattoman nopeasti.

»Kieltäytyisin», sanoi hän päättäväisesti. »Jimmie Bacheldor ei halua pestä edes käsiäänkään. Hän kertoi minulle sen.»

Koko kesän leikki hän sitten joko kotona, kaupassa tahi rannalla, ja kun syyslukukausi alkoi, panivat toverukset hänet kouluun. He olivat onnellisia ja ylpeitä miehiä, kun johtajatar, neiti Dobson, sanoi, että tyttö on liian kehittynyt ensimmäiselle luokalle, minkä vuoksi hänet on pakko siirtää toiselle. »Vain luonnollista terävyyttä», selitti kapteeni Shadrach. »Luonnollista terävyyttä eikä mitään muuta. Hänellä ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan hän edistyy siitäkin huolimatta. Miksikö? Opettaja sanoi minulle, että hän luulee tyttöä oikeaksi parakuntiksi.»

»Eikö parakuntti tarkoita jotakin sellaista kapinetta, joka putoaa alas?» huomautti Zoeth muistaen ilmapallon nousun, jota hän oli ollut katsomassa piirikunnan markkinoilla.

»Hm! Niin tarkoittaakin. Hän ei luullakseni sanonutkaan parakuntti, vaan —»

»Parasolli», keskeytti Isaiah, joka kuunteli tarkkaavaisesti.

»Ei, eikä paralysiskaan. Niin, nyt muistankin, hän sanoi tyttöä paragoniksi.»

»Mikä tuollainen paragon sitten on?» kysyi Isaiah.

»En tiedä. Sellaiseksi hän tyttöä kumminkin sanoi.» Ja paragoni edistyi vain luvuissaan. Hän kiinnitti myöskin yhä enemmän huomiotaan talouteen ja enojensa ja Isaiah Chasen hommiin. Perheen elämä muuttui vähitellen aivan toisenlaiseksi. Muutamana muistettavana sunnuntaina meni kapteeni Shadrach jo kirkkoonkin. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosikausiin ja ratkaisematta jäi, seurakuntalaisetko, Zoethko vai kapteeni itse enemmän hämmästyivät viimeksimainitun tulosta sinne. Mary-'Gusta ei ällistynyt suurestikaan, sillä se oli vain hänen huolellisten suunnitelmiensa tulos, suunnitelmien, joiden tarkoitus oli huojentaa herra Hamiltonin mieltä. Zoeth ei ollut milloinkaan sunnuntaisin poissa kirkosta eikä perjantaisin iltajumalanpalveluksesta. Ja koska hän oli vakavasti uskonnollinen, oli hän hyvin pahoillaan senvuoksi, ettei hänen ystävänsä ja toverinsa välittänyt niistä asioista juuri ollenkaan.

Shadrachin vastenmielisyys kirkkoa kohtaan johtui muutamasta entisen papin saarnasta. Saarnan aiheena oli ollut 'Jonas valaan vatsassa'. Kapteenilla, joka oli ollut nuoruudessaan mukana valaidenpyyntimatkoilla, oli omat mielipiteensä profeetan kuuluisaksi tulleesta seikkailusta.

Jos pappi olisi ollut nuorempi ja hienotunteisempi mies, olisi ehkä saarnan aiheuttama väittely loppunut hauskasti ja tuo eristäytyminen olisi voitu välttää, mutta saarnaaja sattuikin olemaan jo vanha mies, joka pysyi yhtä lujasti kiinni mielipiteissään kuin kapteenikin omassaan, ja senvuoksi tulikin ero lopulliseksi.

»Tuo mies on sitten paksupäinen, jos kukaan», selitti Shadrach kiihkeästi. »Koetin olla kohtuullinen ja olin taipuvainen myöntämään, että tuo Jonas oli ehkä ollut niin pyörällä päästään, että hän pudottuaan laivasta ja ajauduttuaan maihin oli ehkä voinut luulla olleensa valaan tahi jonkun muun suuren kalan vatsassa. Pelastin kerran muutaman merimiehen, joka oli ajelehtinut valtamerellä veneessään viikon, eikä hän muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ensimmäisen päivän jälkeen. Jos olisitte sanoneet hänelle, että hän oli ollut makrillin vatsassa, ei hän olisi voinut kieltää. Mutta minä olen ollut mukana siksi monen valaan tapossa ja paloittelemisessa, että tiedän, miltä ne sisäpuolelta näyttävät. Ei ainakaan mies, olkoonpa hänen nimensä joko Jonas tahi Jehoshaphat, voi elää kolmea päivää valaan vatsassa. Kuinka hän voisi siellä hengittää, sanokaapa se minulle? Onko valaan selässä nyt venttiilejä ja kajuutanikkunoita? Kuinka voisi valas elää koko tuon ajan, jos sillä olisi tuollainen hyppivä mies vatsassaan? Ei mitenkään! Joko sen tahi tuon miehen olisi kuoltava, panen siitä vaikka pääni pantiksi. Olen kyllä nähnyt valaan vatsasta kaivettavan esille kaikenlaisia kapineita, joissa muutamissa oli kerran ollut henkikin, mutta silloin niissä ei ollut enää hengen pihaustakaan, vaan ne olivat yhdessä kasassa ja osaksi jo sulaneita. Jonas ei ollut sulanut, vai oliko? Eikä valaskaan ollut kuollut vatsanväänteihin, vai oliko? Sanoin kaiken tämän tuolle papille. 'Koettakaa itse, ellette usko', sanoin hänelle. 'Parinkymmenen peninkulman päässä Orhamista Crab Ledgen luona on kyllä valaita tarpeeksi siihen tarkoitukseen', huomautin hänelle vielä. 'Voin melkein vannoa, että niitä nähdään siellä jokaisena kauniina kesäpäivänä. Matkustakaa sinne laivassa ja hypätkää mereen, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu. Ensiksikin, ei ainoakaan valas haluaisi teitä nielaista, toiseksi, jos se haluaa, jauhaa se teidät ensin hienoksi hampaissaan; ja kolmanneksi jos se nielee teidät kokonaan ja elävänä, kuolee se kymmenessä minuutissa. Yrittäkää vain koetteeksi.' Ehdotukseni oli rehellinen, eikö ollutkin? Mutta luuletteko hänen suostuneen siihen? Ei sitten likikään. Hän sanoi minua ivaajaksi ja uskottomaksi, ja lisäsi, etten ymmärrä raamatusta halkaistua sanaakaan. 'Tunnen kumminkin valaat', sanoin hänelle. Mutta hän maleksi matkaansa haluamatta keskustella kanssani enempää. Minulle ei kenenkään tarvitse puhua joutavia! En mene tuohon kokoushuoneeseen enää milloinkaan.»

Eikä hän mennytkään ennenkuin Mary-'Gusta sai hänet siihen houkutelluksi. Mary kävi säännöllisesti sunnuntaikoulua, mutta sunnuntai-aamuisin, kun oli kaunis ilma, hän meni tavallisesti kävelemään Shadrachin kanssa. He pitivät molemmat hyvin paljon näistä kävelyretkistä, mutta eräänä kirkkaana aamuna selitti Mary, ettei hän aikonutkaan lähteä kävelemään, vaan kirkkoon Zoeth-enon kanssa. Shadrach tuli pahoilleen ja hämmästyi.

»Koira vieköön, miksi?» hän huudahti. »Luulin sinun pitävän kävelystä kanssani.»

»Pidän paljonkin, mutta luullakseni en tee oikein, kun tulen mukaanne joka sunnuntai. Eno Zoeth menee aina kirkkoon ja hänestä tuntuu oikein pahalta, kun ette te tule sinne. Hän sanoi minulle niin. Hän kertoi seurakuntalaisten luulevan, ettette kuoltuanne haluakaan päästä taivaaseen, ja senvuoksi on hän hirveästi pahoillaan. Hän pääsee kyllä taivaaseen, tiedätte kai sen?»

»Tiedän kyllä.»

»Tietysti hän pääsee. Hän on niin hyvä, ettei hän voi sille mitään. Ettekö luule hänen pääsevänkään sinne, eno Shad?»

»Zoethinko? Luulen kyllä. Ellei hän sinne pääse, ei sinne sitten pääse kukaan.»

»Eikö teistä tuntuisi ikävältä, jos pelkäisitte, ettei hän pääsekään sinne?»

»Hm! Mutta minäpä en pelkääkään.»

»Tiedän sen, mutta hän pelkää teidän vuoksenne. Hän ajattelee paljon teitä, aivan yhtä paljon kuin tekin häntä. Eno Shad, aion mennä kirkkoon Zoeth-enon kanssa tänään ja haluan, että tekin tulette sinne meidän kanssamme.»

Kapteeni siveli partaansa.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Mihin sinä oikeastaan tähtäät? Luuletko, että ottaisin sinut mukaani kävelemään sunnuntaisin, jos se olisi väärin? Sano, luuletko?»

»En, mutta Zoeth-enon mielestä ei kirkossakäynti ole mitään väärää. Jos te ja minä menemme kirkkoon hänen kanssaan, tulee hän hyvin iloiseksi.»

»Ehkä, mutta jos hän lähtee kävelemään kanssamme, tulemme me iloisiksi. Olen pyytänyt häntä monta kertaa. Miksi hän ei voi tehdä, kuten minä tahdon, vaan haluaa, että minun on mukauduttava hänen tahtoonsa?»

»Senvuoksi, että se hänen mielestään on väärin. Onko teidän mielestänne kirkossakäynti jotakin rikollista, Shad-eno?»

Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen!» hän huudahti. »Olet todellinen nuori asianajaja, Mary-'Gusta. Tuomari Baxter ei voisi sinulle mitään, jos olisit hänen vastustajanaan. Kuulehan nyt kumminkin ja vastaa rehellisesti: Etkö kuitenkin mieluummin lähtisi kävelemään kanssani, kuin menisit tuonne kirkkoon?»

»Kyllä, paljon mieluummin.»

»Niinkö? Mutta kumminkin haluat, että luopuisimme tuosta tavasta ja menisimme kirkkoon Zoethin kanssa sunnuntaisin hänen mielikseen. Niinkö?»

Mary-'Gusta tarttui hänen käteensä. »Ei», hän sanoi ujosti, »vaan luulin meidän voivan jakaa aikamme rehellisesti. Voisimmehan mennä kirkkoon joka toinen ja kävelemään joka toinen sunnuntai. Silloin menettelisimme oikein. Olen hänen pieni tyttönsä yhtä hyvin kuin teidänkin, Shad-eno, enkö olekin?»

Shadrach oli masennettu ja hän meni kirkkoon tuona sunnuntai-aamuna. Pappi ei saarnassaan puhunut halkaistua sanaakaan Jonaksesta eikä valaasta, joten Shadrachin tunteita ei loukattu. Zoeth oli hyvin tyytyväinen ja Mary-'Gusta oli onnellinen, koska hänkin oli. Suunnitelma sunnuntai-päivien jakamisesta hyväksyttiin. Tämä oli vain yksi tytön kasvattamiskyvyn näyte. Isaiah selitti, että Mary-'Gusta kietoi heidät kaikki pikkusormensa ympärille, mutta hänkin näytti olevan sellaiseen asioiden tilaan tyytyväinen.

Kuta vanhemmaksi Mary-'Gusta tuli, sitä enemmän hän oppi tuntemaan enojaan, heidän tapojaan, heidän vastahakoisia luonteitaan ja heidän mennyttä elämäänsä. Hän sai tietää vähän Hall ja Kumppanin, tuon heidän entisen yhteisen liikkeensä vaiheista, jonka johtajana Marcellus Hall, hänen isäpuolensa, oli ollut. Isaiah kertoi hänelle hieman tuosta liikkeestä. »Cape Codin alueella ei ollut sen suurempaa», hän selitti. Mary-'Gusta kysyi, miksi se ei ollut jatkanut liikettään, jolloin Isaiah lyhyesti vastasi, ettei se ollut siinä kaikki, rupeamatta sen tarkempiin selityksiin. Hän koetti kysellä vielä Isaiahilta Shadrachista ja Zoethista. Edellinen ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, mikä Mary-'Gustasta tuntui hullunkuriselta ja hän halusi tietää syyn siihen. Isaiah ei sanonut sitä tietävänsä. »No, onko Zoeth-eno sitten ollut naimisissa?» kysyi hän ja Isaiah vastasi myöntävästi.

»Kuka oli —» aloitti Mary-'Gusta, mutta Isaiah lopetti lyhyeen hänen tiedustelunsa.

»Et saa kysellä sellaista», hän sanoi.

»Miksi en?»

»Senvuoksi, ettet saa. Enosi eivät pitäisi siitä ollenkaan, jos he saisivat tietää, että otat selkoa heidän entisyydestään. Et saa puhua sanaakaan milloinkaan siitä, että Zoeth-enosi on ollut naimisissa.»

»Eikö hän pitäisi minusta sitten enää, jos sen tekisin?»

»Ei, saat olla siitä aivan varma. En tiedä varmasti, mutta hän voisi ruveta vaikka vihaamaan sinua. Et saa puhua siitä kapteeni Shadillekaan.»

Edellytys, että Zoeth-eno voisi ruveta vihaamaan häntä, tuntui hirveältä ja senvuoksi varoikin Mary-'Gusta koskettamasta tuohon rauhoitettuun puheenaiheeseen, vaikka hän ajattelikin sitä melkoisesti. Hän totesi, ettei hautausmaalla oleville kummallekaan perhehaudalle, joista toiseen oli haudattu Gouldit ja toiseen Hamiltonit, oltu pystytetty patsasta Zoeth Hamiltonin rakkaalle vaimolle, vaikka edellisten polvien muita rakkaita vaimoja kyllä oli muistettu. Se tuntui hänestä omituiselta. Kuta enemmän hänen kasvatuksensa edistyi, sitä enemmän hän luki ja sepitti lukemisensa perusteella monta kuviteltua romaania, joiden sankarina oli Zoeth ja sankarittarina kauniita naisia, jotka olivat kuolleet nuorina ehkä jossakin haaksirikossa ja joiden nimiä ei saatu mainita senvuoksi, että... Hän ei voinut keksiä mitään tyydyttävää ratkaisua tuolle senvuoksi-sanalle. Haaksirikon ja sitä seuraavan muun hautaamisen sai hän siitä, ettei hautausmaalla ollut minkäänlaista muistomerkkiä. Monen hänen koulutoverinsa vanhemmat oli haudattu mereen ja ehkä viimeinen rouva Hamilton oli haudattu myöskin sinne. Mutta eihän Zoeth milloinkaan ollut ollut merillä.

Muutamana lauantai-iltana, hän oli silloin noin kymmenvuotias, oli hän ullakolla. Ullakko oli tullut nyt hänelle samanlaiseksi pyhäköksi kuin Ostablessa nuo vanhat vaunut. Hän vetäytyi sinne aina silloin, kun hän halusi olla yksinään lukeakseen, leikkiäkseen tahi kirjoittaakseen. Tänä iltapäivänä penkoi hän arkkuja ja merimieskirstuja löytääkseen jostakin sopivan puvun Roselle. Puku oli tietysti oleva miehelle aiottu, sillä ullakolla ei ollut minkäänlaisia naisvaatteita, mutta niissä leikeissä, joita hän leikki yksinään nukkineen, sai Rose, joka oli perheen suurin jäsen, usein vaihtaa pukunsa miesmäiseksi.

Mary-'Gusta oli kyllä penkonut arkut ja kirstut jo läpi ennenkin, mutta nyt hän kumminkin löysi taasen jotakin uutta. Muutaman vanhan arkun, jossa oli nähtävästi kapteeni Shadrachin omaisuutta, kannen alta löysi hän jonkunlaisen taskun, jonka voi sulkea kannella ja säpillä. Tuossa taskussa oli vanhoja papereita, vanhoja lääkemääräyksiä ja muuta sellaista, ja eräs valokuva, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotaan. Se oli kyllä kellastunut ja vaalennut, mutta se oli kumminkin vielä aivan selvä.

Kuva esitti hiekkaan isketyille paaluille rakennettua suurta rakennusta, jonka takaa näkyi lastaussilta ja purjehtivia kuunareita. Sillalla ja rakennuksen päässä oli korkeita tynnyri-pinoja. Oven yläpuolelle oli maalattu: »Hall ja Kumppanit. Kalojen tukkukauppa.»

Kilpi yksinään oli jo hyvin mielenkiintoinen. Selvästi esitti tuo kuva rakennusta, jossa hänen isäpuolensa, kapteeni Gouldin ja herra Hamiltonin kauppa oli sijainnut vuosia sitten. Mutta vieläkin mielenkiintoisempi oli sillalla kilven alla seisova miesryhmä. Tuossa ryhmässä oli neljä miestä, joiden puvut ja hatut, erittäinkin hatut, näyttivät omituisilta ja vanhanaikaisilta. Mary-'Gusta tunsi tahi luuli ainakin tuntevansa heistä pari, nimittäin kapteeni Shadrachin ja herra Hamiltonin. He näyttivät tietysti paljon nuoremmilta, heidän hiuksensa eivät olleet vielä harmaat ja Zoethilla oli leukaparta, mutta Shadrachilla ainoastaan viikset. Huolimatta kumminkaan noista omituisuuksista ja kummallisista vaatteista, luuli hän kuitenkin varmasti tuntevansa heidät. Ja tunnettuaan heidät tunsi hän myöskin ryhmän keskimmäisen miehen, isäpuolensa, kapteeni Marcellus Hallin. Mutta tuota neljättä, paitahihasillaan olevaa, joka oli muita selvästi nuorempi, kaunis ja harteikas nuorukainen, hän ei tuntenut.

Hän katsoi valokuvan taakse, johon oli kirjoitettu: »Hall ja Kumppanin omistajat. Otettu elokuun 19:nä päivänä 1877.

Marcellus Hall.

Zoeth J. Hamilton.

Edgar S. Farmer.

Shadrach B. Gould.»

Nimet oli kirjoitettu eri käsialoilla. Selvästi oli kukin kirjoittanut nimensä kuvan taakse.

Mary-'Gusta tarkasteli valokuvaa vielä kerran. Sitten hän otti sen mukaansa ja meni keittiöön. Isaiah istui hellin vieressä olevassa tuolissa ja luki sanomalehteä.

»Herra Chase», sanoi Mary-'Gusta, »kuka on Edgar S. Farmer?»

Jos Chasen tuoli olisi ollut tuo milloinkaan unhottumaton huonekalu, jonka pohjaan soittolaatikko oli sijoitettu, ja jos tuo soittolaatikko olisi äkkiä ruvennut soimaan, ei Isaiah olisi voinut nousta seisoalleen sen nopeammasti. Hän kirjaimellisesti hyppäsi jaloilleen ja lehti lensi lattialle hänen kynsistään. Hän pyörähti kysyjään päin.

»Mitä?» hän huudahti. »Mitä sanoitkaan?»

Hän oli kalpea, todellakin kalpea. Mary-'Gusta pelästyi.

»Kysyin vain —» hän änkytti. »Kysyin vain, kuka — mikä teitä vaivaa, herra Chase?»

Isaiah heilautti kättään. »Mitä sinä kysyit?» hän tiukkasi.

»Kysyin, kuka Edgar S. Farmer on, en muuta. En tarkoittanut mitään, sillä en tiennyt —»

»Ole vaiti, Herran nimessä! Mitä tiedät Edgar S. Farmerista? Kuka on kertonut sinulle hänestä?»

Tyttö pelästyi yhä enemmän, sillä Isaiahin seuraava teko ei rauhoittanut häntä ollenkaan. Hän meni nimittäin ovelle, katsoi kadulle ja sulki sitten sekä lukitsi oven, ennen kuin Mary-'Gusta ennätti vastata sanaakaan.

»No nyt», sanoi hän tullen aivan Mary-'Gustan viereen ja katsoen häntä suoraan silmiin, »kuka on kertonut sinulle Ed Farmerista?»

»Ei kukaan, vannon sen.»

»No jonkun kai on täytynyt kertoa sinulle hänestä, sillä miten sinä muutenkaan tietäisit?»

Mary-'Gusta ojensi hänelle epäröiden valokuvan. »Hänen nimensä on kirjoitettu tähän», hän sanoi.

Isaiah sieppasi sen hänen kädestään. Hän katsoi ensin kuvaan ja sitten tyttöön.

»Hm», hän sanoi epäilevästi. »Näen sen. Kuka antoi tämän sinulle?»

»Ei kukaan. Löysin sen muutamasta ullakolla olevasta vanhasta arkusta.»

»Hm! Löysitkö todellakin? Tulimmainen sentään! Oletko näyttänyt sitä muille kuin minulle?»

»En, vannon sen. Löysin sen juuri äsken.»

»No, olipa kumminkin onni! Oliko se jossakin arkussa? Kenen arkussa?»

»Jossakin Shad-enon luullakseni.»

»Hm! Se voi kylläkin olla mahdollista. Mutta mikä pani sinut tekemään tuon äskeisen kysymyksen?»

»Tunnen nuo toiset. Tunnen isäpuoleni, Zoeth- ja Shad-enon, mutta en tunne tuota Farmeria. Siinä on: 'Hall ja Kumppanin omistajat', ja sitten kaikkien nimet. Senvuoksi ajattelin, että ehkä herra Farmer on —»

»Älä välitä ollenkaan, kuka hän on. Hän oli suuri roisto, jonka nimeä ei saa mainita tässä talossa. En voi kertoa sinulle muuta etkä saa kyselläkään enempää. Jos Zoeth- tahi Shad-enosi kuulisi sinun kyselevän hänestä, eivät he, luullakseni, tietäisi, mitä he silloin tekisivätkään. Aion repiä tämän valokuvan kappaleiksi.»

Hän oli jo repäisemäisillään kuvan rikki, kun tyttö tarttui hänen käteensä.

»Ei, ette saa!» hän huudahti. »Voi älkää, sillä eihän se ole minun, vaan Shad-enon. Ette saa repiä sitä. Antakaa se minulle.»

Isaiah epäröi. »Sinulleko?» hän sanoi. »Mitä aiot sillä tehdä?»

»Panen sen sinne, josta sen löysinkin. Varmasti! Panen sen varmasti sinne, Isaiah.»

Isaiah mietti. Sitten hän ojensi valokuvan tytölle melko vastahakoisesti.

»No, tässä saat sen», sanoi hän, »kunhan vain panetkin sen sinne. Ja kuulehan vielä, Mary-'Gusta. Älä koske siihen milloinkaan enää äläkä kerro kummallekaan enollesi, että olet löytänyt sen. Ymmärrätkö?»

Mary-'Gusta lupasi. Hän riensi takaisin ullakolle ja pisti kuvan arkun taskuun. Hän ei puhunut siitä sitten enempää kuin Isaiahkaan, mutta kun hän sen jälkeen sepitti jonkun kuvitellun romaanin, jonka sankari oli herra Zoeth Hamilton, lisäsi hän nyt sen henkilökuntaan erään roistonkin, jonka nimi oli Edgar S. Farmer. Ja Hall ja Kumppanilla, hänen isäpuolensa liikkeellä, oli ollut neljäskin hyvin salaperäinen osakas, joka oli suuri roisto.