»Ja nyt, herrat», sanoi tuomari Baxter, »olemme siis täällä. Istuutukaa ja olkaa kuin kotonanne. Minulla on teille paljon puhuttavaa ja toivoakseni voin hämmästyttää teidät. Täällä olisi tuoleja.»

Kapteeni Gould ja herra Hamilton olivat tuomarin kirjastossa. Hautajaiset olivat ohi ja kaikki, mikä oli ollut ruumiillista Marcellus Hallissa, oli haudattu Ostablen hautausmaahan. Hänen entiset ystävänsä ja liiketoverinsa olivat poikenneet hautausmaalta palatessaan tuomarin luo tämän erityisestä pyynnöstä. Hän halusi, kuten hän oli sanonut, keskustella heidän kanssaan tärkeästä asiasta.

»Miksi ette istuudu, kapteeni?» kysyi tuomari huomattuaan, että vaikka Zoeth olikin istuutunut hänelle tarjottuun tuoliin, Shadrach kumminkin seisoi.

Kapteeni Shadrach laski kätensä nojatuolin selustalle ja katsoi tuomariin hyvin vakavasti, mutta samalla kumminkin hieman veitikkamaisesti.

»Sanoakseni teille totuuden, tuomari», hän sanoi hitaasti, »en luullakseni voi enää milloinkaan istuutua mihinkään niin huolettomasti kuin ennen. Puhuitte hämmästyksestä, ettekö puhunutkin? Olen jo hämmästynyt kerran tänään iltapäivällä ja olen taipuvainen luulemaan, etten sitä niinkään helposti voi unhottaa. Tavallisesti en epäile juuri mitään, mutta tämän jälkeen en mene sanomaan, kuinka käy. Sanokaa, oletteko yhdistänyt tuohon tuoliin jonkun soittokoneen tahi ilotulituksen?»

Tuomari Baxter nauroi sydämellisesti. »En», hän sanoi heti voidessaan taas puhua. »Ei, kapteeni, huonekalujani ei ole ladattu.»

Kapteeni pudisti päätään. »Huh!» hän huokaisi istuutuen varovaisesti nojatuoliin. »Sehän tuo toki on siunattu asia. En ole niin nuori kuin ennen enkä luullakseni voisi sietää muutakaan tuollaista mieliharmia. Huh! Älkää puhuko minulle! Kun tuo piruullinen soitto alkoi kuulua altani, lyön vetoa, että hyppäsin kolme jalkaa korkealle. Hidastelen ehkä hieman istuutuessani mutta saatte ajaa minut pellolle, ellen voi nousta seisoalleni nopeasti tarpeen vaatiessa. Ja sitten luulin, ettei tuo tyhmä kapine milloinkaan lopettaisikaan.»

Herra Hamilton liikahteli levottomasti. »Hush, hush, Shadrach!» hän pyysi. »Ajattele nyt toki mitä puhut. Muista, että olet juuri tullut kirkkomaalta.»

»Tullut kirkkomaalta! Koira vieköön! Halusin jo kerran noissa hautajaisissa mennä sinne ikuisiksi ajoiksi. Tahdoin vain päästä pois tuosta huoneesta ja kätkeytyä jonnekin, missä ihmiset eivät olisi voineet minua katsella. Annan sinulle sanani, että tunsin kuumenevani kuin tiivis kamiini. Kiitin onneani, ettei minulla ollut selluloidikaulusta kaulassani, sillä sellainen olisi varmasti syttynyt tuleen. Kaikista kirotuista tilanteista, joihin ihminen voi joutua, oli —»

»Shadrach!»

»Kuulen, kuulen, Zoeth! Kyllä minä rauhoitun. Mutta puhuaksemme kiroilemisesta, niin jos tietäisit, miten paljon tuollaisia sanoja silloin siellä pyöri kielelläni, kiittäisit minua, etten niitä lausunut. Minun oli kumminkin pakko purra hampaani kovasti yhteen voidakseni olla sen tekemättä, sanon sen sinulle.»

Herra Hamilton kääntyi nyt isännän puoleen. »Annatte kai Shadrachille anteeksi, ettekö annakin, tuomari», sanoi hän pyytävästi. »Hän ei todellisuudessa tarkoita mitään pahaa ja Marcelluksen kuolema surettaa häntä varmasti yhtä paljon kuin minuakin.»

»Tietysti», pisti kapteeni väliin. »Zoeth on aina hirmuisesti peloissaan, että minä lopulta joudun helvettiin. Hän unhottaa, että olen ollut merillä melkein koko ikäni, eikä muista, että laivassa on käytettävä puhuessa voimakkaita sanoja. Tavallinen puhetapa voi kyllä kelvata kaupanteossa, mutta sillä ei saada purjelaivaa mihinkään, sillä ellei puhetta suolata, ei siinä ole minkäänlaista makuakaan. Olen nyt sanonut sanottavani tällä kertaa, Zoeth. Säästän loput siihen asti, kunnes tapaan sen haaskan, joka latasi tuon tuolin minun varaltani.»

Tuomari nauroi jälleen. Sitten hän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä pari kokoon taitettua paperiarkkia.

»Herrat», hän sanoi vakavasti, »pyysin teitä tulemaan tänne kanssani, koska tiedossani on eräs tärkeä asia, josta minun, koska olin kapteeni Hallin lainopillinen neuvonantaja, on pakko keskustella kanssanne.»

Kapteeni Shadrach ja Zoeth katsoivat toisiinsa. Shadrach pureskeli viiksiään.

»Hum!» hän mumisi. »Luultavasti koskee asia Marcelluksen liikeasioita, vai mitä?»

»Kyllä.»

»Hyvähän tuo on, että saamme nekin tietää. Koskevatko ne jotenkin Zoethia ja minuakin?»

»Kyllä, teitä molempia. Tässä», hän näytti toveruksille toista taitettua paperia, »on kapteeni Hallin testamentti. Kirjoitin sen hänen pyynnöstään vuosi sitten ja hän on määrännyt minut sen toimeenpanijaksi.»

Zoeth nyökäytti päätään. »Otaksuimmekin sitä», hän huomautti.

»Hän ei olisi mistään saanutkaan siihen parempaa miestä», lisäsi Shadrach korostavasti.

»Kiitoksia. Kapteeni Hall lahjoittaa koko omaisuutensa — tarkoitan melkein, sillä hänen emännöitsijälleen, rouva Hobbsille, on annettava parisataa dollaria ja eräille muille muutamia pienempiä lahjoja — kasvattityttärelleen Mary Lathropille.»

Molemmat kuuntelijat nyökäyttivät jälleen. »Odotimmekin sitä, luonnollisesti», sanoi kapteeni. »Muuten hän ei tietysti olisi voinut menetelläkään. No niin, tyttö saa kai melko suuren perinnön, eikö saakin?»

Tuomari Baxter pudisti päätään. »Ei, ei ollenkaan», sanoi hän surullisesti. »Tämä on osa noista hämmästyttävistä tiedoista, joista alussa mainitsin. Kapteeni Hall oli kuollessaan köyhä mies, kun puhutaan rehellisesti.»

Oli ilmeistä, että tuo ennustettu hämmästys oli nyt muuttunut todellisuudeksi, sillä molemmat toverukset eivät tahtoneet uskoa korviaan.

»Ette suinkaan tarkoita sitä, tuomari?» huohotti Zoeth.

»Köyhä! Marcellusko köyhä!» huudahti Shadrach. »Mitä puhetta se sellainen on? Hänellä ei kyllä ollut enempää, kuin meillä muillakaan», — hän epäröi, katsahti Zoethiin ja jatkoi: — »silloin kun liikkeemme lopetettiin vuonna 79, mutta hän läksi merille jälleen ja kokosi melkoisesti rahaa. Sittenhän ansaitsi hyvin arvopaperikaupallakin. Tiedän sen kuten sinäkin Zoeth. Kuinka hän niin ollen voi olla köyhä?»

»Koska hän, kuten monet muutkin onnelliset keinottelijat, jatkoi keinotteluaan, kunnes joutui häviölle. Hän menetti voitonmahdollisuutensa osakemarkkinoilla, ja sanoakseni suoraan, kapteeni Hall on ollut murtunut mies sekä sielultaan että ruumiiltaan hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Huomasitte kai itsekin hänessä tapahtuneen muutoksen? Tarmokkaasta liikemiehestä muuttui hän melkein erakoksi. Hän ei seurustellut juuri kenenkään kanssa, erosi kaikista vanhoista ystävistään ja eleli yksinään emännöitsijänsä ja Mary-'Gustan, tuon pienen tytön, kanssa. Huomasitte kai, miten hänen suhteensa teihinkin muuttui?»

Herra Hamilton huokasi. »Kyllä», hän sanoi. »Totesimme, ettei hän milloinkaan tullut vieraisille luoksemme eikä —»

»Eikä ollut juuri kovinkaan ystävällinen tullessamme hänen luokseen», lopetti kapteeni Shadrach. »Niin, huomasimme sen kyllä. Sanon sen kumminkin, tuomari, etteivät hänen varansa voi vielä olla lopussa, sillä mihin hän ne kaikki olisi voinutkaan tuhlata.»

»Jumala sen tietää. Mitä raha-asioihin tulee, suhtautui hän niihin kuin lapsi viimeisinä ikävuosinaan. Mahdollisesti hän tuhlasi niitä epäedullisiin arvopaperikeinotteluihin ja tiedän hänen ostaneen paljon arvottomia kaivososakkeita. Kaikissa tapauksissa ovat ne nyt menneet, lukuunottamatta muutamia tuhansia. Tilukset ja rakennukset on kiinnitetty viimeistä tikkua myöten ja luullakseni on vielä paljon maksamattomia velkojakin. Mutta kaikki, mitä jää jäljelle, on lahjoitettu Mary-'Gustalle. Kaikki nimittävät häntä niin ja tuo tapa näyttää tarttuneen minuunkin. Loput on säilytettävä hänelle.»

Kapteeni Shadrach ajatteli kuulemaansa. »Luultavasti teidän säilytettäväksenne», hän huomautti. »Kuten jo äsken sanoin, ei hän mistään olisikaan löytänyt parempaa miestä siihen toimeen.»

»Hän luuli kumminkin tietävänsä parikin parempaa sellaista, ja mielestäni hän oli oikeassa. Tarkoitan teitä, herrat.»

Tämä ilmoitus ei tehnytkään sitä vaikutusta kuin tuomari oli odottanut. Hän oli odottanut huudahduksia ja vastaväitteitä, mutta sen sijaan hänen vieraansa katsoivatkin toisiinsa ja häneen hämmästyneinä.

»Mitä sanoittekaan?» kysyi herra Hamilton. »Jostakin minulle tuntemattomasta syystä en ymmärtänyt sanojanne.»

Tuomari Baxter kääntyi nyt kapteenin puoleen.

»Te kai ymmärsitte sanani, ettekö ymmärtänytkin, kapteeni Gould?» kysyi hän.

Mutta Shadrach pudisti päätään.

»En, en ollenkaan», hän änkytti. »Olen jostakin syystä aivan kuin pyörällä päästäni. Luullakseni ei järkeni enää ollenkaan juokse, sillä tuo äskeinen mieliharmi katkaisi ehkä pääsuonen. En tiedä tällä haavaa mitään muuta, kuin että Campbellit ovat tulossa. Mitä sanoittekaan?»

»Kerroin, että kapteeni Marcellus Hall on lahjoittanut koko omaisuutensa kasvattityttärelleen. Hän on jättänyt sen säilytettäväksi, kunnes tyttö vanhenee, ja hän pyytää teitä tuon omaisuuden säilyttäjiksi ja lapsen holhoojiksi. Ymmärrättekö nyt?»

Selitys oli tarpeeksi valaiseva ja he ymmärsivät. Mutta tämä ymmärtäminen halpasi selvästi jollakin tavoin heidän puhe-elimensä. Zoeth kalpeni ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Shadrachin suu aukeni ja sulkeutui monta kertaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

»Tietysti», jatkoi Baxter, »ennenkuin sanon enempää, on minun luullakseni ilmoitettava teille eräs asia. Kapteeni Hall nimittäin toivoi, että te yhdessä rupeaisitte Mary-'Gustan holhoojiksi, sallisitte hänen asua luonanne ja käyttäisitte hänen perintöään hänen kasvattamiseensa ja hänen vaatetukseensa. Sitäpaitsi maksetaan teille joka viikko muutamia dollareja hänen ylöspidostaan. Marcelluksen toivo oli sellainen, mutta se on vain toivo eikä mitään muuta. Se ei sido teitä millään tavalla. Teillä on täysi oikeus kieltäytyä ja —»

Kapteeni Shadrach keskeytti.

»Odottakaa nyt hieman», hän sanoi huohottaen. »Kääntäkää nyt kokka vastatuuleen hetkiseksi. Herran nimessä! Tarkoitatteko, että minun ja Zoethin on vietävä tuo tyttönen mukanamme kotiimme, pidettävä huolta hänestä, puettava hänet, syötettävä häntä ja kasvatettava häntä, ja — ja —?»

Hän keskeytti osaamatta kiihkoissaan sanoa enempää. Tuomari nyökäytti päätään.

»Kyllä», hän vastasi. »Juuri sellaiseen hän toivoi teidän suostuvan. Mutta, kuten jo sanoin, teidän ei ole pakko suostua sellaiseen, sillä siihen ei ole minkäänlaista laillista pakkoa. Voitte kieltäytyä, jos se teistä tuntuu paremmalta.»

»Jos meistä tuntuu! Koira vieköön, Baxter, mikä Marcellusta oikeastaan vaivasikaan? Oliko hän niin pyörällä päästään, että hän tuli lopulta hulluksi?»

»Ei. Hän oli silloin aivan terve.»

»No silloin, Zoeth», hän kääntyi nopeasti herra Hamiltoniin päin, joka yhä istui kalpeana ja sanatonna tuolissaan. »Zoeth», hän huudahti, »oletko elämässäsi kuullut hullumpaa? Oletko ikinä kuullut mahdottomampaa ehdotusta?»

Mutta Zoeth pudisti vain päätään. Hänen vaitiolonsa näytti vain enentävän hänen ystävänsä kiihtymystä.

»Oletko?» karjaisi kapteeni.

Zoeth mumisi jotakin tavalliseen tapaansa, ettei hän tiennyt.

»Etkö tiedä? Kyllä sinä tiedät! Lausu vain julki ajatuksesi äläkä ollenkaan kursaile. Älä istu siinä kuin mikäkin laivan kokkakoriste, tuijottaen ilmaan. Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, miten mahdoton tuo ehdotus on. Herran nimessä, puhu nyt jotakin! Kuuletko?»

Mutta herra Hamilton sanoi vain:

»Hush, Shadrach», hän änkytti, »älä viitsi kiroilla!»

»Kiroilla! Kiroilenko minä? Istut siinä kuin — Voi kiemurteleva hirtetty Judas, haluaisin —!» Häneltä — niin häneltäkin puuttui sanoja tunteittensa ilmaisemiseen eikä hän voinut muuta kuin heristellä nyrkkejään ja ähkiä. Baxter käytti tilaisuutta hyväkseen.

»Ennenkuin teette lopullisen päätöksen, herrat», hän sanoi, »toivon, että ajattelisitte tilannetta vakavasti. Tyttö on vain seitsenvuotias eikä hänellä meidän tietääksemme ole sukulaisia missään. Ellette suostu hänen holhoojikseen, määrää luullakseni oikeus hänelle sellaisen. Mutta kuka tuoksi holhoojaksi määrätään ja mihin tuo tyttö-raukka joutuu, en todellakaan tiedä. Ja kirjoittaessaan määräyksensä oli kapteeni Marcellus aivan terve, ja hän tiesi mitä hän teki.»

Shadrach keskeytti.

»Tiesikö hän?» huudahti hän. »Silloin on minun pakko sanoa, että —»

»Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä. Minulla on hallussani kirje, jonka hän kirjoitti samoihin aikoihin kuin testamenttinsakin. Se on osoitettu teille molemmille. Tässä se on. Luenko sen teille, vai haluatteko mieluummin lukea sen itse?»

»Mielestäni on parasta, että luette sen meille, tuomari», sanoi Zoeth. »Luullakseni ei Shadrach enkä minäkään voi lukea juuri mitään tällä hetkellä. Olkaa niin hyvä ja lukekaa se meille. Shadrach, ole nyt hiljaa ja kuuntele.»

Kapteeni avasi suunsa ja kohotti toisen kätensä.

»Ole nyt hiljaa, Shadrach», toisti Zoeth.

Käsi vaipui alas ja kapteeni huokaisi.

»Hyvä on, Zoeth», hän sanoi. »Pidän suuni kiinni niin kauvan kuin vain voin. Antakaa nyt kuulua, tuomari.»

Kirje oli pitkä, sillä tuomari levitti eteensä monta suurta täyteen kirjoitettua arkkia. Se alkoi:

»Shadrach Gouldille ja Zoeth Hamiltonille, vanhoille tovereilleni ja ystävilleni!

Kirjoitan nyt teille senvuoksi, että olen tuntenut teidät hyvin koko ikäni, ja sentähden, että olette ainoat todelliset ystäväni maailmassa.»

»Minäkin olin hänen ystävänsä tahi koetin ainakin tulla sellaiseksi», sanoi Baxter keskeyttäen lukemisensa, »mutta hän luotti teihin ja puhui aina teistä kuin vanhimmista ja läheisimmistä ystävistään. Hän sanoi minulle usein, että hän voi varmasti luottaa teihin. Kuunnelkaahan nyt.»

Kirjoittaja kertoi nyt, että hänen terveytensä oli huonontunut, ja sanoi luulevansa, että hän voi kuolla milloin tahansa, johon hän mainitsi täydellisesti alistuvansa.

»Olisin iloinen päästessäni pois (Kapteeni Hall oli kirjoittanut), ellei muudan asia minua huolettaisi. Vaimoni kuoltua olen välittänyt vähän elämästä ja kuta nopeammin se päättyy sitä parempi. Suhtaudun siihen siten. Mutta minulla on tytärpuoli, Mary Augusta Lathrop, ja hänen vuokseen on minun pakko pysytellä laivassani niin kauan kuin suinkin. En ole osannut olla hänelle oikea isä. Olen kyllä koettanut, mutta en näytä oppivan taitoa, ja luullakseni olen jo liian vanhakin sellaiseen. Kuoltuani ei hänellä ole ainoatakaan sukulaista, joka voisi pitää huolta hänestä. Tämä asia on huolestuttanut minua suuresti ja olen ajatellut sitä melko paljon, sanon sen teille. Lopulta olen kumminkin päättänyt jättää hänet teidän haltuunne. Toivon että otatte hänet luoksenne ja kasvatatte hänet hyväksi tytöksi ja hyväksi naiseksi, samanlaiseksi kuin hänen äitinsäkin oli. Tiedän, että olette ainoat sopivat henkilöt siihen hommaan.»

»Kirkas tuli ja leimaus!» ei Shadrach voinut olla huudahtamatta.

»Hush, Shadrach!» varoitti herra Hamilton, »jatkakaa, tuomari.»

Baxter jatkoi lukemistaan. Kirjeessä puhuttiin nyt testamentista ja omaisuudesta, senverran kuin sitä nyt tuli jäämään lapselle. Kirjoittaja toivoi, että se käytettäisiin, sitten kuin se oli muutettu rahaksi, lapsen kasvattamiseen. Sitten seurasi pari sivua epäjohdonmukaisia muistiinpanoja osakekaupoista ja muista rahojen sijoittamisista, joista selvästi voitiin huomata, miten kapteeni Hallin järki ja liikemieskyky olivat heikentyneet viimeisten vuosien kuluessa. Sitten seurasi:

»Kun saatte kuulla tämän ensimmäisen kerran, tiedän teidän molempien ajattelevan, ettette ole päteviä pitämään huolta tytöstäni. Sanotte varmaankin, ettei teillä kummallakaan ole ollut omia lapsia, ja huomautatte, että olette aivan kokemattomia sellaiseen. Mutta olen ajatellut asiaa ja tiedän olevani oikeassa. En voisi löytää parempia luotseja maalta enkä mereltä. Shadrach on ollut merillä purjelaivojen kapteenina. Hän on tottunut käskemään ja näkemään että hänen käskyjään totellaankin. Hän oli perämiehenäni monilla matkoillani ja sitten toverinani maissa. Tunnen hänet kannesta köliin asti. Hän on rehellinen ja kätevä, ja voi komentaa vaikka minkälaista laivaa. Hän pitää kyllä tytön siinä suunnassa, jota tytön on purjehdittava käydessään koulua, ja varoo, ettei tyttö ajaudu karille eikä lähde risteilemään huonossa seurassa. Zoeth taasen on hankkinut kokemuksensa maissa. Hän on hurskas mies, yhtä hyvä kirkon ulkopuolellakin kuin sen sisässäkin, mikä kokemukseni mukaan ei ole niinkään tavallista. Hän on saavuttanut kaikkialla Cape Codissa rehellisen kauppiaan maineen. Hän on pitävä huolta Maryn uskonnollisesta kasvatuksesta ja opettava Marylle, miten on tehtävä oikein ja ajateltava rehellisesti. Olette toistenne vastakohtia melkein kaikissa suhteissa, mutta kumpainenkin olette rehellisiä ja suorasukaisia omalla tavallanne. En anna Marya toiselle enkä toiselle, vaan teille molemmille yhteisesti. Tiedän olevani oikeassa.»

»Hän puhui tästä asiasta minulle monta kertaa», sanoi tuomari. »Koska teillä kummallakin on erilaiset kokemukset ja tottumukset, tuntui hänestä tällainen suunnitelma ja yhdistelmä aivan ihanteelliselta. Hän näytti ajattelevan, ettei tyttö seurassanne voi saada muuta kuin oikean kasvatuksen. Olen melkein lopussa, sillä tässä ei ole kuin pieni palanen enää.»

»Toivon toverit, että suostutte pyyntööni minun vuokseni. Ja tiedänkin teidän suostuvan, kunhan vain ajattelette asiaa tarpeeksi. Olemme olleet tovereita sekä huonoina että hyvinäkin aikoina. Olemme ansainneet rahaa, mutta olemme myöskin nähneet sen liukuvan käsistämme nopeammasti kuin ansaitessamme. Shad on nähnyt säästöjensä häviävän senvuoksi, että luotin silloin ihmisiin, kun hän epäili, mutta hän ei ole minua milloinkaan moittinut eikä penkonut vikojani. Zoeth on jakanut suurimman suruni kanssani, ja vaikka hänen osansa olikin paljon suurempi kuin minun, ei hän kumminkaan antanut minun sortua siihen. En ole seurustellut kanssanne niin paljon viime aikoina kuin ennen, mutta se on ollut kokonaan minun syytäni, tai ei oikeastaan minunkaan, vaan onnettomuuteni. En ole ollut enää sama mies kuin ennen, ja seurassanne sen huomasin selvästi. Senvuoksi en ole käynyt luonanne South Harnississa ja sentähden käyttäydyin niin omituisesti ollessanne luonani. Luullakseni minua hävetti jollakin tavoin. Muistatte kai, että kun vanha Hall ja Kumppanit aloittivat liikkeensä siellä, meitä oli neljä, jotka lupasimme tukea toisiamme sekä kauniilla että rumilla säillä kunnes kuolemme? Mutta eräs noista neljästä rikkoi lupauksensa ja oli vähällä tuhota meidät muutkin samoin kuin hän tuhosi liikkeemmekin. Nyt pyydän teitä auttamaan minua ja tytärtäni. Luotan ja uskon siihen, että suostutte siihen tähän kirjeeseen kirjoittamieni toivomuksien mukaisesti. Kun luette tätä, en ole silloin enää olemassa, mutta jos joudun sellaiseen paikkaan, josta voin nähdä ja kuulla, uskon jatkuvasti, että täytätte tämän vanhan toverinne viimeisen pyynnön.

_Marcellus_.

Tuomari Baxter taivutti jälleen nuo suuret arkit kokoon ja laski ne pöydälle. Sitten hän otti silmälasinsa nenältään ja hankasi ne kirkkaiksi nenäliinallaan.

»No, mitä tästä arvelette, herrat?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

Kapteeni Gould veti syvään henkeään.

»Mielestäni se on hullutusta», huomautti hän. »Se on niin mieletöntä, kuin se vain voikin olla, ja luullakseni Zoeth ajattelee samoin kuin minäkin, vai mitä, Zoeth?» Mutta herra Hamilton ei vastannut. Hän ei puhunut eikä liikahtanutkaan.

»Teidän ei tietystikään», sanoi tuomari, »tarvitse tehdä lopullista päätöstä nyt. Haluatte varmaankin saada muutamia päiviä miettimisaikaa ja sitten vasta ilmoittaa minulle päätöksenne. Olette nyt kuulleet kirjeen sisällön ja minä olen selittänyt teille tilanteen. Haluatteko kysellä vielä jotakin?»

Shadrach pudisti päätään.

»Minulla ei ainakaan ole mitään kyseltävää», hän sanoi. »Olen jo tehnyt päätökseni. Luulin, ettei olisi ollut mitään, jota en olisi halunnut tehdä Marcelluksen hyväksi, ja olisin suostunutkin jokaiseen järkevään pyyntöön, mutta tämä ei ole järkevää, vaan kuten jo alussa sanoin — sulaa hulluutta. Minä ja Zoeth emme voi ruveta hulluttelemaan kenenkään pyynnöstä.»

»Siis kieltäydytte?»

»Niin, herra tuomari. Olen hyvin pahoillani, mutta emme tietystikään voi suostua sellaiseen. Miten me, joista toinen on ollut poikamiehenä koko ikänsä ja toinen leskenä parikymmentä vuotta, voisimmekaan ottaa lasta kasvatettavaksemme? Sieluni autuuden nimessä, koska olemme olleet järkeviä tähänkin saakka, emme ole nytkään niin hulluja, että suostuisimme mielettömyyksiin! Emme voi menetellä muuten.»

»Entä te, herra Hamilton?»

Zoeth näytti epäröivän. Sitten hän kysyi:

»Millainen tyttö Mary on?»

»Mary-'Gustako? Hän on viisas ja kiltti lapsi yleisesti puhuen. Hän on ehkä hieman pikkuvanha ja — omituinen. Mutta sitä ei voida ihmetelläkään, kun muistetaan, millaista hänen elämänsä on ollut äidin kuoltua. Hän on kumminkin hyvä tyttö ja kaunis kuin keijukainen. Pidän hänestä yhtä paljon kuin vaimonikin.»

»Hän oli mukana hautajaisissa, eikö ollutkin? Muistaakseni näin erään tyttösen rouva Hobbsin seurassa.»

»Kyllä.»

»No sitähän minäkin. Shadrach ja minä näimme hänet ollessamme täällä pari vuotta sitten. Otaksuin tuota hautajaisissa näkemääni tyttöä juuri häneksi. Pikkuraukka! Missä hän nyt on? Onko hän vielä Marcelluksen talossa?»

»On; luulen ainakin niin.»

»Luuletteko, että saisimme puhutella häntä, jos menemme sinne nyt?»

»Varmasti.»

Zoeth nousi.

»Tule, Shadrach», hän sanoi. »Lähtekäämme sinne.» Kapteeni tuijotti häneen.

»Sinnekö?» hän toisti. »Mihin sitten? Tarkoittanet kai, että lähtisimme kotiin?»

»En, ei vielä. Aion mennä Marcelluksen taloon katsomaan tuota pientä tyttöä.»

»Zoeth Hamilton, aiotko sanoa minulle —? Miksi haluat puhutella häntä? Aiotko tehdä asian vaikeammaksi hänelle, meille ja kaikille muillekin? Mitä hyötyä meillä on hänen tapaamisestaan? Eikö ole monta kertaa helpompaa kieltäytyä nyt ja päästä siten vapaaksi koko asiasta?»

»Luultavasti se olisi kyllä helpompaa, mutta se ei olisi oikein. Marcellus on toivonut, että suostuisimme tähän hänen vuokseen, emmekä —»

»Voi kiemurteleva Judas! On toivonut! Aiotko sanoa, että aiot suostua hänen pyyntöönsä? Oletko sinäkin hullu? Oletko —?»

»Shh, Shadrach! Hän pyysi viimeiseksi suosionosoitukseksi, että ottaisimme tytön luoksemme. Olen samaa mieltä kuin sinäkin, ettemme voi suostua siihen, sillä sellainen ei ole järkevää eikä mahdollistakaan, mutta —»

»Siinä ei ole mitään muttaa.»

»Voimme kumminkin mennä katsomaan ja puhuttelemaan häntä.»

»Miksi? Tunnemme vain sitten kieltäytyessämme menettelevämme vielä halpamaisemmasti ja raukkamaisemmasti. Minä en ainakaan lähde!»

»Hyvä on. Minä menen kumminkin. Voit odottaa minua täällä, kunnes tulen takaisin.»

»Älä tee sitä, Zoeth! Älä Herran nimessä! Kuuletko?»

Mutta herra Hamilton oli jo mennyt ovelle eikä kääntynyt enää takaisin. Tuomari Baxter, joka seurasi häntä, sanoi:

»Odottakaa vain täällä, kapteeni. Koettakaa saada aikanne kulumaan niin hupaisesti kuin suinkin. Emme luullakseni viivy siellä pitkääkään aikaa.»

Shadrach jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta sitten nousi hänkin nopeasti seisoalleen. Hän saavutti tuomarin juuri kun tämä oli livahtamaisillaan pihalle sivuovesta.

»Halloo, kapteeni», huudahti Baxter. »Oletteko muuttanut mieltänne?»

»En ole muuttanut mitään! Zoeth on tekemäisillään hullutuksia, ja minä tiedän sen, mutta hän ei tule tekemään niitä yksinään. Olen nähnyt hänen ryhtyvän sellaiseen ennenkin omaksi vahingokseen.»

»Mitä tarkoitattekaan?»

Kapteeni naurahti ivallisesti.

»Tarkoitan, että on turvallisempaa ryhtyä johonkin monissa miehin kuin yksinään, olivatpa sitten nuo yksituumaiset hulluja tahi muita», hän sanoi. »Kun hullu ryhtyy johonkin yksinään, tekee hän tavallisesti päättömiä, mutta kun heitä on pari kolme yhdessä, voivat he vartioida toisiaan. Tulkaa mukaan, tuomari, kolmanneksi.»