Hänen ei tarvinnut kumminkaan kirjoittaa tuota vaikeata kirjettä milloinkaan. Kun liike iltapäivällä muuttui melko hiljaiseksi ja hoitajatar, rouva Atkins, halusi tunnin lomaa voidakseen käydä kaupungilla, suostui Mary ottamaan hänen paikkansa sairashuoneessa. Zoeth parani vähitellen, lääkäri sanoi niin. Sairas ei kumminkaan kiinnittänyt huomiotaan tapahtumiin, hän puhui harvoin, kysyi silloin tällöin jotakin eikä näyttänyt olevan kuin osittain tietoinen ympäristöstään. Lääkäri sanoi, että on parasta olla häntä kiihoittamatta. »Hän paranee kyllä vähitellen sekä sielullisesti että ruumiillisesti, nousee lopulta ylös ja ryhtyy työhönsä. Voimme toivoa sellaista tulosta. Ehkä hän ei kumminkaan enää milloinkaan tule niin voimakkaaksi kuin hän oli ennen tuota äkillistä kohtausta, jonka syytä — jos nyt sellaista on ollutkaan varmasti olemassa — emme vielä tiedä», sanoi hän.

Hän nukkui juuri silloin, kun Mary, joka istui vuoteen vieressä olevassa nojatuolissa, ajatteli päänsä ympäri. Kunpa hän vain olisi voinut olla ajattelematta vähänkään aikaa! Vuoteessaan lepäävä Zoeth-eno näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta. Kunpa hänkin olisi saanut leponsa ja rauhansa takaisin jälleen! Kunpa hänkin voisi unhottaa!

Ovi avautui hiljaa ja Isaiah näyttäytyi. Hän viittasi Marylle, että Mary tulisi ulos. Katsahdettuaan potilaaseen hiipi Mary varpaisillaan huoneesta välikköön.

»No mitä nyt, Isaiah?» hän kysyi.

Isaiah näytti olevan kiihkoissaan jostakin.

»Minulla on iloinen yllätys sinulle, Mary-'Gusta», hän kuiskasi. »Tuolla alakerrassa on joku, joka haluaa puhutella sinua.»

Hän käyttäytyi niin merkillisesti ja salaperäisesti, että Mary hämmästyi.

»Joku haluaa puhutella minua!» hän toisti. »Kuka sitten?»

Isaiah viittasi.

»Joku, jota varmasti olet toivonutkin saavasi nähdä, lyön vaikka vetoa», hän sanoi. »Tiedän kumminkin, etten minä sitä halua. Kun aukaisin oven ja huomasin hänen seisovan portailla, olin —»

»Huomasitte hänet? Kenen sitten? Kuka siellä on? Isaiah? Lopettakaa tuo hullunkurinen viittailemisenne aivan heti ja sanokaa, kuka siellä on.»

»Siellä on tuo nuori Crawford Smith tuolta kaukaa Lännestä. Ahaa, sanoinhan minä jo, että hämmästyisit.»

Mary hämmästyikin, sitä ei voitu epäilläkään. Hetkisen hän seisoi kuin kivettynyt paikoillaan. Ellei välikkö olisi ollut niin hämärä, koska myöhäisen iltapäivän varjot alkoivat jo tummeta, olisi Isaiah huomannut, kuinka kalpeaksi hän muuttui. Oli ilmeistä kumminkin, ettei Isaiah sitä nähnyt, koska hän nauraa hihitti.

»Sanoinhan sinulle jo, että varmasti hämmästyt», hän raakkui. »Etkö aio tulla alakertaan puhuttelemaan häntä? Minusta tuntuu, että jos minulla vain olisi tuollainen kavaljeeri — ei, suo minulle anteeksi — tuollainen herrasmiesystävä, joka on risteillyt koko matkan maapallon toiselta laidalta saadakseen puhutella minua, en antaisi hänen odotella pitkääkään aikaa, en totisesti.»

Mary ei vastannut heti. Kun hän sen teki, hämmästyi hän itsekin, että hän voi puhua niin tyynesti.

»Tulen alakertaan hetken kuluttua», hän sanoi. »Isaiah, menkää te Zoeth-enon luokse niin kauaksi aikaa kuin palaan takaisin.»

Isaiah näytti suuttuneelta ja pettyneeltä. Kaukaisesta Lännestä tulevat vieraat olivat harvinaisia, ja erittäin harvinainen oli tuollainen suuri herrasmies, jota Isaiah »rakastuneen kuvittelullaan», kuten kapteeni Shadrach sanoi, otaksui Maryn lemmityksi. Hän toivoi saavansa katsella häntä enemmän.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän pyysi, »mutta minulla on niin hirmuisesti työtä. En oikein tiedä, voinko mennä Zoethin luo. Ellei sinulla, Mary-'Gusta —»

Mutta Mary oli jo poistunut. Hän kiiruhti parhaillaan välikön poikki omaan huoneeseensa. Kun Isaiah muisti lääkärin määräyksen, ettei herra Hamiltonia saa jättää yksikseen, totteli hän Maryn määräystä ja meni istumaan Zoethin vuoteen viereen.

Saavuttuaan omaan huoneeseensa pysähtyi Mary hengähtämään kalpeana ja vapisten ja koettaen tyynnyttää mieltään. Hänen pitää saada se rauhoittumaan, hänen pitää olla kylmä ja tyyni voidakseen kunnialla suoriutua siitä tukalasta tilanteesta, jonka hän tiesi olevan tulossa. Crawfordin tulo voi vain merkitä sitä, että hänen isänsä oli vieläkin kieltäytynyt suostumasta, minkä vuoksi Crawford oli nyt tullut kertomaan sitä hänelle ja pyytämään, että hän suostuisi odottamaan häntä siitä huolimatta. Jos vain Crawford olisi kirjoittanut edeltäpäin tulostaan, jos hän vain olisi osannut sitä odottaa, olisi hän ehkä ollut valmiimpi ja valmistautuneempi. Mutta nyt oli hänen pakko koota kaikki päättäväisyytensä voidakseen olla luja ja järkkymätön. Hänen aikomuksensa oli olla yhtä jyrkkä ja taipumaton kuin ennenkin, mutta ah, sitä oli niin vaikea ilmoittaa hänelle! Tuon kirjeen kirjoittaminen, jonka hän oli aikonut lähettää, olisi ollut helppoa verrattuna tähän, joka oli kumminkin tehtävä ja tehtävä heti. Hän meni portaita pitkin alakertaan ja sitten saliin.

Crawford istui keinutuolissa ikkunan vieressä, mutta kun Mary tuli huoneeseen, hyppäsi hän seisoalleen ja tuli Marya vastaan. Marystä näytti, että hänen kasvoissaan oli niiden huolien ja levottomuuden uurtamia jälkiä, joita hän viime aikoina oli saanut kokea. Hän oli hieman laihempikin eikä niin poikamaisen näköinen kuin ennen. Hän ojensi kätensä.

»No, Mary», hän huudahti kiihkeästi, »tässä minä nyt olen! Etkö ole iloinen nähdessäsi minut?»

Hän tarttui Maryn molempiin käsiin, mutta Mary veti ne hiljaa pois. Maryn käytös näytti tuntuvan hänestä oudolta ja hän katsoikin senvuoksi Maryyn hämmästyneenä.

»Etkö olekaan iloinen?» hän toisti. »Kuule, Mary, mikä sinua oikeastaan vaivaa?»

Mary hymyili surullisesti ja pudisti päätään. »Voi, Crawford», hän sanoi, »miksi tulitkaan tänne? Miksi et edes kirjoittanut minulle edeltäpäin, että aiot tulla?»

Crawford nauroi. »En kirjoittanut senvuoksi», hän vastasi, »että pelkäsin sinun kieltävän minua tulemasta, jos olisin kirjoittanut.»

»Sen olisin varmasti tehnytkin.»

»Niin tietysti. Senvuoksi en jättänytkään mitään sattuman varaan, vaan tulin sen sijaan.»

»Mutta miksi sen teit?»

»Miksikö? Tulin tapaamaan sinua, tietysti.»

»Voi, Crawford, älä nyt laske leikkiä. Muistat kai, kun pyysin, ettet tulisi tänne? Kun viimeksi keskustelimme puhelimitse, sanoin sinulle, että jos tulet tänne, en ota sinua vastaan.»

Crawfordin käytös muuttui. Hänen vakavuuttaan ei nyt ainakaan voitu moittia.

»Tulin senvuoksi», hän sanoi, »senvuoksi, että minun oli pakko. Minusta ainakin tuntui siltä. Minulla on sinulle paljon kerrottavaa, Mary, ja jotakin sinulta kysyttävääkin, enkä voinut kertoa sinulle enkä kysellä sinulta kirjeellisesti. Olen riidellyt isäni kanssa ja eronnut hänestä.»

Mary oli odottanutkin kuulevansa sen, mutta siitäkin huolimatta se järkytti ja suretti häntä. Hän tiesi, kuinka suuresti Crawford rakasti isäänsä.

»Istuudu, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Istuudu ja kerro minulle kaikki.»

Ja Crawford kertoi. Siinä ei ollut kumminkaan juuri enempää kertomista kuin hän oli kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut muuttunut sen myöntyväisemmäksi hänen suunniteltuun avioliittoonsa nähden. Hänen vastustuksensa oli päinvastoin yhtä kovaa ja hänen poikansa mielestä yhtä mieletöntäkin. Crawford oli odottanut päiviä, jopa viikkojakin, toivoen, että aika aiheuttaisi jonkunlaisen muutoksen, ja odottaen, että hänen omat todistelunsa vaikuttaisivat jotakin, mutta ei aika eivätkä nuo todistelut olleet voineet pehmittää Edwin Smithin vastahakoista mieltä.

»Hän käyttäytyi joskus aivan kuin mieletön», sanoi Crawford, »joskus taasen oli hän melkein valmis rukoilemaan minua polvillaan, että luopuisin sinusta. Kysyin häneltä, miksi. Sanoin hänelle sanomasta päästyänikin, että hän voi olla ylpeä saadessaan sellaisen tytön miniäkseen. Sanoin hänelle kaikki, mitä vain voin. Sanoin, että olen valmis tekemään hänen vuokseen mitä muuta tahansa, mutta en luopumaan sinusta. Siihen en aikonut suostua. Mutta minusta näytti siltä, ettei hän muuta toivonutkaan. Hän puhui, että aiheutan teollani häpeää ja pettymystä sekä hänelle että itselleni, ja lörpötteli kaikenlaista muiltakin joutavaa. Kun kysyin, mitä hän tuolla pettymyksellä tarkoittaa, ei hän voinut vastata. Se olikin tietysti mahdotonta.»

Ja totta se olikin, ettei hän voinutkaan vastata. Mary tiesi sen, ja hän aavisti vieläkin kerran sen kidutuksen kauheuden, jota tuon miehen oli pitänyt kärsiä ja jota hän luultavasti parhaillaankin kärsi.

»Ja vihdoin me erosimme», sanoi Crawford. »Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa ilmoitin hänelle, että mielestäni on parasta meille molemmille, että matkustan tieheni. Emme nähtävästi voineet sopia tuosta ainoasta asiasta, joka ainakin minun mielestäni on merkityksellisin päätös elämässäni. Tuon päätöksen olin jo tehnyt. Kerroin hänelle, miten hirmuisen vaikealta minusta tuntuu erota hänestä, ja ilmoitin rakastavani häntä yhtä paljon kuin ennenkin. 'Mutta', sanoin, 'en aio luopua onnestani enkä tulevaisuudestani sinun järjettömän oikkusi vuoksi.' Sitten poistuin ja matkustin tänne Itään luoksesi.»

Hän lopetti odottaen nähtävästi, että Mary sanoisi tahi kysyisi jotakin, mutta Mary vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi:

»Minulla ei ole vielä minkäänlaisia määrättyjä suunnitelmia», hän sanoi. »Minun pitäisi opiskella vielä muutamia vuosia lääketiedettä, ja toivoakseni voinkin palata Harvardin yliopistoon Bostoniin jatkamaan lukujani. Muutkin nuorukaiset ovat tehneet niin, ja varmasti voin minäkin siitä suoriutua. Ja kaiken sen jälkeen on minun etsittävä sopiva paikkakunta ja ruvettava harjoittelemaan, kuten muutkin nuoret lääkärit. Mutta ennen kaikkea muuta, Mary, haluan kuulla sinun sanovan, että haluat odottaa minua. Se ei ole mikään vähäpätöinen pyyntö, tiedän sen. Mutta haluatko, Mary kultaseni? Olen tullut tänne juuri sen vuoksi, että antaisit minulle tuon lupauksen. Saatuani sen voin suoriutua kaikesta kunnialla.»

Mary katsoi häneen. Vakavuus oli punannut hänen kasvonsa ja kun hän lopetti puhumisen, värisi hänen äänensä. Hän nousi ja ojensi kätensä.

»Haluatko, Mary?» hän pyysi.

Mary ei katsonut häneen enää. Hän ei uskaltanut tehdä sitä, koska hän pelkäsi omaa heikkouttaan. Mutta tuosta heikkoudesta ei näkynyt merkkiäkään hänen äänessään, kun hän vastasi.

»Olen pahoillani, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Toivoisin voivani tehdä sen, mutta en saata.»

»Etkö? Etkö voi odottaa minua?»

»Voin kyllä odottaa sinua, mutta en tarkoita sitä. Jos olisi vain kysymyksessä tuo odottaminen eikä muuta, niin miten helppoa se olisikaan. Mutta tässä on kysymyksessä muutakin. Crawford, sinun pitää palata isäsi luokse. Sinun pitää matkustaa takaisin hänen luokseen ja unhottaa minut kokonaan. En voi mennä naimisiin kanssasi, en mitenkään!»

Crawford tuli lähemmäksi.

»Mutta Mary!» hän huudahti. »Minä — minä —. Tiedän tietystikin, ettet voi tehdä sitä nyt. Tiedän, miten suhtaudut velvollisuuteesi enojasi kohtaan. Tiedän heidän tarvitsevan sinua. En pyydäkään sitä, että poistuisit heidän luotaan. Pyydän vain, että lupaat odottaa minua, kunnes — kunnes piakkoin —»

»Voi, Crawford, en voi!»

»Mary! Sinä —. Ah, mutta luullakseni on sinun pakko sanoa niin. Älä sano minulle, ettet rakasta minua!»

Mary vaikeni. Crawford laski kätensä hänen olkapäilleen, ja Mary tunsi, miten ne vapisivat.

»Etkö rakastakaan minua, Mary?» hän toisti. »Katso minuun. Sano, rakastatko minua?»

Mary ei kohottanut katsettaan, pudisti vain päätään.

»En, Crawford», hän sanoi. »Pelkään, etten rakasta sinua tarpeeksi.»

Hän kuuli Crawfordin vetävän syvään henkeään, ja halusi, ah, miten hän halusikaan, kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa hänelle, että hän valehtelee. Mutta hän koetti kaikin voimin olla ajattelematta omaa rakkauttaan ja yritti kohdistaa ajatuksensa niihin, jotka rakastivat häntä. Hän tiesi suostumisellaan aiheuttavansa häpeää, suuria pettymyksiä ja surkeutta heille kaikille.

»Tarpeeksiko?» kuuli hän Crawfordin toistavan hitaasti. »Etkö siis rakastakaan minua, Mary?»

Mary pudisti päätään.

»Olen niin pahoillani, Crawford», hän sanoi. »En voi sanoakaan sinulle, miten pahoillani olen. Älä ajattele minusta kovin huonoa, ethän? Toivon, että voisin vastata eri tavalla.»

Ei kumpikaan puhunut mitään vähään aikaan, mutta sitten sanoi Crawford:

»Pelkään, etten ymmärrä. Onko olemassa joku muu?»

»Ah ei! Ei ole olemassa ketään muuta.»

»No silloin —. Mutta sinähän sanoit minulle — Olet antanut minun olla sellaisessa luulossa, että —»

»Voi, älä! Sanoin sinulle, etten ole varma omista tunteistani. Mutta nyt olen. Olen pahoillani, että tulinkaan tänne. Olisin kirjoittanut sinulle. Aloitinkin jo tuon kirjeen, mutta —»

Molemmat vaikenivat jälleen. Sitten Crawford naurahti lyhyesti ja katkerasti:

»Olen tyhmeliini», hän sanoi. »Millainen ääretön houkka olen ollutkaan!»

»Voi, Crawford, älä puhu niin. Ah, mutta minne aiot lähteä?»

»Minäkö? En tiedä. Mitä sen on väliä, minne minä menen? Hyvästi!»

»Pysähdy, Crawford! Odota! Isäsi on oikeutettu saamaan tiedon siitä, minne menet, ja samoin olen minäkin. Pidän ystävyyttäsi hyvin suuressa arvossa. Luulin saavani omistaa sen. Toivoin, että saan olla ystäväsi, vaikka tuosta toisesta ei tullutkaan mitään.»

Muutamia minuutteja aikaisemmin oli Mary pyytänyt, että Crawford unhottaisi hänet, mutta Mary ei muistanut sitä nyt sen paremmin kuin Crawfordkaan. Crawford seisoi ovella katsellen ulos. Hän seisoi siinä paikoillaan hetkisen, mutta sitten hän kääntyi ja ojensi kätensä.

»Suo minulle anteeksi, Mary», hän sanoi. »Pelkään käyttäytyneeni kuin kissa. Kun ihminen on rakennellut ilmalinnoja, jotka sitten äkkiä luhistuvat yhteen kasaan, unhottaa hän helposti monet asiat. Suo minulle anteeksi.»

Mary puristi hänen kättään. Hän ei voinut pidättää kyyneliään enää, vaan antoi niiden vuotaa.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa», hän sanoi. »Kunpa sinä vain voisit antaa anteeksi minulle, olisin onnellinen. Ja salli minun vieläkin olla ystäväsi.»

»Tietysti. Jumala siunatkoon sinua, Mary. En voi puhua enempää nyt. Sinun», hän koetti hymyillä, »on suotava minulle hieman aikaa, että voin löytää suuntani jälleen, kuten Shad-enosi ehkä sanoisi.»

»Lupaatko matkustaa takaisin isäsi luo? Jos teet sen, tunnen itseni paljon onnellisemmaksi.»

Crawford epäröi, mutta nyökäytti sitten päätään.

»Jos toivot sitä, niin matkustan», hän sanoi. »Luullakseni pitää minun se tehdäkin. Isä ilostuu kaikissa tapauksissa. Voi, Mary, etkö sittenkin voisi —?»

»En, Crawford. Niin, isäsi ilostuu varmasti, ja vähitellen tulet sinäkin onnelliseksi, tiedän sen. Nytkö aiot lähteä?»

»Niin. Luullakseni se on parasta. En halua nyt tavata ketään, ja Shad-enosi tulee pian kotiin. Palvelijanne, Isaiah, kertoi minulle herra Hamiltonin sairaudesta. Olen pahoillani.»

»Niin, Zoeth-eno raukka! Hän on kumminkin jo hieman parantunut. Crawford, en pyydä sinua viipymään. Ehkä on parasta meille molemmille, että poistut. Lupaa kumminkin, että kirjoitat minulle kerran vielä. Vain ilmoittaaksesi minulle, että olet sopinut isäsi kanssa. Haluaisin sen niin mielelläni tietää. Ja suo minulle kaikki anteeksi! Minun oli pakko menetellä niin, Crawford.»

»Annan sinulle mielelläni anteeksi, Mary. Tietysti oli sinun sanottava se minulle... Mutta... No niin, viis siitä! Tietysti minä kirjoitan. Toivoakseni... Ei, en voi sanoa sitä nyt. Minun on paras lähteä heti, ennenkuin... Hyvästi!»

Hän tarttui Maryn käteen, puristi sitä kovasti, otti hattunsa pöydältä ja matkalaukkunsa lattialta ja kiiruhti pois. Mary seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä. Crawford pysähtyi portilla, heilautti kättään ja jatkoi sitten nopeasti matkaansa katsomatta enää taakseen.

* * * * *

Kun kapteeni Shadrach puoli seitsemän aikaan tuli syömään illallista jätettyään kaupan Annabelin ja pojan haltuun, oli Isaiahilla kerrottavana hänelle paljon hämmästyttäviä uutisia.

»No, älähän muuta!» huudahti kapteeni. »No, kaikkea sitä kuuleekin! Koko tuon matkanko Lännestä? Vai niin. Missä hän nyt on?»

Isaiah pudisti päätään.

»Se onkin jutun kummallisin puoli, sillä hän matkusti jälleen», hän sanoi.

»Matkustiko? Minne sitten?»

»En tiedä. Tiedän vain, että hän tuli ja sanoi haluavansa puhutella Mary-'Gustaa. Menin silloin yläkertaan ilmoittamaan Marylle ja Mary tulikin tänne alas tapaamaan häntä. Jäin Zoethin luokse, kunnes Debby T. palasi ostoksiltaan. Sitten tulin alas jälleen, mutta hänen hattunsa ja matkalaukkunsa olivat kadonneet. Täällä ei ollut ristin sieluakaan.»

»Missä Mary-'Gusta sitten oli? Missä hän nyt on?»

»Huoneessaan, luullakseni. Kuulin hänen liikkuvan siellä äsken.»

Shadrach meni portaita yläkertaan, käveli välikön poikki ja koputti Maryn oveen.

»Kuka siellä on?» kysyi heikko ääni sisältä.

»Shad-enosi, Mary-'Gusta. Saanko tulla sisään?»

»Kyllä.»

Shad meni huoneeseen. Lampussa ei ollut tulta, ja huone oli senvuoksi pimeä.

»Missä sinä oletkaan?» hän kysyi.

»Täällä ikkunan luona, Shad-eno.»

Mary istui ikkunan luona olevassa nojatuolissa. Shadrach ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kun hän kumartui suutelemaan tyttöä, tunsi hän, että tytön posket olivat märät.

»Siunatkoon! Olet itkenyt!» hän huudahti.

»Ah, enkä ole! Olen —»

»Joutavia! Oletpahan. Istua nyt yksin täällä pimeässä ja itkeä! Mary-'Gusta Lathrop, tulehan tänne.»

Mary oli jo noussut nojatuolista, mutta Shadrach otti hänet syliinsä, istuutui itse tuoliin ja nosti Maryn polvilleen aivan samoin kuin silloinkin, kun Mary-'Gusta oli pieni tyttö.

»Kas niin, kultaseni», hän sanoi. »Kerro nyt kaikki Shad-enolle. Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Shad-eno. Olen vain ollut hieman alakuloinen tänään iltapäivällä. Et saa ruveta kyselemään minulta.»

»Hyvä on. En haluakaan kysellä, vaan aion sen sijaan kertoa. Tuo nuorukainen tuolta Lännestä, tuo, jolla on niin tavaton nimikin — Brown — Jonas — ah ei, Smith, niinhän se olikin — saapui risteillen tänne ja —»

»Shad-eno, miten sinä sen tiedät?»

»Muudan pieni lintu kertoi minulle. Eräs pitkäsäärinen lintu, jonka päälaella ei ole paljonkaan höyheniä — muudan kaljupäinen kotka se luullakseni oli, joka puhui siitä minulle. Se hyppelee keittiössämme päivisin ja lepää ullakolla yönsä!»

»Isaiah! Tietysti piti hänen se kertoa.»

»Tietysti hän teki sen, koska hän on Isaiah. No niin, tuo Smith tuli siis ja — ja — ja luullakseni pitää sinun kertoa minulle loput.»

»Eipä siinä ole juuri mitään kertomista. Hän tuli ja matkusti sitten jälleen.»

»Minne hän matkusti?»

»Carson Cityyn, luullakseni.»

»Tuleeko hän vielä joskus takaisin?»

»Ei.»

»Miksi ei? Etkö halua häntä tänne, Mary-'Gusta?»

»Voi, Shad-eno, älä nyt viitsi. Minusta tuntuu, etten voi vastata. Älä senvuoksi kysele.»

»Kas niin, kas niin, kultaseni, ei sinun tarvitsekaan vastata. Istu nyt vain kiltisti siinä ja ole minun pikku tyttöseni. Minulla ei ole ollut tilaisuutta kiikuttaa sinua pitkiin aikoihin, vaikka tämä onkin minusta niin mieluista hommaa.»

Seurasi lyhyt väliaika, mutta sitten tunsi kapteeni nopeasti, että hänen olkapäähänsä nojautuva pää liikahti.

»Shadrach-eno», sanoi Mary-'Gusta, »mitä silloin teet, kun haluat unhottaa jotakin?»

»Kunko haluan unhottaa jotakin? En oikein tiedä. Luullakseni teen silloin kovemmin työtä kuin muulloin. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Muuten vain. Olen kumminkin hyvin kiitollinen neuvostasi. Niin aion minäkin tehdä. Aloitan jo huomenna. Toivon, että aamu olisi jo käsissä.»

»Älä hiidessä! Tulimmainen sentään! Älä toivo aikaa niin nopeasti kulumaan, sillä muutamilla meistä ei ole sitä muutenkaan paljon jäljellä. Mutta, Herra siunatkoon, etkö sitten ole mielestäsi tehnytkään tarpeeksi työtä! Minä ainakin luulen niin.»

Nyt seurasi toinen väliaika ja sitten sanoi Mary:

»Shad-eno, silloin kun kauan aikaa sitten kysyit minulta hänestä, lupasin kertoa sinulle, jos minulla on jotakin kerrottavaa. Aion nyt täyttää tuon lupaukseni. Hän tuli tänne tänään kysymään minulta, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan, ei tietysti nyt, vaan piakkoin.»

Shadrach ei hämmästynyt suurestikaan. Kului kumminkin hetkinen, ennenkuin hän voi puhua. Mary tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja käsitti hieman hänessä tapahtuvaa taistelua. Kapteenin ääni oli kumminkin vakava ja iloinen, kun hän sanoi:

»Vai niin. Olen luullutkin sen tapahtuvan jonakin kauniina päivänä. Siinä ei ole mitään moittimista, Mary-'Gusta. Zoeth ja minä olemme keskustelleet siitä emmekä me halua muuta kuin nähdä sinut onnellisena. Jos annoit hänelle myöntävän vastauksen, Zoeth ja minä sanomme teille molemmille: 'Jumala teitä siunatkoon!'»

Mary tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. »Tiedän sen», hän sanoi. »Olette koko ikänne ajatelleet vain muita ettekä milloinkaan itseänne. Mutta minä en vastannutkaan myöntävästi, Shad-eno. En aio mennä naimisiin nyt enkä tulevaisuudessakaan. Sellainen ei voi tulla kysymykseenkään. Olen Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas. Olen liikenainen ja aion ruveta työskentelemään oikein kovasti tästä alkaen. Ei, et saa kysellä minulta enempää. Koettakaamme kaikki unhottaa se. Suutele minua, rakas Shad-eno. Kas niin. Nyt on sinun mentävä syömään illallisesi. Minä jään tänne, sillä en ole ollenkaan nälissäni tänä iltana.»