Phinneyn kukkulalla oleva valkoinen talo näytti autiolta ja surulliselta, kun metsästysvaunut, joissa istui tuomari Baxter tovereineen, saapuivat pihalle. Hautausurakoitsijan herra Halletin vaunut olivat pääoven edustalla ja Hallet apulaisineen istui pari-istuimella. Herra Hallet vihelsi jotakin tuttua säveltä, mutta viheltäminen enensi vain jollakin tavalla autiuden tuntua, sillä tuollaisen hautausurakoitsijan vihellys ei juuri voi olla iloistakaan.

Seuraten tuomarin ohjeita ohjasi kapteeni Gould hevosen takapihalle. Hevonen sidottiin kiinni taka-aitaan ja nuo kolme miestä laskeutuivat vaunuista ja menivät talon sivuovelle.

»Kuulkaahan, tuomari», kuiskasi kapteeni heidän pysähtyessään ovelle, »voitteko te paremmin kuin minä arvata, kuka veti tuon soittotuolin vireisiin minun varalleni? Jos saisin puhutella sitä ihmistä pari kolmekaan minuuttia, suhtautuisin tyynemmästi siihen seikkaan, että olen tarpeeksi hullu tullakseni takaisin tänne.»

Kun rouva Hobbs kuuli heidän naputuksensa, pyysi hän heitä sisälle, ja kun he kertoivat tulleensa puhuttelemaan Mary-'Gustaa, tuhahdutti rouva nenäänsä.

»Hän on huoneessaan», sanoi hän melko tiukasti. »Oikeastaan hän ei saisi poistua sieltä, mutta jos te, tuomari Baxter, haluatte puhutella häntä, on hänet tietysti noudettava sieltä. Minä menen hakemaan hänet tänne.»

»Odottakaahan hieman, rouva Hobbs», sanoi Baxter. »Miksi on tyttönen suljettu huoneeseensa? Onko hän käyttäytynyt huonosti?»

Rouva Hobbs väänteli laihoja käsiään. »Käyttäytynytkö huonosti?» hän toisti. »Kyllä totisesti! Minua ei ole ennen milloinkaan niin loukattu. Ja kaiken hyvän lisäksi hänen oman isänsä hautajaisissa vielä.»

»Mitä hän sitten on tehnyt?»

»Tehnytkö? Hän —» Rouva Hobbs rupesi epäröimään. »Viis' siitä, mitä hän on tehnyt», hän jatkoi. »En voi kertoa sitä teille, sillä minuakin hävettää. Nyt menen hakemaan hänet tänne.»

Hän poistui huoneesta. Zoeth siveli otsaansa.

»Hän näyttää olevan jollakin tavalla suunniltaan, eikö näytäkin?» Zoeth huomautti lempeästi.

Baxter nyökäytti päätään. »Susan Hobbsista sanotaan, että hän on suunniltaan useasti», hän sanoi. »Hänellä on kiivas luonto ja hän menettää hyvin pian malttinsa.»

»Onko hän pitänyt huolta Marcelluksen tytöstä?» kysyi Zoeth.

»On — niin paljon kuin tytöstä nyt on pidetty huolta.»

Kapteeni Shad murahti. Oli selvää, ettei emännöitsijän käytös ollut tehnyt häneen edullista vaikutusta.

»Hm!» hän sanoi, »hänen näöstään päättäen en haluaisi häntä missään tapauksessa emännöitsijäkseni. Luuletteko», hän lisäsi toivovasti, »että hän veti tuon tuolin vireeseen?»

He kuulivat nyt rouva Hobbsin huutavan ylikerrassa.

»Mary-'Gusta, Mary-'Gusta, missä sinä olet? Vastaa minulle heti!»

»Tyttönen ei näytä olevankaan tuossa hänen mainitsemassaan huoneessa», mumisi Shadrach. »Voi Judas sentään, millainen ääni hänellä onkaan! Sehän krahisee viiltävästi kuin ruostunut saha.»

Rouva Hobbs kuului nyt tulevan portaita alas. Hänen kasvonsa, kun hän palasi vastaanottohuoneeseen, olivat punaiset ja hän näytti enemmän malttinsa menettäneeltä kuin milloinkaan ennen.

»Hän ei ole siellä», sanoi hän vihaisesti. »Minne lienee mennytkään.»

»Mennytkö?» huudahtivat Zoeth ja Shadrach yhteen ääneen.

»Mennytkö?» toisti tuomarikin. »Tarkoitatteko, että hän on paennut?»

»En. Hän ei juoksisi tiehensä mistään hinnasta, sillä sen verran on hänellä nyt kumminkin järkeä. Hän on luullakseni vain livistänyt ulos ja piiloutunut. Tiedän kuitenkin, missä hän on. Tuon hänet tänne minuutin kuluttua.»

Rouva aikoi kiiruhtaa pois jälleen, mutta kapteeni kielsi.

»Odottakaa hieman!» hän komensi. »Mitä sanoittekaan? Tiedätte siis, missä hän on?»

»Kyllä, tahi luulen ainakin arvaavani. Lyön vaikka vetoa yhdeksän yhtä vastaan, että hän on vaunuvajassa.»

»Vaunuvajassako? Mitä hän tekee siellä? Onko hän hevosilla?»

»Eikä ole! Hän vain piilottelee siellä. Näyttää aivan siltä, kuin hänen olisi pakko mennä tuohon tomuiseen paikkaan ja kiivetä istumaan noihin vanhoihin vaunuihin. Hän sanoo niitä leikkihuoneekseen, ettekä voi uskoakaan, miten mielellään hän oleskelee niissä. Mutta tänään olisi hänen kumminkin pitänyt tehdä poikkeus, semminkin kun hänellä on paras pukunsa yllään. Varoitinkin häntä vielä aivan erikoisesti, että —»

»Niin, niin, kyllä ymmärrämme. Hm! No, Zoeth, mitä nyt sanot? Menemmekö hakemaan häntä tuolta vajasta? Ehkä tämä on ainoa mahdollisuus muutamille meistä päästä kerrankin sinne, sitähän ei voida milloinkaan tietää», lisäsi hän iskien silmää Baxterille.

»Hush, Shadrach, mitä sinä nyt taasen puhutkaan!» varoitti hämmästynyt herra Hamilton.

»Mennään kolmisin hakemaan tyttöstä tuolta vaunuvajasta», ehdotti kapteeni. »Minusta se on yksinkertaisinta, vai eikö olekin?»

Rouva Hobbs keskeytti kumminkin.

»Teidän ei tarvitse mennä sinne ollenkaan», hän selitti. »Haen hänet käsiini ja tuon hänet tänne. Ehkä hän ei olekaan siellä, kun oikein ajattelen.»

»Ellei hän ole siellä, voimme tulla tänne takaisin. Tulkaa nyt kanssani vain, veikot», sanoi kapteeni.

Hän meni edellä ovelle. Emännöitsijä olisi seurannut heitä, mutta hän kielsi.

»Älkää huoliko vaivautua, rouva», hän sanoi. »Kyllä me löydämme hänet. Olen kyllä vanhempi kuin ennen, mutta olen kumminkin vielä niin selvänäköinen, että voin nähdä vajan kiikarittakin.»

»Siitä ei ole minulle minkäänlaista vaivaa», vastusti rouva.

»Tiedän sen, mutta siitä voi koitua. Menemme sinne kolmisin.»

Kun he olivat saapuneet takapihalle ja tyytymätön emännöitsijä katseli heitä ovelta, lisäsi hän:

»En ymmärrä, miksi tuon naisen käytös karmii selkääni, mutta sen se kumminkin tekee. Isaiah Chase sanoo, ettei hän pidä moskiittihyttysistä, koska ne hermostuttavat häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että arimmat hermoni olisivat niskassani, johon hyttyset Isaiahta enimmäkseen pistelevät, mutta olkootpa ne nyt missä tahansa, tuo Hobbsin rouva järkyttää niitä kumminkin. Tuollahan tuo vaja nyt on vai eikö olekin? Se ei näytä hyvinkään taivaalliselta, mutta se voi ehkä ruveta näyttämään sellaiselta lyhyen oleskelun jälkeen tuossa toisessa paikassa. Missähän siellä säilytetäänkään noita vaunuja?»

Vajan ovi oli auki ja he menivät sisään. Kevyet rattaat ja nuo muslinilla verhotut vaunut olivat siellä, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. He kuuntelivat, mutta eivät kuulleet mitään.

»Mary! Mary-'Gusta!» huusi Baxter. »Oletko siellä?»

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mutta sitten ilmestyi vaunujen verhojen takaa lihava kilpikonnan värinen kissa näkyviin, hyppäsi kevyesti lattialle, haukotteli, ojensi sääriään ja katseli epäilevästi tulijoita.

»Hm!» murahti kapteeni Shadrach. »Tuossa on kumminkin muudan salamatkustaja. Ehkä siellä on toinenkin, sillä olen aina huomannut niiden tulevan laivaan parittain.»

Tuomari meni vaunujen luo ja kohotti verhoa. Sen takaa kuului pelästynyt heikko huudahdus.

»Ah, siellähän sinä oletkin!» sanoi Baxter. »Mary-'Gusta, oletko siellä?»

Kuului kolinaa, nyyhkytystä ja sitten sanoi pelästynyt ääni katkonaisesti: »Olen, setä Baxter.»

»No tule nyt sieltä sitten pois», sanoi tuomari ystävällisesti. »Täällä on muutamia ystäviä, jotka haluavat puhutella sinua.»

Nyyhkytykset uudistuivat ja sitten: »En minä halua kumminkaan!»

»Kyllä sinä haluat. Emme kovistele sinua ollenkaan. Haluamme ainoastaan nähdä sinut ja puhutella sinua emmekä muuta. Tule nyt, niin olet hyvä tyttö.»

»En ole ollenkaan hyvä.»

»Älä nyt ole milläsikään. Haluamme puhutella sinua kaikissa tapauksissa. Luullakseni et ole kovinkaan paha.»

»Olen minä. Onko rouva — Hobbs siellä?»

»Ei. Ole nyt niin kiltti ja tule sieltä pois.»

Hetkisen kuluttua ilmestyivät suojuksen alta näkyviin pieni jalka ja mustaan sukkaan verhottu sääri. Jalka haparoi sinne tänne tunnustellen askelmaa. Lopulta se löytyikin, suojus viskattiin syrjään ja Mary-'Gusta laskeutui vaunuista hyvin surkean näköisenä, tukka epäjärjestyksessä ja kyynelien kostuttamin poskin. Hän oli puristanut nuo molemmat nukkensa, Rosen ja Rosetten, kovasti syliinsä.

Tuomari Baxter taputti häntä päälaelle. Zoeth ja Shadrach olivat hyvin vakavia ja vaivautuneen näköisiä. Mary-'Gusta katseli lattiaan ja nyyhkytti surkeasti.

»Mary-'Gusta», sanoi tuomari, »nämä molemmat herrat ovat isäsi vanhoja ystäviä ja», hän lisäsi tähän anteeksisuotavan pienen valheen, »he ovat tulleet tänne South Harnissista tapaamaan sinua. Sinun on nyt tervehdittävä heitä. He pitävät pienistä tytöistä.»

Mary-'Gusta tuli tottelevaisesti lähemmäksi, muutti Rosetten samalle käsivarrelle kuin Rosenkin ja ojensi kätensä. Hän kohotti hitaasti katseensa, näki herra Hamiltonin lempeät ja ystävälliset kasvot, ja sitten niiden vieressä kapteeni Shadrach Gouldin hieman ankarammat piirteet. Huudahtaen heitti hän silloin molemmat nukkensa menemään ja juoksi takaisin vaunuihin haparoiden hurjasti tomusuojusta voidakseen piiloutua sen alle.

Hämmästynyt ja järkytetty Baxter riensi hänen jälkeensä pidättäen hänet, ennenkuin hän ennätti kiivetä vaunuihin takaisin.

»No mutta, Mary-'Gusta», huudahti hän, »mikä sinua oikeastaan vaivaakaan?»

Tyttönen taisteli vastaan, mutta purskahti sitten kiihkeään itkuun ja kätki kasvonsa tomusuojukseen.

»En minä sellaista tarkoittanut», hän nyyhkytti hurjasti. »En todellakaan! En tehnyt sitä sellaisessa tarkoituksessa. Älkää antako hänen tehdä minulle mitään. Voi, älkää!»

Tuomari puristi hänet rintaansa vasten ja teki kaikkensa saadakseen hänet tyyntymään.

»No, no, tyttöseni», hän sanoi. »Ei sinulle ole kukaan aikonutkaan tehdä pahaa.»

»Onpahan. Rouva Hobbs ei sanonut ollenkaan ihmettelevänsä, vaikka tuo herra katkaisisi kaulani.»

»Kaulasiko? Kuka sitten?»

»Hän tuolla.»

Mary-'Gusta kohotti kätensä ja viittasi vapisevin sormin suoraan kapteeni Gouldiin.

Kaikki kolme kuulijaa hämmästyivät tietysti, mutta kapteenin hämmästykseen sekoittui vielä todellista harmiakin.

»Mitä, mitä?» hän änkytti. »Kuka niin on sanonut? Millaista puhetta sellainen on? Sanoiko hän minun katkaisevan kaulasi? Vie sinun...!»

Baxter nauroi. »Ei, ei, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olet kokonaan erehtynyt. Rouva Hobbs ei ole voinut sanoa mitään sellaista. Olet kuullut väärin, kultaseni.»

»Enkä ole, sillä niin hän juuri sanoi», nyyhkytti Mary-'Gusta. »Hän sanoi, että tuo herra katkaisee kaulani ja pistää minut vielä vankilaankin. En kumminkaan tarkoittanut mitään pahaa, en todellakaan.»

Tuomari katsoi tovereihinsa pudistaen päätään, kuin hän ei mitenkään olisi voinut ratkaista arvoitusta. Kapteeni Shad oikein voihki.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Kaikki ovat nyt tulleet hulluiksi, sekä nuoret että vanhat. Eikä minustakaan ole enää takeita», lisäsi hän painokkaasti.

Zoeth Hamilton tuli lähemmäksi ojentaen kätensä.

»Tule tänne, kultaseni», hän sanoi ystävällisesti, »ja kerro minulle tuo asia kokonaisuudessaan. Emme aio kumpainenkaan tehdä sinulle mitään pahaa. Pidämme molemmat pienistä tytöistä. Tule nyt vain pelkäämättä juttelemaan kanssani!»

Mary-'Gustan nyyhkytykset lakkasivat ja hän katsoi puhujaan epäilevästi.

»Tule nyt vain äläkä ollenkaan pelkää», houkutteli Zoeth. »Aikomuksemme on ruveta hyviksi ystäviksesi. Tunsimme isäsi ja hän tunsi meidätkin oikein hyvin. Et suinkaan pelkää meitä, isäsi parhaimpia tovereita? Tule nyt vain keskustelemaan asiasta.»

Mary-'Gusta meni hitaasti huoneen poikki. Zoeth istuutui oven vieressä olevalle tyhjälle laatikolle ja nosti tyttösen polvelleen.

»Et suinkaan pelkää nyt minua, vai pelkäätkö?» hän kysyi tyynesti.

»E—en», änkytti Mary-'Gusta. »En luullakseni. Mutta en tehnytkään sitä teille, vaan hänelle.»

Kapteenin kasvojen ilmeestä päättäen alkoi hänen vakaumuksensa, että kaikki, hänkin mukaan luettuna, olivat tulleet hulluiksi, tulla vähitellen lujemmaksi.

»Minulleko?» hän huohotti. »Olet tehnyt siis minulle jotakin enkä minä — Koira vieköön, tämä on —»

»Hsh, Shadrach! Mitä olet tehnyt sellaista, Mary, että senvuoksi pelkäät kapteeni Gouldia? Kerro se minulle. En tee sinulle mitään, enkä salli muidenkaan kovistella sinua.»

»Etkö, Zoeth Hamilton? Peijakas sentään, kyllä minä —?»

»Ole nyt Herran nimessä vaiti, Shadrach! Mitä aioit kertoakaan, kultaseni?»

Mary-'Gusta epäröi. Sitten hän kätki kasvonsa herra Hamiltonin takin rintamuksiin ja tunnusti nyyhkyttäen:

»Panin sen käymään!» hän huudahti. »Katkaisin ha'an ja se rupesi käymään, koska se oli vedetty. En tiennyt kumminkaan enkä tarkoittanut.»

»Kas niin, kas niin, et tietystikään. Tiedämme, ettet tarkoittanut mitään sellaista. Minkä kapineen panitkaan käymään?»

»Tuon soittotuolin. Se oli muutamassa nurkassa ja herra Hallet otti sen minun voimatta sanoa sanaakaan, koska rouva Hobbs oli kieltänyt minua puhumasta hautajaisissa. Hän vei sen saliin ja se rupesi soimaan — ja — Voi, älkää salliko hänen viedä minua vankilaan, älkää millään muotoa!»

Seurasi toinen kyynelten tulva ja Mary-'Gusta painautui lujasti Hamiltonin rintaa vasten. Tuomari Baxter oli sen näköinen, kuin joku valo olisi äkkiä valaissut hänen järkensä pimeyttä.

»Ymmärrän», sanoi hän. »Sinä siis olit syyllinen noiden Campbellien tuloon?»

Shadrach vetäisi syvään henkeään.

»Huh!» hän vihelsi. »Vai hän sen aiheuttikin. Tulimmainen, etten tuota —»

Zoeth siveli tytön tukkaa. »Nyt on kaikki hyvin, kultaseni», hän sanoi. »Älä ole enää senvuoksi pahoillasi. Emme kyllä tienneet, kuka sen teki, mutta nyt kun sen tiedämme, on kaikki hyvin. Tiedämme, ettet sitä tarkoittanut.»

»Eikö hän siis katkaisekaan kaulaani?»

»Ei tietystikään. Sano se hänelle, Shadrach.»

Kapteeni Shadrach siveli partaansa ja purskahti sitten nauruun.

»En halua kovistella sinua milloinkaan, tyttöseni», hän sanoi sydämellisesti. »Nyt on kaikki hyvin äläkä ole senvuoksi enää milläsikään. Tuollaista voi sattua parhaitenkin järjestetyissä hautajaisissa, mutta», hän lisäsi leveästi hymyillen, »toivon kumminkin, että säästyisin sellaiselta vastedes. Älä nyt itke enää.»

Mary-'Gusta kohotti päätään ja katsoi häneen vakavasti.

»Eikö minua lähetetäkään vankilaan?» kysyi hän jo toivovammasti.

»Ei totisestikaan! En ole vielä elämässäni lähettänyt ketään vankilaan, vaikka», hän nyökäytti päättäväisesti päätään, »se muutamille tuntuisikin olevan sopivin asunto, koska he peloittelevat lapset suunniltaan. Sanoiko tuo rouva Hobbs sinulle, että — miten se nyt taasen olikaan — katkaisen kaulasi ja kaiken tuon muunkin roskan?»

»Kyllä, herra kapteeni.»

»No niin, hän on — niin hän on sellainen kuin hän on. Sanoiko hän sinulle vielä muutakin?»

»Hän sanoi minua pahaksi ja oikulliseksi lapseksi, ja sanoi toivovansa, että minut lähetettäisiin orpolasten kotiin. 'Jos minun on pidettävä huolta sinusta', hän sanoi, 'ajan minä sinut pois tahi opetan muuten tietämään huutia.' Sitten hän käski minun mennä huoneeseeni eikä sanonut antavansa minulle illallista.»

Zoeth ja kapteeni katsoivat toisiinsa, ja Baxterin kasvot synkistyivät.

»Tuollaista on siis tyttönen saanut kärsiä oman isänsä hautauspäivänä», hän mumisi.

»Voinko saada hieman illallista?» rukoili Mary-'Gusta. »Olen hirveästi nälissäni enkä saanut juuri mitään päivälliseksikään.»

Zoeth nyökäytti päätään. Hänen äänensä ei ollut niin lempeä kuin tavallisesti, kun hän sanoi:

»Kyllä sinä saat illallista.»

»Pitääkö minun sitten lähteä orpokotiin?»

Kaikki kolme viivyttelivät hieman vastaustaan. Zoeth ja kapteeni Shad katsoivat jälleen toisiinsa, ja tuomari katsoi heihin molempiin.

»Pitääkö minun?» toisti Mary-'Gusta. »Minulla ei ole ollenkaan halua. Kuolisin mieluummin luullakseni ja menisin taivaaseen, kuten äiti ja isäkin. Mutta rouva Hobbs sanoo, ettei taivaaseen saa viedä nukkia eikä kissoja, joten en oikein tiedä, haluanko sinne todellisuudessa.»

Baxter meni katsomaan ikkunasta pihalle. Kapteeni Shadrach hapuili taskuaan, löysi sieltä rypistyneen nenäliinan ja niisti äänekkäästi nenänsä. Zoeth siveli tyttösen hiuksia.

»Mary-'Gusta», hän sanoi hetkisen kuluttua, »haluaisitko lähteä kanssamme South Harnissiin vierailemaan minun ja kapteeni Gouldin luokse lyhyeksi ajaksi? Haluamme sinut vain vieraaksemme, ymmärtänet sen? Pitäisitkö siitä?»

Kapteeni säpsähti. »Herran nimessä, Zoeth», hän huudahti, »ajattele nyt toki ensin, mitä puhut!»

»En puhu mitään ratkaisevaa, Shadrach. Tiedän, miten suhtaudut asiaan. Halusin vain nähdä, miltä se tyttösestä itsestään tuntuu. Luullakseni pitäisit siitä, Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta punnitsi ehdotusta. »Ehkä minä tulisin mielellänikin», hän sanoi, »jos saisin ottaa nukkeni ja Davidin mukaan. En halua jättää Davidia tänne, sillä rouva Hobbs ei pidä kissoista.»

Samassa ilmestyi rouva Hobbs vaunuvajan ovelle. Kun hän huomasi tytön, muuttui hänen katseensa vihaiseksi.

»Hän oli siis täällä», hän sanoi. »Arvasinkin sen jo. Mary-'Gusta, miksi pakenit huoneestasi? Enkö kieltänyt sinua poistumasta sieltä? Hän on ollut pahankurinen lapsi, tuomari Baxter», hän lisäsi, »enkä voi saada häntä käyttäytymään kiltisti. Koetan kyllä parastani, mutta en varmaankaan osaa menetellä oikein.»

Kapteeni Shadrach työnsi molemmat kätensä taskuihinsa.

»Sanon teille, mitä teidän on tehtävä», hän sanoi tiukasti. »Te menette nyt heti takaisin rakennukseen ja sullotte nopeasti hieman hänen vaatteitaan johonkin vakkaan tahi matkalaukkuun. Ja koettakaakin joutua niin nopeasti kuin suinkin.»

Rouva Hobbs hämmästyi.

»Matkalaukkuunko?» hän toisti. »Miksi? Mihin hän sitten lähtee?»

»Hän lähtee minun ja Zoethin luo viimeistään puolen tunnin kuluttua. Kiiruhtakaa nyt!»

»Mutta — mutta —»

»Siinä ei ole mitään muttaa. Meillä ei ole nyt aikaa kuunnella niitä.»

Herra Hamilton katsoi ystäväänsä omituisin ilmein.

»Shadrach», hän sanoi, »tiedätkö todellakin, mitä puhut?»

»Kuka tässä puhuu? Sinähän sen sanoit enkä minä. Ja vaikka me veisimmekin hänet mukanamme kotiimme tänään, ei se merkitse mitään, vai merkitseekö? Tämä vierailu ei vahingoita meitä ollenkaan, sillä sellainen ei sido ketään mihinkään. Koira vieköön, talossamme on luullakseni sen verran tilaa, että tuollainen tyttönen voi tulla vieraisille luoksemme pariksi päiväksi, jos vain haluamme hänet sinne. Miksi siitä sellaista melua pitää? Kuulkaahan», hän kääntyi nyt emännöitsijään päin, »ettekö ole vielä mennytkään? Teillä on jäljellä juuri kolmetoista minuuttia tuon matkalaukun täyttämiseen.»

Rouva Hobbs poistui näyttäen kävelyssään ja käytöksessään loukattua arvokkaisuutta.

»Pitääkö minun lähteä?» änkytti Mary-'Gusta.

Zoeth nyökäytti päätään.

»Kyllä», hän sanoi, »ellet mieluummin halua jäädä tänne.»

»Haluan mieluummin lähteä, jos saan ottaa mukaan Davidin ja nukkeni. Sanokaa, saanko?»

»Saako hän, Shadrach?»

Kapteeni Shad, joka käveli rauhattomasti, kääntyi kiivaasti.

»Miksi kysyt sitä minulta?» hän tiuskasi. »Tämä on sinun aikaansaamaa eikä minun. Sinähän sitä ensin ehdotit, vai etkö ehdottanutkin? Kyllä, anna hänen vain ottaa mukaansa nukkensa ja kissansa, ja lehmänsä ja sikansa myös, jos hän vain haluaa. Tulimmainen sentään, mitä se minuun kuuluu? Jos joku ihminen haluaa olla enemmän tahi vähemmän hullu, ei se muuta häntä sen kummemmaksi. Herra siunatkoon, nyt rupeaa hän luullakseni jälleen itkemään! Älä tee sitä. Mikä sinua nyt taasen vaivaa?»

Kyyneliä alkoi virrata kerran vielä tyttösen silmistä.

»Luullakseni ette minua haluakaan», hän änkytti. »Jos haluaisitte minut luoksenne, ette puhuisi noin.»

Kapteeni tuli hyvin noloksi. Hän epäröi ja pureskeli viiksiään, mutta meni sitten tytön luo ja otti tämän käden omaansa.

»Älä ole milläsikään minun puheistani, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Puhun melkein aina tähän tapaan, mutta en tarkoita sillä mitään. Pidän pienistä tytöistä, kuten Zoeth jo sanoikin, enkä ole enää vihoissani tuolle soittotuolillekaan. Kuulehan nyt», lisäsi hän näyttäen nopeasti huomaavan jotakin, »täällä me vain istumme, vaikka muudan matkustajamme on poistunut telakasta. Mennään hakemaan tuota kissaa, vai mitä? Miksi sanoitkaan sitä nimitettävän — Salomoniksiko?»

»Ei kuin Davidiksi?»

»Niin, Davidiksipa tietenkin. Jos olisin niin perillä raamatusta kuin Zoeth — herra Hamilton — tuossa on, en olisi erehtynyt näin, vai olisinko? Tule nyt mukaani hakemaan Davidia, että saamme kertoa uutisen sillekin. Se hämmästyy varmaan suuresti kuullessaan, että sekin saa matkustaa ulkomaille, vai mitä luulet? No, lähdetäänpä nyt etsimään sitä.»

Mary-'Gusta laskeutui hitaasti herra Hamiltonin polvelta. Hän katsoi kapteeniin vakavasti hetkisen ja sitten he poistuivat käsikädessä vajasta.

Tuomari Baxter vihelsi. »Hyvä!» hän huudahti. »Minun on pakko tunnustaa, etten odottanut tällaista.»

Zoeth hymyili. »Maailmassa on hyvin vähän Shadrach Gouldia parempia miehiä», hän huomautti tyynesti.