Mary matkusti takaisin Bostoniin kouluun, jossa vanhat tuttavuudet uudistettiin ja uusia solmittiin. Cabot'n neidit lausuivat hänet tervetulleeksi ylevän ja arvokkaan armollisesti. Barbara Howe syleili ja suuteli häntä sanoen, ettei hän ollut nähnyt koko kesänä niin suloista tyttöä.

»Miksi maailmassa ei kukaan ryöstä sinua ja mene naimisiin kanssasi tuossa tuokiossa, en ymmärrä», sanoi tuo vilkas nuori neiti. »Jos olisin mies, tekisin sen heti paikalla.»

Mary, joka oli tottunut neiti Howen purkauksiin, vain hymyili.

»Voi, et sinäkään tahtoisi», hän vastasi. »Minä ainakin toivoisin, että käyttäytyisit järkevämmästi. Ei kukaan halua ryöstää minua mukaansa enkä minä sitäpaitsi lähtisikään.»

»Miksi et? Eikö sinustakin tuollainen karkaaminen tuntuisi hyvin suurenmoiselta, koska sellainen on niin romantillista ja harvinaista? Otaksu nyt, että jos olisit korviasi myöten rakastunut johonkin, jonka vanhemmat eivät mitenkään haluaisi sinua miniäkseen, niin etkö silloinkaan karkaisi?»

»En luullakseni. Koettaisin arvatakseni saada selville, miksi he eivät minusta huoli. Ehkä syy olisi hyvinkin pätevä. Mutta ellei se olisi sellainen, en silloin olisi ollenkaan varma, mitä tekisin. Epäröisin kumminkin kauan, ennenkuin tunkeutuisin jonkun henkilön ja hänen omaistensa väliin. Sellainen menettely on varmaankin hirveätä.»

Barbara nauroi. »Joutavia!» hän huudahti. »Sellaista tapahtuu joka päivä parhaimmissakin perheissä, kultaseni. Ja sitten tuntuu sovinto kaikkein suloisimmalta. Odotahan vain. Muutamien päivien kuluttua toivon saavani lukea lehdistä: 'Karkaustapaus South Harnissin ylhäisön keskuudessa. Muudan kaunis hienostoon kuuluva neito on mennyt salaa avioliittoon erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan' ja — ja — haluan liittää vielä pari sanaa — ah niin, 'erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan ja yleisön suosikin kanssa.' Eikö se kuulostakin kauniilta? Herranen aika, miten sinä punastut! Vai onko se päivettymistä? Se näyttää kumminkin kaikissa tapauksissa hyvin lumoavalta.»

Tuo kuuluisa entinen jalkapallonpelaaja ja yleisön suosikki tuli vieraisille rouva Wyethin luo seuraavan päivän iltana Maryn palattua Bostoniin. Hän oli yhtä pitkä ja ruskea kuin ennenkin selittäessään, että hänellä oli ollut ihmeellinen loma-aika.

»Ja te olette hyvin terveen näköinen myöskin!» hän huudahti tarkastellen Marya päästä jalkoihin asti. »Eikö totta, rouva Wyeth?»

Rouva Wyeth myönsi olevansa samaa mieltä. Crawford nyökäytti päätään painokkaasti.

»Herranen aika, olette todellakin!» hän toisti.

Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään. Todellisuudessa oli hänen äänessään ja katseessaan ilmenevä ihailu niin huomattava ja peittelemätön, että Mary, vaikka hän ei voinut ollakaan ihastumatta, hämmästyi kumminkin hieman. Tuo hämmästys haihtui kumminkin, kun Crawford alkoi kertoa kesän vietostaan vuoristossa ja kysellä kaikkia Maryn Euroopanmatkan erikoiskohtia. Hän oli rouva Wyethin luona sinä iltana kauemmin kuin tavallisesti ja tuli jälleen muutamien päivien kuluttua — näyttämään heille muutamia valokuvia, jotka hän oli ottanut vuoristossa, kuten hän sanoi. Ja seuraavana sunnuntaina ilmestyi hän sinne äkkiä seuratakseen heitä kirkkoon. Ja — mutta miksi kertoisimme kaikki erikoiskohdat? Ehkä riittää, kun ilmoitamme, että tuon syksyn ja seuraavan talven kuluessa pojan ja tytön välinen ystävyys kehittyi, kuten sellaiset suhteet tavallisesti tekevätkin. Neiti Pease, joka oli romantillinen, nyökäytteli päätään näyttäen salaperäiseltä, eikä rouva Wyethkään suhtautunut enää ystävättärensä ennustuksiin ja vihjauksiin niin vihaisen kieltävästi.

»En tiedä, mitä minun pitää ajatella, Letitia», hän myönsi. »En todellakaan ymmärrä. Alan jo melkein luulla, että Crawford rakastaa häntä, ja otaksun, että hänellä on hyvin vakavat aikomukset. Rakastaako Mary taas häntä, vai ei, on aivan eri asia, enkä minä uskalla ruveta sitä arvailemaankaan. Jos hän rakastaa, ei hän ilmaise sitä sen paremmin kuin monta muutakaan asiaa. Hän tietää, miten hänen on pidettävä huolta omista asioistaan, ja sellaiseen kykenevät vain harvat, Letitia.»

Mary matkusti kotiin joululomaksi ja vietti lupa-aikansa samoin kuin edellisenäkin vuonna, auttamalla enojaan kaupassa. Vaikka ei myynti ollutkaan niin suuri, kuin hän oli tottunut näkemään, ei se kumminkaan ollut niin huono, että hän olisi tullut levottomaksi, ja toverukset olivat yhtä toivorikkaita kuin ennenkin. Isaiah, jolle kapteeni Shad oli puhunut kuin hollantilaiselle, pelkäsi hirveästi kapteenia ja selitti luulevansa, että kaikki on niinkuin sen ollakin pitää. Niin ollen poistui Mary South Harnissista ja palasi kouluun ja kevätlukukauden aiheuttamiin velvollisuuksiin, olematta juuri ollenkaan huolissaan kotiasioista. Crawford oli tullut häntä vastaan asemalle ja tuli sitten samana iltana vieraisille kuuntelemaan Cape Codin uutisia. Tuntui vallan ihmeelliseltä, miten Cape Codin asiat olivat ruvenneet kiinnittämään tuon nuorukaisen mieltä viime aikoina.

Kun Mary eräänä päivänä kiiruhti kotiinsa, rouva Wyethin luo, koulusta, oli siellä kirje odottamassa häntä. Katsottuaan leimaa huomasi hän sen tulleen South Harnissista ja tunsikin sitten kuoressa olevan kirjoituksen Isaiahin käsialaksi. Hän pani sen syrjään lukeakseen sen jolloinkin sopivampaan aikaan. Monien hyökkäyksien ja melkoisen vastustuksen jälkeen hän oli vihdoinkin suostunut tulemaan päivälliselle Barbara Howen luo tämän kotiin Brooklineen, ja tänä iltana oli se sitten tapahtuva. Se tulisi olemaan hänen ensimmäinen ilmestymisensä seuraelämään — tarkoitamme tuollaiseen kotoiseen seuraelämään. Howet olivat vanhaa sukua, rikkaita ja hienoja, eikä Mary senvuoksi voinut olla oikein levollinen ajatellessaan tuota tukalaa tilannetta, joka häntä odotti. Hän tiesi jotakin niiden loistavien pukujen luvusta ja erilaisuuksista, jotka olivat hänen nuoren emäntänsä omaisuutta, ja hänen oma pukuvarastonsa tuntui hyvin rajoitetulta ja mitättömältä niihin verrattuna. Mutta hän kutsui terveen järkensä avukseen ja löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että Barbara ja hänen vanhempansa tietävät, kuka hän on, että hän verrannollisesti puhuen on vain köyhä tyttö. Hän oli senvuoksi melkein varma siitä, etteivät he olleet kutsuneetkaan häntä sellaisin edellytyksin, että hänellä sinne tullessaan olisi yllään komeat vaatteet. Mutta jos he olivat tehneet sen siinä luulossa — tässä seuraa nyt hieman Mary-'Gustamme vanhaa filosofiaa — ei heidän arvosteluaan kannattanut ajatella ollenkaan, ja kuta pikemmin hän ja he tuntisivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan ja eroaisivat, sitä parempi.

Mutta vaikka hänen paras pukunsa ei ollutkaan uusi eikä loistava ja vaikka hänen jalokivensä olivatkin silmiinpistäviä senvuoksi, ettei niitä ollut ollenkaan, ei kumminkaan kuva, jonka hän näki kuvastimesta järjestäessään lopullisesti tukkaansa, ollut ollenkaan epämiellyttävä. Palvelijatar, Maggie, joka tuli huoneeseen ilmoittamaan jonkun vieraan tulosta, kehui häntä kehumasta päästyäänkin.

»Ah, neiti, olette kieltämättä hienon näköinen», hän sanoi. »Olette niin suloinen, ettei kukaan, joka teidät vain näkee, kaipaa sokeria teehensä. Ah, hän tulee olemaan ylpeä teistä ja hänen pitääkin olla! Mutta hän onkin hieno nuorukainen, ja —»

»Kuka? Mistä sinä nyt puhutkaan, Maggie?» keskeytti Mary. »Kuka tulee olemaan ylpeä minusta ja kuka on tuo hieno nuorukainen?»

»Kukako? Kukapa muu kuin herra Smith tietysti? Hän on tuolla salissa odottamassa teitä. Sanon hänelle, että tulette pian.»

Ennenkuin Mary ennätti pidättää hänet, poistui hän huoneesta ja laskeutui portaita alakertaan. Mary seurasi häntä vähän ajan kuluttua. Hän ei ollut osannut odottaakaan Crawfordia, joka oli jo käynyt vieraisilla tämän viikon kuluessa. Mary arvaili, miksi hän oli tullut.

Hän löysi Crawfordin salista. Rouva Wyeth oli mennyt ostoksille neiti Peasen kanssa, ja he olivat senvuoksi kahden kesken. Kun Mary tuli huoneeseen, nousi Crawford tervehtimään.

»No, Crawford», hän kysyi, »mikä nyt on hätänä? Onko mitään tapahtunut? Miksi olette niin vakavan näköinen?»

Crawford hymyili surullisesti. »Luullakseni senvuoksi, että olenkin vakava», hän vastasi. »Olen saanut muutamia uutisia ja olen tullut kertomaan ne teille.» Sitten huomattuaan hänen pukunsa, hän lisäsi: »Mutta tehän olette menossa jonnekin?»

»Lähden piakkoin. Menen päivälliselle Barbara Howen luo ja vietän siellä koko illan. Mutta en lähde kumminkaan vielä. Ettekö halua istuutua?»

»Haluan varmasti, jos vain voitte suoda minulle muutamia minuutteja. Toivoakseni voitte, koska haluan keskustella kanssanne. Olen saanut huonoja uutisia kotoa. Isäni on sairas, ja lääkärit hoitavat häntä.»

»Ah, olen niin pahoillani! Toivoakseni se ei kumminkaan ole mitään vakavaa?»

»En tiedä, onko se, vai ei. Mutta luultavasti se ei kumminkaan ole toivottoman vakavaa, koska hän on kirjoittanut kirjeen itse. Se on kumminkin tarpeeksi vakavaa minulle. Hän haluaa, että lopettaisin opintoni täällä Harvardin lääkeopillisessa tiedekunnassa ja tulisin sinne Länteen.»

Mary huohotti. »Lopettaako lukunsa!» hän toisti. »Pitääkö teidän lopettaa opintonne ja luopua koko lääketieteestä? Hän ei voi varmastikaan vaatia teitä suostumaan sellaiseen.»

Crawford pudisti päätään. »No, ei nyt aivan niinkään», hän vastasi. »En suostuisi sellaiseen hänenkään vuokseen. Mutta hän kirjoittaa, ettei hän ole terve, ja sanoo luulevansa, ettei hän parane pitkiin aikoihin, tuskin milloinkaan. Hän kirjoittaa, että hän senvuoksi tuntisi itsensä paljon onnellisemmaksi, jos olisin hänen läheisyydessään. Hän toivoo, että lopettaisin lukuni täällä Harvardissa ja aloittaisin ne jälleen joko Denverissa, Salt Lake Cityssä tahi jossakin muualla siellä. Hän sanoo, että Chicagokin on paljon lähempänä. Kirje tuntuu minusta hyvin surkealta. Tuo vanha veikko tuntuu olevan hyvin raskasmielinen. Hän ikävöi minua, mikään ei voi olla sen selvempää, ja hän näyttää luulevan olevansa apunikin tarpeessa. Hän sanoo, että jos opiskelisin Denverissa, voisin käväistä kotona silloin tällöin, mikä nyt on mahdotonta. Mitä minun on tehtävä? Minusta tuntuu ikävältä kieltäytyä, mutta myöntyminenkin on minusta yhtä vastenmielistä.»

Mary mietti.

»Luullakseni teidän on päätettävä se itse», sanoi hän hetken kuluttua. »Teidän on tietysti ajateltava uraanne.»

»Niin minun onkin. Mutta, puhuakseni rehellisesti, ei eroamiseni täältä tee juuri suurtakaan haittaa uralleni. Lännessä on paljon hyviä lääketieteellisiä yliopistoja. Epäröin vain senvuoksi, että olen Harvardin miehiä, ja sentähden, että olin toivonut saavani lopettaa opintoni täällä, siinä kaikki. Mutta voisin kumminkin lähteä. Mitä neuvotte minua tekemään?»

Jälleen pyysi Mary ajatusaikaa. Hän näytti yhtä vakavalta kuin Crawfordkin. Vihdoin hän sanoi kohottamatta katsettaan: »Luullakseni pitää teidän lähteä.»

Crawford vaikeroi. »Pelkäsin, että sanoisitte niin», hän myönsi. »Ja luullakseni olette oikeassakin.»

»Niin minäkin luulen. Jos isänne on apunne tarpeessa ja kaipaa teitä ja ellei eronne vaikuta haitallisesti uraanne, on teidän luullakseni tehtävä kuten hän toivoo.»

»Ja otaksuttavasti eivät omat toivomukseni saa tulla ollenkaan kysymykseenkään?»

»Eivät tässä tapauksessa, eivät ainakaan paljon. Ajatteletteko, että niiden pitäisi?»

»Ehkä ei, vaan teidän.»

»Minunko?»

»Niin. Haluatteko, että matkustaisin?» Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja toisti vakavasti: »Haluatteko, Mary?»

Mary katsoi häneen ja painoi sitten katseensa maahan hänen katseensa pakotuksesta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja hän katsoi pelokkaasti raollaan olevaan oveen. Crawford nousi ja sulki sen ja tuli sitten aivan hänen viereensä.

»Mary», hän sanoi, »tiedätkö, miksi tämä isäni pyyntö on koskenut minuun niin kovasti? Tiedättekö, miksi minun on niin hirveän vaikea myöntyä ja matkustaa täältä? Syy ei ole sellainen, että poistuminen Harvardista tuntuisi minusta vastenmieliseltä. Tietysti se tuntuisi minusta hyvin ikävältä, mutta suostuisin siihen kumminkin epäröimättä isäni vuoksi. Vastahakoisuuteni ei siis johdu siitä, vaan siitä, että minusta tuntuu niin hirveän vaikealta eroni teistä. Olette tullut minulle —»

Mary keskeytti. »Voi, älkää», hän pyysi. »Älkäähän nyt!»

Mutta Crawford jatkoi kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan hänen vastustukseensa:

»Olette ruvennut merkitsemään minulle kaikkea, mitä elämällä on minulle hyvää tarjottavana. Näiden viimeisten kuukausien kuluessa en ole työskennellyt ansaitakseni rahaa, kunniaa ja mainetta, vaan olen uurastanut teidän vuoksenne. En ajatellut niin ennen, sillä luulin sellaista tapahtuvan vain kirjoissa, mutta nyt minä tiedän. Rakastan sinua, Mary.»

Mutta Mary vastusti jälleen. »Voi, Crawford», hän pyysi, »älä nyt viitsi.»

»Ei, sinun pitää kuunnella minua. Rakastan sinua todellakin ja jos sinäkin rakastat minua, aion mennä naimisiin kanssasi. Ei nyt tietystikään, sillä minunhan on suoritettava tutkintoni ensin, mutta jolloinkin tulevaisuudessa, jos saan elää.»

Hän puri hampaansa yhteen niin päättäväisesti, että Mary tiesi hänen päätöksensä olevan peruuttamattoman. Hän katsoi Crawfordiin, näki tämän kasvojen ilmeen ja unhotti hetkiseksi kaiken muun paitsi ylpeytensä hänen vuokseen ja ilonsa, että hän oli voinut herättää toisessa sellaisia tunteita. Sitten hänen mieleensä muistuivat muut asiat, joita hän oli punninnut ja miettinyt tuntikausia monina öinä. Kun Crawford kumartui hänen puoleensa, hän väisti ja nousi.

»Voi älä, Crawford! Ole nyt niin kiltti!» pyysi hän jälleen. »Et saa puhua minulle tuollaista. On väärin, että teet sellaista.»

Crawford hämmästyi. »Miksi en?» hän kysyi. »Mutta olkoonpa se nyt oikein tahi väärin, on minun kumminkin sanottava se. Ne ovat painaneet mieltäni kuukausia ja nyt minun on pakko sanoa ne. Rakastan sinua ja haluan mennä naimisiin kanssasi. Saanko?»

»Voi ei, Crawford! Mahdotontahan sellainen on.»

»Mahdotontako? Miksi? Senkö — senkö vuoksi, ettet rakasta minua? Etkö pidäkään minusta, Mary?»

Mutta Mary ei vastannut.

»Etkö?» toisti Crawford. »Katso minuun. Etkö voi rakastaa minua, Mary?»

Mary vaikeni, mutta kun Crawford astui askeleen häntä kohti, kohotti hän kätensä vastustavasti.

»Voi, älä!» hän rukoili. »Ei, et saa! Emme saa ajatellakaan sellaista, sillä se on aivan mahdotonta.»

»Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Jos rakastat minua niin paljoa kuin minä sinua, on se ainoa mahdollinen asia maailmassa. Kuuntelehan nyt minua, rakkaani —»

»Hs! En saa kuunnella sinua. Ole nyt järkevä, Crawford! Ajattele! Olemme molemmat vielä niin nuoria. Sinäkin aloittelet vasta lukujasi. Kuluu vuosia, ennenkuin voit — ennenkuin voit ajatellakaan avioliittoa.»

»Mutta mehän voimme odottaa. Suostun odottamaan, kunhan vain lupaat minulle, että haluat odottaa minua. Tahdon tehdä työtä — et voi uskoakaan, miten aion työskennellä ja —»

»Tiedän kyllä, mutta meidän on ajateltava muitakin kuin itseämme. Minulla on enoni. He ovat tehneet kaiken voitavansa puolestani. Ja sinunkin pitää ajatella isääsi. Tietääkö hän minusta mitään ja onko hänellä aavistustakaan siitä, mitä nyt olet minulle sanonut?»

Ja nyt rupesi Crawford epäröimään. Sitä ei kestänyt pitkää aikaa, vaan kumminkin niin kauan, että Mary selvästi käsitti, millainen vastaus tulisi olemaan, ennenkuin se lausuttaisiinkaan julki.

»Hän ei siis tiedä tästä mitään», hän sanoi. »Otaksuinkin sellaista. Luuletko hänen suostuvan?»

»Toivon ainakin niin. Kaikki syyt ovat sellaisia, että hänen ainakin pitäisi, eikä ole olemassa ainoatakaan, jonka perusteella hän voisi kieltää. Tietysti hän suostuu, sillä hän on järkevä mies.»

»Niin, mutta hänellä on ehkä omat suunnitelmansa sinuun nähden eikä avioliitto Idästä kotoisin olevan tytön kanssa kuulu ehkä ollenkaan niihin. Olet kertonut minulle usein, miten voimakkaat hänen ennakkoluulonsa Itää ja Idän ihmisiä vastaan ovat. Hän voi ehkä ruveta kovastikin vastustamaan.»

Crawford suoristi hartioitaan. Hänen seuraavissa sanoissaan ei ollut ollenkaan epäröimistä eikä epäilyä.

»Jos hän tekee sen, ei se vaikuta ollenkaan asiaan», hän sanoi. »Pidän isästäni hyvin paljon ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa hänen pyynnöstään, lukuunottamatta kumminkaan seuraavaa: En aio luopua sinusta — edellyttäen nimittäin, että pidät minusta — hänen enkä kenenkään muun vuoksi. Nyt se on sanottu.»

Ja hän oli todellakin sen näköinen kuin se olisikin ollut niin, mutta Mary pudisti vain päätään. Niihin uusiin ajatuksiin ja kuvitelmiin, jotka olivat vallanneet hänen mielensä viime talven kuluessa, oli liittynyt epämääräinen aavistus jonkunlaisesta mahdollisesta tällaisesta tilanteesta, ja senvuoksi olikin hänellä vastaus valmiina.

»Ah, eikä ole», hän sanoi. »Olet hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, Crawford. Hän rakastaa sinua niin äärettömästi. Olet usein kertonut minulle siitä ja minä tiedänkin, että hänen on pakko. Olette molemmat olleet niin onnellisia ollessanne yhdessä. Luuletko, että haluan tunkeutua väliinne erottamaan teitä?»

Crawford syrjäytti kumminkin kysymyksen sanomalla:

»Rakastatko minua, Mary?»

»Et saa kysyä minulta sellaista, Crawford. Kirjoita isällesi ja kerro hänelle kaikki. Lupaatko tehdä sen?»

»Lupaan. Olisin tehnyt sen kaikissa tapauksissa. Jos matkustan kotiin, kuten luullakseni minun on pakko, kerron sen hänelle suullisesti, sillä kirjoittaminen ei ole milloinkaan puhumisen arvoista. Haluan kumminkin kuulla vastauksesi ennen poistumistani. Etkö halua antaa sitä minulle?»

Kun hän seisoi siinä rukoilevassa asennossa, oli hän hyvin kaunis ja miehekkään näköinen. Mutta Mary oli tehnyt päätöksensä.

»En voi, Crawford», hän sanoi. »Ehkä en tiedäkään sitä vielä. En tiedä, tekisinkö oikein, jos sanoisin sinulle sen nyt, mitä haluat kuulla. Matkusta kotiisi isäsi luo, koska hän kaipaa sinua. Kerro hänelle kaikki ja kirjoita sitten minulle.»

Crawford katsoi häneen pitkään. Sitten hän nyökäytti päätään.

»Hyvä on», hän sanoi. »Teen niin. Kerron hänelle, että aion mennä naimisiin kanssasi. Jos hän vastaa myöntävästi, kuten luulen varmasti, kirjoitan sinulle heti, ja jos hän ei hyväksy valintaani, kirjoitan sinulle senkin. Mutta kummassakin tapauksessa, Mary Lathrop, aion mennä kumminkin naimisiin kanssasi. Oma kieltosi on oleva ainoa seikka, joka sen voi estää. Ja nyt, saanko tulla luoksesi huomenillalla?»

»Ei huomenna, Crawford. Milloin aiot lähteä kotiisi?»

»Lauantaina, luullakseni. Saanko tulla ylihuomenna? Tulen vain sanomaan jäähyväiseni, kuten ymmärrät.»

Mary epäröi. Hän ei voinut kieltääkään, vaikka hän olikin varma, että jos Crawford pysyisi poissa, olisi se parempi heille molemmille.

»Ehkä», hän sanoi epäillen. »Mutta saat sanoa vain jäähyväiset. Sinun pitää luvata se minulle.»

Ovikello kilahti ja palvelijatar, Maggie, tuli ilmoittamaan, että Howen auto odotti oven edustalla. Hetkistä myöhemmin oli Mary jo huoneessaan sovittamassa uutta hattua päähänsä kuvastimen edessä. Tavallisissa oloissa olisi tuon hatun sijoittaminen ollut mielenkiintoista ja huolellista hommaa, mutta nyt hän suoriutui siitä kiinnittämättä siihen tuskin ajatustakaan. Hän toivoi sydämestään, että Howen auto ja päivällinen odottaisivat jotakin muuta kuin häntä. Hän ei halunnut tutustua outoihin ihmisiin, hän ei halunnut lähteä minnekään ja kaikista vähimmän hän halusi syödä. Tämän illan olisi hän halunnut viettää yksinään mieluummin kuin minkään muun illan elämässään. Kumminkin ovat hyväksytyt kutsut velvoittavia tilaisuuksia, ja Mary, kiinnitettyään hattua kostutti viimeisen kerran kasvojaan kylmässä vedessä kostutetulla pyyheliinalla ja kiiruhti alakertaan mukautuakseen seuraelämän aiheuttaman marttyyriuden vaatimuksiin.

Tuo päivällinen Howen ruokasalissa ei muodostunut kumminkaan sietämättömäksi kidutukseksi sellaiselle nuorelle neidillekään, jota oli juuri äsken kosittu ja joka nyt halusi kuunnella jotakin vähemmän merkityksellistä. Herra Howe oli kookas ja hauska mies. Rouva Howe oli harmaatukkainen ja miellyttävä, ja Barbara oli — Barbara. Siellä oli muudan herra Howen ystäväkin, eräs Green-niminen vanhahko herrasmies, joka tuntui olevan erään Bostonissa olevan tukkukaupan omistaja. Hän kertoi hullunkurisia juttuja, ja todistaakseen, että ne olivat hullunkurisia, nauroi hän niille sydämellisemmästi kuin kukaan muu. Hän istui aterian aikana rouva Howen vieressä, mutta myöhemmin, kun kaikki siirtyivät kauniiseen saliin, istuutui hän Maryn vieressä olevalle sohvalle ja rupesi keskustelemaan Maryn kanssa.

»Ymmärtääkseni ette ole synnynnäinen bostonilainen, neiti Lathrop», hän huomautti. »Olette tullut tänne muualta, vai mitä? No niin, mitä pidätte meistä?»

Mary hymyili. »Pidän Bostonista melkoisesti, herra Green», hän vastasi. »Tunnen tämän paremmin kuin minkään muun amerikkalaisen kaupungin ja ehkä se juuri senvuoksi minua miellyttääkin. Vasta äsken olin tilaisuudessa näkemään muitakin suuria kaupunkeja. Olen kumminkin kotoisin täältä läheisyydestä, sillä kotini on Cape Codilla.»

Herra Green katsoi häneen tarkkaavaisesti.

»Vai niin», hän sanoi. »Vai Cape Codilla. Onpa se melko omituista. Ajatukseni ovat askarrelleet melko paljon sen niemen asioissa viime päivinä. Sattui nimittäin jotakin liikettäni koskevaa, jonka vuoksi en ole saanut tuota Cape Codia karkoitettua mielestäni. Massachusettsin voimakas oikea käsi, kuten ehkä sanoisitte, on kääntänyt huomioni puoleensa. Eikö niin?»

Hän nauraa hihitti omalle pilalleen. Mary oli melko ikävystynyt, mutta hän koetti olla näyttämättä sitä.

»Mihin Cape Codin paikkaan on huomionne kiintynyt, herra Green?» kysyi hän sanoakseen jotakin.

»South Harnissiin. Se on muudan pieni kauppala siellä niemen mutkassa. Oletteko käynyt siellä?»

Mary hämmästyi tietysti suuresti. Vastaus, joka pyöri hänen kielellään, oli kumminkin luonnollinen. »Olen tietysti, koska asun siellä.» Mutta hän ei vastannut kuitenkaan niin, ja ihmettelikin sitten usein jälkeenpäin, miksei. Hän sanoi vain: »Tunnen South Harnissin hyvin.»

»Tunnetteko todellakin?» jatkoi herra Green. »Minä en tunne, vaan olen ollut tuttu muutamien siellä asuvien henkilöiden kanssa kauan aikaa. Isäni tunsi heidät ennen minua. He olivat hänen liiketuttaviaan ja he ovat ostaneet liikkeestämme paljon tavaraa vuosien kuluessa. Tarkoitan puheellani paria vanhaa ukkelia, joilla on luullakseni jonkunlainen sekatavarakauppa siellä. Molemmat ovat vanhoja kunnon miehiä, luonteeltaan ja käytökseltään aivan erilaisia, mutta paljasta kultaa sisältä. Mutta nyt olen saanut kuulla huonoja uutisia, jotka koskevat heitä. He ovat joutuneet vaikeuksiin ja olen hyvin pahoillani senvuoksi.»

Maryn mielenkiinto heräsi eikä hän ollut enää ikävystynyt. Hän nojautui eteenpäin ja kysyi huohottaen:

»Mikä heidän nimensä on, herra Green?»

»Nimikö? Liikkeen nimi on Hamilton ja Kumppani. Se kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kylläkin, mutta osakkaiden nimet on luullakseni otettu raamatusta, sillä toisen ristimänimi on Zoeth ja toisen Shadrach. Onko nyt hullumpaa kuultu? Ajatelkaahan nyt, että avuttomalle lapselle annetaan nimeksi Shadrach. Viranomaisten pitäisi estää sellainen mielettömyys kokonaan.»

Hän nauroi ääneen, mutta Marya ei naurattanut ollenkaan.

»Kerroitte heidän joutuneen vaikeuksiin», hän sanoi hitaasti. »Millaisiin vaikeuksiin?»

»Millaisiinko? Tuollaisiin tavallisiin vain. Niin, nuori neitiseni, sellaisiin vaikeuksiin joudumme me liikemiehet aina, ellemme ole varuillamme, ja tuollaisia vaikeuksia sanomme me rahahuoliksi. Hamilton ja Kumppanin liike on jäänyt jäljelle ajastaan, siinä kaikki. Heidän liikkeensä menestyi hyvin monta vuotta, mutta sitten tuli sinne muutamia uusia kilpailijoita muodinmukaisine aatteineen ja — silloin saivat nuo ukkorahjukset sanoa jäähyväiset tuloilleen. Pelkään heidän joutuneen pahaan pulaan ja heidän on tehtävä vararikko, ellei —. Mutta luullakseni ei tämä asia kiinnitä teidän mieltänne henkilökohtaisesti. Puhumisenne Cape Codista pani kieleni laulamaan.»

»Mutta tämä asia kiinnittää todellakin mieltäni. Sanoitte, että heidän on tehtävä vararikko. Tarkoititte kai sitä?»

»Sitä, juuri. Olen hyvin pahoillani. Liikkeemme on kyllä valmis myymään heille tavaroita vieläkin melkein rajattomasti, sillä he ovat vanhoja liiketuttaviamme ja tavallaan vanhoja ystäviämmekin, kuten jo sanoin, mutta he ovat perin rehellisiä eivätkä halua ostaa sellaista, mitä he eivät voi maksaa. Olemme saaneet heiltä muutamia säälittäviä kirjeitä, ei ollenkaan rukoilevia, vaan suorasukaisia ja rehellisiä. He eivät pyydä apua, vaan esittävät meille liikkeen tilan ja jättävät meidän päätettäväksemme luoton kieltämisen heiltä, jos huomaamme sen välttämättömäksi. Tämä on vain eräs noita elämän pieniä surunäytelmiä, neiti Lathrop, mutta minun käy kumminkin kovasti säälikseni noita isäni ja minun vanhoja ystäviä. Olen tiedustellut asiaa ja pahinta kaikesta on, että he luullakseni ovat joutuneet tuohon pulaan uhrautumalla jonkun hyväksi. He ovat tuhlanneet rahansa aivan hyödyttömästi. Heillä on holhokki, jonkunlainen ottotytär tahi jokin sellainen, ja tyytymättä siihen, että hänet olisi kasvatettu samoin kuin muutkin kunnioitettavat maalaistytöt, pukivat he hänet kuin miljoonainomistajan perillisen ja lähettivät hänet johonkin ylhäisön tytöille aiottuun kalliiseen kouluun, jossa —. No mutta, mikä teille nyt tuli? Herra siunatkoon! Mitä olen puhunutkaan? Ette suinkaan tunne heitä, vai tunnetteko?»

Mary käänsi hyvin kalpeat kasvonsa häneen päin.

»He ovat enojani», hän sanoi. »Asun South Harnississa. Suokaa minulle anteeksi, herra Green.»

Hän nousi ja meni tiehensä. Kun herra Howe muutamia minuutteja myöhemmin lähestyi sohvaa, näki hän ystävänsä istuvan siinä, katsovan sinne tänne ja kiihkeästi mumisevan hiljaisella äänellä: »Piru vieköön! Piru vieköön! Piru vieköön!»

Mary poistui talosta niin pian kuin suinkin. Hänen kasvojensa ilme kiinnitti Barbaran huomion puoleensa, ja tuo nuori neiti tiedusteli, voiko hän pahoin. Hän vastasi kieltävästi, mutta pyysi kumminkin, että hänen sallittaisiin lähteä heti kotiin. Hänet vietiin sinne autossa, ja ensimmäiseksi työkseen, kun hän pääsi omaan huoneeseensa, haki hän käsiinsä ja aukaisi Isaiahin kirjeen, joka oli saapunut iltapäivällä. Vapisevin sormin piti hän sitä kaasulampun valossa ja luki:

»Rakas Mary Augusta!

Minun ei pitäisi kirjoittaa sinulle, ja enosi tappaisivat minut melkein varmasti, jos he saisivat tämän tietää, mutta teen sen kumminkin. Liike kaupassa on kokonaan loppunut. Hamilton ja Kumppani, kiitos noiden toisten kirottujen kauppojen, ei voi enää ansaita senkään vertaa, että sielu ja ruumis pysyisivät yhdessä, ja enonne surevat itsensä senvuoksi sairaiksi. En ymmärrä, mikä tästä seuraa, ellei joku keksi jotakin keinoa, jolla heidät voidaan pelastaa pulasta. He eivät puhu asioistaan kenellekään, ja vähimmin kaikista he haluavat, että sinä saisit ne tietää, mutta mielestäni sinun on kuultava kaikki. He ovat tehneet paljon sinun hyväksesi. Etkö voi keksiä jotakin keinoa auttaaksesi vuorostasi heitä? Vastaa Herran nimessä heti. Uskollinen

Isaiah Chasesi.»