Huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 19— keskustelivat ihmiset — tarkoitamme suurinta osaa Ostablen kaupungin täysikasvuisista asukkaista — Marcellus Hallista ja Mary-'Gustasta.

Tämä ei nyt mahtane ihmetyttää ketään, sillä tavallisestakin ihmisestä, vaikka hän olisi ollutkin niin nöyrä ja vähäpätöinen kuin suinkin, puhutaan useimmiten hänen hautauspäivänään, ja Marcellus aiottiin haudata iltapäivällä. Mutta nyt ei Marcellus ollut ollutkaan mikään nöyrä eikä vaatimaton henkilö, minkä vuoksi hänestä oli puhuttu paljonkin hänen yhdeksänkuudetta vuoden oleskelunsa aikana tällä taivaankappaleella. Senvuoksi ei voidakaan ihmetellä, että hänestä keskusteltiin nyt, kun hänen oleskelunsa täällä oli loppunut. Ja hämmästyttävää oli huomata, kuinka kaikki Ostablen, niin, ja melkein kaikki South Harnissin asukkaat ihmettelivät nyt, millaiseksi Mary-'Gustan tulevaisuus tulisi muodostumaan, vaikka aikaisemmin aina Marcelluksen kuolemaan asti hyvin harvat Hallin talouden ulkopuolella olivat uhranneet hänen tulevaisuudelleen edes ajatustakaan.

Tänä päivänä kumminkin, milloin ja missä Marcellus Hallin nimeä vain mainittiinkin ja kun oli keskusteltu Marcelluksen omien luiden sijoittamisesta ja kaikista hänen kuolleista sukulaisistaan, muuttui puhe vähintäänkin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä arvailukilpailuksi ja kaikki tekivät seuraavan kysymyksen:

»Mihinkähän tuo lapsi nyt mahtanee joutuakaan?»

Esimerkiksi:

_Ostable Enterprisen_ paikallinen uutistenkerääjä, herra Bethuel Sparrow, istuutui pöytänsä ääreen toimituksen pyhäkössä ja rupesi kirjoittamaan muistokirjoitusta seuraavan viikon lehteen pannen kirjoituksen otsikoksi:

»Huomattava kaupunkimme asukas poistunut joukostamme.»

Tavallinen toimittaja olisi varmaankin kirjoittanut »kuollut», mutta herra Sparrow, joka oli vielä nuori ja maaseudulla ilmestyvän viikkojulkaisun aivan uusi selostaja, kirjoitti »poistunut joukostamme», koska se hänestä tuntui kauniimmalta ja lukijaa vähemmän järkyttävältä.

Poistuminen onkin paljon tyynnyttävämpää ja hienompaa kuin kuoleminen — ellei vain satu olemaan se henkilö, jota asia eniten koskee jolloin siinä ei ole suurta eroa.

»Kuolemanenkeli», kirjoitti herra Sparrow, »liiteli keskuudessamme viime tiistaina ja kutsui pois joukostamme kapteeni Marcellus Hallin, erään Ostablen tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista asukkaista.»

Tässä hän hieman liioitteli, sillä Marcellus oli asunut Ostablessa kaikkiaan vain viisi vuotta eikä hän viimeisten kolmen vuoden kuluessa ollut ollenkaan ottanut osaa kaupungin valtiollisiin, uskonnollisiin eikä yhteiskunnallisiin asioihin. »Vaikutusvaltainen» on kumminkin hyvä sana ja hyvin tavallinen muistokirjoituksissa, minkä vuoksi Bethuel antoi sen olla muuttamatta. Hän lisäsi:

»Kapteeni Hallin äkkinäinen kuolema —»

Hän raapi pois »kuolema»-sanan ja kirjoitti sen sijalle: »poismeno».

»— järkytti kaikkia kaupungin-asukkaita. Sen aiheutti —» Tässä raapi Bethuel jälleen ja muutteli. — »Tauti sai alkunsa kovasta vilustumisesta viikko sitten sattuneiden rankkojen kaakkoissateiden aikana, ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän huononi nopeasti ja poistui luotamme kello kolme ja kuusi minuuttia tiistaina iltapäivällä jättäen keskuuteemme tyhjän paikan, jota on vaikea täyttää. Vaikka kapteeni Hall olikin asunut Ostablessa verraten lyhyen ajan, oli hän hyvin tunnettu ja häntä kunnioitettiin sekä miehenä että —»

Tässä hänen kuvittelukykynsä loppui ja hänen oli pyydettävä apua.

»Kuulehan nyt, Percy!» huudahti hän toverilleen, herra Percy Clarkille, joka latoi ahkerasti, »millainen hyvä sana tähän nyt sopisikaan? Kirjoitin, että Marcellusta kunnioitettiin sekä miehenä että jonakin — muuna.»

»Mitä?» kysyi Percy hajamielisesti katsellen tarkasti ladontaansa. »Mitä sanoitkaan?»

»Kysyin sinulta, mikä sana sinusta parhaiten sopii 'miehenä'-sanan seuraksi?»

»Mikäkö? En tiedä. Luultavasti 'naisena'.»

»Ole vaiti! Mutta viis siitä, minä keksin sen jo.» — »kansalaisena. Kapteeni Hall oli yhdeksänkuudetta ikäinen poistuessaan. Hän oli syntynyt South Harnississa ja purjehti merillä aina vuoteen 1871 asti, jolloin hän perusti Hall ja Kumppanit-nimisen liikkeen, joka muutamia vuosia johti tuoreen ja suolaisen kalan kauppaa tämän valtion tässä osassa. Kun liike —»

»Kuulehan, Percy! Emme kai voi sanoa, että Marcellus epäonnistui liikeasioissaan, vai mitä? Sellaista voitaisiin ehkä luulla vihjaukseksi hänen ja hänen sisarensa ja muiden välisiin liikeasioihin, ja se ehkä aiheuttaisi meille ikävyyksiä, vai mitä luulet?»

»Hm! En ymmärrä kuitenkaan, miten. Kaikkihan siitä nyt kumminkin puhuvat. Hänen kuolemansa jälkeen ei ruokalassakaan ole keskusteltu juuri muusta.»

»Tiedän, mutta keskusteleminen ei ole samaa kuin kirjoittaminen. En mainitse siitä mitään.»

»Kun yhtiö lopetti liikkeensä vuonna 1879, lähti kapteeni Hall merille jälleen, ollen fregattien _Farawayn, Fair Windin_ ja _Treasure Seekerin_ sekä _Apollo_-nimisen parkin päällikkönä. Myöhemmin hän luopui merimiesammatistaan ryhtymättä siihen enempää kuin muihinkaan hommiin sen jälkeen. Vuonna 1894 hän meni naimisiin tämän kaupungin seurakunnan kirkon entisen kunnioitettavan pastorin Charles Lathropin lesken, Augusta Bangs Lathropin, kanssa. Kapteeni Hall oli siihen asti asunut syntymäkaupungissaan South Harnississa, mutta mentyään naimisiin hän muutti asumaan Ostableen ostaen täältä Elnathan Phinneyn entisen talon, jossa hän asui valitettavaan poistumiseensa asti. Rouva Hall poistui jo luotamme vuonna 1896. Kapteeni Hallin äkillisen eroamisen vuoksi joukostamme jäi hänen seitsenvuotias ottotyttärensä, Mary Augusta Lathrop orvoksi. Tyttö —»

Tässä herra Sparrowin ajatukset törmäsivät samaan vastukseen, joka oli vienyt niin monen muunkin Ostablen ja South Harnissin asukkaan ajatukset syrjäpoluille.

»Kuulehan, Percy», hän huomautti, »mihin luulet tuon Marcelluksen, tarkoitan, hänen vaimonsa lapsen nyt joutuvan? Marcelluksella ei ole sukulaisia, ei ainakaan sellaisia, joista on kuultu puhuttavan, eikä hänen vaimovainajallaankaan. Kuka rupeaa nyt pitämään huolta Mary-'Gustasta?»

Percy pudisti päätään. »En tiedä», hän vastasi. — »Sitä kyselevät nyt kaikki. Luulen kumminkin, ettei hän joudu hunningolle. Marcellukselta jäi paljon rahaa jäljelle, vai mitä? Ja sellaiset lapset, joilla on rahaa, saavat tavallisesti holhoojia.»

»Aivan niin. Mutta kumminkin, kuka hänet nyt sitten ottaneekin hoidettavakseen, hän saa kyllä tarpeeksi tekemistä, sillä Mary-'Gusta on vanhanaikaisin ja omituisin tyttönen, mitä ikinä olen nähnyt.»

* * * * *

Lopetamme nyt puheemme herra Sparrowista, hänen toveristaan ja _Enterprisestä_. Kuunnelkaamme sen sijaan hetkisen tuomari Baxteria, joka piti huolta Ostablen lakiasioista, ja hänen rouvaansa, jonka yleisesti luultiin pitävän huolta tuomarista. Pari oli eräässä oman talonsa yläkerroksen huoneessa pukeutumassa hautajaisiin.

»Daniel», sanoi rouva Baxter, »en ole elämässäni kuullut kummempaa. Sanot, etteivät he tiedä, eivät kumpainenkaan, eikä tyttönen itsekään tiedä siitä mitään.»

»Juuri niin Ophelia. Ei kukaan muu kuin minä tiedä asiasta. Kapteeni Hall luki kirjeen minulle ja antoi sen haltuuni vuosi sitten.»

»Voi hyväinen aika sentään!»

»Niin, kyllä tiedän. Sanoin samaa silloin ja olen toistanut sitä siitä alkaen. Kirjeellä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, tarkoitan tietysti, ettei se sido ketään laillisesti. Siinä esitetty keino ei ole ollenkaan liikemiesmäinen epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Hän pyytää vain tuossa kirjeessä noita vanhoja ystäviään suostumaan toivomukseensa, mutta tahtovatko he, vai eivät, sen tietää, ainoastaan Jumala.»

»No niin, Daniel, mielestäni ei sinun hänen asianajajanaan olisi pitänyt antaa hänen tehdä sellaista. En tietystikään tunne heitä kumpaakaan hyvin, mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut, voin päättää, että he ovat yhtä vähän perillä siitä, mihin heidän toivotaan ryhtyvän kuin sinä kaulaliinan solmiamisesta. Taivaan nimessä, anna nyt minun solmita se! Tarkoitus kai on, että solmu tulee leukasi eikä korvan alle, kuten hirttonuorassa.»

Tuomari kohotti kuuliaisesti leukaansa ja hänen vaimonsa käänsi solmun oikealle paikalle.

»No niin», sanoi rouva, »he voivat siis myöntyä tai kieltäytyä tahtonsa mukaan?»

»Niin, se on kokonaan heidän vallassaan.»

»Mutta otaksuhan, että he kieltäytyvät, niin mihin tuo lapsi silloin joutuu?»

»En voi sanoa sitä sinulle. Kapteeni Hall oli kumminkin melkein varma, etteivät he kieltäydy.»

»Kas niin, nyt olet hieman esiintymiskelpoisempi. Onko sinulla puhdas nenäliina taskussasi? Ah, millainen odottamaton ihme! En ymmärrä, miten se on juolahtanut mieleesi. Milloin aiot puhua heille siitä?»

»Tänään, jos he vain tulevat hautajaisiin, kuten luulen.»

»Olen varmasti hyvin hermostunut, kunnes saan kuulla, myöntyvätkö vai kieltäytyvätkö ne. Ja sanokootpa he sitten mitä tahansa, en voi olla rauhallinen, ennenkuin saan tietää, mitä sitten tapahtuu. Pieni Mary-'Gusta raukka! Ihmettelenpä, mihin hänkin maailmassa joutuu.»

Tuomari pudisti päätään.

* * * * *

South Harnissin ja Ostablen välisellä tiellä olivat juuri tulossa hidasta vauhtia vanhan valkoisen hevosen vetämät kevyet rattaat. Niissä oli pari miestä, kapteeni Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton. Suuri, komea ja parrakas kapteeni Gould ajoi. Pieni ja hento, sileäkasvoinen ja valkotukkainen herra Hamilton istui hänen vieressään. Molemmat olivat selvästi pukeutuneet sunnuntaivaatteihinsa, kapteeni Shadrach sinisiin ja herra Hamilton mustiin. Kummallakin oli kaulassaan hyvin epämukava, korkea kaulus, ja molempien kengät oli hangattu kiiltäviksi kovalla työllä. Heidän kasvonsa, jotka olivat aivan erilaiset useimmassa suhteessa, olivat hyvin juhlalliset.

»Hm!» huokaisi herra Hamilton.

Kapteeni Shadrach puhisi kärsimättömästi.

»Taivaan nimessä, Zoeth, älä enää toista tuota!» varoitti hän. »Tuo oli jo kymmenes 'Hm' peninkulman matkalla. Tiedän, että olemme menossa hautajaisiin, mutta sinun ei senvuoksi tarvitse huokailla koko aikaa. En pidä sellaisesta eikä luullakseni Marcelluskaan, jos hän vain voisi kuulla.»

»Mutta ehkä hän kuuleekin, Shadrach», vihjaisi hänen toverinsa lempeästi. »Ehkä hän onkin kanssamme nyt, kukapa sen tietää.»

»Hm! No niin, jos hän onkin, tiedän kumminkin hänen vihaavan tuollaista. Marcellus ei juonitellut milloinkaan mistään eikä hän juonittele sen enempää omissa hautajaisissaankaan kuin kenenkään muunkaan. Hänen tapansa ei ollut sellainen. Marcellus oli mies, joka ohjasi suoraan sanomatta mitään. Tuskin voin uskoakaan mahdolliseksi, että hän on poissa.»

»En minäkään, Shadrach. Ja kun ajatellaan ettet sinä enkä minä, me hänen vanhat toverinsa ja elinkautiset ystävänsä, kuten sinä ehkä sanoisit, ole nähneet emmekä puhutelleet häntä pariin vuoteen. Mieleni on sen vuoksi paha. Paha ja jollakin tavoin vaivattu.»

»Tiedän sen, sillä minunkaan laitani ei ole juuri parempi. Mutta se ei ollut kumminkaan meidän syytämme, Zoeth. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Marcellus halunnut tavata meitä. Olimme viimeksi hänen luonaan, ja hän puhui tuskin sanaakaan ollessamme siellä. Saimme jutella keskenämme koko ajan, ja hän katsoi vain meihin silloin kun hän ei tuijottanut lattiaan. En ole nähnyt milloinkaan ihmisen niin muuttuvan. Me pyysimme niin, hitto vieköön, me rehellisesti rukoilimme, että hän tulisi luoksemme lyhyeksi aikaa, mutta hän ei suostunut pyyntöömme milloinkaan, vaikka Ostablesta ei ole sen pitempi matka South Harnissiin kuin South Harnissista Ostableen. Jos hän olisi halunnut tulla luoksemme, ei häntä olisi mikään estänyt, ja jos hän olisi halunnut tavata meitä, ei mikään olisi ollut sen helpompaa. Me kävimme kuin kävimmekin kumminkin hänen luonaan, vaikka meidän olikin jätettävä kauppamme ja liikkeemme vieraan haltuun. Hänellä ei ole ollut minkäänlaisia liikeasioita sen jälkeen kuin hän lopetti merimiesammattinsa. Hän —»

»Sshh!» keskeytti herra Hamilton lempeästi, »älä puhu noin, Shadrach. Älä hae vikoja kuolleesta.»

»Vikojako? En minä mitään vikoja hae. Pidin Marcellus Hallista yhtä paljon kuin joku muukin, eikä kukaan sure syvemmin hänen poistumistaan kuin minä. Sanon vain sen, minkä me molemmat tiedämme todeksi. Hän ei halunnut tavata meitä sen enempää kuin keitään muitakaan. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen asui hän yksinään tuossa talossa, lukuunottamatta emännöitsijää ja tuota ottotytärtä, menemättä milloinkaan mihinkään ja ottamatta ketään vastaan, jos hän vain voi sen estää. Hän oli todellinen erakko, sitä ei nyt voida kieltää, samanlainen kuin Setuckit P'intissä asuva Peleg Myrick. Ja kun muistelen, millainen hän oli, reipas, vilkas ja kykenevä, paras merellä tahi maalla elävä kapteeni ja liikemies, en ymmärrä, miten ihminen voi muuttua niin. Tuo nainen sen teki, tuo nainen, joka houkutteli hänet miehekseen.»

»Sshh! Shadrach, hänkin on kuollut. Ja hän oli sitäpaitsi luullakseni hyvin hyvä nainen. Kaikki sanovat niin.»

»En ole sanonutkaan, ettei hän ollut, vai olenko? Sanon vain, ettei hänellä ollut mitään etua mennä naimisiin parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa.»

»Mutta», huomautti Zoeth lempeästi, »sinähän sanoit hänen houkutelleen Marcelluksen naimisiin. Nyt emme tiedä —»

»Zoeth Hamilton, tiedät sen itsekin, että nainen houkutteli hänet. Olithan samaa mieltä kanssani, että niin hän juuri menetteli. Ellei hän olisi houkutellut Marcellusta — virittänyt todellista verkkoa hänen tielleen ja haalannut häntä laivaan kuin makrilliparvea — ei ole luultavaa, että Marcellus olisi mennyt naimisiin hänen enempää kuin muidenkaan kanssa. Minä en ole nainut ketään, vai olenko? Ja Marcellus oli kumminkin monta vuotta vanhempi minua.»

»Hyvä on, Shadrach!»

»Ei se mikään hyvä ole, vaan paha. Hän on nyt poissa, emmekä me, jotka olimme hänen elinaikaiset ystävänsä, hänen parhaat ystävänsä maailmassa, kuten sinä ehkä sanoisit, olleet hänen luonaan hänen kuollessaan. Ellei tuota naista olisi ollut, olisi hän pysynyt South Harnississa, josta hän oli kotoisinkin. Kirotut naiset ne saavat enemmän pahaa aikaan kuin rokko! 'Kun mies menee naimisiin, alkavat hänen huolensa', sanotaan ja se on myöskin jonkunlaista evankeliumia.»

Zoeth ei vastannut.

Kapteeni Gould irroitti toisen kätensä ohjaksista ja laski sen Hamiltonin polvelle katsahdettuaan häneen ensin sivulta.

»Olen pahoillani, Zoeth», sanoi hän katuvaisesti. »En halua kaivaa menneitä esille, vaan vähensin vain höyryä, siinä kaikki. Suo minulle anteeksi.»

»Tiedän, Shadrach. Kaikki on hyvin.»

»Eikä ole, vaan pahoin. Jonkun pitäisi aina vahtia minua ja nostaa minut silloin hellille tahi jonnekin muualle istumaan, kun alan kiivastua. Olen aina taipuvainen innostumaan ja kohdistamaan kiukkuni väärään ihmiseen. Olen ollut sellainen koko ikäni. Olen pahoillani, Zoeth. Ymmärrät kai, etten tarkoittanut —»

»Ymmärrän, ymmärrän! Hm! Marcellus raukka! Nyt tuli ensimmäinen aukko entisen liikkeemme isännistöön.»

»Aivan niin! Hall ja Kumppanit-nimisestä liikkeestä ei ole nyt muita jäljellä kuin sinä ja minä. Tarkoitan —»

Hän keskeytti juuri ajoissa karjaisten hevoselleen: »Soh ruuna!» Hän oli ollut sanomaisillaan jotakin, joka olisi ollut paljon turmiollisempaa kuin hänen selostuksensa avioliiton aiheuttamista huolista. Mutta Zoeth ei nähtävästi ollut ollenkaan utelias. Hänen ystävänsä suureksi helpotukseksi ei hän näyttänyt odottavankaan lauseen lopettamista eikä tehnyt hämilleen saattavia kysymyksiäkään. Hän sanoi vain:

»Ihmettelenpä, mihin tuo lapsi, Mary Lathropin tytär, nyt joutuu. Luuletko kenenkään mielellään rupeavan pitämään hänestä huolta?»

»En tiedä. Olen ihmetellyt sitä itsekin, Zoeth.»

»Muistaakseni hän on pieni terävä tyttönen. Luultavasti hän on jo kasvanutkin melkoisesti. Muistat kai, miten hän istui katsellen meihin ollessamme viimeksi Marcelluksen luona?»

»Enkö nyt sitä muistaisi. Tarkoitat kai tapaa, jolla hän katsoi _minuun_? En voi sitä milloinkaan unhottaa. Tuo uusi parturi, Sim Ellis, joka silloin asui South Harnississa, oli juuri leikannut tukkani, ja olin sanonut ohjeeksi että hän tekisi työnsä kunnollisesti. Nukahdin tuoliin, kuten tavallisesti aina ennenkin, ja kun heräsin, oli pääni aivan vanhan _Farawayn_ suurimman väkipyörän näköinen. Takaraivoni ei ollut muuta kuin kultaamista vailla. Annan sinulle kunniasanani, että ellen olisi syntynyt päässä sellaiset korvat, jotka ovat kuin kuunarin levällään olevat purjeet myötätuulessa, olisin tukehtunut pannessani hattuni päähäni, elleivät korvani olisi pysäyttäneet sitä nenäni tasalle. Muistat kai sen tukanleikkauksen, Zoeth? No niin, koko ajan, jonka olimme Marcelluksen vierashuoneessa, tarkasteli tuo hänen ottotyttärensä minun päätäni. Hän ei kääntänyt silmiään hetkeksikään muualle. Jos hän olisi sanonut jotakin, ei se olisi tuntunut niin ilkeältä kuin tuo katseleminen. Tunsin kaljun päälakeni punastuvan niin kovasti, että luulin sen lopulta halkeavan kuin rakon. 'Et ole luullakseni milloinkaan tavannut ketään minun näköistäni, vai oletko?' kysyin häneltä, kun en enää voinut sietää tuota tuijotusta. 'En herra', vastasi hän vakavasti kuin pöllö. Hän oli oikeassa ja vastasi rehellisesti, sanoin sen hänen kunniakseen. Silloin Marcelluskin nauroi ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessamme hänen luonaan. En moiti häntä siitä. Ho, hoi! Hän ei ole täällä nauramassa nyt emmekä mekään, tahi meidän ei ainakaan pitäisi. Ei tuota tyttöstäkään nyt luullakseni naurata, tuota pientä raukkaa. Ihmettelenpä, mihin hän nyt joutuu.»

* * * * *

Ja sillä aikaa lapsi itsekin ihmetteli epämääräisesti ja lapselliseen tapaansa samaa asiaa. Hän oli Hallin kartanon vaunuvajassa — jos nyt noita muutamia Marcellus-vainajan omistamia aareja maata ja niillä olevia rakennuksia voidaan sanoakaan kartanoksi — kyyristyneenä vanhojen vaunujen takaistuimelle, vaunujen, joita ei oltu käytetty juuri ollenkaan hänen äitinsä, Augusta Hallin, vuosia sitten sattuneen kuoleman jälkeen. Vaunut olivat kokonaan tomuisen valkaisemattoman muslinin peitossa, jonka läpi vajan ikkunoista tulevat auringonsäteet tunkeutuivat muuttaen valaistuksen salaperäiseksi hämäräksi. Nämä katetut vaunut muodostivat Mary-'Gustan mieleisen piilopaikan. Hän oli löytänyt ne itse — mikä teki ne tietysti monta kertaa lumoavammiksi — eikä hän juuri milloinkaan käskenyt nuoria ystäviään sinne jakamaan sen suojattua yksinäisyyttä hänen kanssaan. Ne olivat hänen leikkitovereinaan, hänen telttanaan ja hänen lumottuna linnanaan, joka oli liian pyhä luovutettavaksi yleiseksi omaisuudeksi. Sinne hän pakeni sateisina lauantai- ja muina kirkkainakin päivinä, kun muut lapset, joilla oli veljiä ja sisaria, leikkivät ulkosalla. Hän halusi mielellään leikkiä yksinään ja keksiä leikkejä omasta päästään, ja muut lapset — normaalilapset, kuten niiden vanhemmat heitä nimittivät — nauroivat niille paljon mieluummin kuin uskoivat niihin vakavasti, kuten hän. Mary-'Gusta ei ollut mikään normaalilapsi, vaan 'tuo omituinen Lathropin penikka', kuten hän oli kuullut itsestään sanottavan useammasti kuin kerran. Hän ei pitänyt tuosta lauseesta. »Omituinen» ei tuntunut hänestä niinkään pahalta — sillä ehkä hän olikin omituinen — mutta hän kammoi vaistomaisesti tuota »penikka»-nimitystä. Linnuilla on poikasia ja koirilla penikoita, mutta hän ei ollut karvainen eikä höyhenpeitteinenkään.

Niin ollen tunsivat hyvin harvat naapurien lapset noiden vanhojen vaunujen varjoisan sisuksen. Hänen nukkensa — kaikki viisi — viettivät suurimman osan ajastaan siellä ja David, hänen kilpikonnan värinen kissansa, tuli sinne tavallisesti pakosta. Kun Davidilla oli penikoita, mikä mielenkiintoinen kotoinen tapahtuma sattui melko usein, kieltäytyi se lujasti tulemasta koko vaunuihin sähisten ja raapien silloin aivan sopimattomaan tahi epänaiselliseen tapaan. Mary-'Gusta oli pari kertaa koettanut saada Davidin tyytyväisemmäksi tuomalla penikatkin vaunuihin, mutta niiden äiti oli heti tarttunut hampain niiden niskakarvoihin kiinni ja työläästi hilannut ne takaisin heiniin.

Mutta nyt ei sillä kumminkaan sattunut olemaan penikoita, ja se nukkuikin käpertyneenä karvaiseksi tukoksi Mary-'Gustan vieressä istuimen toisessa päässä, Rosetten, joka oli pienin noista viidestä nukesta, ja Rosen, suurimman istuessa ylpeästi suorana istuimen toisessa päässä. Tuon pienimmän ja uusimman nuken ristiminen oli osaltaan sen omistajattaren luonteenomaisen ajattelemisen tulos. Hän piti Rose-nimestä senkinvuoksi, että se oli »Kahdeksan Serkusta» -nimisen kirjan sankarittaren nimi, kirjan, jota rouva Bailey, Marcellus Hallin viimeistä edellinen emännöitsijä, oli lukenut ääneen lapselle. Kun hän sai joululahjaksi uuden nuken, halusi hän ristiä senkin Roseksi. Mutta perheessä oli jo entuudestaan toinen, hyvin rakastettu Rose. Senvuoksi rupesi Mary-'Gusta ajattelemaan ja tekemään huomioitaan, ja hän älysikin, että tuollaista paksua tupakkakääryä, joita hänen kasvatusisänsä polttaa, sanotaan sikariksi, kun taasen tuollaista ohutta, joita kauppiaan kohtelias konttoristi, Eben Keeler, polttaa, sanotaan sikaretiksi. Sentähden, koska tuon suuren nuken nimi jo oli Rose, risti hän pienemmän Rosette'ksi.

Mary-'Gusta ei nyt kumminkaan leikkinyt Rosettella eikä Rosellakaan, eikä kiinnittänyt huomiotaan Davidin rauhalliseen uneenkaan. Hän ei leikkinyt ollenkaan, vaan istui ajatellen jalat ristissä allaan istuimella ja kädet ristissä toisen polven ympärillä. Ja vaikka hän muistelikin kasvatusisäänsä, jonka hän tiesi menneen Taivas-nimiseen epämääräiseen paikkaan, josta edellinen emännöitsijä, rouva Bailey, ja nykyinen, rouva Susan Hobbs, ja sunnuntaikoulun johtaja herra Hower, olivat kertoneet kaikenlaisia juttuja, ajatteli hän kumminkin enemmän itseään, Mary Augusta Lathropia, jonka oli oltava mukana isänsä hautajaisissa tänään iltapäivällä ja josta ei sen jälkeen kukaan näyttänyt oikein tietävän, mihin hän joutuisi.

Oli kaunis huhtikuun päivä. Vaunuvajan ja tallin suuret ovet olivat auki. Mary-'Gusta voi kuulla kanojen ja ihmisten puheen. Emännöitsijä, rouva Hobbs, ja hautausurakoitsija, herra Abner Hallet, siellä vain keskustelivat. Mary-'Gusta ei pitänyt herra Halletin äänestä, hän ei pitänyt siitä eikä sen omistajan käyttäytymisestäkään, sillä ne molemmat olivat hänen mielestään »liian imartelevia». Molemmat karmivat hänen selkäänsä.

Herra Hallet koetti nyt puhua hillitysti eikä hänen äänensäkään kuulostanut niin imartelevalta kuin tavallisesti. Hän ja rouva Hobbs keskustelivat kumminkin melko kiihkeästi, ja vaikka Mary-'Gusta ei voinut kuullakaan kuin sanan silloin tällöin, oli hän kumminkin aivan varma, että nuo tuolla pihalla puhuivat hänestä. Hän oli aivan varma, että jos hän vain menee tällä hetkellä tallin ovelle, lopettavat nuo tuolla pihalla keskustelunsa heti nähdessään hänet. Jokainen, jonka hän oli kohdannut viime päivien kuluessa, oli katsonut häneen kummallisesti. Se pani hänet ajattelemaan, että hänessä on jotakin tarttuvaa, kuten tuhkarokkoa esimerkiksi, ja tuntemaan, että hänen on sen vuoksi tavalla tahi toisella hävettävä.

Hän totesi hämärästi, että hänen pitäisi olla hyvin, hyvin suruissaan kasvatusisän kuoleman vuoksi. Rouva Hobbs oli sanonut, että se oli hänen velvollisuutensa, ja rouvan mielestä hän oli omituisempi kuin milloinkaan ennen, koska hän ei itkenyt. Mutta emännöitsijän sanojen mukaanhan kapteeni Hall oli päässyt huolistaan ja mennyt sinne, jossa hän saa elää onnellisena iankaikkisesti. Senvuoksi tuntuikin Mary-'Gustasta omituiselta, että hänen pitäisi itkeä kapteenin vuoksi. Kapteeni ei ollut ollut onnellinen täällä Ostablessa, hän ei ollut ainakaan näyttänyt tuota onnellisuuttaan samoin kuin muut ihmiset. Hänestä oli kapteeni näyttänyt suurelta parrakkaalta jättiläiseltä, jonka hän oli nähnyt silloin tällöin päivän kuluessa ja aina iltaisin ennen nukkumaan menoaan. Kapteenin huone vanhanaikaisine seinään nojautuvine kirjoituspöytineen, jonka hyllyllä oli täytetty lokki, astiakaapilla olevine kirjoineen ja nurkassa olevine kiilloitettuine miekkavalaan miekkoineen, tuntui hänestä mitä pyhimmältä paikalta, jonne hänet vei joka ilta yhdeksän aikaan ensin rouva Bailey ja sitten rouva Hobbs puristamaan tuon suuren miehen kättä, joka katsoi häneen hajamielisesti silmälasiensa yli ja sanoi hänelle hyvää yötä melko ystävällisesti, mutta kumminkin erikoisemmatta mielenkiinnotta. Muihin aikoihin oli häntä kovasti kielletty menemästä tuohon huoneeseen.

Joskus, mutta hyvin harvoin, hän oli syönyt sunnuntaisin päivällistä Marcelluksen kanssa. Hän söi tavallisesti emännöitsijän kanssa, ja herra Hallille katettiin pöytä »tupakkahuoneeseen», kuten tyttönen nimitti tuota juuri kuvailtua huonetta, joka aina tuoksui hirveästi tupakalta. Sunnuntai-päivälliset olivat jäykkiä ja muodollisia tilaisuuksia, jolle valmistauduttaessa emännöitsijä aina käski häntä, että hänen silloin on istuttava seurana eikä vaivattava kapteeni Hallia pitkillä puheilla. Todellisuudessa oli Mary-'Gusta melkein aina hyvin iloinen, kun päivällinen oli syöty. Hän ei kyllä pelännyt kasvatusisäänsä, sillä kapteeni ei kohdellut häntä milloinkaan raa'asti eikä vihaisesti, mutta hän karttoi kumminkin aina kapteenia tuntiessaan, että tämä piti häntä jonkunlaisena »kirottuna vastuksena», jota oli ruokittava ja sitten hätistettävä pois jotenkin samoin kuin rouva Hobbs kohteli Davidia. Tyttösen päähän ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen pitäisi rakastaa häntä, kuten muut lapset näyttivät rakastavan vanhempiaan. Hän oli varma, ettei kapteenikaan rakastanut häntä siten, ja vielä varmempi siitä, ettei kapteeni kaivannut hellyyden osoituksia hänen puoleltaan. Hän oli oppinut tietämään syyn tahi ainakin luuli sen tietävänsä: hän oli vain ottotytär, ja olla ottotyttärenä on melkein yhtä pahaa kuin olla vaihdokkaana keijukaissaduissa.

Hän muisti vain hämärästi äitiään, mutta tuohon muistoon liittyi muisto päivistä, jolloin sekä äiti että kapteeni Hall rakastivat ja hellivät häntä. Hän kyseli rouva Baileyltä, jota hän oli rakastanut ja jonka poistuminen heidän luotaan oli ollut hänen suurin surunsa hänen elämänsä aikana, hieman noista muistoista. Rouva Bailey oli syleillyt häntä ja kertonut paljonkin kapteeni Hallista, miten kapteeni oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi rouvan kuoleman jälkeen. »Hän oli ennen aivan erilainen, iloinen, hyväluontoinen ja seuraa rakastava, suoraan sanoen sellainen, ettet tuntisi häntä nyt samaksi mieheksikään. Hän sairastui kovasti ja kun hän tuli paremmaksi, oli hän samanlainen kuin nytkin. Tuntuu siltä, kuin hän olisi kuollut silloin myöskin, eikä hän todellisuudessa ole elänytkään sen jälkeen. Olen hyvin pahoillani kapteeni Marcelluksen vuoksi. Sinun on oltava hänelle hyvin ystävällinen kasvettuasi suureksi, Mary-'Gusta.»

Ja nyt oli kapteeni kuollut, ennenkuin hän oli ollut tilaisuudessakaan kasvamaan suureksi, ja järjetön häpeän tunne sai hänet valtoihinsa. Mutta tuollaista todellista surua, tuota hirveätä lamauttavaa kuoleman aiheuttamaa kaihoa, jota täysikasvuinen tuntee jonkun rakkaan omaisen kuollessa, ei hän tuntenut.

Hän oli kauhuissaan ja hieman peloissaan, mutta ei voinut itkeä kumminkaan. Ja miksi hän sitten itkisikään?

»Mary-'Gusta, missä sinä olet?»

Rouva Hobbs siellä kuului huutavan. Mary-'Gusta suoristi nopeasti jalkansa ja ryömi vaunujen tomuisen suojuksen alitse päivänvaloon. David, jonka uni tuli näin häirityksi, nousi myöskin, haukotteli ja ojenteli jäseniään.

»Täällä minä olen, rouva Hobbs!» huusi hän vastaan.

»Olen juuri tulossa sinne.»

Rouva Hobbs seisoi tallin ovella. Mary-'Gusta huomasi, ettei rouvan yllä nyt ollutkaan tuota tavallista puuvillakangaspukua, vaan parhaimmat kirkkovaatteet.

»Tulen heti sinne», sanoi tyttönen.

»Vai tulet sinä jo! Mutta missä maailmassa sinä olet ollutkaan? Olen etsinyt sinua kaikkialta. En voinut uskoa sinun menneen tuonne vaunuvajaan tällaisena päivänä tuon elukan kanssa.» Hän tarkoitti Davidia, joka ilmestyi näkyviin unisin silmin.

»Minun on todellakin pakko sanoa, etten luullut sinun voivan kuljeskella kissan kanssa tällaisena päivänä», toisti rouva Hobbs.

»Mutta minäpä voin», sanoi Mary-'Gusta. David haukotteli ilmaisten nähtävästi synnynnäisen halveksimisensa kaikkia emännöitsijöitä kohtaan yleisesti.

»Tule nyt suoraan kanssani huoneeseesi», lisäsi rouva Hobbs. »On juuri sen verran aikaa jäljellä, että ennätät pukeutua hautajaisiin.»

»Pukeutuako? Miten sitten?» kysyi Mary-'Gusta.

»Vaihtamalla vaatteesi toisiin, tietysti.»

»Pukeutuvatko ihmiset tavallisesti hautajaisiin?»

»Tietysti. Millainen hullunkurinen kysymys!»

»En tiennyt sitä, sillä en ole milloinkaan ollut mukana.»

»Etkö?»

»Tarkoitan, ettei minua milloinkaan ole kutsuttu sellaisiin. Miksi on pukeuduttava uudestaan?»

»Miksi, miksi, senvuoksi, että tapa on sellainen. Älä nyt kysele enää, vaan kiiruhda. Mihin sinä nyt, taivaan nimessä, aiot vieläkin mennä?»

»Aioin mennä hakemaan Rosea ja Rosettea. Niiden kai on myöskin pukeuduttava?»

»Millainen päähänpisto! Oletko leikkinyt nukillasi tänäänkin? En ole milloinkaan nähnyt tuollaista lasta, en totisesti! Olet todellinen pieni pakana. Haluaisitko, että joku leikkisi nukillaan sinunkin hautajaisissasi, tahtoisin sen tietää?»

Mary-'Gusta mietti. »En tiedä», sanoi hän ajateltuaan asiaa. »Mutta luullakseni en panisi vastaankaan. Onko niillä nukkia taivaassakin, rouva Hobbs?»

»Siunatkoon! Ei tietystikään. Nukkia taivaassa? Millainen päähänpisto!»

»Eikö kissojakaan?»

»Ei! Älä nyt kysele tuollaisia hullutuksia.»

Mary-'Gusta ei sitten enää kysellytkään tuollaista, mutta hänen vakaumuksensa, että taivas — rouva Hobbsin taivas — on kyllä luultavasti hyvä paikka emännöitsijöille ja muille täysikasvuisille, mutta huono lapsille, varmistui.

He menivät taloon keittiön ovesta ja nousivat sitten takaportaita Mary-'Gustan huoneeseen. Kaikkien huoneiden varjostimet olivat alhaalla, ja talo oli senvuoksi pimeä ja synkkä. Lapsi olisi halunnut kysyä kaiken tämän syytä, mutta kuullessaan ensimmäisen sanan käski rouva Hobbs häntä vaikenemaan.

»Et saa puhua mitään», sanoi hän.

»Miksi en?»

»Senvuoksi, ettei sellainen nyt sovi. Kiiruhda pukeutumaan.»

Mary-'Gusta luikerteli vapaaksi arkipuvustaan. Sitten vei rouva Hobbs hänet pesutelineen luo ja hankasi hänen kasvonsa puhtaiksi melko kovakouraisesti. Kammattuaan ja letitettyään hänen »sianhäntänsä», kuten rouva Maryn palmikoita nimitti, sitoi hän mustan rusetin kummankin päähän.

»Kas niin!» huudahti rouva. »Olet nyt kerrankin elämässäsi puhdas kumminkin! Kiiruhda nyt ja pue nämä vuoteellasi olevat vaatteet yllesi.»

»Näihin» sisältyivät Mary-'Gustan parhaat kengät ja puku sekä pari uusia mustia sukkia.

Kun pukeutuminen oli loppunut, asetti emännöitsijä hänet huoneen keskelle ja kiersi hänet monta kertaa tehden lopullisen tarkastuksensa.

»Kas niin», sanoi hän tyytyväisesti huoahtaen. »Kukaan ei voi sanoa, etten ole nähnyt niin paljon vaivaa sinusta, kuin kukaan ikinä vain voi. Nyt lähdet alakertaan ja istuudut juuri siihen, mihin käsken, kunnes palaan luoksesi. Et saa puhua sanaakaan, et sittenkään, vaikka mitä tapahtuisi.»

Hän tarttui tytön käteen ja talutti hänet alakertaan, pääportaita. Kun he laskeutuivat sinne, oli Mary-'Gustan vaikea olla huudahtamatta hämmästyksestä. Pääovi oli auki — jota Mary-'Gusta ei ennen milloinkaan ollut nähnyt avattavan. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt mielessään, ettei se olekaan mikään oikea ovi, vaan jonkunlainen oven kuva, kuten hänen nukketalonsa ikkunat. Mutta nyt se oli selkoselällään, ja herra Hallet, joka on pukeutunut mustaan, kainaloiden alta hyvin rypistyneeseen pukuun, seisoi kynnyksellä ollen lempeämmän näköinen kuin milloinkaan ennen. Vastaanottohuoneen ovet olivat myöskin auki, ja oli se, ollen muuten paljon pyhempi ja kielletympi paikka kuin tupakkahuone — aina mikäli Mary-'Gusta voi nähdä, täynnä tuoleja.

Rouva Hobbs vei hänet vastaanottohuoneen takana olevaan pieneen huoneeseen ja viitattuaan jouhikankaalla päällystettyyn mustaan saksanpähkinäpuusohvaan kuiskasi hän Mary-'Gustalle, että hän istuutuisi siihen eikä liikahtaisi.

»Muista nyt», kuiskasi hän, »ettet puhu etkä liikahda. Tulen takaisin heti.»

Jäätyään yksikseen katseli Mary-'Gusta suurin silmin pientä vierashuonetta. Sekin oli muuttunut, ei kuitenkaan niin paljon kuin vastaanottohuone, vaan muuttunut kumminkin. Useimmat huonekalut oli viety sieltä pois. Nuo mitä mukavimmat nojatuolit, niiden joukossa kiikkutuolikin, jonka selustaa oli peittänyt komea, papukaijan kuvalla koristettu suojusliina, oli viety muualle. Siellä ei ollut enää kuin pari kolme tavallista suoraselkäistä tuolia ja »soittotuoli», joka oli siirretty muutamaan nurkkaan.

Kun Mary-'Gusta huomasi soittotuolin, karmivat hänen selkäänsä rikollisen pelon väristykset. Tuo tuoli oli hänestä aina ollut talon suurin ja erikoisin komeus. Ei senvuoksi, että se olisi ollut kaunis, sillä sellainen se ei selvästikään ollut, vaan sentähden, että se kätki täytetyn istuimensa alle niin ihmeellisen salaisuuden. Kapteeni Marcellus oli tuonut sen kotiin monta vuotta sitten, kun hän oli meriäkyntävä poikamies ja teki matkoja Hampuriin. Normaalitilassaan se oli hyvin hiljainen ja ruma tuoli, mutta sen toisen käsipuun alla oli jarrusäppi ja istuimen alla soittolaatikko. Kun tuo säppi aukaistiin ja joku sattui siihen silloin istuutumaan, rupesi koneisto soittamaan »Campbellit ovat tulossa»-nimistä kappaletta hilpeästi ja kilisevästi. Se soitti sitäpaitsi kappaleen loppuun, ellei säppiä työnnetty jälleen kiinni.

Mary-'Gustan mieli pyöri tuossa tuolissa alinomaa. Häntä oli kielletty jyrkästi koskemasta siihen ja useammasti kuin kerran oli hänet pistetty pimeään vaatekomeroon senvuoksi, ettei hän ollut malttanut pysyä siitä erillään. Kiusaus oli kumminkin aina olemassa eikä hän voinut sitä vastustaa, semminkään silloin, kun rouva Hobbs ja isäpuoli sattuivat olemaan poissa. Kun hän viimeksi oli pannut sen soimaan, oli hän katkaissut säpin. Kuunneltuaan sen soittoa oli hän vetänyt sen, mutta säppi, joka täydellisesti lopetti soiton ja esti sen ettei tuoli muuttunut minkäänlaiseksi ansaksi varomattomalle, ei mennytkään enää paikoilleen. Ja nyt se oli tuossa ladattuna ja valmiina, niin sanoaksemme, ja hän oli siitä vastuussa. Jos nyt otaksutaan — oli miten hirveätä sellainen olisikaan — että joku istuutuisi siihen nyt iltapäivällä — niin —!

Hän huohotti ja laskeutui nopeasti sohvalta lattialle. Sitten hän muisti rouva Hobbsin erikoisen määräyksen ja epäröi. Herra Hallet, joka seisoi lämpiön toisessa päässä olevan pääsisäänkäytävän vieressä, kuuli hänen liikkuvan ja tuli, varpaisillaan vierashuoneeseen.

»Mikä sinua vaivaa, pieni tyttöseni?» kuiskasi hän rauhoittavasti.

»Ei mikään», huohotti Mary-'Gusta.

»Aivanko varmasti?»

»Aivan, herra Hallet.»

»No hyvä sitten. Istuudu nyt sohvaan ja ole aivan hiljaa. Et saa hiiskahtaakaan. Vieraat tulevat nyt. Istu nyt siinä paikoillasi kuin hyvä tyttö ainakin.»

Mary-'Gusta palasi senvuoksi paikoilleen sohvaan vapisten pelosta. Paikaltaan voi hän nähdä koko lämpiön ja sen toisessa päässä olevan oven kautta suureen vierashuoneeseen, jossa oli myöskin pitkiä tuolirivejä. Ja hänen kauhukseen alkoi nyt noille tuoleille ilmestyä istujia. Vieraat, joista useimmat olivat pukeutuneet kahiseviin ja ratiseviin kirkkopukuihinsa, tulivat varpaisillaan huoneeseen istuutuen niin, että hän voi katsella heitä ja he häntä. Hän ei uskaltanut nyt liikahtaakaan, puhumattakaan siitä, että olisi mennyt soittotuolin luo, vaikka sellainen teko ehkä olisi ollut hyödyksikin, vaan jäi paikoilleen sohvaan ja värisi.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Hobbs huoneeseen hyvin juhlallisesti sunnuntaipuvussaan ja istuutui hänen viereensä. Sitten ohjattiin tuomari ja rouva Baxter tuohon pieneen huoneeseen, ja he ottivat pari jäljellä olevaa tuolia haltuunsa. Tuomari kumarsi ja hymyili, ja rouva Baxter nojautui taputtamaan Mary-'Gustan kättä. Mary-'Gusta koetti myöskin hymyillä, mutta onnistuikin vain muuttamaan kasvonsa yhä surkeamman näköisiksi. Rouva Hobbs kuiskasi hänelle, että hän istuisi suorassa.

Pääovesta tuli nyt alituisesti uusia vieraita. Kaikki tulivat aluksi vastaanottohuoneeseen ja useat sinne jäivätkin toisten mentyä suureen vierashuoneeseen. Siellä oleva tuolimäärä osoittautui pian riittämättömäksi, ja herra Halletin oli pakko hakea lisää pienestä huoneesta. Siellä oli enää jäljellä vain pari tuolia, muudan korkea, vanhanaikainen vieteri-istuimella varustettu perhekalleus ja sitten soittotuoli. Mary-'Gusta tuijotti siihen ja toivoi toivomistaan.

Nyt saapui pastori, herra Sharon, tervehtien tuomaria, rouva Baxteria, rouva Hobbsia ja Mary-'Gustaa. Hänkin taputti tyttösen kättä. Rouva Hobbs kuiskasi pastorille hyvin ylpeästi, että hautajaisista näytti muodostuvan suurimmat, mitä milloinkaan oli Ostablessa vietetty, jolloin pastori Sharon nyökäytti päätään. Odotettuaan sitten hetkisen meni pastori varpaisillaan lämpiön poikki pysähtyen pääoven viereen. Kuului pukujen ja sunnuntaipaidanetujen lopullista kahinaa, ja sitten muuttui kaikki painostavan hiljaiseksi.

Hiljaisuuden rikkoi kumminkin kartanolta kuuluva pyörien ratina, ja ovella seisova herra Hallet kohotti varoittaen kättään. Hetkistä myöhemmin toi hän ovesta pari vierasta lisää ja johti heidät vastaanottohuoneen poikki suureen vierashuoneeseen. Mary-'Gusta voi selvästi nähdä nämä viimeiseksi saapuneet. He olivat molemmat miehiä, toinen suuri, punakka ja parrakas, ja toinen pieni, hento ja harmaapäinen. Vieraat liikahtelivat paikoillaan ja jokainen kääntyi katsomaan tulijoita. Muutamat olivat sen näköisiä, kuin he olisivat tunteneet tulijat, mutta he eivät kumartaneet, sillä nähtävästi ei sellainen tuttavallisuus sopinut hautajaisissa.

Herra Hallet liukui tietysti varpaisillaan tuohon pieneen huoneeseen katsellen ympärilleen. Sitten hän Mary-'Gustan suunnattomaksi hämmästykseksi otti tuon vieteripohjaisen tuolin toiseen ja soittotuolin toiseen käteensä, ja hiipi varpaisillaan pois. Hän sijoitti nuo tuolit pienemmän huoneen oven vieressä olevan tuoliryhmän takimmaiseen riviin ja viittasi noille molemmille miehille, että he istuutuisivat niihin.

Mary-'Gusta ei voinut sietää sitä enää. Hän pelkäsi kyllä rouva Hobbsia, herra Halletia, Baxtereita ja koko tuota tuijottavaa joukkoa, mutta hän pelkäsi vielä enemmän tulossa olevaa onnettomuutta. Hän tarttui emännöitsijän hihaan.

»Rouva Hobbs», kuiskasi hän värisevällä äänellä. »Voi rouva Hobbs!»

Rouva Hobbs irroitti hänen sormensa hihasta.

»Sshh!» hän kuiskasi. »Hshh!»

»Mutta — kuunnelkaahan nyt toki, rouva Hobbs.»

»Sshh! Et saa puhua. Ole vaiti, taikka —»

Tuo pieni harmaahapsinen vanhus istuutui vieteripohjaiseen tuoliin. Suurempi mies epäröi hetkisen, levitti sitten hännystakkinsa helmat ja istuutui myöskin.

Ja tuolin pohjassa oleva soittovehe rupesi silloin iloisesti ja reippaasti soittaen ilmoittamaan, että »Campbellit ovat tulossa, hurraa, hurraa!»

Jolloin kapteeni Shadrach Gould nousi tuosta tuolista nopeasti ja epäröimättä. Herra Zoeth Hamilton nousi myöskin, kuten monet muutkin läheisyydessä istuvat. Hälistiin ja kolisteltiin tuoleja samalla kun kuiskaillen huudahdettiin. Mutta uutinen Campbellien pikaisesta saapumisesta vain leveni soiton tahdissa. Joku tirskui ja pian seurasivat muutamat muutkin hänen esimerkkiään toisten suhistessa varoittavasti: »Hush!»

»Taivas ja maa!» sanoi tuomari Baxterin rouva.

Rouva Hobbs oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa hyvinkin paljon.

Kapteeni Shadrachin kalju päälaki punastui tulipunaiseksi, kun hän katseli avutonna ympärilleen.

Herra Hallet, joka oli tottunut kaikenlaisiin odottamattomiin tapauksiin hautajaisissa — vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia, meidän onkin ilmoitettava, ettei hän milloinkaan ennen ollut joutunut tällaiseen tilanteeseen — riensi niin nopeasti kuin suinkin onnettomuuspaikalle, ja rouva Hobbs kiiruhti hänen avukseen. Yhdessä he sitten koettivat kuiskaillen saada vastahakoista säppiä paikoilleen koneiston yhä vain soittaessa.

Herra Hallet antautui kumminkin lopulta. Hän tarttui tuoliin ja kiidätti sen ruokasaliin. Kapteeni Shadrach Gould kuivasi kasvonsa nenäliinallaan ja seisoi, koska hänellä ei ollut tuolia, johon hän olisi voinut istuutua. Rouva Hobbs, joka oli melkein yhtä punainen kuin kapteenikin, peräytyi ja pyörtyi sohvalle. Pastori Sharon rykäisi selvittääkseen kurkkunsa.

Ja yhä vieläkin kuului ruokasalin suljetun oven takaa soittotuolin kilkatus:

»Campbellit ovat tulossa! Hurraa, hurraa!»

Pieni, rikollinen ja pelästynyt Mary-'Gusta raukka kätki kasvonsa käsiinsä.