Luodemyrsky oli kuin olikin tulossa. Nyt satoi jo kovasti ja tuuli kiihtyi kiihtymistään. Puuskat puhalsivat tuon pienen kukkulan yli, teeravintolan ikkunankehykset rämisivät ja vanhanaikuisten luukkujen saranat vinkuivat. Piha, joka oli ollut niin puoleensavetävä, oli menettänyt koristuksensa. Pöydät oli kannettu sisään, lyhdyt oli otettu alas ja tuo ihmeellinen kyltti, joka oli tuon monipuolisen herra Bernisin ylpeys, oli huolellisesti kannettu ullakolle. Kokki, tarjoilijattaret ja myyjätär olivat poistuneet. Teeravintola ja lahjakauppa oli purjehtinut talvisatamaan maatakseen siellä talviunta seuraavaan kevääseen saakka.

Huoneet oli huolellisesti lakaistu ja puhdistettu ja parhaimmat huonekalut ja taulut oli peitetty harsolla. Muutamia pieniä kapineita oli kumminkin vielä lahjakaupan hyllyillä, koska Mary oli käskenyt apulaistensa jättää ne sinne, jotta hän itse voisi ne tarkastaa, ennenkuin panee ne säilyyn. Muutamat hänen valitsemansa tavarat olivat menneet hyvin kaupaksi ja hänen oli ollut pakko tilata uusia monta kertaa, mutta muutamat, joita ostaessaan hän oli ollut hyvin luottavainen, eivät olleet menneet ollenkaan kaupaksi. Hän luetteloi molemmat, sekä hyvästi että huonosti kaupaksi menevät, tulevan valintansa ohjeeksi.

Hän kirjoitti tuota luetteloa nyt parhaillaan. Ollen yksinään huoneessa, joka entiseen aikaan oli ollut tuon pienen talon parhain, istuutui hän pöydän ääreen kynä kädessään ja muistikirjat ja paperit edessään. Ei ollut olemassa mitään erikoissyytä, miksi tuo luetteloiminen olisi pitänyt tehdä tänään. Hän olisi voinut tehdä sen minä päivänä hyvänsä ennen ilmojen kylmenemistä, jolloin olisi mahdotonta työskennellä lämmittämättömissä huoneissa. Sinä aamuna ei hän ollut aavistanutkaan, että hän ryhtyisi siihen iltapäivällä. Hän rupesi tekemään sitä nyt senvuoksi, että hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään johonkin voidakseen kiinnittää ajatuksensa johonkin ja saadakseen olla yksinään. Teeravintolassa voi hän tehdä molemmat — yhdistää työn eristäytymiseen.

Kun herra Keith oli kertonut kaupassa sinä aamuna tuon uutisen Edwin Smithin eli Edgar Farmerin kuolemasta, oli se järkyttänyt häntä kovasti. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta, sillä kun hän viimeksi oli kuullut hänestä, oli hän lääkärin lausunnon mukaan ollut melkein terve. Mary oli ajatellut häntä melko usein viimeisten vuosien kuluessa tahi paremminkin niin, että hän oli ajatellut Crawfordin oloa isänsä luona ja isän iloa, kun poika oli palannut hänen luokseen, ja huojennusta, kun ei hänen omaa häpeällistä menneisyyttään tarvittu paljastaa. Ja Mary oli otaksunut Crawfordin unhottaneen onnettoman rakkautensa isänsä seurassa. Hän käsitti täydellisesti, että Edgar Farmer oli ollut suuri roisto, kuten Isaiah oli sanonutkin, mutta hän tiesi yhtä varmasti senkin, että Edwin Smith varmaankin oli ollut lempein kaikista rakastavaisista isistä. Ja vaikka Crawford olikin ollut halukas eroamaan hänestä hänen vuokseen, oli hän kumminkin rakastanut häntä sydämestään.

Ja nyt hän oli kuollut ja Crawford oli jäänyt yksikseen. Mary tunsi olevansa jollakin tavoin syyllinen hänen kuolemaansa. Varmaa tietysti oli, että edellisen vuoden peloittava mielenliikutus ja jännitys olivat kiiruhtaneet sitä. Mary ajatteli Crawfordia ja hänen uutta suruaan, mutta nuo ajatukset ja hänen oma vastuunalaisuutensa olivat melkein enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Hän tunsi, että hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, jotta Crawford saisi tietää, että hän oli kuullut tapahtuman ja ajattelee häntä. Poistuttuaan kaupasta oli hän senvuoksi kiiruhtanut kotiin ja sitten takaportaita pitkin omaan huoneeseensa. Siellä hän oli kirjoittanut muutamia rivejä, pienen kirjelippusen vain, mutta senkin kyhääminen oli ollut hyvin vaikeata. Hän olisi halunnut sanoa niin paljon, mutta ei uskaltanut. Kirjoitettuaan sen hän muistikin, että Crawford oli Bostonissa, ja totesi, ettei hän tiennyt Crawfordin osoitetta. Hän päätti silloin lähettää kirjeen Nevadaan ja luottaa siihen, että se sieltä toimitettaisiin osoitteen omistajalle.

Hän otti laatikon takaosasta rasian, jossa oli valokuvia, ja rupesi katselemaan niitä. Tehdessään sitä kuuli hän Isaiahin huutavan häntä syömään. Sitten hän kuuli enojensa tulevan kotiin, ja koska hän tunsi, ettei hän nyt voi puhella heidän kanssaan, livahti hän pakoon menemällä suuria portaita alakertaan. Hän oli syövinään hieman ja poistui sitten talosta. Isaiah ei huomannut sitä. Poikettuaan kauppaan sanomaan herra Crockerille, että hän menee iltapäiväksi teeravintolaan, hän kiipesi kukkulalle, aukaisi oven, meni sisään ja aloitti työnsä.

Tuuli humisi ja vinkui, ja sade pieksi ikkunoita. Luukut rämähtelivät, kaihtimet rasahtelivat ja puuskat vaikeroivat piipussa, ja kaikki nuo satayksi vaikerrusta ja voivotusta, jotka kuuluvat myrskyn käsiin joutuneiden vanhojen talojen omituisuuksiin, toistuivat. Mary kuuli kaikki nuo äänet kuin sivumennen tehdessään työtä. Sitten, kun ne vähitellen lähenivät, oli hän kuulevinaan muitakin ääniä, nimittäin askelia. Joku oli tulossa taloon.

Kun ulko-ovi aukeni, ei hän noussut tuoliltaan eikä kohottanut katsettaan työstään. Hän ei kääntänyt vielä sittenkään päätään, vaikka askeleet kuuluivat jo hänen takanaan olevasta pienestä väliköstä.

»Niin, Shad-eno», hän sanoi, »olen täällä täydellisessä turvassa ja aivan kuivana. Minulla on sitäpaitsi hyvin kiirekin. Miksi lähditkään sateeseen hakemaan minua? Olen aivan varma, ettet ole pistänyt kalossejakaan jalkoihisi.»

Mutta silloin kuuli hän äänen takaansa sanovan: »Mary!»

Hän kääntyi nyt — kääntyi ja katsoi ja nousi seisoalleen. Hänen kasvonsa kalpenivat ensin, punastuivat sitten ja kalpenivat jälleen.

»Ah!» hän huohotti.

Crawford Smith seisoi siinä hänen edessään. Hänen kevyt päällysnuttunsa — se ei ollut mikään sadetakki — oli likomärkä, kuten hänen kädessään oleva hattukin.

Hän seisoi siinä paikoillaan katsoen, veden tippuessa hänen vaatteistaan.

»Mary!» hän sanoi jälleen.

Mary veti syvään henkeään melkein nyyhkyttäen.

»Sinä!» hän huudahti. »Sinä! Ah, miten sinä voitkaan? Miksi olet tullut tänne?»

Crawford astui askeleen häntä kohti. »Senvuoksi, että minusta se tuntui melkein pakolliselta», hän sanoi. »Minun piti tulla. Tulin katsomaan sinua vielä kerran. Sinun pitää antaa minulle anteeksi.»

Kun Mary ei vastannut, jatkoi hän:

»Sinun pitää antaa tämä tänne tuloni minulle anteeksi», hän sanoi jälleen. »On olemassa muudan kysymys, jonka minun pitää tehdä ja johon ainoastaan sinä voit antaa vastauksen. Se ei ole ollenkaan tuollainen samanlainen kysymys, jonka tein kerran ennen, vaikka se ehkä —. Mutta ensin on minun kerrottava sinulle, Mary, että isäni on kuollut.»

Mary nyökäytti päätään. Hän uskalsi tuskin puhua, mutta hän koetti kumminkin.

»Niin, niin», hän änkytti. »Tie—tiedän sen.»

»Tiedätkö?»

»Tiedän, sillä herra Keith kertoi sen meille tänä aamuna. Hän sanoi tavanneensa sinut Bostonissa.»

»Aivan niin. Olin unhottanut sen kokonaan.»

»Senvuoksi tiedän. Ah, Crawford, olen niin pahoillani sinun vuoksesi! Kirjoitin sinulle. Mutta miksi tulit tänne jälleen? Tämä muuttaa kaiken vielä vaikeammaksi meille molemmille.»

Mutta Crawford ei vastannut tuohon kysymykseen. »Tiesit siis, että isäni on kuollut», hän sanoi jälleen. »Ihmettelenpä», hän puhui hitaasti katsoen Marya koko ajan silmiin, »kuinka paljon enemmän tiedät.»

Mary peräytyi. »Kuinka paljon —» hän toisti. »Kuinka paljon enemmän —. Ah, mitä tarkoitatkaan?»

»Tarkoitan, että kuinka paljon tiesit isästäni ollessamme yhdessä — kun tulin tänne pyytämään sinua vaimokseni?»

Mary siveli kädellään kurkkuaan. »Ah!» huudahti hän huohottaen, »sinä tiedät siis! Hän on kertonut sinulle!»

»Niin, Mary, hän kertoi minulle. Ennen kuolemaansa kertoi hän minulle kaiken. Ja sinä tiesit sen! Tiedän nyt, miksi et halunnut mennä kanssani, varkaan pojan kanssa, naimisiin.»

Mary katsoi häneen tuskallisesti hämmästyneenä kyynelien ilmestyessä hänen silmiinsä. »Voi, miten sinä voitkaan!» hän huudahti. »Kuinka voitkaan sanoa noin minulle? Kuinka voit ajatellakaan sellaista? Niinkuin se nyt voisi aiheuttaa minkäänlaista erotusta! Sain sattumalta tietää isäsi oikean nimen ja mitä hän oli tehnyt. Se tapahtui tulopäiväsi edellisenä yönä, mutta se ei voinut muuttaa päätöstäni. En välitä itsestäni ollenkaan, mutta —. Voi, Crawford, kuinka voit luullakaan minun tehneen sen senvuoksi, että isäsi oli ollut sellainen?»

Crawfordin silmät loistivat.

»En minä ole sitä luullutkaan!» huudahti hän riemuiten. »En ole milloinkaan uskonut sitä, Mary. Uskoin saatuani sen kuulla, niin, olen uskaltanut olla siinä luulossa, että lähetit minut senvuoksi pois, että tahdoit suojella minua pettymyksiltä. Olit saanut selville, kuka isäni oikeastaan on ja mitä hän on tehnyt, minun tietämättä noista asioista mitään. Pelkäsit, että jos menisit kanssani naimisiin, salaisuus ehkä paljastuisi, minä häpeäisin, urani keskeytyisi ja muuta tuollaista. Olen uskaltanut olla siinä luulossa, ja nyt olen tullut kysymään sinulta, onko se totta. Etkö nyt ymmärrä? Minun oli pakko tulla. Onko se totta, Mary?»

Hän tuli lähemmäksi. Mary olisi juossut tiehensä, jos hän vain olisi voinut, mutta siinä ei ollut tilaa, mihin juosta.

»Katso minuun, Mary», hän komensi. »Katso minuun ja sano minulle, ettet lähettänyt minua pois senvuoksi, ettet rakasta minua. Se ei ollut todellinen syy, vai oliko? Sano minulle totuus. Katso minuun nyt ja sano se minulle.»

Mary koetti katsoa ja puhua, mutta hänen katseensa harhaili ja painui maahan Crawfordin katseen edessä eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi veren syöksyvän kasvoihinsa. Hän nosti kätensä vastustavasti puhumatta mitään, mutta tuo vastustus ei tehonnut. Crawford kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli hänen huuliaan ja kertoi hänelle nuo asiat, joista puhutaan tällaisissa tilaisuuksissa. Mary ei taistellut enää vastaan, vaan mukautui kuuntelemaan, uskomaan ja hyväksymään, hän salli tuon ihmeellisen rakkauden ja onnen virran viedä hänet mukaansa, jota vastaan hän oli taistellut niin kauan.

Mutta tuo taistelu ei ollut kumminkaan kokonaan loppunut.

»Voi, Crawford!» hän huudahti hetkistä myöhemmin. »Voi, Crawford rakkaani, tämä ei ole oikein! Se ei voi eikä saakaan olla? Etkö ymmärrä, ettei se saa? Olemme unhottaneet Zoeth-enon. Hän ei tiedä, kenen poika sinä olet. Jos hän kuulee sen, tuo se takaisin hänen mieleensä tuon vanhan tapauksen ja nuo vanhat huolet. Hän ei ole terve. Järkytys voisi tappaa hänet.»

Mutta Crawford vain hymyili.

»Hän tietää sen, Mary», hän sanoi. »Isä kirjoitti hänelle. Kerron sinulle koko jutun, kuten isä kertoi sen minulle. Taivas tietää, ettei se ollut hänen pojastaan mitään hauskaa kuunneltavaa, mutta olin kumminkin iloinen saatuani sen tietää. Hänen menneisyytensä oli ollut kurja, mutta se oli kumminkin ollutta ja mennyttä. Sinulla ja minulla on tulevaisuus hallussamme, ja jos Jumala antaa minulle voimia, koetan tehdä sen puhtaaksi ja onnelliseksi meille molemmille.»

Shadrach kääntyi juuri silloin ravintolaan vievälle tielle taluttaen Isaiahta käsivarresta. Isaiah seurasi niin vastahakoisesti kuin häntä olisi viety mestauslavalle tahi ainakin johonkin hyvin vaikeaan kuulusteluun.

»Pane nyt», komensi Shadrach, »tuo sateenvarjo kokoon ja tule tuonne sisälle kanssani. Haluan sinun sanovan Mary-'Gustalle, että olet kertonut minulle koko jutun Ed Farmerista ja hänen konnantöistään. Sitten saat poistua, koska haluan puhella hänen kanssaan sitten itse.»

Hän aukaisi oven ja pitäen vieläkin vankiaan käsivarresta kiinni astui hän huoneeseen. Mutta sitten hän seisahtui kuin naulattu paikoilleen voimatta muuta kuin tuijottaa.

Crawford ojensi kätensä ja kapteeni huomasi pudistavansa sitä lämpimästi.

»Kapteeni Gould», hän sanoi, »tiedän nyt, mitä en tiennyt pari viikkoa sitten. Tiedän, miten hirveästi isäni teki teille ja tovereillenne vääryyttä. Tiedän koko tuon surkuteltavan jutun. Mutta huolimatta siitä olen tullut tänne, koska rakastan Marya ja haluan mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän on myöntänyt rakastavansa minua. En tiedä, miltä se teistä tuntuu, mutta toivon —»

Kapteeni keskeytti. »Odota nyt hieman!» hän määräsi. »Käännä tuuleen ainakin minuutiksi, että saan tässä suuntani selville. Nuori mies, jos aiot aina pudota pilvistä niskaamme näin odottamatta, niin —. Huh!» Hän odotti hetkisen ja lisäsi sitten:

»Mary-'Gusta, tulehan tänne.»

Hän levitti käsivartensa. Mary tuli hänen luokseen ja painautui hänen syliinsä.

»Onko asia niin?» kysyi kapteeni. »Rakastatko tuota nuorukaista tarpeeksi voidaksesi suostua siihen? Rakastatko, Mary-'Gusta?»

Hän pisti sormensa Maryn leuan alle ja nosti hänen päätään voidakseen katsoa häntä silmiin. Maryn kasvot olivat aivan tulipunaiset.

»Rakastatko, Mary-'Gusta?» hän toisti.

Mary katsoi häneen kostein silmin ja hymyillen.

»Rakastan, Shad-eno», hän sanoi. »Teen sen, luullakseni.»

»Haluat siis risteillä hänen seurassaan koko ikäsi, vai mitä?»

»Kyllä, Shad-eno, mutta en, jollette te, sinä ja Zoeth-eno, siihen suostu.»

Kapteeni kumartui ja suuteli häntä.

»Jumala siunatkoon kultaista sydäntäsi, rakkaani. Kaikki on hyvin. Keskustelin Zoethin kanssa tästä asiasta vähän aikaa sitten. Haluatko kuulla, mitä hän sanoi? No, kuuntele sitten: 'Se, joka tuhosi elämämme kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella noiden kahden elämää, jos minä vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi. Ja me tulemme myöskin onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.' Niin hän juuri sanoi. En muista tarkasti, sanoinko siihen 'Amen', mutta ajattelin sitä kumminkin. Jumala sinua siunatkoon, Mary-'Gusta. Nyt pitää teidän mennä ilmoittamaan tämä Zoeth-enolle. Hän on kotona. Rientäkää nyt sinne nopeasti kertomaan tästä.»

Mary kääntyi nyt Isaiahiin päin.

»No, Isaiah», hän sanoi, »eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?»

Isaiah katsoi Crawfordiin ja sitten häneen.

»Mielestäni pitäisi teidän molempien mennä heti jonnekin saamaan kuivaa yllenne», hän sanoi. »Hänen päällysnuttunsa on likomärkä eikä sinun puserosikaan ole paljon paremmassa kunnossa. En ymmärrä, millaiset onnentoivotukset, tahi miksi niitä nyt sanotaankaan, minun pitäisi lausua, mutta toivon kumminkin sinun tulevan äärettömän onnelliseksi, Mary-'Gusta.»

»Kiitoksia, Isaiah», sanoi Mary-'Gusta nauraen.

»Ei ansaitse. Mutta nyt haluan puhutella kapteeni Shadia minuutin verran.»

Hän pyörähti kantapäällään ja kun hän katsoi kapteeniin, oli hänen riemunsa täydellinen.

»Kapteeni Shad Gould», raakkui hän, »olette sanonut minua usein näiden viimeisten vuosien kuluessa houkkioksi senvuoksi, että olen vihjaillut jostakin tällaisesta. Mutta entä nyt? Mitä teillä nyt on sanomista? Kuka tässä nyt on houkkio? Sanokaa nyt, kuka?»