Nyt on tämä kertomus Mary-'Gusta Lathropista melkein lopussa. Ennenkuin Crawford matkusti South Harnissista, mikä tapahtui vasta seuraavan viikon lopulla, päätettiin, että jonakin päivänä seuraavan vuoden kesäkuussa Mary lakkaisi olemasta Mary-'Gusta Lathropina. Siinä saatiin puhua pitkin jos poikinkin, sillä olihan nyt vastattava niin moniin hämmästyttäviin kysymyksiin.

Ensiksikin oli heidän keskusteltava Crawfordin tulevaisuudesta. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi niin suuren omaisuuden ja niin paljon korkoa antavia kaivososakkeita, ettei hänen olisi ollut ollenkaan pakko jatkaa lääketieteellisiä opintojaan, jos hän vain olisi halunnut luopua niistä. Mutta hän ei halunnut.

»Muistaakseni kerroin sinulle, Mary, tuona sunnuntai-iltana, kun ensimmäisen kerran tapasimme toisemme rouva Wyethin luona», hän sanoi, »että olen aina halunnut ruveta lääkäriksi. Isä ei ollut oikein suostuvainen siihen, sillä hän olisi halunnut minusta liikemiestä, mutta minä en suostunut. Rakastan työtäni, enkä aio siitä luopua, vaan jatkaa sitä. Jos olisin niinkin rikas kuin tusina Rockefellereitä, ei se vaikuttaisi mitään asiaan. Mutta ymmärtääkseni en ole ollenkaan rikas. Olen ajatellut hyvin vakavasti, paljonko noista rahoista oikeastaan kuuluu minulle.»

Mary nyökäytti päätään. »Luullakseni ymmärrän, mitä tarkoitat», hän sanoi.

»Niin, luullakseni ei sitä voida epäilläkään, että melkein kaikki isäni omaisuus on koottu tuolla Lännessä sen jälkeen kuin», hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten, »tuo toinen kuoli ja isäni meni naimisiin äitini kanssa. Mutta minusta tuntuu kumminkin aina siltä, että tuo omaisuus kuuluu oikeastaan enoillesi, tuon vanhan liikkeen elossa oleville jäsenille. Jos voisin, luovuttaisin sen heille.»

Mary hymyili. »Kiitoksia, ystäväni, että sanoit tuon», hän sanoi. »Tiedän sinun tarkoittavankin sitä, mutta tekisit vain hyödyttömän tarjouksen, sillä he eivät huolisi siitä.»

»Tiedän sen. Meidän on senvuoksi koetettava lahjoittaa se heille jollakin toisella tavalla. Otaksukaamme kumminkin, että heitämme tämän asian mielestämme joksikin ajaksi, jotta voin palata takaisin työhöni. Aion jatkaa sitä. Se on mieliajatukseni, ja sinäkinhän sanot tahtovasi sitä.»

»Niin teenkin. Olen varma, että tulet onnellisemmaksi tuolla alalla kuin millään muulla, ja sitäpaitsi — olen luullakseni hyvin epäkäytännöllinen, mutta minusta tuntuu kumminkin, että sinä siten saat kiittää itseäsi menestyksestäsi. Tuo ajatus, että olemme jollakin tavoin riippuvaisia noista rahoista, ei tunnu minusta miellyttävältä. Ah, en voi selittää sitä oikein, mutta tuo ajatuskin tuntuu minusta hyvin tympäisevältä.»

»Ymmärrän sen. Haluan meloakin omaa kanoottiani itse, jos vain voin. Mutta tuollaisen nuoren lääkärin kanootti voi alussa olla hyvinkin hidaskulkuinen. Ja tarkoitukseni on ottaa siihen matkustajakin, kuten tiedät, ja minä haluan, että hän istuu siinä mukavasti.»

Mary naurahti tyytyväisesti. »Niin hän tulee tekemäänkin», hän sanoi. »Enkö ole kertonutkaan sinulle, mitä juttelin Shad-enon kanssa tässä muudanna päivänä? Hän huomasi minun istuvan ruokasalin ikkunassa ja katselevan jotakin, joka ei luullakseni ollut mitään. Olin luullakseni hyvin tyhmän näköinenkin, koska hän kysyi, mitä ajattelen. Sanoin: 'En juuri mitään erikoista', joka ei ollut totta. Hän sanoi silloin, että se mahtaa kumminkin olla hauskaa ajateltavaa, koska näytän niin iloiselta. Sanoin hänelle olevanikin iloinen. Sitten kysyin häneltä, sillä kuten tiedät, on omatuntoni minua hieman soimannut, onko hän varma, että hän ja Zoeth-eno ovat onnellisia, koska en minäkään muuten voi olla.»

»Tuollainen on niin sinun tapaistasi. No, mitä hän vastasi siihen?»

»Ah, hän nauroi tuota leveätä nauruaan ja käski minun olla huolehtimatta. 'Olen hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt tällä haavaa, Mary-'Gusta', hän sanoi, ja mitä taasen Zoethiin tulee, kysyi hän minulta juuri tänä aamuna, tuntuuko minusta väärältä, että olemme — hän tarkoitti itseään ja minua, niin tyytyväisiä tämän maailman asioihin. Tiedän senvuoksi, että hän on onnellinen. Kun Zoeth alkaa tuntea itsensä hyvin onnelliseksi, luulee hän olevansa hyvin syntinen. 'Mutta toivoakseni ei tuollainen synnintunto ole ainoa onnellisuuden merkki', sanoin minä, 'koska et luullakseni tunne itseäsi ollenkaan sellaiseksi. Et ole ainakaan sanonut sitä milloinkaan.'»

Crawford nauroi ja sitten seurasi tuollainen väliaika keskustelussa, josta, vaikka se ehkä onkin hyvin mielenkiintoinen siihen osallisille, asiaan kuulumattomat eivät luultavasti välitä. Kun se oli ohi, sanoi Mary:

»En tietystikään ole niin järjetön, että vaadin sinua jättämään kokonaan rauhaan nuo isältäsi saamasi rahat. Sellainenhan olisi vallan naurettavaa. Tarkoitan vain sitä, ettemme saa olla siitä riippuvaisia, se ei saa muuttaa suunnitelmiamme eikä turmella meidän elämäntehtäväämme eikä tehdä mitään tuollaista. Se muuttaa tietysti elämän helpommaksi meille, ja sen avulla voimme me huojentaa myös muiden huolia. Luullakseni on meidän käytettävä sitä niin.»

»Aivan niin, kultaseni. Ja minusta tuntuu kuin ensimmäinen velvollisuutemme olisi ajatella enojasi. Jos he suostuisivat, mutta luullakseni ei sellaiseen ole olemassa minkäänlaisia edellytyksiä, ehdottaisin, että he myisivät kaupan, ravintolan ja kaiken muunkin ja tulisivat mukanamme sinne, jonne aiomme muuttaa, jotta voisimme tehdä heidän vanhuudenpäivänsä helpoiksi ja huolettomiksi.»

Mary pudisti päätään. »He eivät pitäisi sellaisesta suunnitelmasta ollenkaan», hän sanoi, »sillä tuo omituinen vanha kauppa on heidän elämänsä ilo. Ellei heillä olisi sitä, eivät he tietäisi, mihin ryhtyä, vaan olisivat yhtä avuttomia, yksinäisiä ja surkeita kuin pari eksynyttä kissanpoikasta. Ei, jos haluamme pitää huolta heistä, on meidän pidettävä myöskin huolta Hamilton ja Kumppanista. Ja meidän on koetettava salata se, että teemme sen», lisäsi hän päättäväisesti.

Crawford näytti huolestuneelta. »Luullakseni olet oikeassa», hän sanoi, »mutta jonkunlaiseen pulaan he kumminkin joutuvat, sillä me kai tulemme joka tapauksessa matkustamaan pois heidän luotaan.»

»Ah, ei, emme voi menetellä niin, emme ainakaan heti!»

»Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä, että meidän on pakko. Olemme päättäneet, sinä ja minä, että matkustan takaisin Länteen lopettamaan lukuni, ja suunnitelleet, että tulen sitten tänne ja menen kanssasi naimisiin. Sen jälkeen — no niin, sen jälkeen olemme päättäneet, että asetun asumaan jonnekin ja aloitan vastaanottoni. Otaksun, että tulet silloin kanssani?»

»Joutavia! Tietysti minä tulen.»

»Toivoinkin sitä. Mutta ellemme voi poistua enojesi luota ja elleivät he halua luopua kaupasta, niin millaisiin toimenpiteihin me silloin ryhdymme? Nostammeko tuon kaupan rattaille voidaksemme viedä sen mukanamme?»

Mary katsoi häneen ja hymyili. »Minulla on muudan suunnitelma», hän sanoi. »En ole saanut sitä vielä aivan valmiiksi, mutta jos se osoittautuu mahdolliseksi, on se luullakseni aivan mainio. Ei, en aio kertoa sinulle, millainen se on, joten et saa minua kiusatakaan. Et suinkaan ole milläsikään, että suunnittelen puolestasi ja komentelen sinua? Toivoakseni et siitä välitä, koska en voi sille mitään. Minut on luotu sellaiseksi, luullakseni.»

»En. Komentele sinä vain.»

»Niin minä teenkin. Olen kuin tuo skotlantilainen tyttö tuossa kappaleessa, jota rouva Wyeth vei minut katsomaan Bostonissa — Bunty hänen nimensä oli. Hän pakotti minut ajattelemaan itseäni useammasti kuin kerran, vaikka hän olikin minua paljon nokkelampi, kappaleen lopussa sanoo hän sulhaselleen: 'William, minun on pakko sanoa sinulle, että jos menen naimisiin kanssasi, rupean sinua kasvattamaan.' Hän tarkoitti, ettei hän voi sille mitään. En minäkään. Pelkään sen olevan synnynnäistä minussa.»

Crawford kumartui ja suuteli häntä.

»Muistatko Williamin vastauksen?» hän kysyi. »Mutta minäpä muistan. Se kuului: 'Bunty, minä aivan loistan häpeässäni!' Komentele sinäkin niin paljon kuin suinkin, tyttöseni; minäkin loistan siinä.»

Suunnitelmakin onnistui ja se oli tällainen: Tohtori Harley, joka oli harjoittanut lääkärin ammattia South Harnississa yksiviidettä vuotta, aikoi vetäytyä lepoon parin vuoden kuluttua. Hän oli halukas myymään praktiikkansa tuon ajan kuluttua. Hän piti Crawfordista. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen silloin kun Crawford oli ensimmäistä kertaa vieraillut kaupungissa Keithien luona. Sittenkuin Mary oli kertonut suunnitelmansa Crawfordille, meni Crawford käymään tuon vanhan lääkärin luona. Ennen viikon loppua päätettiin, että Crawford, lopetettuaan lukunsa yliopistossa ja harjoittelunsa sairaaloissa, tulee South Harnissiin, työskentelee siellä vuoden tohtori Harleyn apulaisena, ostaa sitten praktiikan ja, kuten kapteeni Shad sanoi, ripustaa sitten oman kylttinsä seinälle.

»En aio jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi», sanoi Crawford, »mutta lyhytaikainenkin oleskeleminen täällä hyödyttää minua. Harley on mitä kunnollisin vanhus ja hyvin pätevä tällaisen paikkakunnan lääkäriksi. Hän on antava minulle sellaisia ohjeita, että ne pian osoittautuvat aivan korvaamattomiksi. Tällainen maaseutupraktiikka on sitäpaitsi paras opettaja.»

Mary nyökäytti päätään. »Niin», hän sanoi. »Ja tämän talven kuluessa opetan minä Simeon Crockerin taitavaksi kaupanhoitajaksi, ja teeravintolani voin luullakseni myydäkin. Enoni eivät välitä siitä kumminkaan paljon. He ovat täydellisesti onnellisia saadessaan häärätä tuolla kaupassaan, ja kun Simeon tekee kaikki kovimmat työt ja ottaa suurimmat huolet omille hartioilleen, voivat he häärätä siellä sydämensä pohjasta.»

»Mutta otaksuhan nyt, ettei Simeon saakaan sitä kannattamaan», vihjaisi Crawford. »Sellainen mahdollisuus voidaan ainakin ottaa lukuun. Kaikki eivät ole Napoleoneja — minun pitäisi kai sanoa kuningatar Elisabetheja — liike- ja raha-asioissa, kuten sinä, nuori neitoseni, olet.»

Mutta Maryn luottamusta ei voitu ollenkaan horjuttaa.

»Kyllä se kannattaa», hän sanoi. »Elleivät paikkakuntalaiset ja kesävieraat osta tarpeeksi, voimme me auttaa. Meillähän on nuo Lännen rahat, kuten tiedät.»

Crawford nyökäytti päätään myöntävästi.

»Hyvä!» hän huudahti. »Olet oikeassa. Siinä on meillä kumminkin jonkunlainen pieni mahdollisuus, eivätkä he saa milloinkaan tietää.»

* * * * *

Hän matkusti tiehensä viikon lopulla, mutta hän tuli takaisin jouluksi ja pääsiäiseksi ja jälleen toukokuun lopussa. Ja pian senjälkeen muutamana päivänä kesäkuun alussa hän seisoi Sam Keithin vieressä tuon rannalla olevan valkoisen talon salissa, Edna Keithin soittaessa »Täältä saapuu morsian»-nimistä kappaletta pianolla, joka oli vuokrattu erikoisesti tähän tarkoitukseen. Käsi Zoethin käsivarrella ja kapteeni Shadrach ja Barbara Howe aivan kintereillään Mary käveli hymyilevien ja kyyneliä vuodattavien ystäviensä keskitse sulhoaan vastaan.

Häät olivat hyvin hauskat, sen sanoi jokainen, ja koska ei luultavasti maailmassa milloinkaan ole ollut sellaisia häitä, joita eivät ystävät ja sukulaiset ole kehuneet hauskoiksi, voimme olla enemmänkin kuin varmat näiden häiden hauskuudesta. Ja ei varmaankaan milloinkaan ole ollut suloisempaa morsianta. Kaikki morsiamet ovat kyllä enemmän tahi vähemmän kauniita, mutta tämä oli aivan erinomainen. Isaiah, joka oli saanut kurkistaa harjoitukseen edellisenä iltana, oli myöhemmin keittiössä ollessaan joutunut oikein hurmioon, kun kapteeni sattui tulemaan sinne.

»Tulimmainen sentään», huudahti hän, »eikö hän olekin kuin enkeli konsanaankin! Oletteko nähnyt milloinkaan kauniimpaa näkyä kuin hän on tuossa puvussaan ja tuo — tuo — sääskiharso päässään? Hän on enkeli — niin juuri, herra — muudan noista kerubiimeista, joista puhutaan raamatussa. Ja ajatelkaahan nyt, kapteeni Shad, että hän on meidän Mary-'Gustamme! Kuulkaahan, kapteeni Shad, voinko huomenna pukea ylleni ruudulliset housuni ja sinisen takkini? Poltin reiän noihin lavendelin värisiin, kun koetin suoristaa niihin ilmestyneitä ryppyjä. Sitäpaitsi olivat ne ylläni viime sunnuntaina käydessäni satamassa, ja ne haisevat nyt melkoisesti kalalta.»

Häävieraita oli vähän, mutta ne olivatkin valittuja. Tuomari Baxter rouvineen oli siellä ja sitten Keithit — rouva Keith oli suostunut koristamaan tilaisuutta läsnäolollaan, koska muutamat »vaikutusvaltaiset henkilöt» olivat katsoneet sopivaksi ruveta seurustelemaan Mary-'Gustan kanssa eikä rouva Keith ruvennut olemaan takapajulla missään asiassa. — Rouva Wyethkin oli siellä ja neiti Pease, samoin herra Green, joka myöskin oli saanut kutsun ja tullut sinne Bostonista, tohtori Harley ja Simeon Crocker eroamattomine tovereineen, jona toimi muudan teeravintolassa palvellut tarjoilijatar, ja Annabel sekä tusinan verran vielä muita.

Kun pappi kysyi: »Kuka antaa tämän naisen tälle miehelle?» vastasi Zoeth rohkeasti: »Minä — tarkoitan, minä ja Shadrach». Mutta ei kukaan nauranut, koska Zoeth itsekin koetti hymyillä, vaikka kyyneleet vuosivatkin hänen silmistään. Ja mitä kapteeniin taasen tulee, olivat hänen kasvonsa vihkimisen kestäessä jonkunlaisessa jäykistyneessä hymyssä, jonka hän oli omaksunut jo ennen huoneeseen tuloaan ja jonka hän nähtävästi oli päättänyt säilyttää loppuun asti kaikista mielenliikutuksista huolimatta. Mutta neiti Pease, joka oli aina hyvin tunteellinen, itki, onnellisena itsekseen, ja Isaiah, poistuttuaan välikköön, niisti nenäänsä niin kovasti, että Pollock Ripin sumusireenin ääni on vain heikkoa melua siihen verrattuna, kuten kapteeni sitten myöhemmin sanoi.

Mary oli tietysti suunnitellut kaiken. Hänen enonsa koettivat väittää vastaan ja sanoivat hänelle, että on olemassa paljon muitakin, jotka osaavat järjestää kukat ja tarjoilla virvokkeita, kuten paikkakunnan lehti tapauksen johdosta tulisi varmaankin kirjoittamaan, ja tehdä nuo muutkin satayksi valmistusta, jotka ovat välttämättömät niinkin pieniä häitä järjestettäessä. Mutta Mary vain nauroi heidän vastustukselleen.

»En haluaisi luopua tästä mistään hinnasta», hän sanoi. »Olen aina toivonut, että saisin järjestää jonkun häät, enkä senvuoksi anna muiden missään tapauksessa järjestää omiani. En välitä ollenkaan, onko tämä sopivaa vai ei. Haluan, ettei siitä muodostu minkäänlaista muodollista tilaisuutta. Shad-eno, jos haluat sanoa 'Tulimmainen sentään!' kun Crawford pudottaa sormuksen, sillä hän tekee sen melkein varmasti, on sinulla oikeus siihen.»

Mutta Crawford ei pudottanutkaan sormusta, joten tuo kapteenin lempihuudahdus jäikin sanomatta, koska sitä ei tarvittu. Eikä siinä todellisuudessa tapahtunutkaan minkäänlaista onnettomuutta, vaan kaikki sujui aivan niinkuin pitikin, vieraiden vastaanottaminen ja tarjoileminenkin siihen luettuna, ja »kaikilla oli hyvin hauskaa», kuten paikkakunnan lehti kirjoitti.

Ja kun morsian ja sulhanen pukeutuneina matkavaatteihinsa laskeutuivat portaita alas noustakseen autoon, jonka oli määrä viedä heidät asemalle, riensi Mary vielä takaisin, huolimatta konfetti- ja riisisateesta, suutelemaan Zoethia ja Shadrachia vielä kerran ja kuiskaamaan heille, etteivät he pitäisi häntä todellisesti poistuneena, koska hän menee vain lyhyeksi ajaksi ja tulee takaisin pian.

»Ja minä olen puhunut Isaiahille kalosseistanne ja öljyvaatteistanne sateen varalta», hän lisäsi Shadrachin korvaan, »ja hän lupasi pitää myös mielessään Zoeth-enon lääkkeenkin. Hyvästi, hyvästi! Älkää nyt ikävöikö. Luvatkaa se minulle.»

»Lupaaminen on kyllä helppoa, mutta tuon lupauksen pitäminen on usein hyvin vaikeaa», huomautti Shadrach Zoethille sinä samana iltana heidän istuessaan arkihuoneessa. »Minusta tuntuu kuin tuo iltajuna olisi vienyt muassaan koko tämän talon elinvoiman. Ja kumminkin tiedän sen olevan äärettömän tyhmää, koska hän viipyy matkallaan vain pari viikkoa.»

»Olen iloinen, että tuo nimijuttu ratkesi niin onnellisesti», mumisi Zoeth. »Olin oikein huolissani senvuoksi.»

Toverukset olivat nimittäin olleet melko huolissaan siitä, oliko Crawfordin laillinen nimi Smith vai Farmer. Jos se oli Farmer ja häntä tultaisiin niin nimittämään täällä South Harnississa, pelkäsivät he, että tuo vanha häpeäjuttu heräisi eloon ja aiheuttaisi loppumattomia juoruja. Mutta kun he kysyivät Crawfordilta, sai hän heidät tyyntymään.

»Puhuin asianajajani kanssa siitä», hän sanoi. »Isäni keskimmäinen nimi oli Smith, ja senvuoksi hän kai sen ottikin. Edwin Smith ei eroa suurestikaan Edgar Smith Farmerista, on vain lyhyempi, siinä kaikki. Äitini ei tiennyt ollenkaan, että isälläni on toinenkin nimi. Hän ja äitini menivät naimisiin silloin kun isäni sanoi itseään Smithiksi. Synnyin Smithinä, minut kastettiin Smithinä ja asianajajani sanoo, että olen Smith. Jos siinä olisi ollut jotakin epävarmaa, olisin hakenut oikeuden muuttaa nimeni.»

Niin joutui tuo kysymys pois päiväjärjestyksestä, ja Shadrach ja Zoeth tunsivat senvuoksi todellista huojennusta.

»Zoeth», huomautti Shadrach vastattuaan ystävänsä huomautukseen tuosta nimiasiasta, »tiedätkö, minkä minä olisin halunnut tänne täksi iltapäiväksi?»

»En, Shadrach», vastasi Zoeth, »en ollenkaan. Minkä sitten?»

»Olisin ollut hyvin kiitollinen, jos meillä olisi ollut talossamme tuollainen soittotuoli. Olisin pyytänyt tuota rouva Keithiä istuutumaan sille ja katsellut sitten hänen kasvojaan, kun Campbellit olisivat alkaneet tulla.»

»Miten maailmassa juolahti se nyt mieleesi?» kysyi hänen toverinsa.

»Ah, en tiedä. Ajatellessani Mary-'Gustaa muistelin kai, miten me ensimmäisen kerran tapasimme toisemme Marcelluksen hautajaisissa. Silloin muistui tuo soittotuolikin mieleeni. En ole ajatellut sitä vuosikausiin.»

Zoeth nyökäytti päätään. »Shadrach», hän sanoi, »tuo päivä oli siunattu päivä meille molemmille, tuo päivä, jolloin toimme tyttösen kotiimme vanhoissa rattaissamme. Jumala nosti hänet niihin, Shadrach.»

»No niin, jos nyt siten halutaan sanoa, niin ehkä hän sen tekikin. Siltä se ainakin näyttää.»

»Elämämme oli melko ikävää ja vaivalloista ennen hänen tuloaan. Hän on muuttanut kaikki.»

»Aivan niin. Halloo, mitä tuo melu on? No, vie minua ja viipota, Isaiahhan siellä laulaa! Hän veisaa. Mitä sinä siitä ajattelet?»

Keittiössä veisasi Isaiah kimeällä nenä-äänellään niin, ettei astioidenkaan kolina kuulunut:

»Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa —»

Kapteeni keskeytti.

»Hei, mikä sinun nimesi taasen onkaan — Jenny Lind — tulehan tänne», hän huudahti.

Isaiah tuli huoneeseen saippuanvaahdon tippuessa käsivarsista.

»Mitä haluatte, kun ette osaa sanoa nimeänikään enää oikein?» hän kysyi.

»Haluaisin vain saada kuulla, mikä sinut pani veisaamaan siunauksista. Luulin ensin sitä jonkun tuulimyllyn kitisemiseksi. Miksi rupesit veisaamaan?»

Isaiah näytti melko nololta, mutta nauroi kumminkin.

»Ajattelin vain Mary-'Gustaa.»

»Vai ajattelit sinä. Niin, hän on ollut siunaukseksi meille, sitä ei voida epäilläkään.»

»Ei totisesti», sanoi Zoethkin.

Mutta Isaiah sanoi kumminkin viimeisen sanan.

»Huh!» hän huudahti. »Hän on enemmänkin kuin yksi siunaus, hän on kokonainen kuuro sellaisia. Senvuoksi juuri rupesinkin niistä veisaamaan.»

Hän palasi keittiöönsä kerran vielä ja antoi falsettinsa kaikua riemuitsevasti:

»Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa, Suo Herra niiden langeta osaksemme ain!»

Kapteeni Shad katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi ystävänsä ja toverinsa puoleen ja sanoi vakavasti: »Oletko huomannut, että Isaiah vanhoilla päivillään on muuttunut melko ystävälliseksi ja järkeväksi?»