Kapteeni Shad ei tietystikään kysellyt enempää. Hän ei kysellyt enää mitään sinä iltana, koska se hänenkin mielestään oli parasta, mutta seuraavana päivänä käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kun hän oli kahden holhokkinsa kanssa, saadakseen hieman enemmän selkoa noista syistä, joiden perusteella Mary oli hylännyt Crawfordin. Kapteeni piti tuosta nuoresta Smithistä ja hän oli luullut Marynkin pitävän tuosta nuorukaisesta melkoisesti, ja vaikka hän ei voinut olla tuntemattakaan syyllisyyttään, koska vaara, että hänen ja Zoethin olisi pitänyt jakaa Maryn rakkaus jonkun kolmannen kanssa, oli ainakin joksikin ajaksi siirtynyt kokonaan pois päiväjärjestyksestä, hämmästytti ja huoletti häntä kumminkin suhteen liian nopea loppuminen. Hän oli aivan varma siitä, että sen alla piili jotakin, jota hän ei ymmärtänyt.

»En tietystikään, Mary-'Gusta», hän sanoi, »aio ruveta kyselemään sinulta enkä aio pistää airoani siihen, mitä kerroit minulle eilen illalla, mutta katsohan, Zoeth ja minä aloimme jo luulla, että tuo alkoi olla jo melkein päätetty asia välillänne.»

Mary istui tiskillä — hän oli enonsa kanssa kahden kaupassa — ja kohotti katseensa pääkirjasta, jota hän oli tarkastellut, pudistaen päätään moittivasti. Hän oli väsyneen ja raukean näköinen, minkävuoksi kapteeni luuli, ettei hän ollut nukkunut hyvin viime yönä, ja ehkä ei monena muunakaan yönä.

»Shad-eno», hän sanoi, »muistatko, mitä sinulle sanoin?»

»Muistanko? Sanoit minulle —. Sinä tiedät kyllä, mitä minulle sanoit, Mary-'Gusta. Miksi sitä kysyit?»

»Koska luulin sinun unhottaneen merkityksellisimmän osan siitä. Sanoin sinulle, että meidän on kaikkien koetettava unhottaa se. Ja sen me teemmekin. Emme rupea keskustelemaan siitä enää.»

»Mutta, Mary-'Gusta, miksi —»

»Ei, Shad-eno!»

»Mutta sinun pitää kertoa minulle ainakin se, jos tahdot, että kuoltuani saan levätä rauhassa, ettet lähettänyt häntä pois minun etkä Zoethin vuoksi. Haluan sen kuulla senvuoksi, että luulet meidän tarvitsevan sinua.»

»En, Shad-eno.»

»No mutta sitten —»

»Siinä kaikki. Se on nyt ollutta ja mennyttä eikä sitä enää voida muuttaa. Jos todellakin pidät minusta, Shad-eno — ja joskus minä melkein luulenkin, että sinä todellakin pidät minusta — et saa enää milloinkaan puhua sanaakaan tästä asiasta. Tule nyt katsomaan tätä Herman Rodgersin tiliä. Eikö mielestäsi ole jo aika, että rupeamme häntä karhuamaan?»

Vaikka kapteeni oli vieläkin levoton ja hyvin tyytymätön, ei hän kysellyt enää mitään holhokiltaan. Oli ilmeistä, ettei hän siten kumminkaan saisi mitään tietää. Hän kysyi kumminkin Isaiahilta, oliko Isaiah huomannut mitään tavatonta Crawfordin käytöksessä tahi oliko Crawford sanonut jotakin, miksi hän niin odottamatta oli saapunut, mutta Isaiah ei ollut huomannut mitään.

»Huh!» murahti Shadrach melko kärsimättömästi, sillä asian salaperäisyys ärsytti häntä. »Sinä et tietystikään huomannut mitään. Sinä et huomaisi sitäkään, vaikka sinulta katkaistaisiin kaula.»

Isaiah suoristautui. »Jos sanoisin jotakin tuollaista», hän huomautti ivallisesti, »sanoisitte minua houkkioksi. Jos minun kaulani katkaistaisiin! Kuinka minä silloin voisin huomata jotakin, jos kaulani katkaistaisiin? Sanokaa minulle se!»

Hänen isäntänsä nauroi. »Luullakseni voisit tehdä sen yhtä hyvin ilman sitäkin kuin sen kanssa, Isaiah», sanoi hän ja poistui jättäen kokin ja stuuartin ristiriitaisen levottomaksi vastaamaan, mutta kumminkin ampumavarojen puutteeseen.

Shadrachin oli senvuoksi pakko luopua koko arvoituksen ratkaisemisesta. Rakastavaisten riidat ovat hyvin tavallisia, hän tiesi sen, ja moni nuori rakkaussuhde loppuu kokonaankin. Mary ei ollut milloinkaan sanonutkaan hänelle, että hän rakastaa Crawfordia. Mutta hän ei ollut milloinkaan sanonut sitäkään, ettei hän rakasta. Ja nyt hän ei halunnut sanoa mitään muuta kuin sen, että se on ollutta ja mennyttä. Kapteeni pudisti päätään ja ikävöi Zoethin neuvoja. Mutta Zoeth ei kykenisi vielä kuukausiinkaan neuvottelemaan eikä neuvomaan.

Ja nyt näytti Mary rupeavan toteuttamaan päätöstään, että hän tästä alkaen antautuu kokonaan liikenaiseksi. Kun kesä loppui — ja se oli ollut, kun kaikki otettiin huomioon, hyvin menestyksellinen Hamilton ja Kumppanille — koitti aika, jolloin syys- ja talvitavarat oli ostettava ja hankittava myytävää myös joulun ajaksi. Mary matkusti Bostoniin valitsemaan noita tavaroita. Kun hän palattuaan ilmoitti enolleen, mitä ja kuinka paljon hän oli ostanut, oli eno melkein sen näköinen kuin hän olisi kuunnellut oman kuolemanilmoituksensa lukemista.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Et suinkaan aio uskotella minulle, että olet ostanut kaikki nuo tavarat velaksi?»

»Olen tietysti, Shad-eno. Minulla ei ollut muuta keinoa saada ne ostetuiksi, ja puhuakseni totta olivat kaikki iloisia saadessaan myydä minulle. Kun maksoimme laskumme paljon lyhyemmässä ajassa kuin olin pyytänyt, teki se siellä hyvin hyvän vaikutuksen. Olisin voinut ostaa vielä ainakin puolta enemmän, jos olisin katsonut sen tarpeelliseksi.»

»Koira vieköön! Olen kumminkin iloinen, että maltoit mielesi. Mutta mitä maailmassa teemme kaikella tuolla töryllä?»

»Mitäkö teemme? Myymme sen tietysti.»

»Niin, ehkä tarkoitus on sellainen, mutta keiden luulet sitä ostavan?»

»Useimpien ihmisten. Saatpa vain nähdä! Aion ruveta ilmoittelemaan tänä syksynä sanomalehdissä. Ah, Bakerin basaarin omistaja ja muutkin saavat kynsiä hieman päätään, ennenkuin lopetamme.»

Kapteeni oli kumminkin taipuvainen olettamaan, että tuossa päänkynsimisessä tulevat Hamilton ja Kumppanin omistajat viemään voiton muista, mutta ei sanonut sitä kumminkaan. Hän oli sitäpaitsi aivan varma siitä, ettei Mary-'Gustan veroista tuollaisen tavaran myyjää ollut olemassakaan. Hän uskoi, että Mary-'Gusta kykenee tekemään minkälaisia ihmeitä tahansa. Eikö hän ollut pelastanut liikettä perikadosta silloin kun hän ja hänen toverinsa olivat melkein saattaaneet sen vararikkoon? Eikö hän ollut maailman ihmeellisin nuori nainen? Vaikka kapteeni Shad olikin jo vanha, olisi hän kumminkin luultavasti hyökännyt jokaisen kimppuun, joka olisi uskaltanut epäillä sitä.

Ja kaikki nuo tavarat myytiinkin ja vielä paljon muutakin lisäksi. Ilmoitukset, jotka laadittiin hyvin houkutteleviksi, julkaistiin maakunnan viikkolehdissä, ja kiertokirjeitä lähetettiin postitse. Osaksi yritteliäisyydellään ja osaksi suositusten avulla — herra Keith auttoi häntä — sai Mary aikaan sen, että Hamilton ja Kumppani saisivat tehtäväkseen hankkia kaluston ja verhot muutamaan uuteen hotelliin, jota eräs newyorkilainen yhtymä rakennutti Orham Neckiin. Liike toimi tietysti siinä vain välittäjänä — kaikki tavarat ostettiin Bostonista — ja liike sai siitä palkkiokseen vain määrätyn prosentin, mutta pienikin prosentti niin suuresta kaupasta oli kunnioitettava summa maksuosoituksessa, ja sillä voitiin maksaa yhä enemmän liikkeen entisiä velkoja. Ja nuo vanhat velat olivat jo muutenkin supistuneet melko mitättömiksi.

Tuon huonon hevosen vetämät jakeluvaunut tekivät yhä kierroksiaan, mutta pojan sijaan oli otettu muudan Crocker-niminen toimelias nuorukainen, joka osasi ottaa vastaan tilauksia yhtä hyvin kuin jaella tavaroitakin. Kun kapteeni Shadrachille sanottiin — hänen kanssaan ei oltu neuvoteltu ollenkaan asiasta, vaan hänelle ainoastaan kerrottiin — kuinka suuren palkan tuo nuorukainen tulee saamaan »katkesivat», kuten hän sanoi Isaiahille sitten jälkeenpäin, »hänen mastonsa, uuni rupesi savuamaan sisään, hän vajosi kokalleen ja alkoi vaipua pohjaan nopeasti.»

»Mary-'Gusta Lathrop», hän huudahti hämmästyneenä, »oletko tullut hulluksi? Aiotko maksaa tuolle Simmie Crockerille neljätoista dollaria viikolta siitä, että hän ajaa vaunujamme ja jakelee hyvää sokeriamme ja jauhojamme ompeluseurojen valehteleville jäsenille talojen aitojen yli? En ole milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavankaan sellaisesta. Baker ei maksa miehelleen muuta kuin kymmenen dollaria viikolta. Tiedän sen varmasti, koska hän kertoi sen minulle itse. Ja Bakerin basaarilla on suurempi liike kuin meillä.»

»Niin onkin. Senvuoksi juuri tarvitsemmekin paremman miehen kuin heillä on, jotta meidänkin kauppamme vilkastuisi. Simeon Crocker on kunnianhimoinen nuorukainen. Jonkun ajan kuluttua haluaa hän jo enemmän kuin neljätoista dollaria viikolta.»

»Eikö mitä! Sanon sen sinulle kumminkin suoraan, etten ole tyytyväinen siihen nyt. Neljätoista dollaria viikolta vaunujen ajamisesta! Tulimmainen sentään! Vaunutkaan eivät maksa juuri enempää kuin viisitoista dollaria ja viisikolmatta dollaria tuosta hevosesta on jo melkein liikaa. Sellaista mahdollisuutta ei kumminkaan tule, että saisin sen myydyksi siihen hintaan», lisäsi hän, »ellen tee tuota kauppaa pimeässä.»

Mary nauroi ja taputti hänen olkapäätään.

»Viis siitä, Shad-eno!» hän sanoi luottavaisesti. »Sim Crockerin saama neljätoista dollaria viikolta on hyvä sijoitus. Hän hankkii meille paljon uusia ostajia nyt, ja tulevana kesänä — niin, minulla on omat suunnitelmani kesän varalta.»

Joulun aikana vilkastui liike tavattomasti. Shadrach, Mary, Annabel ja Simeon saivat työskennellä ahkerasti. Ostajia saapui, ei ainoastaan South Harnissista, vaan myöskin West ja East Harnissista, Orhamista ja Bayportistakin. Alussa olivat sanomalehti-ilmoitukset syynä tähän, mutta sitten ensimmäiset ostajat kertoivat muille, että parhaimmat joulutavarat Ostablen piirikunnassa voidaan saada vain Hamilton ja Kumppanin kaupasta South Harnississa. Siten nuo välilliset suulliset ilmoitukset, jotka ovat parhaimmat ja vakuuttavimmat, levisivät ja tuottivat tuloksia.

Joulupäivä oli kumminkin melko ikävä. Vaikka Zoeth olikin jo parempi, ei hän kumminkaan ollut vielä niin voimissaan, että hän olisi voinut poistua huoneestaan, eikä hän senvuoksi voinut ollakaan läsnä juhlapäivällisillä. Mary ja Shadrach istuivat hänen luonaan noin tunnin pitäen mielessään lääkärin ja hoitajattaren varoitukset, ettei Zoethia saa mitenkään kiihoittaa. Vaikka kapteeni laskikin leikkiä jatkuvasti, olivat nuo leikkipuheet melko kuivia, eikä hän voinut olla muistelematta toverinsa pari vuotta sitten lausumaa ennustusta, että nousuvesi, joka aina siihen asti oli virrannut heidän mukanaan, rupeisi pian laskeutumaan. Shadrach ei voinut olla tuntematta, että se olikin jo ruvennut laskeutumaan ainakin Zoeth-raukkaan nähden. Lääkäri oli kyllä sanonut sen rupeavan nousemaan jälleen, mutta ah, miten hitaasti se tapahtuikaan! Ja kuinka kauaksi se nousisi? Tämä oli ensimmäinen sellainen joulupäivällinen moniin vuosiin, jota hän söi näkemättä herra Hamiltonin ystävällisiä ja kärsivällisiä kasvoja pöydän toisella puolella.

Eikä Mary, vaikka hän koettikin olla iloinen ja huoleton, nauraa enonsa pilajutuille ja sanoa muutamia omiaankin väliin, ollut ollenkaan onnellinen. Työ, kapteeni Shadin neuvoma lääke unhotukseen, oli kyllä auttanut, mutta ei parantanut. Ja silloin kun oli tällaisia vapaapäiviä kuin tämäkin tahi kun hän iltaisin meni vuoteeseensa, hän muisti liiankin hyvin. Crawford oli kirjoittanut hänelle, kuten hän oli luvannutkin, kotiintulonsa jälkeen. Crawford ilmoitti sopineensa isänsä kanssa ja sanoi ruvenneensa jälleen lukemaan. Kirje oli reipas ja iloinen, siinä ei ollut vaikeroimisen eikä valituksen sanaakaan. Mary oli ylpeä hänestä, ylpeä hänen rohkeudestaan ja hillitsemiskyvystään. Mary voi kumminkin lukea rivien välistä, miten yksinäinen ja toivoton hän kumminkin oli, vaikka hän olikin tehnyt parhaansa voidakseen salata sen Maryltä. Jos Crawford olikin vihoissaan hänelle, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Ollen itsekin yksinäinen ja toivoton, lensi hänen sydämensä Crawfordin luo, mutta hän ei muuttanut kumminkaan päätöstään. Oli paljon parempi, että asiat olivat näin. Crawford unhottaisi kyllä ja tulisi onnelliseksi vähitellen saamatta milloinkaan tietää isänsä häpeällistä entisyyttä. Eikä Zoeth-eno raukkakaan saisi sitä milloinkaan tietää. Ja mitä Maryyn itseensä tulee, on hänen työskenneltävä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jumalalle kiitos, että viikossa on kuusi työpäivää!

Hän ei vastannut tuohon kirjeeseen. Harkittuaan asiaa perusteellisesti tukahdutti hän kiusauksen ja päätti, ettei hän tee sitä. Mitä se olisikaan hyödyttänyt? Jos toinen haluaa unhottaa jonkun toisen ja jos tuo halu on todellista eikä teeskentelyä, saavutetaan tulos vain siten, ettei tehdä mitään, mikä voi aiheuttaa muistelemista. Kirjeet, ystävienkin kirjeet, jotka voivat olla mitä jokapäiväisimpiä, olivat muistuttajina. Hän oli pyytänyt Crawfordin ystävyyttä — hän ei ollut voinut päästää Crawfordia menemään kuulematta sitä, että Crawford antaa hänelle anteeksi ja pitää häntä edelleenkin ystävänään — mutta nyt hän vannoi, ettei hän ole niin yksinkertainen ja lapsellinen, että hän rupeaa kiduttamaan häntä ja itseään tarpeettomasti. Hän ei halunnut tehdä sitä eikä senvuoksi vastannutkaan.

Joulun jälkeen alkoi tuo pitkä ja ikävä talvi. Hamilton ja Kumppanin uusi osakas ei ollut ennen milloinkaan koko järjestelyaikanaan nähnyt niin hiljaista liikekautta. Huviloiden asukkaat olivat matkustaneet pois eikä uusia ostajiakaan ilmautunut, kaupassa ei käynyt ketään outoa ihmistä ja tuo sama väsyttävä ja kuolettava askaroiminen jatkui aamusta iltaan. Mary koetti kaikkensa Sim Crockerin avulla, josta näytti muodostuvan kaupalle oikea aarre, ja onnistuikin saamaan helmikuun myynnin suuremmaksi kuin tammikuun ja maaliskuun tulot suuremmiksi kuin kummankaan edellisen kuukauden. Hän odotti kumminkin huhtikuuta ja todellista kevättä kärsimättömästi, sillä hänellä oli muutamia suunnitelmia kevään varalta.

Maaliskuun kuluessa sai hän kumminkin suuren hyvityksen ja Shadrachkin sai kokea elämänsä suurimman hämmästyksen ja ilon, kun Mary onnistui saamaan liikkeen saatavan Jeremiah Cliffordilta. Kuten muistamme, oli herra Clifford ollut velkaa Hamilton ja Kumppanille satakymmenen dollaria vuosikausia. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Clifford oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan eikä siis aikonutkaan maksaa velkaansa milloinkaan. Mary oli kirjoittanut hänelle ja käynyt häntä monesti karhuamassakin, ja hän oli käväissyt Ostablessakin neuvottelemassa ystävänsä tuomari Baxterin kanssa. Tuomari oli luvannut tutkia asiaa ja oli sen tehnytkin, mutta hänen kirjeensä Marylle ei sisältänyt juuri mitään rohkaisevaa.

»Siellä on kyllä varoja», kirjoitti tuomari. »Tuo Clifford näyttää tulevan melko hyvin toimeen, mutta hän on niin viekas henkilö» (tässä oli merkkejä siitä, että tuomari oli ensin kirjoittanut 'veijari', mutta raapinut sen sitten pois), »ettei siellä ole pienintäkään kapinetta, joka olisi hänen omissa nimissään, ei ainakaan minun tietääkseni. Jos hänellä olisi omaisuutta, voisimme hakea sen takavarikkoon teidän saatavastanne, mutta me emme voi koskea rouva Cliffordin omaisuuteen. Voin vain neuvoa, että lopetatte myyntinne hänelle kokonaan ja karhuatte tuota vanhaa saatavaanne häneltä niin usein kuin suinkin. Hän voi lopulta väsyä tuohon alituiseen karhuamiseen ja maksaa, ellei nyt aivan kaikkea, niin ainakin osan.»

Kun Mary luki tuon paikan kirjeestä Shad-enolle, ei Shadrach voinut olla sanomatta ivallisesti:

»Väsyä! Jerry Cliffordko väsyisi karhuamiseen? Älkää nyt puhuko joutavia! Hän lihoo vain sellaisesta, sillä se on hänen päähuvituksiaan, se ja parin sentin tuhlaaminen lehtiin päivittäin. Oletko milloinkaan katsellut, miten Jerry käyttäytyy ostaessaan lehden? Etkö? Mene sitten jonain päivänä Ellisin luo, kun aamulehdet on ladottu tiskille myytäviksi, ja tarkastele häntä. Hän tulee ajaen oven edustalle tuolla vanhalla vannehameelta näyttävällä hevosellaan — koni on juuri tuollaisen vanhanaikaisen vannehameen näköinen, koska ei noissa hameissa ollut muuta kuin kehä ja ontto sisus, kuten tuossa hevosessakin. No niin, Jerry tulee ajaen ja astuu sitten sanomalehtimyymälään kiiluvin silmin ja jännittynein hermoin ja toinen käsi housujen taskussa. Hän pysähtyy tiskin viereen, lukee jokaisesta lehdestä niin paljon kuin suinkin ilmaiseksi ja vetää samalla vähitellen housujensa taskusta kättään, jossa on yksi sentti. Sitten ojentaa hän toisen kätensä ottamaan sitä lehteä, jonka hän aikoo ostaa, puristaa sen lujasti sormiensa väliin, pysähtyy sitten ja seisoo ainakin minuutin paikoillaan hieroen lanttia etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän haluaa näetkös saada hieman kuparin hajua sormiinsa, ennenkuin hän raskii luopua rahasta, ja —»

Mary nauroi.

»Shad-eno», hän huudahti, »millaisia naurettavia hassutuksia sinä nyt taasen puhutkaan?»

»Siinä ei ole mitään joutavuuksia, vaan siinä on tosi kysymyksessä. Voit lyödä vaikka vetoa, että se Jerrystä tuntuu sellaiselta. No niin, jonkun ajan kuluttua rohkaisee hän mielensä voidakseen täyttää aikomuksensa, laskee rahan varovaisesti tiskille — hän ei heitä sitä tiskille milloinkaan, sillä hän ei voi kohdella todellista rahaa niin halveksivasti — riuhtaisee lehden ja syöksyy ovelle katsomattakaan taakseen pelosta, että hän ehkä voi muuttaa mieltään. Kun hän sitten lähtee ajamaan, voit selvästi nähdä, että hän on kiihtynyt ja vapisee kuin nuo levottomat Wall-Streetin keinottelijat, joista luit minulle äsken. Hän on tuhlannut sentin, mutta sitä tehdessään hän on saanut tuntea miellyttävää hermokiihoitusta. Niin, ihmisen on tyydytettävä tuokin halu jollakin tavoin, mutta Jerrylle riittää, kun hän ostaa sentin maksavan lehden ja kiusaa velkojiaan. Luuletko nyt voivasi väsyttää tuollaisen ihmisen karhuamalla häneltä saatavaasi? Yhtä helposti voit väsyttää turskankin nojautumalla veneen laidan yli ja huutamalla sille, että se hukkuu.»

Mary nauroi jälleen. »Pelkään sinun olevan oikeassa, Shad-eno», hän sanoi, »mutta en kumminkaan lakkaa toivomasta. Minunkin vuoroni voi tulla joskus, kun odotan ja pidän silmällä tapausten kulkua.»

Ja se tulikin odottamatta ja melko kummallisella tavalla. Muutamana raakana ja tuulisena maaliskuun iltapäivänä hämmästyi hän melko suuresti huomatessaan Sam Keithin tulevan kauppaan. Suoritettuaan ylioppilastutkintonsa kulutti Sam aikaansa Bostonissa, »voihkimalla tuomioistuimissa», kuten hän sanoi — se on, hän opiskeli Harvardissa lakia voidakseen joskus maailmassa ruveta asianajajaksi, kuten hänen vanhempansa toivoivat.

»Kas, Sam!» huudahti Mary. »Tekö sieltä todellakin tulette?»

Sam hymyili iloisesti. »Minä juuri», hän sanoi. »Olen nyt tullut tänne. Aioin sanoa, että tuo kaunis nuorukainen, jonka hevosen kavioiden kapseen kuulette lähenevän, ei ole kukaan muu kuin sankarimme. Mary, olette, kuten ennenkin, sellainen nähtävyys, josta jokainen voi olla kiitollinen. Mitä teille kuuluu?»

Mary kertoi voivansa hyvin ja kysyi sitten, mitä Samilla oli tekemistä South Harnississa tähän vuoden aikaan. Sam istuutui kamiinin vieressä olevalle tuolille ja nosti jalkansa pankolle ennen vastaamistaan.

»No, ettekö nyt sitä arvaa?» hän kysyi ollen hämmästyvillään. »Herra siunatkoon, miten minä hämmästyinkään! Luulin, että tuulikin on jo ilmaissut asiani. Kuulkaa, miten se humisee. Eikö se vihjaile kylpy- ja flanellipuvuista, hyttysistä ja lepoverkkohakkailusta, vai mitä?»

Tuulen nopeus oli silloin kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Sam vastasi omaan kysymykseensä.

»Kysymykseeni ei siis mielestänne kannata vastatakaan», hän sanoi. »Oikein, lapseni, pysykää vain päätöksessänne. Mutta puhuakseni totta olen täällä kesäasioissa. Tuo isäni ystävä, herra Raymond, joka oli luonanne viime kesänä, on aivan hullaantunut tähän niemeen. Hän on päättänyt rakennuttaa kesähuvilan tänne South Harnissiin. Hän tarvitsee kumminkin välttämättömästi maata, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on pyytänyt isää ostamaan tuon kaistaleen, joka on meidän alueemme ja North Inletin välissä, jos se nyt vain voidaan ostaa. Isä pyysi minua matkustamaan tänne tiedustelemaan asiaa, ja tässä minä nyt olen.»

Mary mietti. »Ah, niin», hän sanoi hetkisen kuluttua, »nyt muistankin tuon tarkoittamanne alueen. Kuka sen omistaa?»

»Sitäpä minä en juuri tiennytkään», sanoi Sam. »Mutta nyt minä sen jo tiedän. Kysyin nimittäin ensimmäiseltä tapaamaltani henkilöltä laskeuduttuani junasta, ja omituista kyllä sattui hän juuri olemaankin tuon alueen omistaja. Tarkoitan vanhaa Cliffordia — tuota Isaiahia, Elishaa, Hoseaa, ei kun Jeremiaa, niinhän se olikin. Tiesin hänellä olevan saman nimen kuin jollakin profeetalla.»

»Vai omistaa herra Clifford tuon alueen. En ole sitä tiennytkään.»

»En minäkään. Hän ei ilmoittanutkaan minulle heti, että hän on sen omistaja, vaan rupesi kyselemään, miksi halusin saada sen tietää.»

»Sanoitteko sen hänelle?» kysyi Mary.

Ensimmäisen kerran hänen tulonsa jälkeen tuntui tuon nuoren herrasmiehen järkkymätön itseluottamus hieman horjuvan. Hän näytti hämmästyvän melkoisesti.

»Sanoakseni suoraan tein sen», hän myönsi. »Olin tyhmä, luullakseni, mutta kaikkihan täällä tavallisesti tiedustelevat muiden asioita, joten en tullut sitä ajatelleeksi. Hän puhui ja kyseli minulta, ja ennenkuin oikein tiesinkään, olin kertonut hänelle, miten mielellään herra Raymond haluaisi tuon alueen, koska hän on siihen niin hirveästi kiintynyt. Sanoin hänelle, että minut on lähetetty tänne ostamaan sitä, jos se voidaan saada kohtuushinnalla. Ja sitten jonkun ajan kuluttua hän hämmästytti minua sanomalla, että hän omistaa tuon maan itse. Peijakas sentään! Nyt hän luullakseni nostaa hintaa kuultuaan asiani.»

»Ah, siinä tapauksessa ette ole sitä vielä siis ostanutkaan?»

»En. Halusin kyllä, mutta jostakin syystä ei hän halunnut myydä sitä heti, eipä edes sanoa hintaakaan. Hän sanoi haluavansa ajatella asiaa. En voi jäädä odottamaan nyt, mutta tulen takaisin maanantaina ja silloin teemme kaupat.»

Mary kertoi sitten illalla Shadrachille, mitä Sam oli sanonut. Kapteeni näytti hämmästyvän.

»En ole tiennytkään, että Jerry Clifford omistaa tuon alueen», hän sanoi. »En usko sitä kumminkaan.»

»Tietysti hän omistaa sen, Shad-eno. Miten hän olisi voinut kertoa Samille omistavansa sen, ellei se olisi hänen? Mitä maailmassa hänellä olisi hyötyä sellaisesta?»

»Ei mitään, luullakseni. Mutta hän on varmaankin ostanut sen aivan viime aikoina. Viimeksi kun kuulin siitä puhuttavan, omisti sen Jimmie G. Se muodostaa osan hänen perinnöstään. Ensi kerran, kun tapaan Jimmien, kysyn häneltä.»

Kun Jimmie G. — hänen sukunimensä oli Peters — kolme päivää myöhemmin käveli kaupan ohi, huusi kapteeni hänelle pyytäen hänet sisälle kauppaan ja meni suoraan asiaan.

»Milloin myit Jerry Cliffordille tuon North Inletin vieressä olevan maapalasesi, Jim?» hän kysyi.

Jimmie G. näytti hämmästyvän. »Miten maailmassa tiedätte, että olen myynyt sen?» hän kysyi. »Se voittaa kaiken entisen, miten asiat tulevat ilmi tässä kaupungissa. Myin tuon kaistaleen vasta toissa päivänä iltapäivällä ja kauppa päätettiin vasta eilen, ja kumminkin te sen jo tiedätte. En sano sitä senvuoksi, että se minua liikuttaa, vaan sentähden, että Jerry halusi pitää asian salassa. Kuka sen teille kertoi?»

Kapteeni Shad vihelsi. »Ymmärrän», hän sanoi hitaasti. »Ymmärrän sen nyt täydellisesti, koira vieköön! Kun Jerry kertoi Samille omistavansa tuon alueen, hän... Hm! Kyllä se peijakas osaa valehdella. Kun Jerry Cliffordin voittaminen on kysymyksessä, on lähdettävä varhain liikkeelle, vai mitä? Toivoakseni sait hyvän hinnan tuosta palasesta, Jim?»

»No niin, enpä voi juuri sanoa sitäkään. Mutta mikä on kysymyksessä? Mitä tarkoitatte, kapteeni Shad?»

Mutta ennenkuin kapteeni ennätti vastata, teki Mary, joka oli kuunnellut keskustelua, erään kysymyksen.

»Herra Peters», huudahti hän kiihkoissaan, »voitteko sanoa minulle erään asian? Kenen nimissä hän teki tuon kaupan, omassaanko vai rouva Cliffordin?»

Jimmie G. nauroi. »Niin, se oli hieman hullunkurista, sekin», hän sanoi. »Tunnette kai Jerryn, kapteeni Shad? Hänellä ei ole milloinkaan mitään omaa, vaan kaikki on hänen vaimonsa. Se kuuluu hänen periaatteihinsa.»

»Sanoisin sitä paremminkin periaatteiden puutteeksi», murisi Shadrach. »Viis siitä kumminkin, Jim! Jatka vain.»

»Hänellä oli kumminkin hirmuinen kiire syystä tahi toisesta päättää kauppa», jatkoi Peters, »ja minä tyhmyydessäni kirjoitutin kauppakirjaan Jeremiah Cliffordin ostajaksi. Hän raivostui ensin hirveästi, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikaa senkään vertaa, että olisin sen muuttanut, joten hän ojensi minulle maksuosoituksen ja —»

»Voi, odottakaa nyt hieman, herra Peters!» keskeytti Mary mielenkiinnosta loistavin silmin. »Sanokaa minulle nyt, olenko ymmärtänyt oikein? Olette myynyt tuon maapalasen herra Cliffordille ja hän omistaa sen siis nyt omissa nimissään?»

»Niin varmasti omistaakin!»

Mary ei odottanut enempää. Hän riensi kaupasta kadulle ja sitten postikonttoriin. Muutamia minuutteja myöhemmin keskusteli hän jo tuomari Baxterin kanssa puhelimitse. Kun hän palasi, halusi kapteeni kuulla, missä hän oli ollut, mutta hän ei tahtonut kertoa.

»Odota», hän sanoi. »Odota, Shad-eno, sillä luultavasti tapahtuu jotakin pian.»

Se tapahtui maanantai-aamuna. Mary seisoi tiskin vieressä, Simeon laittoi varastohuoneessa kuntoon aamutilauksia ja kapteeni Shad seisoi ikkunassa ja katseli kadulle. Äkkiä Mary kuuli hänen huudahtavan:

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Ah, ei mitään.»

»Huudahdit kuin sinuun olisi koskenut.»

»Sitä ei voida ihmetelläkään. Katselen juuri jotakin, joka tuottaa minulle tuskaa. Tuo ryppyinen vanha veijari Jerry Clifford on juuri menossa postikonttoriin, luullakseni. Hän liimaa sentin postimerkin kirjeeseensä ja antaa sen saajan maksaa tuon toisen sentin, otaksuttavasti. Hän pyytää aina, säästääkseen vaivojaan ja kieltään, että postimestari kostuttaisi merkin kielellään. Se on totta... Ei», hän lisäsi hetkistä myöhemmin, »hän ei menekään postikonttoriin, vaan kääntyy tännepäin... Tulimmainen sentään, luulenpa melkein, että —. Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?»

Sillä herra Cliffordin askeleet kuuluivat jo kaupan kuistikon lattialta ja hetken kuluttua ovi aukeni ja tuo saituri itse ilmestyi näkyviin. Shadrach ei sanonut mitään, tuijotti vain häneen hämmästyneenä, sillä Jeremiaan viimeisestä käynnistä oli kulunut jo kolmatta vuotta.

Mutta hän tuli sinne kumminkin nyt. Katsottuaan ympärilleen ei hän ollut huomaavinaankaan kapteenia ollenkaan, vaan käveli suoraan tiskin luo. Hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Mary sitävastoin loisti aivan riemusta.

»Hyvää huomenta, herra Clifford», hän sanoi.

Jeremiah, joka oli hyvin pieni laiha mies, katsoi häneen tuuheiden harmaiden kulmakarvojensa alta ja silmälasiensa yli. Hän ei ollut kuulevinaankaan tervehdystä.

»Hm!» hän murahti vihaisesti. »Luulet kai olevasi hyvinkin nokkela, vai mitä?»

Shadrach lähestyi nopeasti.

»Mitä — mitä —» hän aloitti, mutta Mary ojensi varoittavasti kätensä.

»Älä sotkeudu tähän, Shad-eno», hän määräsi. »Tämä on herra Cliffordin ja minun välinen asia. Ymmärrämme toisemme täydellisesti.» Sitten hän kääntyi synkännäköisen Jeremiaan puoleen ja sanoi: »Kiitoksia vain, herra Clifford, mielestäni olen melko nokkela — juuri nyt. Ettekö luule niin itsekin?»

Vieras ei ollut nytkään kuulevinaankaan kysymystä.

»Miksi olet hakenut kiinnityksen tuohon maahani?» hän tiuskaisi.

»Teidän ei varmastikaan tarvitse kysyä sitä minulta, herra Clifford. Teidän velkanne on satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä. Muistan sen ja luulisinpa teidänkin sen muistavan, koska siitä on teille tarpeeksi usein huomautettu.»

»Hm! Minä vähättelen koko tuosta vanhasta velasta. Perikää se Siipolaiselta?»

»Hyvä on. Silloin saatte tekin tyytyä siihen, mitä tuosta maastanne jää jäljelle. Luullakseni ette pääse siitä eroon pitkiin aikoihin, kun kerron herra Keithille totuuden. Kuten tiedätte, saapuu hän tänne iltapäivällä.»

Oli selvää, että Jeremiah tiesi tarkasti, milloin Sam Keith saapuu. Hänen muutamat jäljellä olevat hampaansa loksahtivat yhteen ja, kuten kapteeni Shadrach sanoi jälkeenpäin, hän oli sen näköinen, ettei hän tiennyt, purisiko hän vai heittäisikö päänsä taaksepäin ja karjuisi. Mutta nähtävästi tuntui hänestä karjuminen kumminkin turvallisemmalta.

»Olen tässä kumminkin tuumannut, että maksan pois tuon saatavanne», hän sanoi.

»Tietysti, sillä mekin olemme tuumanneet, että haluatte sen tehdä», sanoi Mary lempeästi. »Sekä teidän että meidän tuumailumme toteutuvat siis, herra Clifford. Se on hauskaa, vai mitä?»

Varastohuoneesta, jossa Simeon laittoi ahkerasti tilauksia kuntoon, kuului tukahdutettua naurua. Shadrach, joka juuri alkoi päästä selville tilanteesta, löi polveensa. Herra Clifford oli hyvin vihaisen näköinen.

»Jos maksan tuon — mitä se nyt taasen olikaan, satakymmenen dollaria, jonka sanotte minun olevan teille velkaa, peruutatteko silloin tuon kiinnityksen heti?» kysyi hän.

»Jos maksatte tuon satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä, soitan heti tuomari Baxterille», sanoi Mary nopeasti.

Jeremiah ei epäröinyt enää. Hän oli punninnut asiaa puolelta jos toiseltakin ennen poistumistaan kotoaan, eikä tuo satakymmenen dollaria ollut kuin mitätön summa siihen verrattuna, mitä hän toivoi voittavansa tuosta maakappaleesta. Hän pisti kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä esille pitkän likaisen lompakon, jonka ympärille oli kääritty nauha. Hän aukaisi tuon nauhan, avasi lompakon ja haki sieltä esille maksuosoituslomakkeen.

»Antakaa minulle kynä ja mustetta», hän sähisi, »jotta voin täyttää tämän.»

Kapteeni ojensi kätensä ottaakseen kynän ja mustepullon, mutta Mary esti.

»Tahtoisin rahaa, jos se teille sopii», sanoi hän suloisesti.

Jeremiah katsoi häneen vakavasti melko kauan, niin ainakin muista tuntui. Sitten Mary hämmästyi nähdessään, miten Jeremiaan huulet rupesivat vapisemaan ja miten hänen silmiinsä ilmestyi julma ilme. Hänen äänessään oli kumminkin hieman ihailua, kun hän sanoi kuivasti:

»Ette jätä siis mitään sattuman varaan, vai mitä?»

»Emme. Emmekö mielestänne ole jo tehneet sellaista tarpeeksi?»

Herra Clifford ei vastannut. Hän tukki tuon tyhjän lomakkeen takaisin lompakkoonsa, jonka toisesta osastosta hän sitten kaivoi esille muutamia seteleitä, jotka oli kääritty pienelle rullalle ja sidottu kautsukkinauhalla.

»Kas, tuossa on», hän sanoi lyhyesti. Sitten hän lisäsi kääntyen Shadrachin puoleen: »Enkö saa ollenkaan alennusta, kun maksan rahalla?»

Varastohuoneesta kuului iloista naurua ja Marykin nauroi ääneen. Ja mitä kapteeni Shadiin tulee, voi hän ainoastaan tuijottaa, sillä Cliffordin rohkeus oli vienyt häneltä puhelahjan. Mary vastasi sitten kuin hän oli lopettanut naurunsa:

»Vedämme pois koron, jonka olisimme voineet vaatia teiltä, herra Clifford», hän sanoi. »Kiitoksia. Tuossa on jäännös takaisin ja tässä on kuitattu lasku. Menen nyt soittamaan tuomari Baxterille.»

Kun hän palasi postikonttorista, oli Jeremiah vielä kaupassa. Shadrach laittoi hymyillen paketteja.

»Mitä nuo ovat, Shad-eno?» kysyi Mary. Herra Clifford vastasi:

»Ah, juolahti mieleeni, että voin samalla ostaa hieman sokeria, jauhoja ja sen sellaista. Niitähän tarvitaan aina taloudessa. Lähettäkää ne meille, kun teillä on asiaa sinnepäin. Hyvästi.»

Hän oli jo tarttunut lukon kahvaan, kun Mary kutsui hänet takaisin.

»Herra Clifford, odottakaahan nyt hieman!» hän huusi. »Oletteko kovastikin noiden tavaroiden tarpeessa, sokerin ja kaiken tuon muunkin?»

»En, ei niiden tuonnilla mitään niin erikoista kiirettä ole. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Ah, muuten vain. Mutta ellei teillä ole mitään erikoista kiirettä, neuvon teitä ensin maksamaan ne. Kuten muistatte, sanoin teille jo, ettemme jätä mitään sattuman varaan.»

Jeremiah seisoi hetkisen paikoillaan mulkoillen pahasti, mutta sitten hän teki toisen hämmästyttävän teon. Hän kaivoi lompakkonsa vielä kerran esille ja haki sieltä kahden dollarin setelin.

»No, ota se nyt sitten tuosta», hän sanoi, »ja lähetä minulle kuitattu lasku jälkeenpäin. Haluan aina tietää, paljonko kustakin tavarasta olen maksanut. Ja kuulehan — mikä sinun nimesi taasen onkaan — Mary-'Gusta, jos väsyt työskentelemään Shad Gouldin ja Zoeth Hamiltonin hyväksi, tule silloin luokseni. Minulla — tarkoitan, vaimollani on muutamia kiinnityksiä, joista ei ole maksettu korkoa vuosikausiin. En ole voinut saada niitä kootuiksi hänelle, mutta, koira vieköön, sinä siinä varmaankin onnistuisit.»

Hän poistui ja seuraavassa hetkessä oli Mary melkein murskautua enonsa syliin.

»Tämän jälkeen», kapteeni huudahti, »luulen kaiken mahdolliseksi, jos sinä vain ryhdyt siihen, Mary-'Gusta! Jos olisit ollut Jonaksen sijassa, olisit varmaankin pistänyt valaan taskuusi ja uinut maihin.»