Huhtikuun alussa, kun Mary ilmoitti aikovansa ruveta panemaan toimeen suurinta ja kunnianhimoisinta suunnitelmaansa, jonka Barbara Howen tekemä huomautus oli synnyttänyt viime vuonna — nimittäin tuota teeravintola- ja lahjakauppasuunnitelmaansa — ei kapteeni pannut hyvinkään kovasti vastaan.

»En näe siinä juuri mitään järkeä», hän myönsi. »En tiedä, tiedänkö, millainen sellainen onkaan. Sen verran kuin puheistasi ymmärrän, aiot avata jonkunlaisen hienon ruokalan, vai mitä?»

»En, Shad-eno, en juuri sellaistakaan», selitti Mary.

»No jonkunlaisen ryyppylänkö sitten? Sellainen siitä varmaan tuleekin, koska sanot sitä 'teeravintolaksi'. Siis jonkunlaisen raittiusravintolan, vai mitä? Voiko siellä saada kupin kahviakin, jos haluaa? Kaipaan niin vähän teetä, ettei se minua juuri öisin valvota.»

»Kuulehan nyt, Shad-eno, kun selitän: Teeravintola — ainakin sellainen teeravintola, jonka minä aion perustaa — on sellainen paikka, jonne kesävieraat, erittäinkin naiset ja tytöt, tulevat istumaan pienten pöytien ääreen juodakseen teetä tahi syödäkseen torttuja ja jäätelöä ja katsellakseen merelle, jos ilma on kaunis —»

»Niin, ja tarkastellakseen sumua ja puhuakseen lähimmäistensä vaatteista ja mustatakseen parhaimpien ystäviensä mainetta. Ymmärrän nyt, että siitä tulee jonkunlainen ompeluseura, jossa ei ommella. Hyvä on, anna mennä vain ja laita tuo teeravintolasi kuntoon, jos vain haluat. Jos joku voi saada sen kannattamaan, niin ainakin sinä, Mary-'Gusta.»

Siispä Mary, saatuaan tuollaisen rohkaisun, alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Hän oli miettinyt erikoiskohtia jo jonkun aikaa. Kaupasta kotiin vievän kadun puolivälissä oli muudan toinenkin pieni ja vanhanaikainen cape-codilaistyylinen talo. Se sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla, josta oli laaja näköala merelle, rannikolle ja kauppalaan. Sen ympärillä oli muutamia tuulen tuivertamia puita ja pensaita. Se oli ollut autiona jo pitkän aikaa ja oli hyvin huonossa kunnossa.

Mary sopi sen omistajan, muutaman bayportilaisen, kanssa, että hän saa vuokrata sen ja sen ympärillä olevan maan kolmeksi vuodeksi mitättömästä vuokrasta. Sopimukseen liitettiin pykälä, jonka mukaan Maryllä oli oikeus teetättää tarvittavat muutokset ja korjaukset. Sen mukaan sai vuokralainen vielä ostaakin talon sopimuksessa määrätystä hinnasta noiden kolmen vuoden kuluttua, jos hän vain haluaa.

Sitten saippuan ja veden, valkoisen maalin ja liituveden, miellyttävien, mutta vaatimattomien seinäpaperien ja syrjään sysättyjen vanhojen omituisten huonekalujen, joista suurin osa ryövättiin Gould-Hamiltonin kodin seurustelu- ja parhaimmasta makuuhuoneesta, avulla rupesi Mary sisustamaan tuon pienen rakennuksen huoneita. Kaikki mereltä tuodut esineet, vanhojen purjelaivain kuvat ja muut sellaiset harvinaisuudet asetti hän hyvin näkyville paikoille. Nurmikko niitettiin ja nuo sotkeutuneet pensaat puhdistettiin, leikattiin ja oksittiin; halvat mutta kauniit ristikot, jotka muistuttivat laivan köysistöä ja joita pitkin köynnösruusujen otaksuttiin jolloinkin kiipeilevän, kiinnitettiin seiniin, puiden varjoon ja viiniköynnösmajaan asetettiin maalaispöytiä, ja valaistusvälineiksi ripustettiin laivanlyhtyjä. Kadulle johtava tie silitettiin ja tehtiin kovemmaksi, ja kyltti, jonka Josua Bernis, paikallinen »Talojen, veneiden ja kylttien maalaja, peltiseppä ja lasimestari» — katso herra Bernisin ilmoitusta Advocatista — oli maalannut, ripustettiin portin yläpuolelle.

Kapteeni Shadrachin huomautukset, kun hän ensimmäisen kerran näki tuon kyltin, ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Mary ei ollut neuvotellut hänen kanssaan siitä, sillä hänestä oli sellainen menettely tuntunut parhaimmalta. Kun se oli kiinnitetty paikoilleen, vei hän kumminkin kapteenin katsomaan sitä. Shadrach korjasi silmälasejaan ja luki:

Etumainen Tähystysasema. Teetä ja Lahjoja. Herkkuja syötäväksi. Kauniita tavaroita ostettavaksi. »Kaikki hyvin!»

Siihen oli sitäpaitsi maalattu fregatti, jonka kaikki purjeet olivat levällään. Se lasketteli täysin purjein tummanviheriässä, valkoista vaahtoa kuohuvassa meressä jonkunlaista viheriää rantaa kohti, missä kasvoi viheriöitä tomuviuhkoilta näyttäviä puita.

Shadrach tarkasteli tuota taideteosta kauan ja hyvin tarkkaavaisesti, ja sanoi lopulta:

»Jokainen riepu on ylhäällä, ruorissa ei ole ketään, maa on melkein keulan edessä ja tyrskyt pieksävät jo laitoja. Minusta näyttää, että tuo matka loppuu lyhyeen ja melko äkkiä sittenkin. Mutta kun tähystäjä, jonka pitää se tietääkin, sanoo 'Kaikki hyvin!', on kai asia sitten niin, sillä hänellä on luullakseni enemmän kokemusta kuin minulla tällaisten lahjakauppalaivojen ohjaamisessa. Mutta mitä nuo harjasmaiset esineet tuolla rannalla ovat? Ovatko ne teepensaita vai ruohoa?»

Ensimmäisten viikkojen kuluessa ravintolan avaamisesta ei siellä ollut juuri ollenkaan liikettä eikä siis »Etumaisen Tähystysaseman» optimistinen selitys toteutunutkaan kirjaimellisesti. Mary oli taipuvainen ajattelemaan, etteivät asiat olleet ollenkaan hyvällä kannalla. Suunnitellessaan tuota uutta yritystä oli hän ollut niin säästäväinen kuin suinkin, mutta hänen oli kumminkin ollut pakko tuhlata rahoja ja tehdä uutta velkaa. Sitten hän oli ottanut palvelukseensa hyvän kokin ja pari tarjoilijatarta, joten hänen oli pakko ajatella myös viikoittaisia menojaankin. Mutta niiden autojen lukumäärä, jotka poikkesivat uudelle tielle, pysyi kuin pysyikin harmittavan pienenä.

Mutta niiden lukumäärä kasvoi kumminkin. Kuten ihmiset olivat puhuneet Hamilton ja Kumppanin joulutavaroista, alkoivat he nytkin puhua tuon uuden ravintolan »omituisuuksista ja miellyttävistä erikoisuuksista». Tee oli hyvää, tortut ja jäätelö olivat herkullisia, kauniina päivänä oli näköala hurmaava ja lahjakaupan kauniit esineet oli asetettu näytteille houkuttelevasti. Joten, kun toukokuu meni ja kesäkuu alkoi, jolloin huvilat ja hotellit alkoivat täyttyä asukkaista, kasvoi tuon uuden ravintolan liike keskinkertaisesta hyväksi ja lopulta vallan suurenmoiseksi.

Mary jakoi aikansa kaupan ja ravintolan kesken, ollen vuorotellen kummassakin ja koettaen pitää silmällä niitä molempia. Hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi halunnut tavata ihmisiä ja senvuoksi hän pysyttelikin vieraista ihmisistä niin kaukana kuin suinkin. Sellaisia entisiäkin tuttuja, jotka tulivat ravintolaan, näki hän vain harvoin. Jollei hänellä olisi ollut niin paljon hommaa, olisi hänestä varmaankin tuntunut hauskalta tarkastella ihmisluonteiden vastakkaisuuksia sen perusteella, miten nuo hänen entiset tuttavansa suhtautuivat nyt häneen.

Kun esimerkiksi herra ja rouva Christopher Mullet ja heidän tyttärensä Irene, joka nyt oli päässyt koulusta ja lopettanut lukunsa niin täydellisesti, että hänen ulkonainen minänsä todellakin kimalteli, istuivat puiden siimeksessä juomassa teetä, sanoi rouva Mullet:

»Ja tällainen on siis kaiken tuon ylvästelyn, keimailun, Euroopan matkan enkä tiedä minkä kaiken muun tulos. Täällä hän nyt hoitaa tällaista ruokalaa. Ruokalaa — ajatelkaahan nyt! Ellei tällaista voida sanoa taantumukseksi, niin ei mitään. Etkö sinäkin luule, Rena, että häntä hävettää?»

Neiti Mullet ummisti väsyneet silmänsä ja huokaisi toivottomasti.

»Voi, äiti», hän sanoi venytellen, hyvin toivottomasti, »etkö voi olla nimittämättä minua tuohon ulkomaalaiseen tapaan? Minuthan on ristitty Ireneksi, luullakseni. Koeta muistaa se.»

»Aivan niin, Re — Irene, en unhota sitä enää. Ah, tuoltahan tuo Mary-'Gusta nyt tuleekin! Miten hän voi näyttäytyäkään täällä näiden kaupunkilaisten keskuudessa, kun hän ei ole muuta kuin palkattu apulainen, jonkunlainen tarjoilijatar, niin sanoakseni? En ole missään tapauksessa näkevinänikään häntä. Voin kyllä juoda hänen teetään ja syödä hänen kakkujaan, mutta — ei kiitoksia. Kuka tuo on, joka riensi hänen luokseen, suuteli häntä ja teki en tiedä mitä kaikkea? Siunatkoon! Heitä voitaisiin luulla sisaruksiksi, ellei tiedettäisi. Kuka hän on? Hän on mielestäni melko jokapäiväisen näköinen. Eikö sinustakin näytä siltä, Rena — Irene, tarkoitin?»

Irene tuhautti nenäänsä.

»Tuo», sanoi hän hyvin korostavasti, »on Barbara Howe. Hänen vanhempansa rakennuttavat tuota suurta huvilaa Ostervilleen, ja hänen isäänsä sanotaan miljoonanomistajaksi. Hänen vanhempansa eivät sallineet hänen tulla tuohon samaan kouluun, johon te minut lähetitte, koska se heidän mielestään ei ollut tarpeeksi hyvä tytölle. Niin jokapäiväinen hän on. Olin hänen seurassaan kerran, mutta hän ei tunne minua enää, koska hän on aivan hullaantunut tuohon Mary Lathropiin. Ah, tuolla särpää isä taasen tuota teetään! Taivaan nimessä, lähdetään kotiin.»

Ja juuri silloin syleili Barbara ihastuneesti entistä koulutoveriaan ja huudahti:

»Sinä teit sen! Tiesin sinun kykenevän siihen, kun vain ryhdyt toimeen. Sanoin, että siihen tarvitaan järkeä, yritteliäisyyttä tahi jotakin sellaista, ja olin varma, ettei sinulta niitä puutu. Tämä on suloisin tällainen paikka, mitä milloinkaan olen nähnyt, kultaseni, ja ellei jokainen täällä läheisyydessä asuva henkilö tule tänne ainakin kerran viikossa tuhlaamaan suunnattomia rahamääriä, en halua olla heidän kanssaan enää minkäänlaisessa tekemisessä. Muutan itseni kuljeksivaksi fonograafiksi, kultaseni, ja toistan toistamasta päästyänikin: 'Jos rakastatte minua, on teidän mentävä Etumaiselle tähystysasemalle'. Ja tietysti kaikki rakastavat minua, sillä minkäpä he sille voivat. Odota senvuoksi, mitä tapahtuu.»

Kun tämän uuden ravintolan kehuminen tuli kysymykseen, oli hän enemmänkin kuin puheensa arvoinen. Elokuussa vilkastui liike niin kovasti, että Maryn oli pakko palkata kolme uutta tarjoilijatarta ja myyjätär lahjakaupan puolelle. Hän kulutti nyt suurimman osan ajastaan siellä luovuttaen kaupan Shadrachin, Simeonin ja muutaman uuden apulaisen haltuun, joka oli palkattu auttamaan kesäaikana. Kun huvikauden loppu alkoi lähestyä syyskuun alussa, näyttivät sekä ravintolan että Hamilton ja Kumppanin kirjat melkoista ylijäämää.

Kaiken tämän tapahtuessa parani Zoethkin vähitellen ja tuli voimakkaammaksi. Heinäkuussa voi hän istua auringon paisteessa kuistissa. Elokuussa kykeni hän jo kiipeämään rattaille ja ajamaan kauppaan, jossa hän sitten istui kaiket päivät tiskin takana nojatuolissaan katsellen liikettä ja kuunnellen toverinsa pilapuheita — sillä Shadrach oli nyt aina hyvällä tuulella — ja sanoen silloin tällöin sanasen itsekin. Kauniina sunnuntaipäivänä vietiin hänet vaunuilla kirkkoon, jolloin kapteeni ja Mary seurasivat häntä. Hän oli kyllä kalpea, raihnainen ja laiha, mutta lääkäri sanoi heille, ettei ollut mitään syytä odottaa muuta kuin täydellistä parantumista.

Kapteeni Shadrachista tuntui kumminkin siltä, että hänen toverillaan oli sittenkin jonkunlaisia huolia. Hän vaipui useinkin ajatuksiinsa ja oli silloin tällöin huolestunut ja ärtyisä. Kapteeni ei ollut milloinkaan kysynyt, hän ei ollut milloinkaan koettanutkaan kyselemällä saada selville, mikä noiden huolien, jos Zoethilla nyt sellaisia olikaan, syy oli. Hänelle oli sanottu tarpeeksi usein, ettei sairasta saa mitenkään kiihoittaa, joten hän ei aikonut panna mitään vaaralle altiiksi. Mutta Zoethin pitkäaikainen vaitiolo ja hänen kasvojensa ilme, kun hän istui tuolissaan syvissä mietteissään, hämmästyttivät ja huolestuttivat hänen toveriaan ja ystäväänsä. Hän huomasi tuon ilmeen joskus silloinkin kun Mary oli huoneessa. Kun Mary liikkui, seurasivat Zoethin silmät häntä, ja niissä oli silloin tuo ilme, jota kapteeni ei ymmärtänyt.

Shadrach oli kertonut ystävälleen, että Mary oli antanut nuorelle Smithille rukkaset. Zoeth oli nimittäin tiedustellut Crawfordia heti, kun hän sai luvan ottaa osaa pitempään keskusteluun. Hän tuntui olevan kiintynyt ja innostunut asiaan.

»Mutta, Shadrach», hän sanoi, »oletko varma siitä, että hän antoi Crawfordille rukkaset senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia? Oletko varma, että hän teki sen senvuoksi?»

»Minkä muun vuoksi hän sitten olisi sen tehnyt?» kysyi kapteeni. »Hän sanoi minulle itse tehneensä sen senvuoksi. Olin tietysti hieman hämmästynyt, sillä olin luullut asian olevan melkein sovitun heidän kesken, mutta sitten selvisikin, etten tiennyt, mitä puhuin. Sellaista on kyllä tapahtunut ennenkin elämässäni, niin omituiselta kuin se mahtanee kuulostaakin», lisäsi hän kuivasti.

Zoeth huokaisi. »Toivoisin —» hän sanoi hitaasti, »toivoisin, että saisin sen tietää.»

»Mitä sinä haluaisit tietää?»

»Mitäkö? Ah, en mitään. Jos olisin hieman vahvempi, koettaisin itse puhella Mary-'Gustan kanssa. Haluaisin, että hän kertoisi minulle koko asian.»

»Tarkoitatko, ettet usko minua, vai mitä? Kas niin, kas niin, laivatoveri, kaikki on hyvin. Minä laskin vain leikkiä. Mutta sinun sijassasi en kumminkaan kysyisi Mary-'Gustalta sitä. Tietysti tiedän, että hän pitää Zoeth-enostaan paljon tahi enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa, ja olen varma, että hän kertoo hänelle kaikki, jos häneltä kysytään, mutta en kumminkaan usko —. Niin, jos olisin sinun sijassasi, en kysyisi.»

»Niin, niin, Shadrach, luulen ymmärtäväni. Tarkoitat, että hänestä voi tuntua ikävältä kertoa, mitä hän sanoi tuolle nuorukaiselle, ja luulet, ettei hän halua palauttaa sitä muistiinsa.»

»Aivan niin, Zoeth.»

Nyt seurasi muutamia minuutteja kestävä hiljaisuus, sillä molemmat toverukset vaipuivat ajatuksiinsa. Sitten Zoeth sanoi:

»Shadrach, minä — minä —»

Hän ei lopettanut lausettaan. Kapteeni uskalsi muistuttaa häntä siitä.

»Niin, Zoeth, mitä aioitkaan sanoa?» hän kysyi.

»En mitään. En voi sanoa sitä sinulle nyt. Mutta vähitellen, jos Herra suo minulle voimia jälleen, kerron. — Mutta viis siitä nyt. Älä viitsi kysellä minulta.»

Shadrach ei senvuoksi kysellytkään, mutta hän hämmästyi kumminkin ja tuli hieman levottomaksi. Mitä hänen toverillaan olikaan kerrottavaa, kun tuo kertominen tuntui niin vaikealta?