Vasta elokuun lopulla sai Mary Crawfordilta kirjeen, jossa hän kertoi päätöksestään olla odottamatta kauempaa, vaan kertoa rakkaudestaan isälleen. Edwin Smith oli jo paljon parantunut. Näytteeksi lähetti hänen poikansa valokuvan, jonka hän oli ottanut isästään, isän istuessa nurmikolla erään puun juurella heidän kotinsa edustalla. Herra Smith oli kuvassa ilman partaa, joka oli ajeltu pois hänen sairautensa aikana. Ei se eikä sairauskaan olleet muuttaneet häntä sanottavassa määrässä. Hän näytti kyllä laihemmalta ja, mikä oli omituista niissä olosuhteissa, nuoremmaltakin. Kun Mary tarkasteli valokuvaa, tunsi hän voimakkaammin kuin milloinkaan ennen sellaisen mahdottoman vakaumuksen valtaavan itsensä, että hän tavalla tahi toisella oli joskus elämässään tavannut herra Edwin Smithin.

»Senvuoksi onkin minulla seuraavassa kirjeessäni», kirjoitti Crawford, »kerrottavana sinulle paljon uutisia. Ja olen varma, että ne ovat hyviä. 'Kysy isältäsi ensin!' käskit. Tietysti sinä muistat sen, jota minä en ole voinut hetkeksikään unhottaa. Nyt aion kysyä häneltä. Sitten kai sinäkin annat minulle vastauksesi? Eikä se voi olla muuta kuin myöntävä, koska en anna sen tulla toisenlaiseksi.»

Miltä Marystä tuntui, kun hän sai tuon kirjeen, nukkuiko hän vai ei yhtä levollisesti tuon yön kuin muutkin seuraavat ja aiheuttiko Isaiahin palaaminen postikonttorista postinjakeluaikoina sen, että hän rupesi hengittämään hieman nopeammin ja tunsi huumausta — ovat kysymyksiä, joiden vastaukset on arvattava. Sekin kai jo riittää, kun ilmoitamme, ettei hän tuon viikon kuluessa ollut juuri sen kärsimättömämpi eikä levottomampi kuin muulloinkaan, ja kun Isaiah vihdoinkin ojensi hänelle toisen kirjeen, jossa oli Carson Cityn postileima, vapisi sitä vastaanottava käsi niin vähän, ettei Isaiah sitä huomannut.

Hän pisti kirjeen syrjään illaksi, jolloin hän voi lukea sen kaikessa rauhassa yksinään. Silloin hän aukaisi sen ja luki, mitä Crawford oli kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut ainoastaan kieltänyt suostumustaan poikansa suunniteltuun avioliittoon, vaan oli sitäpaitsi tullut niin kummallisesti liikutetuksi ja vastustanut sitä niin hurjasti ja mielettömästi, että Crawford oli melkein taipuvainen uskomaan, että hänen viimeinen sairautensa oli jollakin tavoin pimittänyt hänen järkensä.

»En voi selittää sitä muuten», hän kirjoitti. »Näyttää aivan siltä kuin hän olisi menettänyt järkensä. Ja kumminkin hän näytti hyvin järkevältä ensimmäisen keskustelumme aikana ja melkein koko ajan seuraavankin kestäessä. Silloinkin kun kerroin hänelle, että on olemassa muudan tyttö, johon olen erikoisesti kiintynyt, en huomannut hänessä mitään merkkiä tuosta raivosta, joka puhkesi jälkeenpäin. Vasta sitten kuin rupesin kertomaan hänelle, miten olin tutustunut sinuun South Harnississa, jossa silloin oleskelit, ja juttelemaan, keitä kapteeni Gould ja herra Hamilton ovat, huomasin hänen käyttäytyvän omituisesti. Olin juuri parhaassa vauhdissa koettaessani selittää hänelle, miten toivoton asiani on, ja yrittäessäni saada hänet ymmärtämään, kuinka hirveän onnellinen hänen poikansa olisikaan, jos hänellä olisi vain pieninkin mahdollisuus saada sinun laisesi tyttö vaimokseen, kun kuulin hänen päästelevän omituisia ääniä kurkustaan. Katsoin häneen — en muista kuolemaksenikaan, minne sitä ennen olin katsonut, mutta en ainakaan häneen — ja siinä hän istui nojautuen taaksepäin tuolissaan kasvot niin kalpeina kuin hänen kauluksensa on ja heiluttaen kättään minulle. Luulin hänen olevan tukehtumaisillaan tahi ainakin sairastuneen uudestaan kovasti, ja senvuoksi riensin hänen luokseen, mutta hän viittasi minulle, että pysyisin kauempana. 'Pysähdy! Odota!' hän sanoi tahi änkytti tahi yski, sillä se kuulosti paremminkin murinalta kuin ihmisääneltä. 'Älä tule tänne! Anna minun olla rauhassa! Mitä koetat kertoa minulle? Kuka tuo tyttö on?' Koska hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelottavat minua, kysyin häneltä, mikä häntä vaivaa, mutta hän ei halunnut vastata, vaan käski minun jälleen kertoa, kuka olet. Kerroin hänelle silloin, että olet pastori Charles Lathropin ja hänen puolisonsa Augusta Lathropin tytär, jättämättä mainitsematta äitisi toistakaan avioliittoa kapteeni Marcellus Hallin kanssa. 'Mutta hän kuoli, kun Mary oli seitsenvuotias', jatkoin, 'ja siitä alkaen on hän asunut holhoojiensa luona, noiden kunnon vanhuksien seurassa, jotka ottivat hänet tyttärekseen, nimittäin kapteeni Shadrach Gouldin ja Zoeth Hamiltonin. He asuvat Cape Codissa South Harniss-nimisessä paikassa.' En päässyt etemmäksi, kun hän keskeytti minut. 'Onko hän asunut Zoeth Hamiltonin luona?' hän huusi. 'Zoeth Hamilton! Ah, Jumalani! Lähettikö Zoeth Hamilton sinut luokseni?' Hän sanoi juuri niin. 'Lähettikö Zoeth Hamilton sinut luokseni?' Tuijotin häneen. 'Ei, isä', sanoin heti kun voin puhua. 'Ei, tietystikään. En ole tavannut herra Hamiltonia kuin kerran elämässäni. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Istuudu nyt jälleen. Eikö sinustakin olisi parasta, että kutsuisin lääkärin?' Luulin hänen varmasti tulevan hulluksi. Mutta hän ei halunnut vastata eikä kuunnellakaan minua, vaan katsoi minuun sen sijaan hurjin ja mielettömin ilmein ja sanoi: 'Onko Zoeth Hamilton kertonut sinulle?' 'Hän ei ole kertonut minulle mitään, isä', sanoin niin ystävällisesti kuin suinkin. 'Miten hän olisi voinut tehdä sellaista? Olen melkein outo hänelle. Ja sitäpaitsi, mitä maailmassa siinä sitten olisi ollutkaan kertomista? Tulin luoksesi, koska minulla oli sinulle jotakin kerrottavaa. Aion mennä naimisiin Mary Lathropin kanssa, jos hän vain huolii minusta —'. En päässyt kumminkaan pitemmälle. 'Ei!' hän oikein huusi. 'Ei, ei, ei! Ah, Jumalani, ei missään tapauksessa!' Silloin tuli lääkärikin juosten sisään, saimme isän vuoteeseen ja kaikki loppui siksi päiväksi, paitsi että olin hirveästi liikutettu ja omantunnonvaivaama. Voin huomata lääkärin käytöksestä, että hän luuli minua syylliseksi, ja luultavasti hän otaksuikin, että olin tunnustanut jotakin rikollista isälle, jotakin sellaista, joka oli noin järkyttänyt tuota vanhaa veikkoa. En voinut selittääkään hänelle, koska tuo, mitä olin kertonut isälleni, ei ollut aiottu muiden kuultavaksi.

No niin, hirveästi levottoman yön ja vaikean aamupäivän kuluttua sanoi lääkäri minulle, että isä on jälleen entisellään ja haluaa puhutella minua heti. 'Olen vastustanut sitä niin paljon kuin suinkin', sanoi lääkäri. 'En tiedä, mitä kahinaa teillä oli välillänne eilen, mutta se oli tehdä kokonaan lopun hänestä. Se ei saa kumminkaan uusiutua, muistakaa se!' Koetin vakuuttaa hänelle, etten minä ainakaan pane toimeen minkäänlaista kohtausta, ja menin sitten isäni huoneeseen. Hän oli kyllä kalpea ja sairaan näköinen, mutta hän oli järkevä ja hänen ajatuksensa olivat terävät ja selvät. Hän pani minut kertomaan koko jutun alusta alkaen uudestaan ja teki minulle paljon kysymyksiä. Jouduin totta puhuen oikein tiukkaan ristikuulusteluun. Kun lopetin, oli hänen äänensä tyyni, mutta huomasin hänen kätensä vapisevan, ja näin, miten hän koetti hillitä mieltään. 'Ajattelet siis voivasi mennä naimisiin tuon kaukaisesta idästä kotoisin olevan tytön kanssa?' hän sanoi. 'Aion varmasti!' vastasin. Hän nauroi pakotetusti sillä tavalla, ettei se kuulostanut ollenkaan hänen naurultaan, ja sanoi: 'Luullakseni, poikaseni, menee tuo kyllä pian ohi. Parasta on unhottaa se nyt heti, eikä tuonnempana, jolloin se voi olla jo liian myöhäistä. Oli siunattu asia, että kutsuin sinut kotiin silloin kun sen tein. Sinun on jäätäväkin tänne jatkamaan lukujasi, ja minä koetan myöskin parantua entiselleni. Tulevana kesänä, kun lähdemme kalastusretkellemme, olet jo varmasti unhottanut tuon lemmittysi.' Tuo kuulosti jonkunlaiselta epäröimiseltä hänen puoleltaan eikä se ollut ollenkaan hänen tapaistaan, joten luulin jälleen, että hän on menettänyt järkensä. Katsohan, Mary, en ole pyytänyt isältäni milloinkaan mitään sellaista, jota en ole saanut — en milloinkaan. Nyt en kumminkaan pyytänyt mitään, vaan kerroin hänelle, mitä aioin tehdä, ja hän kohteli minua noin. Vastasin hänelle tyynesti ja kylmästi, etten aio luopua suunnitelmastani, ja ilmoitin hänelle samalla, miten kallis olet minulle. Hän ei halunnut kuunnellakaan puhettani ensin, ja sitten kuin hänen oli pakko, ei hän halunnut myöntyä. Hän rukoili minua sanoen olevansa niin yksinään, minä olen hänen ainoa poikansa, jonka avun tarpeessa hän on, hän ei voi jakaa minua kenenkään kanssa ja niin edespäin. Näiden erikoiskohtien kertominen ei hyödytä kumminkaan mitään. Emme päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaan minä aloin jo lopulta suuttua ja hän hermostua ja huudahdella. Poistuin senvuoksi hänen luotaan, Mary. Tuo tapahtui eilen illalla. Tiesin, että isä on itsepäinen silloin kun hän sellaiseksi rupeaa, ja olin selvillä siitäkin, että hänellä on voimakkaita ennakkoluuloja, mutta en ollut voinut milloinkaan kuvitellakaan, että hän voi käyttäytyä noin minua kohtaan. Ja olen varma, ettei hän sitä tekisikään, jos hän vain olisi entisellään. En puhu senvuoksi hänelle mitään koko asiasta pariin päivään. Sitten kuin hän hieman paranee, kuten toivon hänen pian tekevän, keskustelen hänen kanssaan vielä kerran. Mutta sinun pitää kumminkin ymmärtää, Mary kultaseni, että päätökseni oli jo tehty, ennenkuin rupesin puhumaankaan hänelle asiasta. Hänen puheensa ja hänen tekonsa eivät voi aikaansaada minkäänlaista muutosta meidän keskinäiseen suhteeseemme. Tiedän sinun täyttävän velvollisuutesi uskollisesti ja sen teen minäkin. Haluan olla isäni mieliksi 'joka säällä'. Jos tiedän hänen olevan oikeassa pyytäessään minua tekemään jotakin tahi jättämään sen tekemättä, ja vaikka tiedänkin hänen olleen väärässä pyytäessään jotakin muuta, koetan olla hänelle mieliksi ja tehdä siten kuin hän haluaa. Mutta en tässä.

Rakastan kyllä isääni, Jumala sen tietää, mutta rakastan sinuakin, Mary, ja kuten olen sanonut itselleni joka päivä eroamisemme jälkeen, aion mennä naimisiin kanssasi, jos vain huolit minusta, ja mitä isääni tulee, toivon, että minulla on sinulle päivän tahi parin kuluttua kerrottavana parempia uutisia.»

Mary luki yhä uudestaan tuon pitkän kirjeen. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan kirje sylissään ja rupesi miettimään. Hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, oli käynyt aivan niinkuin hän oli ennustanutkin: ettei Edwin Smithiä, tuota varakasta, mielivaltaista ja oikullista liikemiestä, joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja jolla oli omat kummalliset ennakkoluulonsa ja vain yksi ainoa poika, jonka tulevaisuus oli epäilemättä lopullisesti ja suurenmoisesti suunniteltu, voitu pyytää, että hän tyynesti luopuisi noista suunnitelmistaan ja antaisi poikansa mennä naimisiin tuon kaukaisesta idästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa. Mary oli aavistanut niin paljon jo heti alussa eikä hän ollut milloinkaan yhtynyt Crawfordin järkkymättömään luottamukseen, että Crawfordin isä suostuu empimättä heidän liittoonsa. Hän oli senvuoksi valmistautunutkin lukemaan, että Crawfordin isä on kieltäytynyt myöntymästä.

Mutta valmistautuminen johonkin mahdollisuuteen on aivan eri asia kuin varmuuden saaminen siitä. Maryn oli nyt katsottava totuutta silmiin. Ellei herra Smith muuta mieltään, jossa asiassa mahdollisuudet olivat kymmenen yhtä vastaan, riitautuu hän poikansa kanssa. Crawford oli perinyt osan isänsä itsepäisyydestä ja oli hyvin päättäväinen, sen Mary tiesi. Hän rakasti Marya ja hän tarkoittikin, mitä hän sanoi. Jos Mary vain haluaisi ottaa hänet, menisi hän naimisiin Maryn kanssa isän vastustuksesta huolimatta. Mary tunsi olevansa ylpeä ja onnellinen tietäessään sen. Mutta Marykin oli päättäväinen ja hänkin oli tarkoittanut totta puheellaan. Hän ei halunnut ruveta isän ja pojan eroamisen syyksi. Ja sitäpaitsi oli hänen aikomuksensakin mennä avioliittoon siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä nykyään ei hän voinut ajatellakaan poistumista South Harnissista.

Mitä hänen oli tehtävä? Tämä oli ikävää Crawfordille, tuolle poika-raukalle, jos se oli ikävää hänellekin. Ei kukaan muu kuin hän voinut ymmärtääkään, miten ikävää. Crawford kirjoittaisi hänelle jälleen, että hänen päätöksensä oli muuttumaton, rukoilisi häntä ilmaisemaan rakkautensa ja pyytäisi häntä odottamaan. Ja hän tahtoikin odottaa. Ah, miten mielellään ja iloisesti hän odottaisikaan, jos hän vain tietäisi tekevänsä oikein salliessaan Crawfordin odottaa häntä! Jos hän vain olisi tiennyt varmasti, että hän salliessaan Crawfordin luopua isänsä rakkaudesta, kodistaan, rahoistaan ja kaikesta siitä, mitä rahalla voidaan ostaa, tekee oikein, olisi hän sallinut sen tapahtua. On rakkautta, joka vaatii, mutta on sellaistakin lempeä, joka antaa vaatimatta mitään takaisin. Tuo viimeksi mainittu on jalompaa rakkautta, ja Maryn oli juuri sellaista. Hän oli kirjoittanut Crawfordille, ettei hän ehkä vielä ole oikein varma tunteistaan Crawfordia kohtaan. Se ei ollut kumminkaan totta. Hän oli varma, mutta koska hän pelkäsi, että Crawford saatuaan sen tietää tekee jonkun suuren uhrauksen hänen vuokseen, ei hän halunnut ilmaista sitä Crawfordille.

Mitä hänen olikaan tehtävä? Hän mietti, kuten tuolla pienellä Mary-'Gustallakin oli ollut tapana miettiä pieniä vaikeuksiaan tässä samassa huoneessa. Mutta hänen mietteittensä tulos oli hyvin epätyydyttävä. Hän ei voinut ryhtyä nyt mihinkään, hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, kunnes Crawford jälleen kirjoittaisi. Sitten hänkin aikoi vastata.

Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyheliinalla ja luki kirjeen uudestaan. Siinä oli paljon sellaistakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli melkein taipuvainen yhtymään Crawfordin mielipiteeseen, että sairaus oli vaikuttanut herpaisevasti Crawfordin isän järkeen. Miksi hän oli suhtautunut niin välinpitämättömästi uutiseen, että hänen poikansa oli rakastunut, ja kumminkin suuttunut niin kovasti sitten saatuaan tietää poikansa lemmityn nimen? Herra Smith ei tuntenut häntä, Mary Lathropia, joten tuossa vastenmielisyydessä ei voinut olla mitään henkilökohtaista. Ja mitä hän oli mahtanut tarkoittaakaan kysymällä, oliko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen? Sellainenhan oli aivan mieletöntä! Zoeth ja Shadrach olivat kyllä keskustelleet Maryn kanssa Crawfordin Lännessä asuvista omaisista, mutta noin vain ylimalkaan kuin aivan vieraat henkilöt, jollaisia he tietysti olivatkin. Kaikki oli hyvin omituista, mutta kumminkin selitettävää, jos ajateltiin, että herra Smith oli silloin ollut heikko, sairas ja ehkä hourailevakin. Hän ei saanut ajatella koko asiaa nyt enää tällä kertaa — se on, hänen oli koetettava olla sitä ajattelematta. Hän ei saanut murtua eikä hän missään nimessä saanut saattaa enoja sellaiseen luuloon, että hän oli huolissaan. Hänen pitää karkoittaa se kokonaan mielestään, kunnes Crawfordin seuraava kirje saapuu.

Mutta tuota kirjettä ei kuulunutkaan. Se viikko kului ja sitten toinenkin, mutta Crawfordilta ei tullut sanaakaan. Maryn levottomuus lisäytyi. Joka kerta kun Isaiah toi postin, odotti hän saavansa häneltä kirjeen tuolla tutulla käsialalla kirjoiteltuine osoitteineen, mutta ei saanutkaan. Hän alkoi hermostua, niin, melkeinpä pelätäkin. Mutta silloin tapahtui jotakin, jonka aiheuttama järkytys karkoitti kaiken muun hänen mielestään ja muutti tuon pelon toisenlaiseksi.

Oli tiistai ja kello oli yksi päivällä. Mary ja kapteeni Shadrach olivat syöneet aikaisen päivällisen ja palanneet kauppaan. Heidän tultuaan läksi Zoethkin kotiin saadakseen jotakin suuhunsa. Liike, joka oli ollut melko vilkasta viime aikoina, oli juuri silloin lamassa, ja Shadrach ja Mary juttelivat keskenään. Äkkiä he kuulivat kumminkin nopeita askelia kadulta.

»Kukahan sieltä nyt tulee sellaista vauhtia?» sanoi kapteeni nojautuen laiskasti ikkunanpieleen. »Onko kaupungin pumppu syttynyt palamaan vai hakeeko joku lääkäriä?»

Hän nojautui katsomaan, jolloin hänen velttoutensa katosi.

»Tulimmainen sentään», hän huudahti poistuen ovelle, »Isaiahhan sieltä tulee, ja hän juoksee niinkuin hänellä olisi piru kintereillä! Hoi, Isaiah, mikä nyt on hätänä?»

Isaiah hyökkäsi kuistin portaita ylös ja nojautui horjuen ovenpieleen. Hänen kasvonsa olivat niin punaiset, että oli ihme, ettei hän hikoillut sappea, kuten kapteeni sitten jälkeenpäin huomautti.

»Minä, minä —» hän änkytti. »Voi, herranen aika! Mitä minun pitää tehdä? Hän on pitkänään lattialla ja — ja —. Voi minun päiviäni! Olen aivan pyörällä päästäni! Mitä minun on tehtävä?»

»Puhua!» karjaisi kapteeni. »Puhu ja käytä loput hengestäsi siihen! Mitä on tapahtunut? Anna nyt vain kuulua!»

»Hän on aivan yksinään siellä!» huohotti Isaiah. »Hän ei voi enää puhuakaan, vaikeroida vain. En tiedä, vaikka hän olisi jo kuollutkin.»

»Kuka on kuollut? Kuka, kuka, kuka?» Vihastunut kapteeni tarttui kokkinsa takinkaulukseen ja pudisteli häntä melko kovasti. »Kuka on kuollut?» hän karjui. »Joku kuolee kyllä varmasti muutamien minuuttien kuluttua, ellet puhu suutasi puhtaaksi. Sinähän puhiset kuin röhkivä sika. Mitä on tapahtunut?»

Isaiah nieleskeli, huohotti ja heilutteli toivottomasti käsiään. »Päästäkää minut irti!» hän vastusteli. »Zoeth on yhdessä läjässä keittiön lattialla. Hän sai jonkunlaisen kohtauksen.»

»Herra siunatkoon!» huudahti Shadrach ja kiiruhti ovesta kadulle. Mary seurasi häntä ja muutamia minuutteja myöhemmin seurasi Isaiah Marya. Kauppa jäi niin ollen pitämään huolta itsestään.

He löysivät Zoeth-raukan keittiön lattialta, ei nyt aivan yhdessä läjässäkään, vaan osittain nojautumassa muutamaan keittiön tuoliin. Hän oli tajuissaan, mutta voi puhua vain hyvin vaikeasti. He kantoivat hänet makuuhuoneeseen, ja Isaiah sai rientää noutamaan lääkäriä. Kun lääkäri saapui, tutki hän sairaan hyvin tarkasti ja poistui sitten sairashuoneesta hyvin vakavan näköisenä.

»Teidän pitää hankkia hoitajatar», hän sanoi. »Tuo ei ole nopeasti ohimenevää sairautta. Hän on saanut lievän halvauskohtauksen, mutta en tiedä ollenkaan, mikä sen on aiheuttanut. Onko herra Hamilton pelästynyt tahi säikähtänyt jotakin, vai onko hänen mieltänsä muuten järkytetty?»

Kukaan ei sanonut tietävänsä sellaisesta mitään. Kun Isaiahilta kysyttiin, kertoi hän Zoethin tulleen syömään päivällistä ja ottaneen tultuaan häneltä aamupostin.

»Hain sen itse tuolta postikonttorista», sanoi Isaiah. »Se sisälsi pari Hamilton ja Kumppanille tullutta kirjettä, jonkun hintaluettelon, muutaman kiertokirjeen tapaan laaditun ilmoituksen Sen-ja-Sen keksimästä hevoslinimentistä ja — ja — niin, siinä oli kai myös joku kirje Zoethille itselleenkin. Hän otti ne kaikki ja istuutui tuonne keittiöön lukemaan niitä. Minä menin ruokasaliin. Sitten en muista mitään, ennenkuin kuulin hänen huudahtavan 'Jumalani!' enkä mitään muuta.»

»Puhut joutavia, Isaiah!» sanoi kapteeni Shadrach. »Olet poikennut pois suunnastasi. Zoeth ei ole milloinkaan sanonut niin. Minä puhun niin, vaan ei hän.»

»Mutta hän teki sen kumminkin tällä kertaa», sanoi Isaiah itsepäisesti. »Käännyin ja katsoin ovesta häneen, kun hän seisoi keskellä keittiön lattiaa. Minusta näytti aivan siltä kuin hänellä olisi ollut kädessään valkoinen paperipalanen. Ja sitten, ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan, hän ikäänkuin vaikeroi ja vaipui yhteen kasaan lattialle, kuten jo äsken kerroinkin. En voinut saada häntä nousemaan, en puhumaan enkä tekemään muutakaan. Hän virkistyi kai kumminkin sen verran sen jälkeen kuin poistuin hänen luotaan, että hän voi ryömiä tuon tuolin luo ja nojautua siihen.»

Hevoslinimenttiä koskeva kiertokirje ja hintaluettelo olivat vieläkin keittiön pöydällä aivan siinä paikassa, johon herra Hamilton oli ne laskenutkin. Siellä olivat myöskin nuo pari Hamilton ja Kumppanille osoitettua kirjettä. Mutta tuosta kirjeestä, joka Isaiahin sanojen mukaan oli osoitettu suoraan Zoethille, ei näkynyt jälkeäkään.

»Oletko varma, että niiden joukossa oli sellainenkin kirje?» kysyi Mary.

Isaiah ei ollut varma, se on, hän ei ollut varma mistään asiasta enemmän kuin minuutin kerrallaan. Seuraavan minuutin kuluessa voi hän jo luulla, että hän oli erehtynyt. Ehkä hänen isäntänsä saikin tuon kirjeen eilen tahi toissapäivänä tahi jolloinkin viime viikon kuluessa.

Nyt menetti kapteeni Shadrach kärsivällisyytensä.

»Se ei nyt varmastikaan tapahtunut viime kiitospäivänä, vai mitä?» hän tiukkasi. »Oletko sinä varma mistään? Oletko varma iästäsikään?»

»En olekaan, Herra paratkoon!» sanoi Isaiah toivottomasti. »Olen ollut niin suunniltani aina siitä asti, kun katsoin tuonne keittiöön ja näin tuon mies-raukan makaavan lattialla, etten ole varma mistään muusta kuin siitä, etten ole varma mistään.»

»No niin, en tiedä, voinko olla sinulle vihoissanikaan sen vuoksi, Isaiah», murahti kapteeni. »Mitä taasen tuohon kirjeeseen tulee, on minusta samantekevää, onko sellainen ollut olemassa, vai ei. Miksi haluat sen tietää, Mary?»

Mary epäröi. »Ehkä puhun tyhmästi», hän vastasi, »mutta kun lääkäri sanoi jotakin sellaista, että jonkunlainen mielenliikutus on aiheuttanut tämän kauhean asian, ajattelin, että ehkä tuossa kirjeessä on ollut jotakin, joka on järkyttänyt Zoeth-enoa. On tietysti aivan mahdotonta, että siinä on ollut sellaista.»

Shadrach pudisti päätään.

»Niin minustakin», hän sanoi. »En voi uskoa, että hän on saanut sellaisen kirjeen. Kuka sellaisen olisi voinutkaan kirjoittaa? Hänellä ei ole muita sukulaisia kuin muutamia pikkuserkkuja. Emme saa nyt kumminkaan lopettaa arvailuamme. Haen tuon kirjeen pian käsiini, jos nyt sellainen on saapunut ja jos satun sen muistamaan. Nyt on meidän hankittava hoitajatar hänelle.»

Hoitajatar saatiinkin, muudan rouva Deborah Atkins Ostablesta. Hän saapui samana iltana kimpsuineen ja kampsuineen ja rupesi hoitamaan sairasta. Deborah ei ollut mikään kaunotar, koska hän oli jo vanhahko ja — kuten kapteeni Shadrach sanoi — rakennettu enemmän rahti- kuin huvilaivaksi, mutta hän oli järkevä ja hyvin toimeensa sopiva. Hänen vaatimuksensakin olivat melko kohtuulliset, vaikka sillä asialla ei ollut mitään tekemistä hänen valitsemisessaan.

»Viis siitä, mitä se maksaa», sanoi Mary. »Hanki vain niin taitava kuin voit saada. Muista, että Zoeth-eno on sellaisen tarpeessa.»

Shadrachin ääni vapisi hieman, kun hän vastasi:

»En minä sitä luullakseni unhotakaan. Zoeth ja minä olemme purjehtineet yhdessä monta vuotta, ja minun pitäisi oikeuden mukaan ensin tulla hylyksi, jos nyt sellainen tulee kysymykseen. Kaikki käyttämäni rahat ovat olleet hänen ja loput on uskottu minulle velaksi. Mutta, kas niin, älkäämme olko pahoillamme, Mary-'Gusta», lisäsi hän toivovammasti. »Ei meistä kumpikaan vielä kuole. Haalaamme Zoethin taasen kannelle parin viikon kuluttua puhaltamaan pilliinsä.»

Mutta pian kumminkin selveni kaikille, kapteenillekin, että monta kertaa pari viikkoa saa kulua, ennenkuin herra Hamilton voi nousta kannelle jälleen, puhumattakaan pilliin puhaltamisesta. Hän makasi päiväkausia melkein tajutonna, houraili joskus ja puheli hyvin harvoin tietämättä nähtävästi ollenkaan, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.

»Luullakseni hän kumminkin paranee», sanoi lääkäri. »Mutta se tulee käymään hitaasti.»

Mary ei puhunut enää tuosta kirjeestä, josta Isaiah ei ollut muistanut mitään varmaa. Hän unhotti sen todellakin kokonaan, kuten kapteeni Shadrachkin. Zoethin sairauden aiheuttamat huolet ja kaupan hoitaminen riittivät karkoittamaan kaiken muun heidän mielestään.

Ja sitäpaitsi oli Maryllä omiakin huolia, sellaisia, joita hän ei voinut ilmaista muille. Crawfordin viimeisen kirjeen saapumisesta oli kulunut jo kolme viikkoa, tuon kirjeen, jossa Crawford oli kertonut noista kohtalokkaista keskusteluistaan isänsä kanssa, eikä vieläkään kuulunut sanaakaan häneltä. Mary ei voinut ymmärtää hänen vaitioloaan. Turhaan kutsui hän filosofiaansa avukseen koettaessaan ajatella, että se olikin parasta, ettei hän milloinkaan enää kuulekaan Crawfordista mitään, parasta, että sellainen rakkaussuhde, joka ei voi loppua onnellisesti, loppuu heti, parasta, että Crawfordkin suhtautuu asiaan samoin kuin isäkin, parasta Crawfordillekin sen vuoksi, että silloin Crawfordin tulevaisuus muodostuu helpoksi ja onnelliseksi. Mary ajatteli tuota kaikkea, mutta huomasikin sitten hetken kuluttua arvailevansa, miksi Crawford ei kirjoita, ja kuvittelevansa kaikenlaisia surkuteltavia tapahtumia, joista hän tunsi olevansa vastuussa.