Toisen varastohuoneen takana keittiön yläpuolella olevassa omassa huoneessaan istui Isaiah lukien paikallislehteä ennen nukkumaan menoaan. Hänellä oli sellainen tapa, jota kapteeni Shadrach oli suuresti kunnioittavinaan. »Paras tapa maailmassa, Isaiah», sanoi hän. »Nukkuminen tekee jokaiselle hyvää enkä tiedä parempaa unilääkettä kuin South Harnissin uutisten lukeminen on.»

Emme tiedä ollenkaan, ansaitsiko Isaiah tuollaista moitetta vai ei. Hän luki nyt kumminkin parhaillaan tuota lehteä, kun hän säpsähti kovasti kuullessaan oveen koputettavan.

»Kuka — kuka siellä on?» hän änkytti.

»Mary vain», kuuli hän äänen kuiskaavan oven takaa. »Haluan puhella kanssanne, Isaiah. Ette suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, ettehän?»

Isaiah pani vastahakoisesti lehden syrjään. »En», hän vastasi. »En ole vielä vuoteessa. Mikä nyt on hätänä? Ei suinkaan Zoeth ole huonontunut, vai mitä?»

»Päästäkää minut sisään, että voin kertoa.»

»Tule vain. Ovi ei ole lukossa.»

Mary tuli huoneeseen. Hän oli hyvin totinen ja vakava.

»Miksi Herran nimessä», aloitti Isaiah, »sinä vaeltelet huoneesta huoneeseen tähän aikaan yöstä?»

»Hsh, Isaiah, teidän on kerrottava minulle kaikki nyt. Ei kannata sanoa, ettette halua, sillä teidän on pakko. Kuka tuo Edgar Farmer on ja mitä vääryyttä hän teki enoilleni?»

Isaiah ei sanonut mitään eikä koettanutkaan vastata. Sen sijaan tuijotti hän Maryyn niin syyllisen, hämmästyneen, pelästyneen ja säikähtyneen näköisenä, että muulloin milloin tahansa Mary olisi purskahtanut nauruun. Mutta nyt ei hänellä kumminkaan ollut halua ollenkaan sellaiseen.

»Niin, niin!» sanoi Mary kärsimättömästi. »Tarkoitan, mitä sanon. Haluan, että kerrotte minulle tuosta Edgar Farmerista.»

»Mutta, Mary-'Gusta, minähän kerroin sinulle jo, että —»

»Kerroitte minulle niin vähän ja nyt haluan kuulla loput. Jokainen muu perheemme jäsen tietää sen, ja on jo aika, että minäkin saan sen kuulla. En ole mikään lapsi enää. Kertokaa nyt minulle koko juttu, Isaiah.»

»Enkä kerro! Voi, Herra paratkoon, tämän siitä nyt sain, kun kerroin enemmän kuin minun olisi pitänyt! Mutta miten olisinkaan voinut olla puhumatta nähtyäni tuon valokuvan? Minulla on aina sellainen huono onni! Ei kukaan muu kuin minä olisikaan saanut sellaista kirottua onnea osakseen, että tuo kuva olisi pistetty hänen nenänsä eteen aivan odottamatta. Juuri niin kävi silloinkin, kun löysit tuon toisen vuosia sitten ullakolta. Jouduin silloinkin välikäteen. Niin käy aina! Mutta nyt en aiokaan kertoa sinulle mitään.»

»Aiottepahan! Teidän pitää kertoa minulle kaikki.»

»Enkä kerro!»

»No hyvä sitten. Silloin menen suoraan Shad-enon luokse.»

»Kenenkä? Kapteeni Shadinko? Herra siunatkoon! Mene vain hänen luokseen, niin saat kuulla, mitä hän sanoo. Mene vain! Hän sulkisi suunsa lujempaan kuin simpukka kuorensa matalassa vedessä ja syöttäisi sinulle sitäpaitsi pajunköyttä. Mene vain kyselemään kapteeni Shadilta Ed Farmerista! Voi minun sieluani! Koeta vain sitä keinoa! Älä nyt ole mieletön, Mary-'Gusta.»

»En olekaan mieletön, Isaiah. Jos menen Shad-enon luo, kerron hänelle, että juuri teiltä olen saanut kuulla tuosta Ed Farmer-nimisestä henkilöstä, ja ilmoitan saaneeni teiltä selville, että häneen liittyy joku hirveä salaisuus ja —»

»Hsh! Vaikene nyt jo, Herran nimessä! Mary-'Gusta, älä puhu niin! Jos kerrot sen kapteeni Shadille, niin hän — en tiedä, mitä hän silloin tekeekään minulle. Jos hän saa kuulla, että olen kertonut sinulle Ed Farmerista, luulen, että hän silloin melkein tappaa minut, mies-paran.»

»No niin, saatte pian tietää, mitä hän tekee teille, sillä jollette kerro minulle koko juttua, menen varmasti hänen luokseen.»

»No mutta, Mary-'Gusta!»

»Menen varmasti. Ja ellei hän halua kertoa, menen jonkun muun luokse, joka ei kuulu perheeseemme, tuomari Baxterin luokse esimerkiksi. Jos kysyn häneltä, kertoo hän minulle varmasti. Nyt, Isaiah, pitää teidän kertoa. Ja jos kerrotte minulle koko jutun rehellisesti ja suoraan, salaamatta mitään, lupaan, etten sano mitään Shad- enkä Zoeth-enolle. He eivät saa milloinkaan tietää, kuka minulle on kertonut.»

Isaiah väänteli käsiään. Koko ajan, kun hän oli ollut kokkina tuossa rannalla sijaitsevassa valkoisessa talossa, oli hänen velvollisuuksiinsa kuulunut Edgar Farmerin nimen ja tuohon nimeen liittyvän tapauksen salaaminen. Kun kapteeni Shad oli ottanut hänet palvelukseensa tähän nykyiseen toimeen, oli kapteeni kovasti varoittanut häntä, ettei hän milloinkaan saa lausua tuota nimeä eikä puhua noista sen aikaisista tapahtumista mitään. Ja sitten kuin pienestä Mary Lathropista oli tullut perheen vakituinen ja vaikutusvaltainen henkilö, uudisti hän tuon varoituksensa. »Hän ei ole saapa sitä milloinkaan tietää, jos vain voimme sen estää», sanoi Shadrach vakavasti. »Tunnet Zoethin ja hänen tunteensa. Hänen vuokseen, ellei minkään muun, ei meistä kukaan saa vihjaista sinnepäinkään, että Mary rupeaa epäilemään. Luullakseni saa hän sen kumminkin tietää sitten kuin hän vanhenee, sillä otaksuttavasti kertoo sen joku ystävällinen sielu tästä kaupungista hänelle, piru sellaiset vieköön, mutta me emme ainakaan kerro hänelle, ja jos sinä, Isaiah Chase, ilmaiset sen hänelle, heitän sinut laivasta mereen.»

Ja nyt kaikkien näiden tietämättömyyden vuosien kuluttua, joiden kuluessa ei tuota odotettua ollutkaan tapahtunut, koska eivät kaupungissa kulkevat juorut olleet paljastaneet salaisuutta Marylle, tuli hän tänne vaatimaan, että hän, Isaiah Chase, kertoisi sen hänelle, ja uhkaamaan, että hän muussa tapauksessa menee ilmoittamaan kapteeni Shadille, kuka hänet on vienyt jäljille. Ei voida senvuoksi ihmetelläkään, että kokki ja stuuartti väänteli käsiään, koska tuo mereen heittäminen näytti niin uhkaavalta.

Vaikka Mary olikin vakavasti päättänyt ottavansa selvän koko totuudesta, jota hän alkoi uskoa hyvin merkitykselliseksi tulevaisuudelleen, ei hän kumminkaan voinut olla säälimättä Isaiahia.

»No, no, Isaiah», hän sanoi, »älkää nyt olko noin surkean näköinen. Siinä ei ole mitään niin hirmuista. Oletteko luvannut, oletteko antanut sananne, ettette kerro? Jos olette, en halua pakottaa teitä rikkomaan lupaustanne. Menen siinä tapauksessa joko tuomari Baxterin tahi Shad-enon luokse. Silloin on minun kyllä pakko kertoa heille, miten olen saanut sen selville, nimittäin sen vähän, minkä tiedän.»

Oli aivan selvää, ettei Isaiah pitänyt tuosta uhkauksesta mennä kapteenin luokse. Hänen vastahakoisuutensa tuntui nyt rupeavan ensimmäisen kerran järkkymään.

»En muista, olenko sellaista milloinkaan luvannutkaan», hän myönsi. »En lupaa tavallisesti ikinä mitään. Kapteeni Shad käski vain minua vaikenemaan ja —»

»Niin, niin, tietysti on hän sen tehnyt, mutta nyt rupean minä antamaan teille määräyksiä. Ja minä lupaan teille, Isaiah, että jos sellainen milloinkaan osoittautuu tarpeelliseksi, suojelen teitä Shad-enon vihalta. Voitte siis huolehtimatta kertoa.»

Isaiah istuutui vuoteensa reunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

»Ah, Jumalani!» hän vaikeroi. »Toivon, että suuni olisi ommeltu kiinni, ennenkuin rupesin puhumaan sanaakaan koko asiasta... Mutta — mutta... no niin», lisäsi hän toivottomasti, »mitä sitten oikeastaan haluat tietää?»

»Haluan tietää kaikki. Aloittakaa alusta ja kertokaa minulle, kuka tuo Edgar Farmer oli.»

Isaiah tömisytti lattiaan jaloillaan, joissa oli tohvelit, ja aloitti sitten:

»Hän tuli alussa tuolta Cape Annin puolelta luoksemme», hän sanoi. »Muut liikkeen osakkaat olivat cape-codilaisia, mutta ei hän. Hän oli kumminkin ollut kalastajana ja tunsi kaikki kalastusta koskevat asiat, ja silloin kun liike perustettiin, tarvittiin ylimääräistä konttoristia, jolloin hän haki virkaa ja saikin sen. Niitä oli kolme, jotka omistivat Hall ja Kumppanin liikkeen aluksi, ja he olivat kaikki nuoria miehiä vielä sen lisäksi. Isäpuolesi, kapteeni Marcellus Hall, oli liikkeen johtaja, herra Zoeth oli toinen osakas ja kapteeni Shadrach kolmas. Vasta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua otettiin Ed Farmerkin osakkaaksi liikkeeseen. Hän oli niin reipas ja kätevä, että he antoivat hänelle osan ja ottivat hänet toverikseen.

Kaikki pitivätkin hänestä. Hän oli noita muita nuorempikin ja sitäpaitsi hyvin kaunis mies, jonka olennossa oli jotakin sellaista, mikä miellytti muita. Liikettä hoidettiin jotenkin seuraavaan tapaan: Isäpuolesi, kapteeni Marcellus, ja kapteeni Shad suorittivat kaiken ulkopuolisen työn, komentelivat miehiä — meillä oli paljon sellaisia siihen aikaan telakassamme, jossa oli aina kuunareita sekä purkamassa lastiaan että ottamassa sellaista, miehet pyörittivät tynnyreitä —. Niin, Hall ja Kumppanin kauppa ja telakka olivat siihen aikaan tämän eteläisen rannikon rikkaimmat liikepaikat. Voit kysyä kaikilta, jotka muistavat sen ajan, ja he sanovat sinulle samaa.

Niin, kapteeni Marcellus ja kapteeni Shad olivat jonkunlaisia päällysmiehiä ulkotöissä, kuten jo sanoinkin, ja Zoeth oli jonkunlainen liikepäällikkö, joka osteli tarpeita ja maksoi ne, hankki rahoja ja teki muuta sellaista. Ed — Edgar Farmer oli taasen konttoripäällikkö, joka piti huolta kirjoista, varastosta, pankkitilistä ja niin edespäin. Marcellus, Zoeth ja kapteeni Shad olivat vanhoja tovereita menneiltä ajoilta. He olivat kuin veljeksiä, olivat aina olleet, mutta ei kulunut pitkää aikaa, kun he jo katsoivat Farmerinkin samaan joukkoon kuuluvaksi. Hän oli sellainen, ettei häntä voitu mitenkään syrjäyttää.

Kun rupean puhumaan Hall ja Kumppanin liikkeestä, voisin puhua siitä kuukauden yhtämittaa. Nuo ajat olivat South Harnissin ja kalakaupan suuruuden aikoja. Olen nähnyt monena lauantai-aamuna makrillikauden kuluessa usein neljäkymmentäkin miestä maissa samalla kertaa. Heillä oli rahoja taskuissaan ja hatut olivat takaraivolla, kun he hakivat huvituksia tahi hieroivat riitaa, miten aina milloinkin sattui. Kapteeni Marcellusta ja hänen tovereitaan pelättiin ja kunnioitettiin, vaikka he eivät ottaneetkaan palvelukseensa juuri muita kuin poikasia. Mutta nuo pojat olivat silti tarmokkaita miehiä, sen saat varmasti uskoa, ja heillä oli joka miehellä majavannahkalakki päässään, kun he menivät kirkkoon sunnuntaisin. Usko tahi ole uskomatta, mutta minullakin oli silloin sellainen, muistan sen nyt, kun niistä tuli puhe. Oli varmasti! Siinä oli jonkunlaiset hyvin kuperat lierit ja —»

»Älkää nyt välittäkö tuosta lakista, Isaiah», keskeytti Mary. »Kertokaa minulle vain tuosta herra Farmerista.»

Isaiah näytti loukkautuvan. »Minähän kerronkin sinulle, vai mitä?» hän kysyi vihaisesti. »Enkö kerro sinulle niin nopeasti kuin suinkin?»

»Ehkä. Emme rupea nyt väittelemään siitä. Jatkakaa nyt vain.»

»Kyllä, kyllä, mutta missä minä nyt taasen olinkaan? Olet ohjannut minut pois suunnastani.»

»Kerroitte minulle viimeksi, mitä herra Farmer teki liikkeessä.»

»Mitäkö hän teki? Sinun pitäisi paremminkin kysyä, mitä hän ei tehnyt. Tuo roisto! Hän tuhosi koko liikkeen ja karkasi sitten tiehensä Marcelluksen sisaren kanssa.»

»Marcelluksenko sisaren? Isäpuoleniko sisaren kanssa? En ole milloinkaan tiennyt, että hänellä on sellaista ollutkaan. Oletteko varma, että hänellä oli sisar?»

»Olenko varma! Millaista puhetta tuo nyt taasen on? Olen tietysti varma! Hän oli Marcellusta nuorempi ja kaunis — kuuletko, hyvin kaunis. Kaikki sanoivat, että hänen kokkakoristeensä ulkopuoli on melkein vertaa vailla, mutta sen sisäpuoli oli jollakin tavoin lahonut, kuten ehkä sanoisit. Hän nauroi, puhui ja lörpötteli, ja Ed Farmer oli mennä nenälleen tiskin yli tuolla konttorissa katsoessaan häneen. Farmer oli aivan hurmautunut häneen eikä voinut muuta, kuin katsoa. Näin sen lukemattomia kertoja. Se meni jo niin pitkälle, että ihmiset alkoivat jo juorutakin siitä hieman. Marcellus ei ollut kumminkaan siitä tietääkseenkään, sillä hän jumaloi tuota tyttöä ja kunnioitti häntä kuin mitäkin epäjumalaa, niin sanoakseni. Eikä kapteeni Shadkaan halunnut sanoa mitään, koska hän on aina vihannut juoruamista ja valehtelijoita, mutta olen kumminkin aina ollut sitä mieltä, että hän silloin hieman epäili ja oli huolissaan. Ja mitä taasen Zoeth-raukkaan tulee, niin hänen laisensa miehet epäilevät aina viimeksi. Ja Zoeth oli silloin yhtä viaton kuin nytkin, ja yhtä hyväkin.

Ja sitten eräänä päivänä se tuli ilmi, kaatui niskaamme kuin isomasto myrskyssä. Ei, kun ajattelen tarkemmin, emme sentään saaneet tietää kaikkea heti. Saimme kuulla vain alun, mutta emme loppua. Lopun saimme tietää vasta vähitellen, ja se muuttui yhä pahemmaksi päivä päivältä. Muistan sen yhtä hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen. Marcellus ja Shadrach menivät konttoriin tarkastamaan kirjoja ja laskemaan samalla yhteen paperipalasille asian muuttuessa yhä vain pahemmaksi. Koko kaupunki puhui siitä. Zoeth-raukka makasi vuoteessaan kotonaan järjettömänä, houraillen, rukoillen ja pyytäen, etteivät toverit ryhtyisi ajamaan niitä takaa, vaan antaisivat heidän livistää hänen vuokseen. Muistan lääkärin tulon ja —»

Marystä alkoi myöskin tuntua siltä, että hänkin on vaarassa tulla mielipuoleksi. Kuunnellessaan kiihkeästi kertomusta, rupesi hän aavistamaan jotakin, hänen epäluulonsa lisäytyivät ja lopulta hän hermostui kokonaan Isaiahin jatkaessa kertomustaan.

»Odottakaahan nyt hieman, Isaiah!» hän pyysi. »En ymmärrä. Mitä silloin tapahtui?»

Isaiah katsoi häneen hämmästyneenä ja kärsimättömästi.

»Enkö ole kertonut sitä sinulle?» hän tiuskaisi lyhyesti. »Kerroinhan sen sinulle juuri. Tuo Ed Farmer pakeni vieden mukanaan kaikki Hall ja Kumppanin rahat, jotka hän vain oli onnistunut kokoamaan. Saatiin selville, että hän oli varastanut ja keinotellut vuosikausia. Liikkeen on kiittäminen vararikostaan ainoastaan häntä, tuota kirottua varasta, häntä ja hänen varkauksiaan. Eikö siinä ole jo kylliksi yhdeksi tapahtumaksi, haluaisin sen tietää? Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä pahin on minulla vielä kertomatta.»

Hän keskeytti odottaen selvästi, että Mary sanoisi jotakin. Mary istui etukumarassa ja katsoi Isaiahta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Isaiah, joka Maryn kasvojen ilmeestä oli huomaavinaan, että hän kertomuksellaan oli saanut aikaan sellaisen vaikutelman, jota hän oli tarkoittanutkin, jatkoi:

»Ei, se ei ollut kumminkaan vielä pahinta. Sinä ja minä ajattelisimme ehkä, että ropojemme menettäminen on pahinta kaikista, mutta Marcellus ja Shadrach eivät ajatelleet niin. Marcellus oli melkein murtunut itsekin, sillä hän ei rakastanut maailmassa mitään niin paljon kuin tuota sisartaan, mutta kun hän ja kapteeni ajattelivat Zoeth-raukkaa, eivät he voineetkaan ajatella sitten muuta. Shadrach oli pitänyt hänestä ja Marcellus oli rakastanut häntä, mutta Zoeth oli kumartunut maahan asti ja kunnioittanut maatakin, jolla hän käveli. Mitä ikinä maailmassa hän vain halusikaan, sai hän sen, jos vain Zoeth kykeni sen hänelle hankkimaan. Hän koetti huvittaa tyttöä ja hemmoitteli häntä kuin pientä lasta tahtomatta muuta palkakseen kuin jonkun hyväilyn silloin tällöin, samanlaisen kuin sinä annat joskus jollekin koiralle. Mutta sitten hän pakenikin tuon varkaan kanssa! Emme —»

Mary keskeytti jälleen. »Odottakaahan nyt, Isaiah!» hän huudahti. »Sanoinhan teille jo, etten ymmärrä. Sanoitte, että kapteeni Hallin sisar pakeni herra Farmerin kanssa, mutta —»

»Varmasti hän pakeni tuon roiston kanssa, eikä kukaan ihminen ole heitä sen jälkeen nähnyt. Senvuoksi —»

»No, no, pysähtykäähän nyt! En ymmärrä, miksi tuo uutinen järkytti niin kovasti Zoeth-enoa. Miksi hän huvitti ja hemmoitteli tuota naista? Rakastiko Zoeth-eno häntä?»

Isaiah tuijotti häneen hyvin hämmästyneenä.

»Rakastiko hän häntä!» hän toisti. »Tietysti hän rakasti. Miksi hän ei olisi rakastanut? Eikö hän ollut Zoethin vaimo?»

Kertomuksen aiheuttamaa vaikutelmaa ei voitu enää epäilläkään. Väri pakeni hitaasti Maryn poskista.

»Hänen vaimonsako?» hän toisti hitaasti.

»Niin juuri. He olivat jo olleet naimisissa melkein viisi vuotta. Enkö kertonut sitä sinulle? Hän oli kyllä paljon nuorempi Zoethia, mutta —»

»Odottakaahan nyt! Muistatteko hänen ristimänimeään?»

»Muistanko? Enkö ilmoittanut sinulle sitäkään? No, tämäpä nyt vasta on hullunkurista! Hänen nimensä oli Patience — Patience Hall.»

Viimeiset epäilyksetkin haihtuivat nyt. Mary muisti hyvin selvästi muutaman Crawfordin lauseen: »Huomasin aluksi hänen nimensä hautapatsaassa, ja se teki kummallisen vaikutuksen minuun, koska se oli niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'.»

Tämän jälkeen ei hän enää juuri kuunnellutkaan Isaiahin kertomusta. Katkonaisia lauseita kantautui silloin tällöin hänen korviinsa. Isaiah kertoi, ettei pakolaisia koetettukaan ajaa takaa, koska Zoeth rukoili ja pyysi, että koetettaisiin karttaa kaikkia mahdollisia yleisiä häväistysjuttuja.

»He matkustivat jonnekin tuonne länteen», sanoi Isaiah. »Sitä voitiin ainakin epäillä, koska muudan Orhamista kotoisin oleva mies, joka tunsi Farmerin, oli nähnyt heidät Chicagoon menevässä junassa. Kaikki muut paitsi Marcellus ja enosi, Mary-'Gusta, olisivat usuttaneet sheriffin heidän jälkeensä ja tuotattaneet heidät takaisin tänne ja pakottaneet tuon Farmer-roiston luovuttamaan takaisin kaikki varastamansa rahat. Luulen kumminkin, ettei hänellä ollut enää niitä paljonkaan jäljellä, sillä hän oli tuhlannut luullakseni suurimman osan niistä keinotteluun, mutta hänellä oli kumminkin vielä jotakin, jonka he olisivat voineet saada takaisin. Mutta ei, koska Zoeth sanoi: 'Älkää ajako heitä takaa! Hänen ja minunkin vuokseni älkää tehkö häpeää suuremmaksi kuin se jo on.' Zoeth oli silloin samanlainen kuin nytkin, ja jos olisit kuullut hänen puhuvan, olisit voinut luulla syyn olleen hänessä. Hän ei sanonut pahaa sanaakaan vaimostaan silloin eikä sen jälkeenkään. Enosi Zoeth Hamilton on äärettömän hyvä mies, Mary-'Gusta. Minä sanonkin häntä pyhimykseksi.»

Hän kertoi sitten, miten Marcellus ja Shadrach olivat taistelleet voidakseen pelastaa liikkeen, ja ilmoitti, miten he jonkun aikaa olivat ponnistelleet entisen toverinsa tekemää velkataakkaa vastaan siinä kumminkaan onnistumatta.

»Marcellus kaatui liikkeen mukana, niin sanoaksemme», jatkoi Isaiah. »Menetettyään sisarensa ja varansa ei hänestä milloinkaan enää tullut samaa miestä kuin hän oli ollut ennen, vaikka hän ansaitsikin sitten melkoisesti rahaa toisilla keinoilla. Hän ja kapteeni Shadrach lähtivät merille jälleen ja jonkun ajan kuluttua lähdin minäkin heidän mukaansa. Sitten kuin Zoeth-raukka pääsi jälleen jaloilleen, mikä vei melkoisesti aikaa, perusti hän pienen kaupan, joka pian, sitten kuin kapteeni Shad yhtyi häneen, muuttui Hamilton ja Kumppanin liikkeeksi, tuoksi samaksi, joka on vieläkin olemassa. Ja kun Shadrach tuli, tulin minäkin ja rupesin heidän kokikseen ja stuuartikseen. Mutta tuosta päivästä aina tähän päivään saakka ei tässä talossa ole mainittu milloinkaan kahta nimeä, nimittäin Patience Hallin ja Ed Farmerin. Ymmärrät kai nyt, Mary-'Gusta, miksi säikähdin luullessani tuota valokuvaa hänen kuvakseen? No mutta, minne aiot lähteä?»

Mary oli noussut tuoliltaan, ottanut lampun käteensä ja oli nyt menossa ovelle.

»Menen huoneeseeni», hän sanoi. »Hyvää yötä, Isaiah.»

»Miksi sinun juuri nyt pitää lähteä? Voin kertoa sinulle paljon enemmän erikoiskohtia, jos vain haluat kuunnella. Nyt kun olen kertonut näin paljon, voin kertoa loputkin. Jos minut heitetään mereen tämän kertomuksen vuoksi, voin yhtä hyvin syöksyä sinne komeasti kuin nolosti. Jos sinulla on jotakin kysyttävää, niin anna vain kuulua. En välitä ollenkaan, vaikka kyseletkin», lisäsi hän rauhattomasti.

Mutta Mary pudisti päätään. Hän ei edes kääntynyt katsomaankaan Isaiahta.

»Ehkä teen nuo kysymykset jolloinkin toiste», sanoi hän, »enkä nyt. Kiitoksia kumminkin, että kerroitte minulle niin paljon. Hyvää yötä.»

Päästyään oman huoneensa yksinäisyyteen istuutui hän vieläkin miettimään. Kaikki oli kumminkin tarpeeksi selvää nyt. Arvoituksen kaikki osat sopivat nyt yhteen. Kun oli saatu todistetuksi, että Edwin Smith oli Edgar Farmer, voitiin kaikki selittää. Marystä oli tuntunutkin omituiselta tuo herra Smithin vastenmielisyys Itää kohtaan ja hänen kieltonsa tulla poikansa tutkintoon, mutta nyt ei hänestä tuntunut ollenkaan kummalliselta, että Edgar Farmer, tuo kavaltaja, tunsi tuollaista vastenmielisyyttä tahi kieltäytyi lähtemästä seuduille, jossa hänet ehkä voitaisiin tuntea näiden monien vuosienkin kuluttua. Ei sekään ollut enää ollenkaan omituista, että hän inhosi valokuvaamista. Ja tuo ei varmastikaan ollut lainkaan ihmeteltävää, että hän käyttäytyi, kuten hän teki, silloin kun hänen poikansa ilmoitti hänelle aikovansa mennä naimisiin hänen, Mary Lathropin, kanssa, joka on erään hänen entisen toverinsa ja uhrinsa tytärpuoli ja noiden toisten ottotytär ja holhokki.

Miten kauheasti hän oli mahtanutkaan säikähtyä ja hämmästyä kuultuaan Crawfordin ilmoituksen! Kuollut menneisyys, jonka hän epäilemättä oli luullut tulleen haudatuksi ikuisiksi ajoiksi, oli noussut haudastaan kuulustelemaan häntä. Hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi, joka piti häntä kunnon miehenä ja jonka rakkaus ja kunnioitus merkitsivät hänelle enemmän kuin koko maailma, pyytää häneltä lupaa saada mennä naimisiin sen miehen holhokin kanssa, jolle hän on tehnyt enemmän vääryyttä kuin voidaan anteeksi antaa, pyytää saada naida hänet ja ilmoittaa samalla, että hän tulee sen kumminkin tekemään kaikissa tapauksissa. Ja tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin huolellisesti ja jonka hän oli salannut pojaltaan ja koko muultakin maailmalta sellaisella äärettömällä tuskalla, uhattiin äkkiä huutaa ääneen kaduilla kaikille, hänen pojalleenkin. Marya värisytti, kun hän totesi, miltä miehestä olikaan mahtanut tuntua. Sen oli täytynyt näyttää hänestä kuin kostavan kohtalon leppymättömältä sormelta. Ei voida ollenkaan ihmetelläkään, että hän aluksi luuli sitä vain jonkinlaiseksi sattumaksi tahi yhdenmukaisuudeksi, eikä kummastella sitäkään, että hän kysyi, onko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen ja mitä Zoeth Hamilton oli sanonut.

Se oli hirveätä ja surkeatakin. Mary tunsi säälivänsä Edwin Smithiä eli Edgar Farmeria, vaikka hän tiesikin, että kosto, joka oli saavuttanut hänet, oli ansaittua.

Niin, hän sääli miestä, mutta nyt hän voi kumminkin sääliä niin vähän toisia, koska hän kaipasi itsekin paljon sääliä. Kun hän minuutin minuutin jälkeen istui siinä ajattelemassa tätä vaikeata asiaa samoin kuin pieni Mary-'Gustakin oli tavallisesti ajatellut omia mitättömiä vaikeuksiaan, rupesi hän yhä selvemmin ymmärtämään velvollisuutensa. Edgar Farmerin salaisuutta ei saa paljastaa. Crawfordin vuoksi on se säilytettävä. Hänen ei tarvitse saada tietää, ettei tuo isä, jota hän oli kunnioittanut ja rakastanut koko ikänsä, ansaitsekaan hänen kunnioitustaan eikä rakkauttaan. Eikä hän saa ilmaista tätä enoilleenkaan. Tuota vanhaa luurankoa ei saa kaivaa esille haudastaan. Hänen Zoeth-enonsa oli kertonut hänelle muutamia viikkoja sitten, että hän on oppimaisillaan unhottamisen taidon, tahi ellei hän opi sitä, oppii hän ainakin sovinnollisemmaksi. Mary ei ollut ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Zoeth-eno saisi kuulla, että Edgar Farmer elää, ja huomaisi, että hänen poikansa —. Ah, ei, hän ei saa kuulla sitä milloinkaan! Koska hän oli sairas ja tuli luultavasti olemaankin hyvin heikko koko loppuikänsä, voisi tuollainen järkytys tappaa hänet. Mutta kumminkin saa hän sen ehkä tietää ennemmin tahi myöhemmin, ellei salaisuus jää paljastamatta.

Mary ymmärsi selvästi, että hänen velvollisuutensa on säilyttää tuo salaisuus salaisuutena yhä edelleenkin. Hän voi kyllä ehkä ruveta kapinoimaan, hänestä voi ehkä tuntua väärältä ja julmalta, että hän uhraa elämänsä noiden toisten vuoksi, mutta sellainen oli nyt kerta kaikkiaan hänen velvollisuutensa. Koska hän rakasti Crawfordia — ja hän tunsi rakastavansa häntä nyt niin äärettömästi, ettei maailmassa milloinkaan tulisi olemaan hänelle toista rakkautta — oli hänen luovuttava hänestä ja lopetettava tämä suhde heti. Jos hän menettelee niin, ei Crawfordin silloin tarvitse kuulla isänsä rikoksesta mitään, tuo muuten niin välttämätön riita ei uudistu ja hänen uransa ja tulevaisuutensa ovat silloin varmat. Ja Maryn enotkin ovat onnellisia, kun ei tuota luurankoa liikuteta.

Niin, juuri niin on hänen meneteltävä, vaikka se tuntuukin niin vaikealta. Filosofia ei auttanut tässä ollenkaan. Hän oli koettanut sanoa itselleen silloin kun hän oli lopettanut koulunsa, että hän silloin lopettaa myös rakkaussuhteensa. Hän oli koettanut sanoa sen Crawfordillekin, mutta hän oli ollut heikko, koska hän oli kumminkin toivonut. Hän oli ymmärtänyt, että hänen pitää nyt ja ehkäpä vielä vuosikausiakin työskennellä noiden vanhusten kanssa, jotka olivat olleet hänelle isän ja äidinkin asemassa, mutta Crawford oli sanonut odottavansa häntä, ja jonakin päivänä — ehkä —

Mutta nyt hän tiesi, ettei siinä ollut mitään ehkää. Hän ei saa ottaa enää vastaan kirjeitä Crawfordilta eikä hän saa tavata Crawfordia enää milloinkaan. Hänen pitää erota Crawfordista kokonaan ja lopullisesti. Eikä siihen ollut muuta kuin yksi ainoa keino olemassa. Crawford oli sanonut monta kertaa, että ainoastaan Maryn ilmoitus, ettei Mary rakasta häntä, voi estää tuon hänen suunnittelemansa avioliiton. No niin, silloin pitää hänen Crawfordin vuoksi valehdella ja kirjoittaa hänelle niin. Hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, että hän mietittyään asiaa on huomannut, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen tulla hänen vaimokseen.

Kello oli jo melkein kaksi, kun hän teki tuon päätöksen, ja sitten hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan heti Crawfordille ilmaistakseen sen hänelle. Sen jälkeen ei hän tulisi kirjoittamaan Crawfordille enää milloinkaan. Mutta kun aamun sarastus alkoi virrata ikkunoista sisään, istui hän vieläkin paikoillaan ja kirje oli yhä kirjoittamatta. Hän oli kyllä aloittanut sen montakin kertaa, mutta ei ollut saanut sitä lopetetuksi. Hänen oli koetettava uudestaan; hän oli liian väsynyt, liian hermostunut, liian toivoton ja liian järkytetty voidakseen tehdä uuden kokeen sinä aamuna, mutta ennen iltaa aikoi hän sen kumminkin tehdä. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Miksi olikaan hänet valittu kantamaan tätä taakkaa? Mitä hän olikaan tehnyt, että Jumala katsoi hyväksi kiduttaa häntä tällä tavoin?