Ja vasta eräänä päivänä syyskuun puolivälissä sai kapteeni Shadrach kuulla ystävänsä salaisuuden. Hän, Zoeth ja Mary olivat kaupassa kolmisin. Liike oli vieläkin melko vilkasta, mutta suurimmat kiireet olivat jo ohi. Kesähuvilat alkoivat tyhjentyä ja useimmat hotellit oli jo suljettu. Marykin oli ottanut teeravintolansa kyltin alas jo viime viikolla. Sen tehtävä oli päättynyt sille vuodelle. Tulos oli ollutkin suurenmoinen.

Mary oli pahoillaan, että tuo vilkas liikekausi oli loppunut. Hän oli kyllä melko väsynyt, sillä hän ei ollut suonut itselleen ollenkaan lepoa eikä vapaapäiviä, vaan tehnyt kaikkensa voidakseen olla ajattelematta muuta kuin Hamilton ja Kumppania ja teeravintolaa koskevia asioita. Nämä olivat onneksi antaneet hänelle tarpeeksi ajattelemista, ja hän karkoittikin muut ajatukset päättäväisesti mielestään. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä minkäänlaisia suunnitelmia ravintolaansa varten, ja kiitos Sim Crockerin ja sen pätevän tavan, jolla Sim oli ruvennut pitämään huolta kaupasta, ei hänen enää tarvinnut välttämättä oleskella siellä aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan. Hänen Zoeth-enonsa oli myöskin jo melkein terve, joten Maryn ei enää tarvinnut raskauttaa mieltään huolehtimalla hänenkään terveydestään. Hän oli nyt vaarassa joutua pakostakin ajattelemaan itseään eikä hän sitä saanut tehdä, sen hän tiesi. Jos hän alkaisi ajatella itseään, ajattelisi hän varmaankin silloin tuota toistakin ja kaikkia muitakin toteutumattomia mahdollisuuksia. Ja miten hyödytöntä ja toivotonta ajattelemista sellainen olisikaan! Ei, ei! Hänen täytyi keksiä jotakin muuta ajattelemista.

Senvuoksi hän suunnittelikin kaupan julkipuolen korjaamista ja suurentamista. Hän aikoi suurennuttaa ikkunat ja korjauttaa sillan. Hän keskusteli juuri suunnitelmastaan Shadrachin ja Zoethin kanssa, kun John Keith tuli kauppaan. Keithit aikoivat poistua South Harnissista melko varhain tänä syksynä, ja perheen päämies oli nyt tullut sanomaan jäähyväisiä. Herra Keith piti Marystä yhtä paljon kuin ennenkin ja kunnioitti hänen enojaan tähän aikaan peittelemättä. Enot suhtautuivat häneen samalla tavalla.

Keskustelu alkoi samaan tapaan kuin useimmat keskustelut tässä maailmassa, nimittäin kohdistuen aluksi ilmaan, millainen se oli ollut, millainen se nyt oli ja millaiseksi sen otaksuttiin muuttuvan, siirtyi sitten teeravintolaan ja sen saavuttamaan kannatukseen ja lopuksi vieraan viimeiseen New Yorkin matkaan, jolta hän juuri äsken oli palannut. Päivä oli melkein puolessa eivätkä heidän keskusteluaan keskeyttäneetkään kuin muutamat ostajat, joista herra Crocker piti kyllä huolta.

»No, kuuluuko sieltä mitään kummempaa?» kysyi kapteeni Shadrach, udellen tuon suurkaupungin uutisia aivan samoin kuin hän olisi tiedustellut Harnissin tapahtumia. »Tapasitteko ketään tuttua, vai mitä?»

Keith hymyili. »Kyllä», hän sanoi. »Kohtasin kaikki ne henkilöt, joita olin matkustanutkin tapaamaan. Olin siellä liikeasioissa. En tavannut ketään odottamatta, jos sitä tarkoitatte.»

Kapteeni nyökäytti päätään. »Ette varmaankaan käynyt South-Streetilläkään, vai mitä?» hän kysyi. »No, sen arvasinkin. Jos olisitte käynyt, olisitte tavannut montakin. Aina kun olin lähdössä merille, en milloinkaan elämässäni risteillyt tuolla kadulla tapaamatta jotakin henkilöä, jota en osannut odottaakaan. Luullakseni on South-Street maailman suurin sellainen paikka, jossa aina tapaa tuttuja. Useat merimiehet ovat sanoneet minulle samaa.»

Kun Keith kuuli tämän viisauden palasen, hymyili hän yhä sydämellisemmästi. Sitten hän sanoi:

»Puheenne johdosta muistankin nyt, kapteeni, että sittenkin tapasin erään tutun odottamatta. Kohtasin hänet Bostonissa enkä New Yorkissa, ja se tapahtui eilen. Tekin tunnette hänet luullakseni ja Mary tuossa, niin hän tunsi tuon henkilön ennen hyvin hyvästi. Tarkoitan nuorta Crawford Smithiä, tuota Samin ystävää. Hän oli täällä South Harnississa luonamme muutamana kesänä.»

Shadrach oli ainoa noista kolmesta kuulijasta, joka sanoi jotakin tuon uutisen johdosta. Ei hänkään puhunut vähään aikaan mitään, vaan katsoi Maryyn pelokkaasti, ennenkuin hän teki sen. Mary ei sanonut kumminkaan mitään eikä Zoethkaan, joka nojautui taaksepäin tuolissaan ja jonka kasvot olivat tiskin kulman takana, sanonut sanaakaan.

»Vai niin!» huudahti hän. »Vai kohtasitte te hänet! Bostonissako? Miten omituista! Luulin hänen oleskelevan jossakin tuolla Lännessä.»

»Niin minäkin. Viimeksi kun kuulin puhuttavan hänestä, oli hän lopettanut opintonsa täällä Idässä — hän lueskeli lääketiedettä, kuten ehkä tiedättekin — ja matkustanut kotiinsa Nevadaan. Hänen isänsä, joka oli sairas, oli pyytänyt häntä tekemään sen. Hän on kirjoittanutkin Samille pari kertaa tuolta kaukaa. Senvuoksi hämmästyinkin melkoisesti nähdessäni hänet Bostonissa nyt. Tapasin hänet asemalla ja me juttelimme muutamia minuutteja. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli kuollut.»

Tiskin takaa, jossa Zoeth istui, kuului omituisia äännähdyksiä kuin jonkunlaista huohottamista. Shadrach kumartui nopeasti katsomaan.

»Mikä sinua vaivaa, Zoeth?» hän kysyi. Mutta ennenkuin Zoeth ennätti vastata, sanoi Mary:

»Kuollutko?» hän huudahti. »Herra Keith, sanoitteko Crawfordin isän kuolleen?»

Hänen äänensä oli niin omituinen, ettei herra Keithkään voinut olla sitä huomaamatta. Hän katsoi Maryyn ja näytti haluavan kysyä jotakin, mutta vastasi sitten Maryn kysymykseen.

»Sanoin. Hän on kuollut. Hänen poikansa kertoi minulle hänen sairastaneen jonkun aikaa ja kuolleen noin pari viikkoa sitten. Crawford ei kertonut kumminkaan minulle mitään erikoiskohtia eikä ilmoittanut sitäkään, miksi hän oli tullut tänne Itään. Hän ei näyttänyt todellakaan olevan halukas puhumaan, vaan käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessä. Tietysti sanoin hänelle olevani pahoillani, jolloin hän kiitti minua ja kysyi, miten vaimoni, Edna ja Sam voivat. Sitten piti minun kiiruhtaa junaani. Ah, aiotteko lähteä jonnekin, Mary? No, silloin on minun sanottava jäähyväiset tulevaan kesään asti, sillä me matkustamme huomenaamulla.»

Mary selitti melko hätäillen, että hänen piti keskustella Simeonin kanssa muutamia minuutteja. Hän sanoi jäähyväiset, puristi herra Keithin kättä ja kiiruhti ulos. Keith katsoi hänen jälkeensä.

»Toivoakseni en tehnyt mitään tyhmyyttä», hän sanoi, »puhuessani nuoresta Smithistä. Hän ja Crawford olivat yhteen aikaan hyvin hyviä ystäviä, vai kuinka? Ymmärsin sen niin Samin huomautuksista. Teinköhän nyt jonkun tyhmyyden mainitsemalla tuon pojan nimen, vai mitä luulette? Toivon kumminkin päinvastaista.»

Kun Zoeth ei sanonut mitään, kiiruhti Shadrach tyynnyttämään häntä.

»Ei, ei», hän sanoi. »Tässä yhteen aikaan luulimme mekin siinä olevan jotakin. Emme kumminkaan tienneet mitään varmasti, mutta otaksuimme kumminkin, että he olivat toisilleen enemmänkin kuin ystäviä. Mutta nyt näyttää kumminkin siltä kuin kaikki olisi lopussa. He eivät luullakseni enää kirjoitakaan toisilleen. Otaksun, että Mary-'Gusta on väsynyt häneen», hän selitti. »Hän on kyllä hyvin kiltti nuorukainen, mutta ehkä hän ei ole tarpeeksi hyvä Marylle. Ja mitä siihen tulee», lisäsi hän vakaumuksella ja korostavasti, »en ole milloinkaan nähnytkään sellaista.»

Keith näytti huojentuneelta. »Olen iloinen, etten erehtynyt», hän sanoi. »Hän näytti niin säpsähtävän, kun sanoin miehen kuolleen, ja hän käyttäytyikin niin omituisesti. Ettekö huomannut sitä itsekin, kapteeni?»

Shadrach nyökäytti päätään.

»Huomasin, että hän oli jollakin tavoin hämmentynyt», hän sanoi, »mutta mielestäni se ei ole ollenkaan ihmeellistä, kun muistamme, että Crawford ja hän ovat olleet niin hyviä ystäviä. Luullakseni Mary on kuullut hänen puhuvan paljonkin isästään.»

»Ehkäpä. Epäilemättä asia onkin niin. Pelkään hänen työskentelevän ihan kovasti ja huolehtivan liiaksi näiden kaikkien yritystensä vuoksi. Hän onnistuu ihmeellisesti niissä, mutta en pidä siitä, että hän menettää poskiensa ruusut. Ne ovat liian kauniit menetettäviksi. Pitäkää häntä silmällä, kapteeni, älkääkä antako hänen väsyttää itseään.»

Hän sanoikin sitten hetken kuluttua jäähyväiset. Kapteeni Shadrach saatteli hänet ovelle. Zoeth pysyi paikoillaan nousematta edes silloin kun hän puristi poistuvan ystävänsä kättä. Mutta kun kapteeni kääntyi, huomasi hän toverinsa seisovan tiskin päässä puristaen sen laitaa toisella kädellään ja viittailevan toisella. Shadrach katsahti häneen ja harppusi sitten hänen luokseen parilla askeleella.

»Herra siunatkoon, Zoeth, mikä sinua vaivaa?» huudahti hän.

Zoeth viittasi häntä vaikenemaan. »Ssh, ssh», hän pyysi kuiskaten. »Älä huuda niin kovasti, että Mary kuulee. Shadrach, minä —»

»Mitä sitten?» keskeytti hänen ystävänsä. »Mikä sinua vaivaa, Zoeth? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?»

»Ei, ei. Olen aivan täydessä kunnossa, Shadrach. Säikähdin ja hämmästyin vain hieman äsken, siinä kaikki. En ole vielä oikein voimissani, ja tuo uutinen järkytti minua. Mutta, Shadrach, haluan keskustella kanssasi. Haluan kertoa sinulle jotakin heti, sillä en voi salata sitä enää pitempää aikaa. Emmekö voi lähteä kotiin — huoneeseeni tahi jonnekin, missä voimme jutella? Haluatko, Shadrach?»

»Kas niin, kas niin, laivatoveri, älä nyt hermostu. Kotiinko? Tietysti voimme lähteä sinne. Hei, Sim, kuulehan?» huusi hän herra Crockerille, joka oli varastohuoneessa. »Sinä ja Mary saatte hoitaa kauppaa vähän aikaa. Zoeth ja minä lähdemme kotiin päivälliselle.»

Simeon vastasi, ettei Mary ollut siellä. »Hän poistui takaovesta ja lähti luullakseni kotiinsa. Mutta menkää te vain, kapteeni Shad», hän lisäsi, »sillä voinhan minä hoitaa tämän kaupan yksinänikin.»

Tultuaan kotiin ja herra Hamiltonin huoneeseen veti kapteeni esille kaikkein mukavimman nojatuolin, pakotti ystävänsä istuutumaan siihen sekä sulki ja lukitsi oven. Sitten hän istuutui vuoteen reunalle ja sanoi:

»Kas niin! Nyt me olemme valmiit ja kaikki on mallikelpoisessa järjestyksessä. Kukaan ei voi tulla laivaan häiritsemään meitä. Anna siis vain kuulua, Zoeth. Mitä sinulla olikaan kerrottavaa?»

Zoeth työnsi vapisevan kätensä povitaskuunsa, otti sieltä esille vanhanaikaisen lompakon ja etsi lompakosta käsiinsä hyvin rypistyneen kirjekuoren.

»Shadrach», hän sanoi, »en ymmärrä ollenkaan, miten aloittaisin. Tuntuu niin omituiselta ajatella, että sinulla ja minulla, jotka olemme olleet niin läheisessä suhteessa toisiimme kaikkien näiden vuosien kuluessa, on jotakin salattavaa toisiltamme. Minusta tuntuu sellainen tyhmältä. Ja tyhmää se onkin. Olen ollut houkka, kun olen salannut sen sinulta.»

Kapteeni nauroi.

»Et voisi olla tyhmä, vaikka rupeaisit vanhan Harryn oppilaaksi kymmeneksi vuodeksi, Zoeth», hän sanoi. »Et tiedä, miten voisit sellaiseksi tulla eikä pirukaan voi sinua opettaa. Älä nyt tuhlaa aikaa sanomalla minulle, että puhun kevytmielisesti pyhistä asioista», hän lisäsi. »Eikä tuo vanha paholainen olekaan luullakseni mikään pyhä ja sitäpaitsi haluan nyt kuulla tuon salaisuuden. Mikä se on?»

Zoeth pudisti päätään. »Olen ollut tyhmä kumminkin», hän sanoi, »mutta luullakseni olen saanut rangaistukseni. Minulla ei ole ollut mitään todellista syytä, miksi en olisi voinut puhua siitä jo ennenkin, mutta se oli minulle kumminkin jollakin tavoin vastenmielistä. En voinut. Mutta nyt aion kertoa sen sinulle, Shadrach.»

Hän näytti tuota rypistynyttä kirjekuorta.

»Muistat kai, milloin sairastuin?» hän sanoi. »Muistat kai, että luhistuin yhteen kasaan keittiön lattialle? No niin, etkö milloinkaan ihmetellyt, mikä minut siihen nyykisti? Kerron sen nyt sinulle. Sen teki muudan kirje, jonka sain sen päivän aamupostissa. Tässä on tuo kirje. Onnistuin pistämään sen liivini povitaskuun silloin kun Isaiah riensi hakemaan teitä ja jätti minut makaamaan siihen. En halunnut, että hän olisi huomannut sen. Enkä halunnut silloin, että muutkaan olisivat sen nähneet. Nyt haluan kumminkin, että luet tämän, Shadrach. Mutta ennenkuin teet sen, salli minun varoittaa sinua. Sinun on rukoiltava Kaikkivaltiaalta voimaa siihen. Tulet hämmästymään, Shadrach, hämmästymään ja säikähtämään. Tässä se on. Lue se nyt.»

Hän ojensi kuoren toverilleen. Shadrach otti sen ihmetellen ja katsoi osoitetta.

»Tätä käsialaa en ainakaan tunne», hän sanoi.

»Tunsit sen kerran maailmassa hyvinkin hyvin.»

»Tunsinko? Se on leimattu Carson Cityssä, Nevadassa. Siis tuolla samassa paikassa, jossa Crawford Smithkin asuu, vai mitä? Mitä maailmassa tämä on?»

Hän aukaisi kuoren ja otti sieltä esille monta tiheäänkirjoitettua paperiarkkia. Hän alkoi lukea ja kun hän luki, hänen kasvojensa ilme muuttui uteliaasta ihmetteleväksi, hämmästyneeksi, vihaiseksi ja lopulta noiden kaikkien sekoitukseksi. Viimeinen arkki putosi hänen hyppysistään lattialle, kun hän katsoi Zoethiin hyvin kalpein kasvoin.

»Hyvä Jumala!» hän sanoi vakavasti.

Kului puoli tuntia ja he keskustelivat vieläkin. Shadrach ei ollut vieläkään kokonaan tointunut hämmästyksestään, mutta voi jo kumminkin ajatella ja puhua johdonmukaisemmasti, vaikka hän ihmettelikin vielä tuota kaikkea suuresti.

»Tuntuu aivan siltä kuin tässä olisi toiminut Jumalan sormi», hän sanoi.

»Niin tässä onkin», myönsi Zoeth varmalla vakaumuksella. »Katsohan, miten Herra on täyttänyt lupauksensa. Tuo vääryys menestyi jonkun aikaa, mutta Jumalan rangaistus kohtasi kumminkin häntä lopulta. Etkö voi nähdä jokaisesta rivistä, miten suuressa tuskassa tuo mies-raukka eli?»

»Mies-raukka! Herra Jumala taivaassa! Zoeth Hamilton, et suinkaan sääli häntä, vai mitä? Oletko pahoillasi hänen vuokseen?»

Zoeth nyökäytti päätään. »En ollut alussa», hän sanoi. »Aluksi se, kun se iski niskaani kuin salama kirkkaalta taivaalta, vei kaikki voimani. Kun lääkäri tuli, sanoi hän luulevansa, että olin säikähtänyt jotakin. Niin säikähdinkin, ja tuo kirje oli syynä siihen. Mutta myöhemmin, kun aloin parantua ja voin ajatella jälleen saatuani tilaisuuden lukea tuon kirjeen uudestaan, rupesin — no niin, en voi antaa hänelle anteeksi tuota hänen tekoaan luullakseni milloinkaan.»

»Sitähän minäkin. Piru hänet vieköön!»

»Hsh, Shadrach, hän on kuollut.»

»Niin onkin. Unhotin sen. Silloin hän on saanut tuomionsa, luullakseni, minun tarvitsematta sitä enää vaatia.»

»Hän oli jo tuomittu täällä maailmassa, Shadrach. Koko hänen elämänsä — ainakin sen loppupuoli — on ollut varmaankin yhtä ainoata tuskaa. Hänen on täytynyt jumaloida tuota poikaansa. Hän sanoo niin tuossa kirjeessään, mutta se olisi selvinnyt muutenkin tuon kirjeen jokaisesta kohdasta hänen sanomattakaan sitä. Voit kuvitella, miltä hänestä tuntui, kun tuo kasvoi ja he rupesivat rakastamaan toisiansa yhä enemmän ja kun hänen täytyi joka minuutti pelätä ja vapista, että tuo poika tavalla tahi toisella saa kuulla, että tuo isä, jota hän rakastaa ja kunnioittaa, onkin varas ja jotakin vielä pahempaa. Minä ainakin luulen voivani sen kuvitella. Ja silloin yht'äkkiä tulee tuo poika hänen luokseen ja kertoo haluavansa mennä naimisiin —. Ah, Jumalani! Shadrach, ajattelehan nyt sitä, että hän halusi mennä naimisiin holhokkimme — Marcelluksen tytärpuolen kanssa. Tuo ilmoitus teki kai hänet aivan hulluksi. Ja sitten he riitautuvat, ja tuo poika, tuo ainoa, jonka vuoksi hän on elänyt, poistuu kotoaan ja eroaa hänestä. Ja hän tietää tuon pojan matkustavan tänne — tänne meidän luoksemme, ja aavistaa, että poika jolloinkin saa varmasti kuulla koko asian. En ihmettele ollenkaan, että hän kirjoitti tuon kirjeen, enkä —»

Kapteeni keskeytti.

»Mutta miksi hän kirjoitti juuri sinulle?» hän sanoi. »Hän kirjoittaa sinulle ja pyytää, ettet antaisi Mary-'Gustan mennä naimisiin hänen poikansa kanssa; ja minkä vuoksi? Suojellakseenko tuota poikaa joltakin pahalta? Ei! Hän tiesi nimittäin, että Mary-'Gusta onkin sellainen kuin hän on, paras ja hienoin tyttö maailmassa. Hän rukoili vain itsensä vuoksi, ettei hänen poikansa saisi tietää, millainen hän todellisuudessa on, siinä kaikki. Ei, Zoeth, en voi juuri sääliäkään häntä. Hän on nyt kuollut, ja se on hyvä asia jo sekin. Siinä ei ole muuta ihmeellistä kuin se, että hän on ollut hengissä koko tämän ajan meidän tietämättämme. Ja kun ajatellaan — mutta olkoon nyt. Ihmeellistä se kumminkin on.»

Molemmat vaikenivat hetkiseksi, mutta sitten sanoi Zoeth:

»Mikä minua kumminkin on kaikkein enimmän huolettanut tässä asiassa, Shadrach, on Mary-'Gusta itse. Millaiset hänen tunteensa todellisuudessa mahtanevat ollakaan Crawfordia kohtaan? Kerroit minulle, että Mary on antanut hänelle rukkaset, mutta oletko varma, että hän teki sen senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen mennä naimisiin hänen kanssaan? Oletko varma, etteivät siihen olleet muut syyt vaikuttamassa?»

»Hän sanoi minulle ainakin niin. Millaisia muita syitä siinä olisi voinut olla?»

»Niin, niin, Shadrach, minusta tuntuu, että tuo johtuu vain asianhaaroista. Tiedät, että Mary-'Gusta on viimeinen ihminen maailmassa, joka ajattelee itseään. Jos hän pitää hiemankaan Crawfordista tahi jos hän rakastaa häntä, ei hän salli, että Crawford joutuu kärsimään hänen vuokseen, vai mitä? Mary tiesi ehkä, että Crawford kunnioittaa ja rakastaa isäänsä, ja aavisti, että isän hyvä nimi merkitsee paljon pojallekin. Sitten siinä olimme vielä mekin, sinä ja minä, Shadrach. Hän ei halua tuottaa kärsimyksiä meillekään, jos hän vain voi sen estää. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?»

»Hm!» mumisi kapteeni ajatellen ääneen. »Luullakseni ymmärrän, Zoeth. Tarkoitat, että jos Mary-'Gusta on saanut selville kaikki Ed Farmeria koskevat seikat, kuka hän on ja mitä kaikkea hän on tehnyt, ja jos hän on kuullut, että Crawford Smithin isä on Ed Farmer, jota hän ei luule Crawfordin eikä meidänkään tietävän — tarkoitat, että koska hän on Mary-'Gusta, uhraa hän, mieluummin kuin tuottaa surua Crawfordille ja meille, omat tunteensa teeskentelemällä, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi, ja toimimalla, että Crawford matkustaa tiehensä. Hän luuli siten voivansa suojella sekä häntä että meitä. Otaksun, että tarkoitat juuri sitä.»

»Aivan niin, Shadrach.»

»Hm! Siinä on kumminkin muudan seikka, miksi se tuntuu melkein mahdottomalta. Miten maailmassa olisi hän saanut selville, että sellaista henkilöä kuin Ed Farmeria on ollut olemassakaan?»

»Useat South Harnissin asukkaat ovat voineet kertoa sen hänelle, jos he vain ovat halunneet.»

»Ehkä niinkin, mutta he eivät ole kumminkaan voineet kertoa hänelle, että Carson Cityssä asuva Edwin Smith on sama kuin Edgar Farmer. Eivät mitenkään! Sitä ei ole tiennyt kukaan muu kuin Ed Farmer itse. Kuinka olisi Mary-'Gusta saanut sen tietää?»

»En tiedä, Shadrach, ellei —. Hän on hirveän viisas, kuten tiedät, ja jokin on ehkä voinut viedä hänet jäljille, joita hän sitten on seurannut loppuun. Tiedän sen tuntuvan mahdottomalta, mutta, Shadrach, jos hän vain rakastaa Crawfordia ja Crawford rakastaa häntä, haluan, että he saavat toisensa. Niin juuri! Heidän on pakko!»

Shadrach tuijotti häneen.

»Zoeth Hamilton», hän huudahti, »tiedätkö, mitä puhut? Haluatko, että holhokkimme menee naimisiin sen miehen pojan kanssa, joka —»

»Tiedän, mitä hän teki, Shadrach, sinun ei tarvitse kertoa sitä minulle ollenkaan. Mutta on hän nyt kuollut, ja hänen poikansa on hyvä nuorukainen, jota sekä sinä että minä rakastamme. Ja, Shadrach, olen miettinyt tätä asiaa melkoisesti saatuani tuon kirjeen ja sittenkuin paranin tarpeeksi voidakseni ajatella, ja minä olen päättänyt näin: Tuo konnantyö on jo aiheuttanut tarpeeksi surua ja huolta meille kaikille, mutta siitä pitää kerrankin tulla loppu. Se, joka tuhosi kaikkien meidän elämän kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella näiden kahden elämää, jos vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi. Ja sinä ja minäkin tulemme onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.»

Hän keskeytti ja lisäsi sitten:

»Haluan senvuoksi, Shadrach, saada jotenkin selville, antoiko Mary hänelle senvuoksi rukkaset, ettei hän rakasta häntä tarpeeksi, vai tapahtuiko se jonkun muun syyn vuoksi.»

Shadrach nousi tuolistaan ja laski kätensä ystävänsä olkapäälle. Hän rykäisi pari kolme kertaa, ennenkuin hän puhui, mutta hänen äänensä värähteli kumminkin, kun hän sanoi:

»Zoeth, olet parempi mies kuin minä milloinkaan tulen olemaan. Kuunnellessani sinua rupeaa minua hävettämään.»

Kumpainenkin jätti päivällisen melkein koskemattomaksi, vaikka Isaiah olikin valmistanut karpalopiirakan syksyn ensimmäisestä karpalosadosta. Hän oli kirjaimellisesti hyvin pettynyt, kun hänen isäntänsä eivät sitä maistaneetkaan.

»Ei hyödytä ollenkaan, että raadan itseni melkein kuoliaaksi valmistaessani kaikenlaisia herkkuja tälle miehistölle», murisi hän. »Seisoin tuon hellan vieressä tänään niin kauan, että kuumenin niin hirmuisesti, että aivan höyrysin, kun joku raitis henkäys sattui minuun. En kumminkaan voi tyydyttää teitä.»

»Kyllä sinä voit», huomautti kapteeni Shadrach noustessaan pöydästä. »Voit tyydyttää meidät liian pian, siinä se juuri onkin syy. Olimme kylläisiä, ennenkuin ehdimme tuohon piirakkaan.»

»Hm! Haluaisin sen kumminkin tietää. Mary-'Gusta oli kylläinen jo paljon ennen sitä. Hän ei syönyt juuri mitään, vaan sanoi, ettei hänellä ole nälkä. Kyllä tämä sentään on masentavaa! Mitä maailmassa te oikeastaan teettekään kokilla? Jos ruokahalunne on muuttunut samanlaiseksi kuin kanarialintujen, niin miksi ette syö siemeniä, kuten ne? Enkä luullakseni ole milloinkaan valmistanut parempaa piirakkaa kuin tuo on.»

»Missä Mary-'Gusta nyt on?» kysyi Zoeth.

»En tiedä. Hän meni huoneeseensa. Hän on ehkä siellä vieläkin tahi sitten hän on tullut alas ja mennyt jonnekin jälleen. En ole kumminkaan huomannut hänen poistumistaan.»

Shadrach katsoi ikkunasta pihalle. Aamu oli ollut pimeä ja sumuinen, ja nyt näytti rupeavan satamaankin. Tuuli humisi poppelien latvoissa ja tyrskyjen kohina rannalta kuului niin selvästi, että kapteeni tiesi varmasti luodemyrskyn olevan tulossa.

»Roskailma», huomautti kapteeni. »Ja se muuttuu vieläkin huonommaksi ennen iltaa. Sinun on parasta jäädä tänne tyyneen satamaan täksi iltapäiväksi, Zoeth. Simmie, poika, Mary-'Gusta ja minä hoidamme kyllä kaupan. Niin, niin, sinä jäät kauniisti tänne pysyväksesi kuivana. Toivoakseni Mary-'Gusta otti sateenvarjon mukaansa.»

»En tiedä, onko hän mennytkään», sanoi Isaiah. »Hän voi olla huoneessaan vieläkin. Sinne hän ainakin meni.»

Huudettuaan turhaan portaiden juurelta monta kertaa: »Mary-'Gusta!» meni kapteeni varmuuden vuoksi katsomaan. Maryn huoneen ovi oli kiinni, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta koputuksiinsa, avasi hän sen ja meni huoneeseen. Mary ei ollut siellä, vaikka olikin selvää, että hän oli ollut siellä aivan äsken.

Hän oli selvästi kirjoittanut jonkun kirjeen, koska hänen kirjoitusvehkeensä olivat levällään pöydällä. Laatikko, jossa hän niitä säilytti, oli myöskin jäänyt auki, mikä oli tavatonta huolimattomuutta hänen puoleltaan, sillä yleisesti puhuen, kuten hänen enonsa Shad sanoi: »Maryn huoneessa ei ole mikään milloinkaan poissa paikoiltaan lukuunottamatta muutamia paikkoja, joihin puuseppä on syyllinen eikä hän.»

Kapteeni meni lähemmäksi sulkeakseen laatikon. Kun hän teki sen, kiintyi hänen huomionsa muutamaan valokuvaan, joka oli ylimmäisenä muutamassa rasiassa, jossa oli muitakin valokuvia. Hän otti kuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Kuva oli tuo Edwin Smithistä otettu silloin kun hän oli näyttänyt olevan parantumaisillaan taudistaan, tuo sama, jossa hän oli ilman partaa.

Kun Shadrach katseli valokuvaa, avautuivat hänen silmänsä suuriksi. Hän huudahti, meni ylävälikön ovelle ja huusi: »Zoeth!» Sitten hän palasi pöydän luo ja otti laatikosta toisenkin kuvan, joka oli nyt ylimmäisenä rasiassa. Se oli tuo vanha kellastunut kuva Hall ja Kumppanin osakkaista.

Isaiah tuli kompastellen portaita ylös.

»Voinko auttaa teitä jotenkin, kapteeni Shad?» hän kysyi. »Zoeth meni sulkemaan tallin ovea. Hän luuli sateen voivan vahingoittaa sitä. Sanoin hänelle, että minäkin kyllä menen sen sulkemaan, mutta — Herra siunatkoon!»

Kapteeni ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Tultuaan huoneeseen oli Isaiah lähestynyt isäntäänsä selän takaa ja huomasi nyt Shadrachin olan yli nuo molemmat valokuvat.

»Herra siunatkoon!» huudahti hämmästynyt Isaiah.

Shadrach kääntyi katsomaan häneen.

»No, mikä sinulle nyt tuli?» hän kysyi. »Miksi noin tuijotat?»

»Katselen noita valokuvia», huohotti Isaiah.

»No, mikä niissä on vikana? Tiedätkö, mistä Mary-'Gusta on ne saanut? Oletko —. Kuulehan nyt, mihin sinä nyt olet menossa?»

»En mihinkään. Menen vain alakertaan. Minun pitää pestä astiat. Antakaa minun mennä, kapteeni Shad. Sanon teille, että minun pitää mennä juuri tässä silmänräpäyksessä.»

Mutta kapteeni Shad ei päästänyt häntä. Hän tarttui sen sijaan lujasti pelästynyttä kokkiansa ja stuuarttiansa kaulukseen ja väänsi tämän pään lopulta sellaiseen asentoon, että hän voi katsoa häntä silmiin. Se oli kyllä vaikeaa, sillä Isaiah ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä katsellaan sillä tavalla.

»Hm!» murahti kapteeni hetkisen kuluttua. »Hm! Luullakseni olen saanut kerrankin oikean otuksen satimeen. Istuudu tuolle tuolille, Isaiah Chase, sillä haluan puhutella sinua.»