Eräänä iltana noin viikon kuluttua herra Hamiltonin äkillisestä sairastumisesta sattui Mary olemaan yksinään huoneessaan. Hän oli jälleen lukenut Crawfordin viimeisen kirjeen ja istui nyt tuolissaan koettaen kuvitella tuota kohtausta Crawfordin kuvauksen mukaan. Hän koetti kuvitella Edwin Smithiä, tuota miestä, joka, kuten hänen poikansa oli usein kertonut, täytti tuon pojan jokaisen toivomuksen ja oli kuin henkilöitynyt ystävällisyys ja rakkaus, mutta joka kumminkin oli raivonnut ja riehunut kuin hullu senvuoksi, että hänen poikansa halusi naida hänet, Mary Lathropin.

Hän nousi, aukaisi lipastonsa ylimmäisen laatikon ja haki sieltä käsiinsä herra Smithin valokuvan, tuon, jossa Smith oli ilman partaa ja joka oli otettu hänen sairautensa kestäessä. Crawford oli kirjoittanut ottaneensa tuonkin valokuvan salaa.

»Isän vastenmielisyys valokuvia kohtaan on yhtä voimakas kuin ennenkin», hän kirjoitti. »Hän tappaisi minut siihen paikkaan, jos hän vain tietäisi, että olen näpsäyttänyt kuvan hänestä.»

Tuossa valokuvassa olevan miehen kasvot eivät olleet samanlaiset kuin vanhoissa näytelmäkappaleissa esiintyvien vihaisten ja taipumattomien vanhempien, joilla oli tapana tehdä poikansa perinnöttömiksi ja ajaa tyttärensä sokaisevaan lumimyrskyyn senvuoksi, että he olivat uskaltaneet vastustaa vanhempien järkkymättömiä määräyksiä. Edwin Smith oli kieltämättä kaunis mies, harmaatukkainen tietystikin ja voimakaspiirteinen, mutta kumminkin enemmän ystävällisen kuin ankaran näköinen. Kuten Mary oli sanonutkin nähdessään hänet ensimmäisen kerran, oli hän sen näköinen kuin hänellä olisi ollut kokemuksia. Tässä kuvassa hän oli hyvin vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, mutta se johtui ehkä vain hänen viimeisestä sairaudestaan.

Hän katseli juuri kuvaa, kun Isaiahin ääni kuului oven takaa.

»Kuulehan, Mary-'Gusta», kuiskasi Isaiah. »Et suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, vai mitä? Saanko puhella kanssasi hetkisen?»

»Kyllä, Isaiah», sanoi Mary. »Tulkaa vain sisään.»

Isaiah avasi oven ja tuli huoneeseen. »Minulla ei ole mitään sen erikoisempaa juteltavaa, tulinpahan vain kertomaan, että Debby T. luulee huomaavansa, että Zoeth on hieman parempi tänä iltana», hän sanoi. »Hän sanoi juuri äsken niin ja minä otaksuin, että haluaisit sen kuulla.»

Debby T:llä tarkoitti Isaiah rouva Atkinsia. Mary ymmärsi.

»Kiitoksia, Isaiah», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen kuultuani sen. Kiitoksia, että kerroitte sen minulle.»

»Hyvä on, Mary-'Gusta. Halloo, kenenkä valokuva tuo on?»

Hän oli huomannut Maryn tuolin käsipuulla olevan valokuvan. Hän otti sen käteensä ja tarkasteli sitä. Mary kuuli hänen huohottavan. Kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän Isaiahin tuijottavan kuvaan hyvin hämmästynein ja kauhistunein ilmein.

»No mutta Isaiah!» hän huudahti. »Mikä teitä vaivaa?»

Isaiah, joka ei kääntänyt katsettaan kuvasta, ojensi kuvan toisella kädellään kauemmaksi itsestään ja viittasi kiihkeästi siihen toisella kädellään.

»Jumala meitä kaikkia varjelkoon!» hän huudahti. »Mistä olet tämän saanut?»

»Minkä? Tuon valokuvanko?»

»Niin! Mistä olet saanut sen? Mistä se on ilmestynyt näkösälle?»

»Olen saanut sen postitse. Mutta miksi niin? Mikä nyt on kysymyksessä?»

Isaiah ei vastannut kumpaankaan kysymykseen. Hän ei näyttänyt kuulleen muuta kuin ensimmäisen lauseen.

»Saanut sen postitse!» hän toisti. »Mary-'Gusta Lathrop, oletko koettanut saada selville —. Kuulehan nyt, kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?»

Mary tuijotti häneen. »Kenen kuvan?» hän kysyi. »Mistä te nyt oikeastaan puhuttekaan, Isaiah?»

Isaiah toi vielä kerran kuvan lähemmäksi nenäänsä eikä lopettanut viittaamistaan siihen.

»Kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?» hän toisti. »Mistä, mistä olet sen saanut? Kerro minulle heti!»

Mary tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

»En ymmärrä, pitääkö minun lähteä hakemaan Shad-enoa vai lääkäriä», hän sanoi hitaasti. »Ellette lakkaa hyppimästä ja lopeta tuota käsivarsienne heiluttamista, lähden luullakseni hakemaan molempia. Isaiah Chase, koettakaa nyt käyttäytyä siivosti! Mikä teitä oikeastaan vaivaakaan?»

Isaiah oli oppinut tottelemaan määräyksiä ollessaan vuosikausia laivankokkina. Maryn käskyt tekivät tehtävänsä häneen nähden. Hän laski toisen käsivartensa alas, mutta piti kumminkin valokuvan toisessa tuijottaen siihen, kuin siinä olisi ollut jotakin kauhistuttavaa lumoa, joka sekä hurmasi että peloitti häntä samalla kertaa. Mary ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kiihkoissaan.

»Ed Farmer!» hän huudahti. »Voi minua, mies-raukkaa, kun en ymmärrä, miten —. Sano, eikö tämä ole hänen kuvansa, Mary-'Gusta, vai mitä? Tietysti tämä on! Näenhän sen omilla silmilläni. Herra minua varjelkoon!»

Mary pudisti päätään. »Ellen olisi varma, että olette täysijärkinen, Isaiah», hän sanoi, »ryhtyisin epäilemään. Tuo valokuva on lähetetty minulle Lännestä. Se on muutaman Edwin Smith-nimisen herrasmiehen kuva, henkilön, jota en ole milloinkaan nähnyt. Olen aivan varma, ettette tekään ole nähnyt häntä ikinä. Mutta miten maailmassa se pani teidät käyttäytymään kuin olisitte pakkopaidan tarpeessa, en ymmärrä. Muistuttaako herra Smith mielestänne jotakin tuntemaanne henkilöä?»

Isaiahin suu aukeni ja jäikin siihen asentoon, kun hän katsoi ensin valokuvaan ja sitten häneen.

»Ed — Edwin Smith!» hän toisti. »Edwin Smith! En tunne ketään Edwin Smithiä. Sano nyt vain rehellisesti minulle, Mary-'Gusta, että tuo on Ed Farmerin valokuva.»

Mary nauroi. »Ei tietystikään ole», hän sanoi. »Kuka tuo Ed Farmer sitten on?»

Mutta Isaiah ei vastannut. Hän piti nyt valokuvaa hyvin lähellä nenäänsä, tarkasteli sitä innokkaasti ja mumisi samalla:

»Ellei tämä esitä häntä, on tämä parempi kuva kuin muut ennen näkemäni», kuului muudan hänen hämmästyttävä huomautuksensa. »Minusta tuntuu mahdottomalta, että maailmassa voisi olla kahta niin samannäköistä henkilöä. Ja kumminkin — voin minä nyt nähdä, että tämän miehen tukka on melkein harmaa sen sijaan, että Edin oli tummanruskea. Mutta jos tämä mies on Ed, pitäisi hänen olla — annahan kun minä muistelen — kolmeakymmentä viittä vuotta vanhempi kuin kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ja silloin se lyö yhteen.»

Mary purskahti nauruun.

»Älkäähän nyt särkekö aisoja, Isaiah!» hän sanoi. »Olette aivan mieletön! Minähän sanoin teille jo, että tuon miehen nimi on Smith.»

Isaiah huokaisi. »Oletko aivan varma siitä?» hän kysyi.

»Tietysti minä olen.»

»Silloin on asia ehkä niin. Mutta jos Ed Farmer olisi elänyt kaikki nämä vuodet, lyön vetoa, ettei hänestä voitaisi mitenkään ottaa parempaa valokuvaa kuin tämä on. Nähdessäni sen niin odottamatta säikähdin kovasti.»

»Mutta kuka tuo Ed Farmer sitten on?» kysyi Mary. Nimi ei ollut herättänyt hänessä vielä minkäänlaisia muistoja. Mutta nyt puhuessaan hän sen muistikin. Hänen kasvojensa ilme muuttui.

»Tarkoitatteko —» hän huudahti kiihkeästi. »Isaiah, tarkoitatteko tuota miestä tuossa vanhassa valokuvassa, jonka löysin enon arkusta niin kauan aikaa sitten? Tarkoitan tuota, jota sanoitte roistoksi?»

Isaiah, joka yhä tuijotti herra Smithin kuvaan, vastasi innokkaasti:

»Tarkoitan. Tarkoitan juuri häntä. Tämä mies on hyvin hänen näköisensä tahi hän olisi tämän näköinen, jos hän olisi elänyt näin kauan.»

»Onko hän sitten kuollut?»

»En tiedä. Meistä täällä olevista ei tiedä sitä kukaan. Näin hänet viimeisen kerran päivää ennen tuota tapahtumaa. Muistan sen kumminkin yhtä hyvin kuin eilisetkin asiat. Hän tuli konttorista telakkaan, jossa työskentelin, ja sanoi minulle: 'Isaiah', hän sanoi koputtaen nyrkillään muutaman tynnyrin pohjaan — muistaakseni teki hän sen oikealla kädellään, jossa oli tuo koukistunut sormi, joka murskautui muutaman suolatynnyrin alla eikä milloinkaan enää oiennut — 'Isaiah', hän sanoi, 'nyt on kaunis päivä.' Ja minä vastasin nopeasti, sillä pidin hänestä kovasti, kuten muutkin niihin aikoihin. 'On kyllä', sanoin. 'Tällaisena päivänä voi jokainen mennä lemmittyään tapaamaan.' En tarkoittanut sillä mitään, ymmärrät kai sen, sanoin sen noin muuten vain, mutta se näytti kumminkin säpsähdyttävän häntä. Hän katsoi minuun tiukasti. 'Onko kukaan kertonut sinulle, minne olen menossa?' kysyi hän minulta tiukasti. 'Eikä ole?' sanoin hänelle. 'Kukapa sen olisi tehnyt?' Mutta hän ei vastannut, tuijotti vain minuun. Sitten hän purskahti nauruun ja poistui. En tiennyt silloin, mihin hän oli menossa, mutta tiedän sen nyt, ja piru hänet vieköön. Ja seuraavana päivänä poistui hän — ikuisiksi ajoiksi.»

Hän lopetti puheensa. Mary odotti hetkisen ja kysyi sitten tyynesti: »Poistui minne, Isaiah? Minne hän matkusti?»

Isaiah, joka seisoi pitäen valokuvaa kädessään, säpsähti, kääntyi ja katsoi häneen.

»Mitä sanoitkaan?» hän kysyi.

»Kysyin vain, minne tuo herra Farmer matkusti.»

»Vai sitäkö? Ah, en tiedä. Hän vain matkusti, siinä kaikki. Älä kysele minulta enää muuta. Olen luullakseni puhunut jo liiankin paljon. Kapteeni Shad nylkisi minut elävältä, jos hän tietäisi, että olen puhunut niin paljon kuin olen. Kuulehan, Mary-'Gusta, et saa sanoa mitään tästä kummallekaan heistä, et Zoethillekään. Tämä on näetkös jonkunlainen keskinäinen pieni salaisuus, josta eivät muut tiedä mitään. Tuo kirottu valokuva sai minut vain puhumaan. No, sitä ei nyt voida ihmetelläkään. En ole milloinkaan nähnyt kahta niin samannäköistä ihmistä. Kas niin, kas niin! Hyvää yötä, Mary-'Gusta, hyvää yötä!»

Hän heitti valokuvan lipastolle ja kiiruhti ulos huoneesta. Mary huusi hänen jälkeensä, mutta hän ei halunnut pysähtyä eikä vastata.

Hänen poistuttuaan otti Mary valokuvan jälleen käteensä, istuutui vielä kerran tuolilleen ja tutki kuvaa kauan aikaa. Sitten hän nousi, otti lampun käteensä, poistui huoneestaan ja kulki varpaisillaan kapteeni Shadin huoneen oven sivu kapeille portaille, jotka veivät ullakolle, tuonne hänen vanhaan leikkipaikkaansa.

Hänen leikkikalunsa olivat siellä vielä järjestettyinä säännöllisiin riveihin pitkin seinien vieriä. Rose, Rosette, Minnehaha ja muut nuket istuivat joko tuoleillaan tahi nukkevaunuissa tahi nojautuivat kapteeni Shadin merimieskirstuun. Hän ei ollut milloinkaan vienyt niitä pois näkösiltä. Hänestä tuntui paljon kodikkaammalta, kun hän tiesi niiden odottavan häntä tuolla vanhassa paikassa, vaikka hän ei aikonutkaan leikkiä niillä enää milloinkaan. Lähtiessään kouluun oli hän peittänyt ne lakanalla suojellakseen niitä tomulta, mutta nyt hän oli ottanut lakanan pois ja tomuutti nukkensa joka toinen aamu ennen kauppaan lähtöään. Kuten Shadrach sanoikin, ei kukaan muu kuin Mary olisi ikinä tullut ajatelleeksikaan sellaista. Mutta sen hän teki senvuoksi, että hän oli Mary-'Gusta.

Nuket eivät kiinnittäneet kumminkaan hänen mieltään nyt. Hän hiipi varpaisillaan ullakon poikki varoen sellaisia palkkeja, jotka narisivat enimmän, ja aukaisi tuon vanhan arkun kannen, jonka hän oli avannut ensimmäisen kerran eräänä lauantaina iltapäivällä noin kymmenen vuotta sitten. Hän löysi kannen alapuolella olevan taskun, aukaisi sen ja työnsi kätensä sinne. Hall ja Kumppanin osakkaista otettu valokuva oli vieläkin siellä, sillä hän tunsi koskettavansa siihen kädellään.

Hän vetäisi sen sieltä pois, sulki taskun ja sitten arkun ja hiipi varpaisillaan jälleen portaita alas huoneeseensa. Hän sulki oven, vieläpä lukitsikin sen, jota hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen elämässään, ja sijoitti arkusta ottamansa valokuvan tuon toisen viereen, jonka Crawford oli lähettänyt, voidakseen verrata niitä toisiinsa.

Ja katsoessaan noita molempia valokuvia lakkasi hän ihmettelemästä Isaiahin kummallista käytöstä. Hän ei kummastellut enää ollenkaan, että Isaiah nähtyään herra Smithin samannäköisyyden hämmästyi, eikä ihmetellyt Isaiahin epäilyäkään, kun Isaiah ei ollut tahtonut uskoa, että kuva on otettu kokonaan toisesta henkilöstä eikä tuosta salaperäisestä Ed Farmerista. Sillä tuossa vanhassa kellastuneessa valokuvassa, joka oli otettu »Hall ja Kumppanista, Kalojen Tukkukaupasta», oli Edgar S. Farmer ja tuossa Crawfordin lähettämässä oli Edwin Smith. Mutta vaikka Edgar S. Farmer olikin nuori mies ja Edwin Smith jo yli viidenkymmenen viiden, olivat he melkein samannäköiset. Joka kerta kun Mary oli nähnyt herra Smithin valokuvan, oli hänestä tuntunut aivan varmalta, että hän jolloinkin oli nähnyt miehenkin elävänä. Tässä oli nyt selitys tuohon luuloon — tämä tuossa toisessa valokuvassa oleva mies. Ainoa erotus oli erotus iässä. Edwin Smithin nenä oli aivan samanlainen kuin Edgar Farmerinkin ja leuka ja silmät myöskin. Ja Isaiahhan oli juuri äsken sanonut, että Edgar Farmerilla oli oikeassa kädessään koukistunut sormi, joka oli tullut sellaiseksi murskauduttuaan suolatynnyrin alla. Mary muisti Crawfordin kertoneen hänelle, että Crawfordin isällä on oikeassa kädessään myöskin sormi, joka oli loukkautunut kaivoksessa jo monta vuotta ennen Crawfordin syntymistä.

Sellainen ei voi tietenkään olla mahdollista — ei mitenkään — mutta kumminkin. — Ah, mitähän se tarkoittikaan?