Ihmiset vanhentuivat Cape Codissakin, missä kiirettä — lukuunottamatta kesävieraiden autoja — ei katsottu soveliaaksi ja mihin Ajan luultiin asettuneen lepäämään. Tuomari Baxter, Ostablen johtava lakimies, oli elänyt rauhallisesti ja mukavasti ne vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän Marcellus Hallin asianajajana oli lukenut tuon hämmästyttävän kirjeen Hamilton ja Kumppanin omistajille. Hän oli nyt seitsenkymmenvuotias ja hänen selkänsä takana sanoivat Ostablen asukkaat häntä »Vanhaksi tuomari Baxteriksi». Mutta vaikka hänen silmälasinsa olivatkin väkevämmät kuin siihen aikaan, eivät hänen henkiset voimansa olleet kumminkaan huomattavasti heikentyneet ja hän käveli yhtä tarmokkain, ellei juuri niin nopein, askelin. Kun tuomari tuossa yhdentoista aikana aamupäivällä sen päivän seuraavana päivänä, jolloin Mary oli ollut Howeilla päivällisellä, kuuli jonkun tulevan konttorihuoneistonsa, joka oli Ostablen kaupungintalon vieressä, etumaiseen huoneeseen, nousi hän toisessa huoneessa olevasta tuolistaan ja odottamatta konttoristinsa ilmoitusta, kuka tulija on, avasi oven itse.

Vieras, jonka kysymyksiin konttoristi juuri vastaili tahi olisi ainakin vastannut sitten kuin hänen pelonsekainen ihastuksensa olisi haihtunut, oli eräs nuori neiti. Tuomari katsoi häneen ensin silmälasiensa yli ja sitten niiden läpi tullen sellaiseen tulokseen, että vieras oli outo. Hän tuli lähemmäksi.

»Minä olen tuomari Baxter», hän sanoi. »Haluatteko puhutella minua?»

Neiti kääntyi häneen päin. »Kyllä», hän vastasi vaatimattomasti. »Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, jos teillä vain on aikaa.»

Tuomari epäröi hetkisen. Viime viikolla oli muudan itsepäinen ja liukaskielinen nuori neiti saanut hänet tilaamaan »Kuuluisien Lakimiesten Elämäkertoja»-nimisen teoksen, jonka sai maksaa kolmessakymmenessäviidessä osassa, kaksi dollaria kerrallaan. Rouva Baxter oli ennustanut, että tuo kirja tulisi olemaan paljasta roskaa, ja hänen miehensä, vaikka hänestä nuo elämäkerrat tuntuivatkin mielenkiintoisilta, yhtyi kumminkin salaa hänen mielipiteeseensä. Senvuoksi hän epäröi. Mutta tuo nuori nainen, joka selvästi huomasi hänen epäröimisensä, lisäsi:

»Ellei teillä ole aikaa juuri nyt, voin odottaakin. Tulin keskustelemaan kanssanne eräästä asiasta saadakseni muutamia lainopillisia neuvoja.»

Tuomari Baxter koetti olla sen näköinen kuin ei sellaista ajatustakaan, että vieras olisi voinut tulla muussakin tarkoituksessa, olisi voinut juolahtaa hänen mieleensäkään.

»Tietysti minulla on aikaa», hän sanoi nopeasti ja lisäsi: »Ettekö halua tulla sisään?»

Neiti tuli tuomarin yksityiskonttoriin. Tuomari seurasi häntä ja sulki oven. Hänen kirjurinsa tuijotti toivovasti ainakin minuutin tuohon oveen, huokaisi sitten raskaasti ja ryhtyi jälleen työhönsä kirjoittamaan otetta muutamasta talouskalujen luettelosta, talouskalujen, jotka olivat kuuluneet viimeiselle kaivatulle. Hän oli testamentannut ne, sekä erityisesti että henkilökohtaisesti, Herra tiesi kuinka monelle serkulleen, ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa polvessa.

Päästyään yksityiskonttoriinsa pyysi tuomari vierastaan istuutumaan. Neiti otti vastaan hänen tarjoamansa tuolin ja sanoi:

»Ette luullakseni muista minua, tuomari Baxter. Olen Mary Lathrop.»

Tuomari hämmästyi. Nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta hän ei tuntenut sen omistajaa.

»Ehkä muistatte minut sitten kuin sanon teille koko nimeni», sanoi vieras. »Olen Mary Augusta Lathrop. Ehkä tekin sanoitte minua Mary-'Gustaksi, kuten useimmat muutkin ihmiset.»

Silloin tuomari muisti ja hänen hämmästyksensä oli ääretön.

»Mary-'Gusta Lathrop!» hän toisti. »Oletteko todellakin Mary-'Gusta? Minusta tuntuu sellainen melkein mahdottomalta. Mutta nyt kun katson tarkemmin, huomaan sen olevan totta. Herra varjelkoon sieluani ja ruumistani. Mitä sinulle kuuluu? En ole nähnyt sinua luullakseni seitsemään tahi kahdeksaan vuoteen. South Harniss on kyllä vain muutamien penikulmien päässä, mutta minä alan jo vanhentua enkä matkustele niin paljon kuin ennen. Olen hyvin iloinen saadessani puhutella sinua nyt. Kuinka kapteeni Gould ja herra Hamilton jaksavat? Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit. Ulkomuotosi on paras vastaus siihen.»

Mary kiitteli häntä sanoen voivansa hyvin. Hän lisäsi, että enotkin voivat hyvin, tahi ainakin voivat, kun hän viimeksi oli heidän luonaan.

»Olen matkalla kotiin heidän luokseen nyt», hän sanoi. »Olen käynyt koulua Bostonissa, nämä pari viimeistä vuotta. Lähdin sieltä tänä aamuna junassa tänne, koska halusin välttämättä puhutella teitä, tuomari Baxter. Eilen illalla minulle kerrottiin jotakin, joka, jos se on totta, on —»

Hän puri huultaan. Hän ponnisteli nähtävästi toivottomasti voidakseen hillitä mielensä. Tuomari hämmästyi ja tuli pahoilleen.

»No mutta, Mary!» hän huudahti. »Otaksun, että saan sanoa sinua Maryksi vieläkin, sillä olenhan vanhin ystäväsi. Mikä sinua vaivaa? Mitä sinulle kerrottiin? Miksi halusit puhutella minua?»

Mary oli saanut mielensä tyyntymään nyt, mutta hänen vakavuudestaan ei voitu erehtyä.

»Kuulin jotakin, joka koskee minua ja enojani ja joka hämmästytti ja säikähdytti minut kokonaan», hän sanoi. »En voi sitä juuri uskoakaan, mutta minun on kumminkin saatava selville, onko se totta vai valetta. Minun on saatava se selville heti! Voitte kertoa minulle totuuden, tuomari Baxter, jos vain haluatte. Senvuoksi tulin tänne tänään. Tahdotteko kertoa sen minulle? Lupaatteko, että vastaatte kysymyksiini, kaikkiin niihin, rehellisesti ja peittelemättä? Lupaatteko minulle sen?»

Tuomari näytti hämmästyvän ja joutuvan yhä enemmän hämilleen. Hän hieroi leukaansa ja hymyili epäilevästi.

»No niin, Mary», hän sanoi, »luullakseni voin luvata sen. Vastaan kysymyksiisi rehellisesti, mutta voin tuskin luvata vastata niihin, ennenkuin tiedän, millaisia ne ovat. Me lakimiehet saamme kuulla niin paljon salaisuuksia, että meidän pitää olla hyvin varovaisia.»

»Tiedän sen, mutta tähän salaisuuteen olen minäkin osallinen. Se kiinnittää mieltäni nyt enemmän kuin mikään muu. Minun pitää saada selville koko totuus. Ellette te halua ilmaista sitä minulle, on minun otettava se selville jotenkin muuten. Lupaatteko kertoa?»

Tuomari Baxter hieroi jälleen leukaansa.

»Eikö mielestäsi olisi johdonmukaisempaa, että ryhtyisit kyselemään?» hän ehdotti.

»Kyllä. Teen sen. Kuinka paljon rahaa oli isäpuolellani, kapteeni Marcellus Hallilla, kuollessaan?»

Tuomari lopetti leukansa hieromisen ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn.

»Miksi haluat saada sen tietää?» kysyi hän hetkisen kuluttua.

»Muuten vain. Senvuoksi, että se on minulle hyvin tärkeää. Minulla on oikeus siihen. Oliko hän rikas mies?»

»Ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Kaukana siitä.»

»Oliko hän sitten aivan köyhä?»

»Mary, en ymmärrä todellakaan, miksi —»

»Mutta minä ymmärrän. Ah, tuomari Baxter, älkää nyt luulko, että kyselen tätä itsekkäissä tarkoituksissa. En tee tätä senvuoksi, en todellakaan! Olen koko ikäni, aina siitä asti kun aloin ymmärtää sellaisia asioita, ollut siinä luulossa — minulle on uskoteltu, että isäpuoleni jätti minulle perinnöksi suuren omaisuuden — että minulla on tarpeeksi rahaa maksaakseni enoilleni asunnostani, vaatteistani ja ruoastani ja nyt näiden parin viime vuoden kuluessa opinnoistani Bostonissa. En olisi milloinkaan, kuuletteko, en milloinkaan, suostunut lähtemään tuohon kouluun, jos olisin tiennyt, etten itse voi maksaa kustannuksia. Tiesin, etteivät enoni ole rikkaita, ja ymmärrän, etteivät he voi suorittaa niitäkään kuluja, joita kasvatukseni jo sitä ennen oli vaatinut. Ja nyt eilen illalla minulle kerrottiin, että he ovat vaikeassa rahapulassa, minkä vuoksi heidän ehkä on pakko tehdä vararikko, ja kaikki tämä vain senvuoksi, että he ovat kuluttaneet rahansa minun hyväkseni, uhranneet itsensä, mukavuutensa ja onnensa senvuoksi, että 'holhokki, jolla on kohtuuttomat vaatimukset', voisi saada vertaisiaan paremman kasvatuksen, kuten tuo herrasmies, joka kertoi minulle tämän, sanoi. Hän ei tietysti aavistanutkaan, että hän puhui juuri tuolle holhokille», hän lisäsi surullisesti hymyillen. »Ettekö nyt ymmärrä, tuomari, että minun pitää saada tietää totuus — peittelemättä?»

Hän pani sylissään lepäävät kätensä ristiin, mutta avasi ne jälleen heti. Tuomari laski omansa rauhoittavasti niille.

»Kas niin, kas niin, kultaseni», hän sanoi tyynnyttävästi. »Mitä puhetta tuo nyt on, ettei enojesi liike menesty? Se ei voi olla mahdollista, vai mitä? Kerro nyt minulle koko asia niin kuin se kerrottiin sinullekin.»

Mary kertoi sen mainiten lopuksi vielä Isaiah Chasen kirjeestä.

»Kuten tästä nyt kuulette, täytyy asioiden siellä olla aivan hullusti», hän sanoi. »Isaiah ei olisi milloinkaan kirjoittanut, ellei se olisi totta. Minusta tuntuu hirveän vaikealta ajatellakaan sitä, että sillä aikaa kuin minä huvittelin Euroopassa ja koulussa, he olivat sellaisessa ahdingossa ilmaisematta sitä kenellekään. Se tuntuu vallan kauhealta, kun tiedän, miten suuresti he ovat olleet apuni tarpeessa. Mutta jos se osoittautuu todeksi, että olen tuhlannut tuolla Bostonissa heidän rahojaan, joitta he eivät ole mitenkään voineet tulla toimeen, niin —. Kertokaa nyt minulle, tuomari Baxter, olkaa nyt niin kiltti. Onko minulla ollenkaan omia rahoja? No, sanokaa nyt.»

Tuomari nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja hän läjähytti aina kääntyessään oikealla kädellään reiteensä. Käveltyään huoneen poikki seitsemän tahi kahdeksan kertaa istuutui hän jälleen tuoliinsa ja katsoi vierastaan silmiin.

»Mary», hän sanoi, »jos otaksutaan, että tämä juttu enojesi rahallisista ja liikehuolista on totta, niin millaisiin toimenpiteihin aiot ryhtyä?»

Mary kesti hänen katseensa urhoollisesti. Hänen silmänsä olivat kosteat, mutta hän ei epäröinyt ollenkaan vastatessaan:

»Jään kotiin ja koetan auttaa heitä niin paljon kuin vain voin», hän sanoi. »Silloin loppuvat oloni Bostonissa ja koulunkäyntini. He tarvitsevat minua tuolla kotona ja minä matkustankin sinne jäädäkseni sinne kokonaan.»

»Huolimattako siitä, sinunko vai heidänkö rahoja on käytetty opintojesi aiheuttamiin kustannuksiin?»

»Niin. En olisi tietysti milloinkaan suostunutkaan lähtemään sinne, ellen olisi ollut siinä luulossa, että saan itse suorittaa kustannukset. Tuomari, ette ole vielä vastannut kysymykseeni, ja kumminkin minusta tuntuu, että olette tehnyt sen. Nuo kustannukset suoritettiin heidän varoistaan, eikö niin?»

Tuomari Baxter vaikeni hetkiseksi, kuin harkitakseen lopullisesti asiaa. Sitten hän nyökäytti päätään vakavasti.

»Niin, Mary», hän sanoi, »kyllä siihen on käytetty heidän rahojaan ja todellisuudessa on melkein kaikki menot elämäsi aikana suoritettu heidän varoistaan. Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton eivät ole ehkä maailman parhaita liikemiehiä, mutta he ovat kumminkin ehdottomasti parhaimpia ihmisiä sekä liike- että muissakin asioissa, mitä seitsemänkymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana tässä maailmassa olen tavannut. Luullakseni on ehkä hyväkin sinulle, että saat kuulla, miten hyviä he ovat olleet sinua kohtaan. Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.»

Hän aloitti alusta, Marcellus Hallin hautauspäivästä, jolloin hän oli lukenut tuon kirjeen Shadrachille ja Zoethille, joka uskoi Mary-'Gustan heidän hoitoonsa. Hän kertoi Marcelluksen onnettomista liikeyrityksistä, joissa Marcellus menetti melkein koko omaisuutensa, ja ilmoitti, että sittenkuin kiinnitys oli maksettu, jäi jäljelle vain muutamia satoja luultujen tuhansien asemesta.

»Erehdyksien välttämiseksi ilmoitan sinulle, Mary», hän sanoi vakavasti, »että enosi tiesivät pennilleen, paljonko sinulle jäi rahaa perinnöksi, kun he päättivät ottaa sinut luokseen. He ottivat sinut kasvatikseen yksinkertaisesti sinun oman itsesi vuoksi, koska he rakastivat sinua niin suuresti, eivätkä senvuoksi, että he luulivat ansaitsevansa holhoojantoimellaan. He ovat maksaneet kaikki menosi parin viime vuoden kuluessa ja voit olla aivan varma siitä, etteivät he ole nurisseet senvuoksi ollenkaan. Kun puhuttelin kapteeni Gouldia viimeksi, loisti hän aivan tyytyväisyydestä senvuoksi, että hänen tyttönsä on paras ja viisain Ostablen piirikunnassa, ja herra Hamilton —»

Mutta Mary keskeytti hänen puheensa. »Voi, älkää nyt viitsikö!» hän sanoi änkyttäen. »Älkää kertoko nyt mitään minulle vähään aikaan, sillä haluan ajatella.»

»Minulla ei olekaan enää juuri mitään kertomista», hän sanoi hiljaa. »Menen tuonne toiseen huoneeseen. Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua. Sitten voimme keskustella hieman enemmän, jos vain haluat.»

Kun hän palasi, oli Mary noussut ja seisoi nyt ikkunassa katsellen takapihalle. Mary oli tyyni ja hymyilikin hieman tuomarin tullessa huoneeseen, vaikka tuo hymy näyttikin surkealta. Noista kahdesta näytti tuomari levottomammalta.

»Huh!» hän huudahti suljettuaan huolellisesti takanaan olevan oven. »Olen hieman ajatellut sen jälkeen kuin poistuin luotasi, nuori neitiseni, ja saanut selville, että minun on parasta lähteä joko Kanadaan, Kiinaan tahi jonnekin muualle, ja lähteä heti. Kun enosi saavat kuulla, että olen kertonut sinulle tämän asian, jonka he ovat onnistuneet salaamaan sinulta näin kauan, ei minulla luullakseni ole paljonkaan aikaa ennättääkseni pakoon jonnekin.» Hän nauroi, mutta lisäsi sitten vakavasti: »Mutta mielestäni tein kumminkin oikein kertoessani sen sinulle. Kuultuani tilanteen tuntui minusta, että sinun pitää saada se tietää.»

»Tietysti minun piti. Ellette olisi kertonut sitä minulle, olisin sen kyllä nyt saanut muutenkin selville, kun epäluuloni kerran olivat heränneet. Kiitoksia nyt vain, tuomari Baxter. Nyt on minun pakko lähteä.»

»Lähteäkö? Mihinkä sitten?»

»Kotiin — South Harnissiin.»

»Joutavia! Et sinä vielä vähään aikaan sinne lähde. Sinun pitää tulla päivälliselle meille.»

»Kiitoksia vain, mutta minä en voi. Minun pitää lähteä heti ensimmäisessä junassa.»

»Sinne ei lähde ainoatakaan junaa ennen kello neljää.» Mutta huomattuaan, miten pettyneen näköiseksi Mary tuli, hän jatkoi: »Se ei vaikuta kumminkaan ollenkaan asiaan. Lähetän sinut sinne sisarenpoikani autossa. En ole itse niin nykyaikainen, että omistaisin tuollaisen kirotun — suo minulle anteeksi — vehkeen, mutta hän omistaa ja minä lainailen sitä joskus. En ohjaa sitä itse, Herra varjelkoon, en, vaan hänen miehensä saa viedä sinut sinne, ja minä takaan, että olet siellä ennen kuin juna. Ellet joudu sinne ennen, ei se tapahdu kulun hitauden vuoksi ainakaan. Nyt sinä tietysti jäät päivälliselle.»

Mutta Mary pudisti päätään. »Olette hyvin ystävällinen, tuomari, ja minä kiitänkin teitä suuresti, mutta —»

»Mutta mitä?»

»Minä en voi! Minä — ah, ettekö nyt ymmärrä? En voi syödä mitään, vaikka kuinka koettaisin. Haluan lähteä kotiin heidän luokseen.»

»Ja niin sinun pitääkin, kultaseni, ja aivan siekailematta. Kuulkaahan, Jesse», sanoi hän konttoristille avatessaan oven toiseen huoneeseen, »menkää sanomaan Samuelille, että haluan lainata hänen autonsa ja Jimin pariksi tunniksi. Sanokaa hänelle, että haluan ne heti, mutta jos hänen autonsa ei ole kotona, menkää Cahoonin autotalliin ja vuokratkaa sieltä sellainen vehje kuljettajineen. No, kiiruhtakaa nyt!»

»Ja nyt, Mary», sanoi hän, »voit kertoa minulle hieman enemmän suunnitelmistasi, jos sinulla nyt on ollut aikaa tehdä sellaisia. Jos tuo juttu enosi huonoista liikeasioista on tosi, millaisiin toimenpiteihin aiot ryhtyä? Etkö tiedä sitä vielä?»

Mary vastasi, että hänen suunnitelmansa ovat hyvin epämääräisiä ainakin vielä.

»Minulla on kyllä muutamia suunnitelmia», hän sanoi, »jotka olin aikonut panna toimeen lopetettuani kouluni ja palattuani kauppaan. Ne voivat kyllä olla melkein arvottomia, sillä aikomukseni oli vain saada liikevaihto suurenemaan ja sitten aioin lisätä kauppaamme muutamia uusia osastoja. Aluksi aion kumminkin tarkastaa tilannetta, millainen se todellisuudessa on.»

»Toivoakseni se ei ole niin huono kuin sanotaan. Zoeth-raukalla on kyllä muutenkin ollut tarpeeksi huolia elämässään.»

Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei Mary sitä oikein ymmärtänyt.

»Millaisia huolia tarkoitatte?» hän kysyi.

Tuomari katsoi häneen, rykäisi ja sanoi sitten nopeasti: »Ah, ei minkäänlaisia erikoisesti, sillä jokaisellahan meistä on aina jonkunlaisia huolia, luullakseni. Mutta, Mary, jos nyt huomaat tuon jutun todeksi ja — niin — ja jos pieni rahallinen apu voi auttaa heidät jaloilleen jälleen, luulen — niin luulen, että se ehkä voidaan järjestää siten —»

Lauseen lopettaminen näytti tuntuvan hänestä hyvin vaikealta, mutta Mary ei ruvennutkaan sitä odottamaan.

»Kiitoksia vain, tuomari», hän sanoi nopeasti. »Kiitoksia, mutta toivoakseni eivät asiat kumminkaan ole niin huonosti. Lähden nyt sinne, ja luullakseni voimme pelastaa laivamme vielä, kuten Shadrach-eno ehkä sanoisi. Emme kumminkaan turvaudu muiden apuun, ennenkuin viime tingassa.»

Tuomari Baxter katsoi ihailevasti häneen.

»Muutamassa suhteessa ovat Shadrach ja Zoeth kumminkin rikkaita», hän sanoi, »koska he omistavat sinut. On kumminkin suuri vahinko, että sinun on lopetettava koulusi ja luovuttava noista tilaisuuksista, jotka —»

Mary kohotti kätensä.

»Voi, älkäähän nyt», hän pyysi. »Jos vain tietäisitte, miten iloinen olen voidessani tehdä jotakin ja miten mielelläni senvuoksi luovun opinnoistani, niin —»

Jim toi auton oven edustalle muutamia minuutteja myöhemmin, ja Mary, sanottuaan jäähyväiset tuomarille ja luvattuaan kirjoittaa hänelle kaikesta, kiipesi siihen ja ajaa huristi tiehensä. Kun ohjaaja Jim muutamien turhien keskusteluyritysten jälkeen, jotka pääasiallisesti kohdistuivat ilman huonouteen, huomasi, että Mary vastaili harvoin ja hajamielisesti, vaikeni hänkin. Mary ei toivonut muuta kuin hiljaisuutta, hiljaisuutta ja vauhtia, ja Jim täytti hänen toivomuksensa ainakin mitä vauhtiin tuli.

Hän matkusti nyt samaa tietä, jota hän oli kulkenut noissa vanhoissa ajopeleissä kaksitoista vuotta aikaisemmin. Kuten nytkin oli hän silloinkin arvaillut, mitä hän tulisi löytämään matkansa päästä. Hän muisti tuosta matkasta kumminkin vain sen, että kun hän katsoi tulevaisuuteen lapsellisesti odottaen, ei hän nähnyt siellä muita kuin uusia näköaloja ja uusia hyvin hauskoja seikkailuja, eikä, kuten nyt, jotakin salaperäistä, hän ei tiennyt oikein mitä. Suurta rakkautta, levottomuutta ja huolia varmaankin parhaimmassa tapauksessa, ja pahimmassa taasen puutetta, pettymyksiä ja sydänsuruja. Ja taakseen oli hän nyt jättämäisillään kaikki tilaisuudet, hauskan kouluelämän ja ystävät ikuisiksi ajoiksi.

Hän oli nyt eroamaisillaan Crawfordistakin, eroamaisillaan aivan selityksittä, sillä hänellä ei ollut ollut aikaa kirjoittaa Crawfordille sanaakaan. Rouva Wyeth, joka oli vastustanut turhaan vieraansa päätöstä matkustaa kotiin ensimmäisessä junassa aamulla, oli auttanut häntä välttämättömimpien matkatavaroiden kokoamisessa laukkuun. Jäljelle jäävät piti hänen koota ja lähettää myöhemmin uudistetusta pyynnöstä. Nuo kolme, rouva Wyeth, neiti Pease ja Mary, olivat keskustelleet, väitelleet ja suunnitelleet melkein aamuun asti. Sitten seurasi parin tunnin levoton lepo, nopea aamiainen ja matka asemalle. Mary ei ollut kirjoittanut Crawfordille, sillä tuon Howein luona hänelle kerrotun jutun aiheuttama järkytys ja hänen suuri levottomuutensa saada puhutella tuomari Baxteria ja saada selville, olivatko nuo hänen kuulemansa puheet tosia, olivat karkoittaneet hänen oman rakkautensakin hänen mielestään. Nyt hän kumminkin muisti luvanneensa, että Crawford saa tulla sanomaan hänelle jäähyväiset huomenna ennen lähtöään Länteen. Miten suuresti tuo poikaraukka nyt pettyisikään! No niin, hän ei saa ajatella sitä nyt. Hän ei saa ajatella nyt mitään muuta kuin enojaan, lukuunottamatta tuota suurta rakkauden ja kiitollisuuden velkaa heille ja tuota uhrautumista, jonka he ovat tehneet hänen vuokseen. Hän luuli voivansa maksaa tuota velkaansa hieman nyt, ja hän teki sellaisen päätöksen, että hän ainakin koettaa. Hän tahtoi ajatella vain sitä eikä mitään muuta.

Ja sitten hän arvaili, mitä Crawford mahtaakaan ajatella ja sanoa, kun hän huomaa hänen poistuneen.