Elleivät aika ja välimatka merkitseisi mitään ja elleivät merkityksellisemmät tapaukset Mary-'Gustan elämässä olisi olleet niin lähellä, että niihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota, olisi mielenkiintoista kuvailla sen kevään ja sitä seuraavan kesän tapahtumia. Kun nuo tapahtumat merkitään aikajärjestyksessä, olivat ne seuraavat: Ensiksikin keskustelivat toverukset usein ja kauan neiti Peasen suunnitelmasta sillä seurauksella, että Zoeth, joka oli vanhempi osakas, kirjoitti neiti Peaselle:

»Shadrach ja minä myönnymme. Meidän olisi pitänyt myöntyä jo aikoja sitten, mutta liha on heikko ja meistä tuntui hyvin vaikealta mukautua sellaiseen ajatukseen, että meidän on luovuttava tyttösemme seurasta koko kesäksi. Mutta nyt me ymmärrämme, että meidän on luovuttava siitä, koska tilaisuus on liian edullinen hänelle hylättäväksi. Sallimme siis hänen matkustaa ja kiitämme teitä enemmän kuin osaamme ilmaistakaan. Hän tarvitsee vaatteita ja muutakin mukaansa, ja Shadrach ja minä kysymme nyt teiltä, haluatteko olla niin ystävällinen ja auttaa häntä niiden valitsemisessa. Ehkä rouva Wyethkin tahtoo auttaa. Teette meille suuren hyväntyön, jos te kaksi haluatte tehdä sen, sillä Shadrach ja minä emme ole juuri perillä sellaisista asioista. Lähetämme sitten rahaa ja maksamme kaiken.»

Sitten seurasi suunnitelman ilmoittaminen Marylle itselleen. Alussa ei hän voinut uskoakaan, että ehdotus tehtiin vakavassa tarkoituksessa, ja ymmärrettyään, että matka Eurooppaan — hänen lempiunelmansa jo pienenä tyttönäkin ja useimmiten leikitty leikki nukkien kanssa South Harnississa olevan talon ullakolla — niin, kun hän vihdoinkin uskoi, millainen tilaisuus hänelle oli tarjona, epäröi hän kumminkin vielä silloinkin suostumasta siihen. Enot olivat niin suuresti hänen apunsa tarpeessa kaupassa ja he tulisivat varmaankin kaipaamaan häntä hirveästi. Hän ei luullut mitenkään voivansa matkustaa pois heidän luotaan. Neiti Peasen ja rouva Wyethin yhteiset ponnistuksetkaan eivät voineet muuttaa hänen päätöstään jäädä kotiin. Ainoastaan yhteinen selitys, joka oli melkein kuin käsky ja jonka alla oli molempien Hamilton ja Kumppanin osakasten nimet, sai sen aikaan. Hän suostui silloin, mutta hyvin vastahakoisesti.

Laiva lähti Bostonista — neiti Peasen kansalaisuskollisuus esti häntä matkustamasta New Yorkista lähtevässä laivassa — kesäkuun kolmantenatoista päivänä, viikon kuluttua tutkinnosta. Rouva Wyeth ja Mary olivat olleet läsnä tutkintojuhlallisuuksissa ja niitä seuraavissa huveissa Crawfordin vieraina. Crawfordin isä, Edwin Smith, ei tullut Carson Citystä katsomaan, miten hänen poikansa sai pergamenttinsa Alma Materilta. Hän oli kyllä aikonut tulla — Crawford oli jo ollut siitä melkein varma — mutta viime hetkellä sattunut sairaus oli kumminkin estänyt matkan. Hän kirjoitti, ettei se ollut mitään vaarallista, ja sanoi toivovansa, että hän silloin on jo terve ja hyvässä kunnossa, kun Crawford palaa Länteen graduoimisen jälkeen.

»Jumala sinua siunatkoon, poikani (kirje loppui). Jos tietäisit, miltä vanhasta isästäsi tuntuu poissaolo sieltä, antaisit varmasti anteeksi hänelle, että hänen on ollut pakko turvautua lääkäreihin. Tule heti kotiin, kun juhlallisuudet loppuvat. Tuolla järviseudulla jossakin on neljän naulan painoinen forelli odottamassa jompaakumpaa meistä. Sen pyydystäminen on joko sinun tehtäväsi tahi minun.»

Crawford näytti kirjeen Marylle. Hän oli pahoillaan, mutta ei kumminkaan niin kovasti kuin tyttö oli luullut.

»En todellisuudessa uskaltanut milloinkaan varmasti otaksuakaan, että hän tulisi», hän selitti. »Näin on käynyt monta kertaa ennenkin. Aina silloin, kun isä on aikonut matkustaa tänne Itään, on jotakin tapahtunut, joka on estänyt matkan. Nyt taasen on käynyt niin ja minä olinkin siitä melkein varma. Millainen vahinko! Toivoin niin, että olisin saanut esittää teidät hänelle ja hänet myöskin teille», hän lisäsi.

Marykin oli hieman pahoillaan, sillä hän oli melkein odottanut tuota tutustumista herra Smithiin. Hän oli hänen ystävänsä isä, ja yksistään jo se asia teki hänestä mielenkiintoisen henkilön, mutta oli olemassa kumminkin jotakin muutakin — jonkunlaista tuohon mieheen liittyvää salaperäisyyttä, jonka oli aiheuttanut Crawfordin hänelle näyttämä valokuva. Tuo mies tuossa valokuvassa muistutti tietysti Crawfordia, mutta Marystä tuntui kumminkin siltä, että se muistutti jotakin toista paljon enemmän, jotakin, jonka hän joko tunsi tahi jonka valokuvan hän oli nähnyt. Mary oli pahoillaan, ettei hän saanut tavata häntä.

Nuo tutkintojuhlallisuudet olivat suurenmoiset. Ainakin tusina nuorukaisia pyysi Marya sinne, hän oli mukana päivällisillä, konserteissa ja muissa juhlissa, tanssi paljon, mutta olisi saanut tanssia vielä enemmänkin, jutteli, nauroi ja huvitteli siten kuin vain terve, onnellinen ja kaunis tyttö voi huvitella. Ja seuraavana tiistaina hän ja neiti Pease katsoessaan laiturille höyrylaivan yläkannelta heiluttelivat nenäliinojaan rouva Wyethille, Zoethille, kapteeni Shadrachille ja Crawfordille, jotka seisoessaan laiturilla heiluttelivat omiaan vastaukseksi suuren laivan liukuessa hitaasti pois satamasta ja kääntäessä keulaansa Minot'n majakkaa ja aavaa merta kohti. Molemmat toverukset olivat nyt tulleet Bostoniin yhdessä ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Hamilton ja Kumppanin liikekilpi oli ripustettu kaupan seinälle.

»Annabel on myyjättärenä kaupassa», selitti Shadrach, »ja Isaiah auttaa häntä. Siinä olemme kyllä luullakseni panneet sokean auttamaan toista sokeaa, mutta emme siitä välitä, emmehän, Zoeth? Päätimme vakavasti, että tulemme katsomaan lähtöäsi, Mary-'Gusta, vaikka meidän sitten olisi pitänyt uida tänne ja ampua raketteja ilmaan Race Point'ilta näyttääksemme sinulle, missä olemme. Älä nyt unhota, mitä sinulle sanoin. Jos matkustatte niin kauas kuin Leghorniin asti, hae silloin kaikin mokomin käsiisi Peroti-niminen laivanvarustaja. Kysy häneltä, muistaako hän vielä Shad Gouldia, jonka hän tunsi vuonna '65. Ellei hän ole kuollut, lyön vaikka vetoa kanssasi, että hän muistaa.»

Niin purjehti Mary-'Gusta tiehensä, ja kymmenen ihmeellisen viikon unelmat muuttuivat todellisuudeksi ja nuo ullakkokuvitelmat eivät olleet enää mitään kuvitelmia. Sota ei ollut vielä tullut kylvämään teräsviljaansa eikä tultansa Ranskan ihaniin laaksoihin eikä kukkuloille, eikä korjaamaan veristä kuolemansatoaan, ja senvuoksi huvimatkailijat matkustivatkin mukavasti kaupungista kaupunkiin ja Seinen rannoilta Loiren äyräille. He viettivät kolme viikkoa Sveitsissä ja pari Italiassa, ja palasivat loppuviikoiksi Lontooseen, jossa Mary neiti Peasen taitavalla johdolla kulki kaupoissa, sekä noissa suurissa Regent- ja Oxford-katujen varsilla olevissa että pienemmissäkin, jotka olivat yhtä puoleensa vetäviä ja joissa tavarat olivat vieläkin kalliimpia. Hän tutki useimmat kaupat Bond-kadun varrella ja Piccadillyssä ostaen lahjoja ja muistoja kotona oleville. Ja vihdoin koitti sitten sekin päivä, jolloin hän nojautuessaan laivan partaaseen näki Irlannin sumuisen rannikon katoavan taivaanrannan taakse ja totesi, että hänen ihmeellinen lupa-aikansa oli ohi, ja huomasi olevansa matkalla kotiin.

Matka meren yli oli melko vastenmielinen ja myrskyinen, kuten matkat länteen tavallisesti ovatkin, mutta laiva oli mukava ja nopeakulkuinen, ja heidän aikansa kului siellä hauskasti. Mary ei ollut Bostonissa kuin päivän matkustaen jo seuraavana aamuna South Harnissiin. Hänellä oli vielä viikko käytettävänään ennen koulun alkamista, ja tuon viikon hän aikoi viettää enojensa luona. Hän lupasi pyhästi, ettei hän tuhlaa siitä muiden hyväksi minuuttiakaan.

Tuossa rannalla olevassa talossa vallitsi sinä päivänä suuri ilo ja ihmeellinen oli se päivällinen, jonka Isaiah valmisti juhlan kunniaksi. Maryn oli pakko kertoa matkansa vaiheet alusta loppuun saakka noiden kolmen kuulijan nyökäytellessä päätään, huudahdellessa myötämielisyydestä tahi keskeyttäessä kysyäkseen jotakin. Hän oli kyllä kirjoitellut heille ahkerasti, mutta kuten Isaiah sanoikin, »kirjoittaminen ei ole puhumista». Maryn oli sen vuoksi kerrottava, ja hänen enonsa ja Isaiah kuuntelivat. Kello oli jo kaksitoista sinä iltana, ennenkuin he rupesivat ajattelemaan levollemenoa, ja seuraavana aamuna aamiaista syötäessä alkoi kyseleminen jälleen.

»Otaksun, että rouva Wyeth tuli kai satamaan teitä vastaan, kun laivaanne odotettiin tulevaksi?» kysyi Zoeth.

»Kyllä», vastasi Mary.

»Oliko siellä muitakin? Oletko kuullut mitään tuosta nuoresta Smithistä? Oliko hänkin siellä?» kysyi kapteeni Shadrach hyvin viattoman näköisenä.

Mary punastui hieman. Hän tiesi sen olevan tyhmää, sillä ei ollut olemassa minkäänlaista syytä maailmassa, miksi hänen olisi pitänyt hämmästyä, mutta hän ei voinut sille mitään.

»Ei, eno Shad», hän vastasi. »Hän ei ollut siellä. Hän ei ole palannut Lännestä vielä, mutta hän tulee kyllä Bostoniin tulevalla viikolla, kun opinnot lääkeopillisessa tiedekunnassa alkavat.»

»Hän on kai kuluttanut lomansa hyvin hauskasti tuolla Lännessä, vai mitä?» kysyi kapteeni vieläkin aivan muina miehinä.

»Kyllä. Hän on kumminkin kirjoittanut minulle niin.» Katsoen vuorotellen kuhunkin kuulijaansa erikseen lisäsi hän: »Minulla on muutamia hänen kirjeistään mukanani täällä. Jos haluatte kuunnella, luen ne teille ääneen.»

»Ei, ei, ei sinun tarvitse tehdä sitä», vastasi kapteeni Shadrach nopeasti. Mutta katsottuaan häneen vielä kerran sanoi Mary: »Luullakseni teen sen kumminkin», ja poistui hakeakseen kirjeet esille.

Kapteeni Shad, jolla näytti olevan hieman paha omatunto, katsoi toveriinsa.

»Hänen ei tarvitse lukea niitä, ellei hän halua, vai tarvitseeko, Zoeth?» hän sanoi. »En tarkoittanut, että hän tekisi sen.»

Herra Hamilton näytti epäilevältä ja huolestuneelta.

»Hm!» hän sanoi jatkamatta sitten enää.

Mary palasi tuoden mukanaan kirjeet, joista hän aikoi lukea muutamia. Crawford oli viettänyt kesänsä osaksi kotonaan Carson Cityssä ja osaksi isänsä kanssa vuoristossa, jossa hän oli metsästellyt ja kalastellut, ja nähtävästi huvitellut kovasti. Kirjeet olivat vilpittömiä ja suorasukaisia, hyvin leikillisiä ja liioittelevia, lyhyesti sanottuna, juuri sellaisia, jollaisia voimakkaiden ja puhdasmielisten nuorukaisten pitääkin kirjoittaa, ja joskus kirjoittavatkin. Ne eivät olleet ollenkaan hentomielisiä, eikä Isaiahkaan rakastuneine kuvitteluineen, kuten Shadrach sitä nimitti, voinut sanoa niitä sellaisiksi.

Toverukset ja Isaiah kuuntelivat tarkkaavaisesti kirjeiden lukemista, ilmaisten sitten mielipiteensä. Shadrachin hyväksyminen oli äänekkäintä, mutta hänen oli kumminkin hyvin vaikea katsella holhokkiaan silmiin. Juuri ennen levolle menoa, sittenkuin Zoeth ja Isaiah olivat menneet yläkertaan nukkumaan ja kun hän sulki ovet yöksi, tuli Mary, jonka hän luuli myöskin poistuneen, takaisin ruokasaliin ja seisahtui hänen eteensä.

»Eno Shad», hän sanoi vakavasti, »tule tänne muutamiksi minuuteiksi ja istuudu. Haluan puhella kanssasi.»

Hän talutti enon suureen keinutuoliin, istuutuen sitten itse sen vieressä olevaan pienempään.

»Katso nyt minua silmiin», hän komensi. »Ei, älä koetakaan katsella ikkunasta pihalle. Niin, en ihmettele ollenkaan, että punastut. Minusta sinun pitäisi hävetä.»

»Mi-mitä sinä oikeastaan sanotkaan!» änkytti Shadrach punastuen yhä enemmän. »Mitä tarkoitat? Punastun! Kuka tässä punastuu?»

»Sinä juuri», sanoi tuo nuori neiti tiukasti. »Ja sinä tiedät sen. Katso nyt minua suoraan silmiin. Eno Shad Gould, eikö sinustakin olisi ollut paljon rehellisempää kysyä minulta vihjauksien asemasta, olenko kirjeenvaihdossa Crawford Smithin kanssa, jos nyt kerran haluat saada sen tietää? Eikö sinustakin sellainen menettely olisi ollut parempi?»

»Vihjauksien asemastako? Mitä maailmassa — No mutta, Mary-'Gusta.»

Hänen kasvonsa olivat todellakin katsomisen arvoiset. Mary puri huultaan voidakseen olla nauramatta.

»Niin, vihjauksien asemasta juuri», hän sanoi, »olisit voinut kysyä, kirjoitammeko toisillemme. Nyt sinä tiedät, että kirjoitamme, ja nyt kun olet kuullut, millaisia hänen minulle kirjoittamansa kirjeet ovat, niin sano, onko sinulla mitään sitä vastaan?»

»Vastaanko? Ei tietystikään. Mielestäni se on päinvastoin hauskaakin. Minäkin haluan saada kirjeitä paljon mieluummin kuin kirjoittaa sellaisia», lisäsi hän vakuuttavasti.

»No, miksi sitten —»

»Mitä? Minä —»

»Eikö sinua ollenkaan hävetä?» sanoi Mary.

»Minuako? Tulimmainen sentään, hävettääpä tietenkin! Kas niin! Minua rupesi hävettämään heti tehtyäni tuon kysymyksen.»

»No, miksi sitten teit sen?»

»Katsohan nyt, Mary-'Gusta, halusin vain saada sen tietää. Zoeth-enosi ja minä olemme luotsanneet sinua jo melko kauan aikaa, mutta nyt alat olla jo niin suuri, että voit ruveta risteilemään omalla vastuullasi — tarkoitan järkevästi, ymmärrät kai sen — mutta, no niin, olemme niin tottuneet tekemään havainnoita aina keskipäivällä nähdäksemme, millainen sinun suuntasi aina on, että on vaikea luopua tuosta totutusta tavasta. Zoethilla ei ollut kumminkaan mitään osaa tähän», hän lisäsi rehellisesti. »Hän ei vihjaillut ollenkaan, kuten sinä sanot. Luullakseni saarnaa hän pääni mäsäksi senvuoksi jouduttuamme kahden kesken.»

»Olet ansainnutkin, että hän tekee sen — ainakin osittain. Pyydätkö minulta anteeksi?»

»Varmasti! Pyytäisin sitä polvillanikin, ellei minulla olisi tuota kirottua reumatismia.»

»Lupaat siis, ettet vihjaile enää?»

»En totisesti tee sitä vasta.»

»No hyvä sitten. Jos haluat, että kertoisin sinulle jotakin, niin ole hyvä ja kysy. Sinun pitää luottaa minuun, Shad-eno. Lupaan kertoa sinulle aina, kun minulla on jotakin kerrottavaa.»

»Tiedän sen, Mary-'Gusta. Minua hävettääkin tuo vihjailemiseni. Jumala sinua siunatkoon, kultaseni. Suutele nyt minua toivottaessasi minulle hyvää yötä.»

Kapteeni suuteli häntä ja pitäen häntä sylissään katsoi häntä hellästi silmiin. Ja kun Mary vastasi hänen katseeseensa, punastui Mary kovasti ja kätki nopeasti kasvonsa kapteenin takin rinnuksiin. Sitten hän riistäytyi irti, ja toivotettuaan hyvää yötä juoksi pois huoneesta ja pakeni portaita pitkin yläkertaan.

Shadrach katsoi hänen jälkeensä, huokaisi ja lopetettuaan ovien lukitsemisen meni itsekin yläkertaan. Koska hänen toverinsa huoneesta näkyi valoa, meni hän sinne ja näki herra Hamiltonin istuvan pienen pöydän ääressä, jolle hän oli levittänyt monta paperiarkkia, jotka olivat täynnä numeroita. Kapteeni oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän heti huomannutkaan papereita.

»Zoeth», hän sanoi, »Mary-'Gustastamme on jo tullut täysikasvuinen nainen. Tämäkin kesä on muuttanut häntä. Hän ei kyllä näytä vanhemmalta ja on kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ajattelee eri tavalla ja minusta tuntuu siltä, ettemme saa pitää häntä enää kauan luonamme, vaikka toivoisimmekin sitä miten paljon tahansa. — No mutta?» huudahti hän sitten huomaten äkkiä ystävänsä hommat. »Askarteletko vieläkin noiden kanssa? Sanoinhan sinulle, ettei sinun pidä huolehtia enää, vaan mennä nukkumaan.»

Zoeth pudisti päätään. Hänen tavallisesti niin tyynet ja ystävälliset kasvonsa olivat nyt menettäneet osan tuosta tyyneydestään. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja lampun heittämät varjot tummensivat hänen otsassaan olevia ryppyjä. Hän katsoi silmälasiensa yli.

»Shadrach», hän sanoi, »en voi auttaa sitä. Koetan olla huolehtimatta ja koetan luovuttaa kuormani Kaikkivaltiaan kannettavaksi, niinkuin meidän on käskettykin tehdä, mutta minä en näytä kumminkaan voivan luovuttaa niitä kaikkia. Elleivät asiat selvene hyvin pian, en tiedä — en todellakaan tiedä enkä uskalla ajatellakaan», hän lisäsi toivottomasti.

Kun hänen kätensä vapisi, rapisi siinä oleva paperi. Kapteeni Shadrach rypisti otsaansa.

»Ellei meidän olisi pakko tehdä noita talviostoksiamme», hän mumisi. »Sehän kuitenkin on jonkunlainen lohdutus, että luottomme on hyvä.»

»Niin onkin vielä nyt, koska Bostonin kauppiaat eivät tiedä mitään. Mutta me tiedämme kumminkin tahi ainakin pelkäämme tietävämme ja se muuttaa asian yhä pahemmaksi. Kuinka me voimme enää ostaa ihmisiltä, jotka ovat olleet ystäviämme koko sen ajan kuin meillä on ollut kauppa, tietäessämme, että —»

Hänen toverinsa keskeytti:

»Emme tiedä mitään ratkaisevaa vielä», hän sanoi. »Pysy vain tiukasti paikoillasi, Zoeth. Panen vetoon yhdeksän yhtä vastaan, että me kyllä suoriudumme kaikista vaikeuksista. Millainen kesä tämä on ollutkaan! Ja kun ajattelen», hän lisäsi vihaisesti, »kuinka hyvin me suoriuduimme ennen noiden uusien kauppojen avautumista, tulen melkein hulluksi. Otan jonakin yönä tulitikkuja mukaani ja sytytän ne palamaan. Nuo kirotut rosvot! He ovat ottaneet itselleen hyvät cape-codilaiset nimet, joihin heillä ei ole minkäänlaista oikeutta. 'Bakerin Basaari!' Hyi hitto! 'Rheinsteinin Ryöväriluola' olisi mielestäni paljon sopivampi nimi. Kuulehan nyt, Zoeth, emme saa vihjaistakaan Mary-'Gustalle tästä. Meillä on niin paljon rahoja hallussamme, että voimme maksaa hänen menonsa tuolla koulussa, vai mitä?»

»On kyllä, Shadrach. Olen pitänyt huolta siitä. En tiedä kumminkaan, olisiko minulla ollut oikeutta sellaiseen. Rahat olisi ehkä pitänyt lähettää jonnekin muualle, mutta olkoon se nyt joko oikein tahi väärin, ne menevät nyt kumminkin Maryn tarpeisiin, ja toivoakseni antaa Jumala sen minulle anteeksi. Ja sinä puhuit totta sanoessasi, ettei meidän pidä ilmaista hänelle huoliamme. Hän on niin tunnollinen, että hän silloin mahdollisesti lopettaa koulunsa ja tulee tänne meitä auttamaan. Hän ei epäröisi ollenkaan päättäessään sen.»

»Olet oikeassa sanoessasi, että hän tekisi niin. On siunattu asia, että hän luulee omistavansa omiakin varoja, ja otaksuu, että hänen kouluuttamisensa maksetaan niistä. Ellei asia olisi niin, olisi hän koko ajan nurissut kustannuksista. Meidän pitää teeskennellä, että kaikki asiat ovat mainiossa kunnossa, ja kun hän on läheisyydessä, pitää meidän olla iloisia. Emme saa sanoa Isaiahillekaan sanaakaan.»

»Ei tietystikään. Isaiah on kysellyt minulta monta kertaa viime aikoina, vahingoittavatko nuo uudet kaupat liikettämme. En ihmettele ollenkaan, vaikka hän mielessään hieman epäilisikin.»

»Hm! Kaikki on hyvin niin kauan kuin hän malttaa olla lausumatta julki noita epäilyksiään. Jos huomaan merkkiäkään siitä, että nuo epäluulot alkavat nousta Aatamin omenan yläpuolelle, painan ne varmasti jälleen alas. Pistän kirpun Isaiahin korvaan ja kostutan liimalla tuon kirpun jalat, että se pysyy siellä.»

Vaikka Mary-'Gusta huomasikin, että nuo kylässä olevat pari uutta kauppaa näyttivät menestyvän, ja vaikka hän totesikin, ettei Hamilton ja Kumppanin tavaranvaihto suurennut syyskuussakaan, olivat vastaukset hänen kysymyksiinsä niin tyynnyttäviä, että hänen levottomuutensa haihtui. Hänen Zoeth-enonsa karttoi kyllä suoraa vastausta, mutta kapteeni Shadrach etsi tekosyitä hyväsydämisesti ja iloisesti. Isaiahkin sanoi, että »kaikki menee vallan mainiosti». Mutta Mary pani hänet lupaamaan, että hän kirjoittaa Marylle heti, jos asiat alkavat hiemankaan näyttää toisenlaisilta. Isaiah antoi tuon lupauksen hieman vastahakoisesti.

»Luulen, että kapteeni Shad ryhtyy toimiin ja lyödä läimäyttää minua päähän pleissausnaulalla, jos hän vain huomaa, etten voi pitää suutani kiinni», sanoi Isaiah siten, että Mary huomasi hänen vain toteavan asian todellisen laidan.

Mary nauroi. »Voi, eikö mitä!» hän huudahti. »Lupaan puolustaa teitä silloin, Isaiah. Muistakaa nyt, että teidän on kirjoitettava minulle vilpittömästi, miten asiat täällä luistavat.»