Uudenvuoden jälkeisenä päivänä palasi Mary Bostoniin ja kouluun. Pitkä talvilukukausi, jota Madeline Talbott, jonka isä oli tuomari, sanoi »kovaksi rangaistukseksi», alkoi. Bostonin kuuluisat itätuulet, jotka ovat niin tervetulleet kesällä ja niin raa'at ja läpitunkevat talvella, lupasivat entiseen tapaansa lunta ja lumisohjua, joten käveleminen Pinckney-kadulta kouluun ja koulusta takaisin ei tuntunut aina kovinkaan hauskalta. Rouva Wyeth sai kaulansa hieman kipeäksi ja neiti Pease vilustui ja sai yskän, mutta he selittivät kumminkin yksimielisesti, että nuo taudit johtuivat kokonaan heidän omasta typeryydestään eivätkä ollenkaan ilmastosta, jonka, ollen kuten hekin kokonaan bostonilaista, piti ollakin sopivassa määrin kylmää.

Onneksi säästyi Mary sekä kylmältä että sairaudelta. Kävelyt kaikenlaisessa ilmassa tekivät hänelle hyvää, ja hänen punaiset poskensa ja kirkkaat silmänsä olivat päteviä todistajia siitä, että hän oli terve. Hän edistyi hyvin opinnoissaan, ja Cabot'n neidit, joita ei ollut niinkään helppo tyydyttää, olivat selvästi hyvin mieltyneet häneen. Kotona taasen — hän oli oppinut nimittämään rouva Wyethin mukavaa taloa kodikseen, jota ei tietystikään voitu verratakaan South Harnississa olevaan todelliseen kotiin, pidettiin hänestä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut ainoastaan emännän, vaan myös neiti Peasenkin suosikki, neiti Peasen, joka oli melko oikullinen ja jonka ystävyyttä oli melkein mahdoton saavuttaa. Nuo molemmat naiset keskustelivat usein tytöstä.

»Hän on erikoinen», sanoi neiti Pease muutamassakin tilaisuudessa. »Kun otetaan huomioon hänen aikaisemmat mahdollisuutensa, ovat mielestäni hänen käytöksensä ja itsehillitsemiskykynsä täydelliset. Hän on aivan ihmeellinen.»

Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä. Häntä ilahdutti kyllä, että Marya kehuttiin, mutta hän ei voinut hyväksyä ystävättärensä käyttämiä sanoja.

»Herran nimessä, Letitia», hän sanoi, »älä nimitä häntä niin. Tuo sana 'ihmeellinen' tuo aina mieleeni Crummelin lapsen kertomuksesta Nicholas Nicklebyn, tuon, jolla oli viheriä auringon varjostin ja valkoinen puku.»

Neiti Pease hymyili sellaisen ylevää hymyä, jota on oikaistu, mutta joka itse aikoo neuvoa toista.

»En ymmärrä, miksi juuri tuon sanan pitää tuoda tuo mainitsemasi henkilö mieleesi», hän sanoi. »Jos muistan oikein, ja minut on kasvatettu Dickensin hengessä, oli hän 'ilmiö' eikä mikään 'ihme'. Se ei kumminkaan vaikuta suuriakaan, miten sinä ja minä nimitämme Mary Lathropia, sillä sitä ei kuitenkaan voida kieltää, että hän on erinomaisen hyvin kasvatettu, sieväkäytöksinen ja kohtelias tyttö, jonka —»

»Hän on sitäpaitsi suloinen ja terve», keskeytti rouva Wyeth lopettaen lauseen. »Tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin, Letitia Pease. Ja sinä tiedät minun tietävän sen. No, mitä sinulla on mielessäsi sellaista, joka koskee Marya? Tiedän siellä olevan jotakin, koska olet vihjaillut siitä jo toista viikkoa. Sano se nyt.»

Neiti Pease oli salaperäisen näköinen.

»Ah, minulla on vain muudan suunnitelma», hän sanoi. »En voi kertoa sinullekaan, Emily, vielä millainen se on. Katso, se ei ole todellisuudessa mikään suunnitelma, vaan jonkunlainen aate. Marykaan ei tietysti tiedä siitä vielä mitään.»

»Hm! Onko tuo suunnitelma tahi aate, sano sitä nyt miksi vain haluat, hauskakin? Tarkoitan, tuntuuko se hänestäkin hauskalta, kun hän kuulee sen?»

»Toivon ainakin niin.»

»Kuulehan nyt, Letitia», sanoi rouva Wyeth epäilevästi, »et suinkaan suunnittele mitään naurettavaa hentomielistä yllätystä tuolle lapselle, ethän? Toivoakseni et suunnittele avioliittoa hänelle?»

»Avioliittoako? Mitä sinä nyt puhutkaan? Jos tarkoitat, että koetan saada hänet naimisiin jonkun miehen kanssa», hän korosti ivallisesti mies-sanaa, »on minun totisesti torjuttava sellainen luulo.»

»Hm! No niin, jos hän joskus menee naimisiin, toivon hänen saavan oikean miehen eikä miehen jäljennöstä. Hyvä on, Letitia. Olen iloinen, ettei suuri aatteesi, olkoon se nyt millainen tahansa, koskenut sitä asiaa!»

»Ei tietystikään. Tunnet ajatukseni avioliitosta, Emily Wyeth. Ja mitä tuollaiseen puhemiehen toimeen tulee, voidaan sinua epäillä paljon enemmän sellaisesta kuin minua. Tuo nuori sukulaisesi Sam Keith on ruvennut käymään täällä hyvin usein viime aikoina. Hän voi uskotella tulevansa tänne vain puhutellakseen sinua, mutta minä uskallan kumminkin epäillä sitä suuresti.»

Rouva Wyeth hymyili julmasti.

»Samuel on kyllä ollut täällä nykyään melko usein», hän myönsi, »mutta älä ole huolissasi senvuoksi, Letitia. Olen pitänyt tuota nuorukaista silmällä. Samuel on yhtä herkkä kauniille tytöille, kuin lapset tuhkarokolle. Ja hänen kohtauksensa muistuttavat minua tuhkarokosta yhtä paljon kuin jostakin muusta nopeasti tulevasta taudista, joka alussa aiheuttaa korkean kuumeen ja vie ihmisen hourioon, mutta jonka tuottama kuume pian laskee, potilaan parantuessa sitten nopeasti. Tätä puuskaa emme tarvitse ollenkaan pelätä, sillä tässä ei ole mitään vaaraa eikä tartuntaa olemassakaan. Mary ei suhtaudu hänen kosiskeluunsa ollenkaan vakavasti.»

»Entä sitten tuo toinen nuorukainen, Smith, vai mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan? Hän on ollut täällä pari kertaa joulun jälkeen.»

Rouva Wyeth näytti nyt menettävän kärsivällisyytensä.

»No, mitä hänestä?» hän kysyi tiukasti.

»Ei mitään minun tietääkseni, mutta ehkä —»

»Siinä ei ole minkäänlaista ehkää. Tuo Smithin poika näyttää olevan melko kiltti nuorukainen ja melko järkeväkin noin nuoreksi rasavilliksi. Kuulemani mukaan ovat hänen vanhempansa, vaikka he asuvatkin tuolla Lännessä jossakin kaivoksessa, karjatalossa tai jossakin sellaisessa, kunnioitettavia henkilöitä. Miksi hän ei saisi tulla katsomaan Marya silloin tällöin ja miksi ei Mary saisi puhutella häntä? Armollinen Luoja, millainen tästä maailmasta mahtaisi tullakaan, elleivät nuoret henkilöt saisi seurustella keskenään! Älä sano minulle, ettei sinulla ole ollut nuoria miestuttuja ollessasi nuori tyttö, Letitia, sillä en usko sinua kumminkaan.»

Neiti Pease suoristautui tuolissaan.

»Ei ole ollenkaan luultavaakaan, että sanon sellaisia mahdottomuuksia», hän tiuskaisi.

Siis sai tuo nuori miestuttava tulla silloin tällöin, ei kumminkaan liian usein, sillä siitä piti rouva Wyeth huolta. Vaikka hän ei saanut tullakaan niin usein kuin häntä ehkä olisi haluttanut, hän tuli kumminkin ja tuttavuus muuttui vähitellen ystävyydeksi. Silti ei kukaan, lukuunottamatta ehkä tuota hentomielistä neiti Peasea, voinut aavistaakaan, että tuo tuttavuus voisi kehittyä muuksikin kuin ystävyydeksi. Ei Mary sitä varmastikaan aavistanut eikä luultavasti Crawfordkaan silloin vielä. Hän piti kyllä Mary Lathropista. Hän oli hyvin kaunis tyttö, mutta ollen erilainen kuin muut kauniit tytöt, jotka hän tunsi ja koska kauniit ylioppilasjalkapallokuuluisuudet ovat aivan erikoisasemassa muihin ihmisiin nähden, tunsi Crawford sellaisia paljonkin — ei Mary katsonut ihailevasti hänen silmiinsä, ei pitänyt hänen leikkipuheitaan »kuolettavan hauskoina» eikä kiemaillut hänelle millään tavalla. Jos nuo leikkipuheet olivat hauskoja, nauroi hän niille iloisesti ja miellyttävästi, mutta jos ne sattuivat olemaan mitättömiä, kuten joskus tapahtui, oli hän valmis sanomaan sen hänelle. Mary ei aina yhtynyt hänen mielipiteihinsä, koska hänellä oli useammasta asiasta omansa, ja jos Crawford tiedusteli hänen mielipidettään jostakin asiasta, oli hänen vastauksensa aina rehellinen, jolleikaan juuri sellainen, kuin hän oli odottanut ja toivonut.

»Herranen aika, olettepa te todellakin suorapuheinen!» hän huomautti melko surullisesti kysyttyään Maryn mielipidettä käyttäytymisestä ja saatuaan vastauksen heti.

»Ettekö sitten halua, että olisin sellainen?» kysyi Mary. »Kysyitte minulta, mitä mielestäni teidän olisi pitänyt tehdä ja minä vastasin teille suoraan.»

»Aivan niin. Sanoitte sen minulle todellakin.»

»No, ettekö sitten sitä halunneetkaan?»

»En tiedä, halusinko, että sanoisitte minulle juuri sen.»

»Mutta tehän kysyitte, mitä ajattelen siitä asiasta, ja vastaukseni sisälsi vilpittömän mielipiteeni. Eikö teidän mielestänne olisi pitänyt menetellä juuri niin?»

Crawford epäröi, mutta nauroi sitten. »Kyllä, tulimmainen sentään, kun sitä oikein ajattelen», hän myönsi. »Toivoin kumminkin, että olisitte myöntänyt tekoni oikeaksi.»

»Vaikkako en olisi ajatellutkaan niin?»

»Niin juuri. Sanokaa nyt minulle rehellisesti, tiesittekö, että halusin kuulla toisenlaisen vastauksen?»

Nyt oli Maryn vuoro epäröidä, mutta sitten hänkin nauroi.

»Kyllä; luullakseni —» hän aloitti, mutta lopetti sanomalla: »Niin, kyllä minä sen tiesin.»

»No, miksi ette sitä sitten sanonut? Useimmat tytöt olisivat tehneet mielikseni.»

»Ehkä juuri senvuoksi. Luullakseni useimmat tytöt, jotka ovat tuttavianne, sanovat juuri sen, mitä haluattekin kuunnella. Eikö mielestänne ole teillekin terveellistä, että saatte kuulla totuudenkin joskus?»

Tietysti se oli terveellistä hänelle ja noin joskus sanottuna oli sillä uutuudenkin viehätys. Tuossa oli tyttö täynnä leikillisyyttä, tyttö, joka voi kuunnella leikkipuheita ja sanoakin sellaisia, joka ei kiemaillut eikä halunnutkaan sellaista, maalaistyttö, joka oli ollut myyjättärenä kaupassa ja joka puhui vieläkin tuosta ajasta yhtä vapaasti kuin Cabot'n neitien kuuluisasta koulusta, joka ei ollenkaan hävennyt tunnustaessaan, ettei hänellä ollut varaa siihen tahi tähän, vaatimaton ja luonnollinen, mutta itseään kunnioittava ja ylpeä tyttö, joka oli koko ajan omintakeinen ja joka pysyi mielipiteissään ja säilytti järkensä tuollaisen nuoren kauniin puolijumalankin läheisyydessä, joka oli tehnyt pari maalia Yalea vastaan otellessa.

Mikään ei ollut Crawford Smithille sen terveellisempää kuin sellaisen tytön tuttavuus. Mary auttoi häntä pysymään maan pinnalla ja vaikutti, ettei hänen päänsä päässyt paisumaan. Ei senvuoksi, että tuota viimeksimainittua olisi juuri tarvittukaan pelätä, sillä tuo pää oli melko hyvä, mutta Mary Lathropin järki oli jonkunlainen virkistävä ja lumoava vahvistus Crawfordin ajatuksille. Kuten hän oli sanonutkin tuona sunnuntai-iltana Bostonissa silloin kun he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran, tuntui hänestä suunnattomalta helpotukselta, että hänellä oli joku, joka ymmärsi ja osasi panna arvoa miehen sekä vakaville että leikillisille ajatuksille. Hänen lähestyvä erotutkintonsa Harvardista ja työ, johon hän aikoi ryhtyä syksyllä lääkeopillisessa tiedekunnassa, askarruttivat hänen ajatuksiaan melkoisesti nykyään. Hän kertoi Marylle suunnitelmansa ja he keskustelivat niistä. Marylläkin oli omat suunnitelmansa, jotka pääasiallisesti koskivat sitä, mitä hän aikoi tehdä saattaakseen enojensa elämän helpommaksi sitten kuin koulu loppuu. Siitäkin he keskustelivat.

»Mutta», sanoi Crawford, »tuo kai on todellisuudessa joutavaa, eikö olekin?»

»Mikä sitten?»

»Tuo aie, että rupeatte myyjättäreksi jälleen. Ette voi mukautua sellaiseen enää milloinkaan.»

»Voin kyllä. Miksi en voisi?»

»Senvuoksi, että —»

»Minkävuoksi?»

»Senvuoksi, etten luule teidän haluavan, siinä kaikki. Teidänlaisianne tyttöjä ei ole luotu maalaiskauppojen myyjättäriksi, ei ainakaan pitkäksi ajaksi.»

Tämän huomautuksen tarkoitus oli miellyttää Marya, ja se olisikin ehkä miellyttänyt useampia tyttöjä, mutta ei häntä. Maryn arvokkaisuutta oli loukattu. Kaikki tuollainen, mikä halvensi hänen rakastettuja enojaan, heidän kauppaansa, South Harnissia tahi cape-codilaisia, synnytti hänessä vihaa. Hänen silmänsä salamoivat.

»Minun ei ole pakko olla myyjättärenä», hän sanoi tiukasti, »maaseudun kaupoissa eikä muuallakaan, vaan minä toimin sellaisena, koska se minua huvittaa, ja minä jatkan sitä niin kauan kuin haluan. Elleivät ystäväni ymmärrä sitä seikkaa, eivätkä kunnioita syitäni, eivät he ole enää ystäviäni, siinä kaikki.»

Crawford kohotti molemmat käsivartensa. »Huh!» hän huudahti. »Älkää ampuko, sillä minä kyllä antaudun. Suuri Jumala, jos kohtelette meitä miehiä tuolla tavoin silloinkin kun me koetamme sanoa teille kohteliaisuuksia, niin mitä silloin mahtanette tehdäkään, jos uskaltaisimme ruveta arvostelemaan teitä.»

»Oliko tuo huomautuksenne sitten oleminaan jonkunlainen kohteliaisuus?»

»Ei aivan, vaan paremminkin jonkunlainen tosiasiain toteaminen. Tarkoitin — tarkoitin — Ah, tulkaa nyt avukseni, Mary, sillä tiedättehän vallan hyvin, mitä tarkoitan! Antautukaa nyt.»

Mary koetti kaikkensa voidakseen olla juhlallinen ja vakava, mutta hänen silmiensä kimmellys oli tarttuvaa ja huolimatta hänen ponnistuksistaan rupesi hänen huuliaan nykimään.

»No antautukaa nyt», vaati Crawford. »Tiedätte kyllä, mitä tarkoitin. Ettekö tiedäkin?»

»Kyllä luullakseni. Mutta mielestäni oli tuo huomautus hyvin tyhmä. Niin puhuu vain Sam Keith.»

»Eikö mitä! Puhutteko totta?»

»Puhun. Hän ainakin puhuisi, jos sallisin. Ja hän suoriutuukin siitä paljon paremmin kuin te.»

»No niin, minä pidän sellaisesta.»

»Mutta minä en. Senvuoksi en haluakaan, että te tekisitte niin. Toivon, että olisitte järkevämpi. Enkä sitäpaitsi halua, että te ja muut pilkkaatte enojeni kauppaa.»

»Pilkkasinko minä sitä? Mielestäni syytätte nyt minua aiheettomasti. Minulla on päinvastoin hyvin eloisa ja kunnioittava muisto siitä, kuten tiedätte. Mutta näin sivumennen sanoen, tehän kerroitte, että enonne ovat lähettäneet teille valokuvansa. Saanko katsella niitä?»

Mary haki valokuvat huoneestaan. Ostablen valokuvaaja oli ne ottanut Maryn määräysten mukaisesti ja tulokseksi oli saatu pari vanhahkoa marttyyria, jotka olivat pukeutuneet hyviin, mutta epämukaviin sunnuntaipukimiin, ja jotka selvästi odottivat teloittamista. Noiden surullisten tekeleitten taakse oli kirjoitettu: »Mary Augustalle rakkain tervehdyksin.»

»Ei, älkää naurako!» komensi Mary ojentaessaan valokuvat Crawfordille. »Tiedän niiden näyttävän hullunkurisilta, mutta jos nauratte, en anna teille milloinkaan anteeksi. Nuo ukkokullat ovat antaneet valokuvata itsensä ilahduttaakseen vain minua, ja olen aivan varma siitä, että kumpainenkin olisi mieluummin antanut vetää hampaan suustaan. Parempia ihmisiä kuin he ei ole maailmassa ja minä tulen yhä varmemmaksi siitä joka päivä.»

Crawford ei nauranut valokuville. Hän oli nuori herrasmies ja melko hienotunteinen, joten hän ei edes hymyillytkään, ei kapteeni Shadin käsillekään, joista vasemman sormet olivat haarallaan polven ympärillä, kuin estämässä sitä vapisemasta, oikeaan levätessä kömpelösti loistavasti sidotulla kirjalla. Naurun asemasta kehui hän kuvien esittämiä henkilöitä, puhui muistellen omasta vierailustaan South Harnississa ja lopulta etsi lompakostaan pienen valokuvan, jonka hän laski pöydälle toisten viereen.

»Otin tämän mukaani näyttääkseni sen teille», hän sanoi. »Kyselitte minulta kerran, minkä näköinen isäni on, jolloin kerroin, ettei minulla ole hänestä kunnollista valokuvaa. Se olikin totta, sillä minulla ei olekaan. Isällä on muitakin omituisuuksia, paitsi tuota hänen vastenmielisyyttään Itää, Idän tapoja ja elämää kohtaan. Hän pelkää nimittäin hirveästi mennä valokuvaajalle. Älkää kysykö minulta, miksi, sillä en voi kertoa sitä teille, koska en tiedä. Ei se ole senkäänvuoksi, että hän on ruma, sillä hän on hyvin hyvän näköinen ikäisekseen, ainakin minun mielestäni, mutta hänellä on sellainen vastenmielisyys omia valokuviaan kohtaan, ettei hän salli minunkaan ottaa hänestä pikavalokuvaa, jos hän vain voi sen estää. Hän sanoo, että ihmiset, jotka usein otattavat valokuvia itsestään, ovat turhamaisia ja itserakkaita idiootteja ja niin edespäin. Olen kumminkin onnistunut valokuvaamaan hänet silloin tällöin hänen tietämättään, ja tämän kuvan otin hänestä viime kesänä. Olin silloin hänen kanssaan kalastusmatkalla vuoristossa. Olemme hyviä tovereita, isä ja minä, enemmän kuin useimmat isät ja pojat, luullakseni.»

Mary otti valokuvan ja katseli sitä hyvin tarkasti. Herra Smith vanhempi oli kookas mies, harteikas ja suuri harmaine partoineen ja viiksineen. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, joka hieman varjosti hänen otsaansa, mutta hänen silmänsä ja nenänsä olivat samanlaiset kuin pojallakin.

Mary tarkasteli valokuvaa ja Crawford katsoi häneen.

»No, mitä ajattelette hänestä?» kysyi tuo nuori mies hetkisen kuluttua.

»Mitäkö ajattelen?» toisti Mary hajamielisesti tuijottaen yhä valokuvaan. »En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Tarkoitan vain, että millaiselta kunnioitettava isäni teistä näyttää. Olette varmasti muodostaneet hänestä jonkunlaisen mielipiteen jo. Teillä on yleensä omat mielipiteenne kaikista asioista, ja nyt te olette jo katsellut tuota kuvaa ainakin viisi minuuttia.»

»Olenko todellakin? Pyydän anteeksi, sillä en ole ollenkaan huomannut sitä. Kuva herättää minussa mielenkiintoa. En suinkaan ole milloinkaan nähnyt isäänne, vai mitä? Ei, en tietystikään, mutta minusta tuntuu kumminkin melkein siltä, kuin olisin. Ehkä olen nähnyt jonkun toisen hänen näköisensä henkilön.»

»Mikä ihme se nyt olisi. Minut, esimerkiksi.»

»Tietysti. Puhun tyhmästi, vai mitä? Hän on hyvin mielenkiintoisen näköinen mies, sellainen, jolla on paljon elämänkokemuksia.»

»Hänellä onkin niitä. Isä ei puhu kyllä itsestään paljonkaan, ei minullekaan, mutta hänellä on luullakseni ollut paljon vastoinkäymisiä, ennenkuin hän saavutti menestystä. Hän on luullakseni saanut ponnistella kovasti.»

»Hän on sen näköinen, mutta hän on kumminkin saavuttanut päämääränsä lopulta, ainakin mikäli minä kuvittelen. Hän ei näytä sellaiselta, että hän antaa perään hädässä.»

»Ei hän annakaan. Isä on joskus hyvin taipumaton, mutta hän on kumminkin hyvin hyvä minulle, eikähän minun tarvitse muusta välittääkään.»

»Oliko äitinne kotoisin täältä, Idästä?»

»Ei. Hän oli kotoisin Lännestä, Californiasta. Isä on ollut naimisissa kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli luullakseni kotoisin jostakin täältä Uudesta Englannista. En tiennyt, ennenkuin viidentoista vanhana, että hän oli ollut ennenkin naimisissa, ja silloinkin sain sen tietää sattumalta. Huomasin hänen nimensä hautapatsaassa ja se kiinnitti huomiotani senvuoksi, että se oli niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'. Mainitsen tästä vain näyttääkseni teille, miten vähän isä puhuu itsestään, mutta oli kumminkin omituista, että sain sen tietää siten, vai mitä? Kas niin, nyt juttelen turhia, sillä luullakseni eivät sukulaissuhteet kiinnitä teidän mieltänne ollenkaan. Pyydän anteeksi. Minulla ei juolahda mieleenikään puhua perheasioistani muille kuin teille, ei Samillekaan. Mutta te — no niin, jostakin syystä on minun kerrottava teille kaikki. Ihmettelen, miksi?»

»Ehkä senvuoksi, että kyselen niin paljon.»

»Ei ollenkaan, vaan sentähden, että te todellakin käyttäydytte niinkuin te haluaisittekin kuulla minun puhuvan omista asioistani. En ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan tyttöä, joka olisi menetellyt niin. Nyt haluan kysyä teiltä tuota kerhoasiaa. Siitä kehittyy hitonmoinen selkkaus, puhumattakaan kustannuksista, ellen ole varovainen. Oletteko ajatellut sitä? Mihin toimenpiteihin ryhtyisitte minun sijassani?»

Kysymyksessä oleva asia oli hieman arka ja mutkallinen, ja koski muutaman miehen ottamista tahi hylkäämistä erääseen Harvardin yhdistykseen. Voimakas mahti oli toiminnassa, että hänet hyväksyttäisiin, mutta toiselta puolen oli olemassa muutamia päteviä syitä, joiden perusteella hänet voitaisiin hylätäkin. Crawford, joka oli kerhon puheenjohtaja ja sen vaikutusvaltaisimpia jäseniä, ei voinut tehdä varmaa päätöstä. Hän oli selittänyt tilanteen Marylle viime kerralla ja pyytänyt hänen neuvoaan. Mary oli tietysti pyytänyt miettimisaikaa — hän oli tuo entinen Mary-'Gusta sellaisissakin asioissa — ja nyt hän oli valmis antamaan tuon neuvon.

»Minusta tuntuu», hän sanoi, »että menettelisin tuossa asiassa seuraavalla tavalla.»

Hän kertoi sitten suunnitelmansa. Crawford kuunteli, alussa epäilevästi, mutta sitten yhä suurenevalla innostuksella.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti Maryn lopetettua puheensa. »Luulen varmasti, että siten voimme suoriutua siitä asiasta. Miten maailmassa voitte keksiäkin sellaisen suunnitelman? Olette todellakin ihmeellinen järjestämään asioita. Voisitte varmasti hoitaa suurta liikettä menestyksellisesti, olen siitä aivan varma. Miten oikeastaan menettelettekään? Mistä saatte kaikki ajatuksenne?»

Mary nauroi. Crawfordin kehuminen miellytti häntä.

»En tiedä», hän vastasi. »Minä vain ajattelen ne valmiiksi, luullakseni. Minusta on niin hauskaa järjestää ihmisten asioita. Joskus teen siinä ehkä enemmän kuin on tarpeellistakaan. Isaiah Chase raukka tuolla kotona South Harnississa sanoo, että kiusaan hänet kuoliaaksi. Enonikin sanovat, että komentelen heitä, mutta he näyttävät pitävän siitä kumminkin», hän lisäsi.

»En ihmettele sitä ollenkaan, sillä minustakin se on hauskaa. Tahdotteko auttaa minua asioiden järjestämisessä lähimmässä tulevaisuudessa? Siinä tulee olemaan melko paljon hommaa, ennenkuin kerhon asiat, tanssiaiset ja kaikki muutkin ovat järjestyksessä. Ja kun tulette tutkintoon, saatte itse nähdä, kuinka kaikki on menestynyt.»

»Tutkintoonko? Pitääkö minun tulla vihkiäisiin?»

»Tietysti. Toivon, että tulette sinne kanssani. Luulin sitä jo sovituksi asiaksi. Sinne on kyllä vielä melko pitkälti, mutta älkää nyt Herran nimessä kieltäytykö. Kaikki suunnitelmani perustuvat siihen.»

Maryn kasvot näyttivät, miten ihastunut hän oli. Hän sanoi kumminkin vain:

»Kiitoksia hyvin paljon. Tulen sinne hyvin mielelläni.»

Mutta tutkintoon oli vielä pitkälti aikaa, kuten Crawford oli sanonutkin, ja noiden viikkojen kuluessa oli luettava ahkerasti. Ne kuluivatkin vähitellen ja sitten seurasi pääsiäisloma. Mary vietti tietysti sen South Harnississa, ja koska siellä ei nyt ollut mitään joulukiirettä aiheuttamassa hänen oloaan kaupassa, hän lepäsi, kävi ajelemassa, vieraili ja kulutti siis lomansa hyvin hauskasti ja hyödyllisesti. On kai tarpeetonta mainita, että enot ottivat täydestä sydämestään osaa tuohon hauskuuteen ja hyötyyn. Kun hän kysyi heiltä liikeasioita ja tulevan kesän myynnin edellytyksiä, näyttivät he toivorikkailta ja iloisilta.

»Mutta Isaiah kertoi, että tänne tulee keväällä avattavaksi pari uutta kauppaa», sanoi Mary. »Ettekö luule niiden tuottavan hieman vauriota liikkeellenne?»

Kapteeni Shadrach kuittasi koko jutun ja vastaiset epäilijänsä viittaamalla armollisesti kädellään. »Ei hituistakaan, Mary-'Gusta. Hamilton ja Kumppanin vanha laiva on vielä melko hyvässä kunnossa. Siinä ei ehkä ole niin paljon kultauksia eikä messinkiheloja kuin noissa uusissa vasta vesille lasketuissa, mutta sen matkustajat tietävät sen luotettavaksi eivätkä luovu siitä. Isaiah kertoi meille juuri eilen erään henkilön sanoneen hänelle, ettei se vaikuta mitään, kuinka monta uutta kauppaa tänne avataan, sillä hän tulee aina ostamaan ostoksensa meiltä. Siitähän sen huomaa selvästi, vai kuinka?»

»Kuka niin sanoi, Shad-eno?» kysyi Mary.

»Kukako? En tiedä. Kun Isaiah kertoi sitä meille, tapahtui siinä joku keskeytys. Kuka se oli, Isaiah?»

»Rastus Young», vastasi Isaiah heti.

Kapteeninkin oli nyt pakko nauraa, vaikka hän selittikin, että Rastus Youngin kestävyys osoittaa vain, miten hyvät liikkeen edellytykset ovat.

»Rastus poistuu aina uppoavasta laivasta», hän sanoi, »ja jos minä ja Zoeth olisimme joutumaisillamme vararikkoon, olisi Rastus Young ensimmäinen, joka luopuisi meistä.»

Kun Mary kysyi Zoethilta, sanoi Zoeth luottavansa siihen, etteivät nuo uudet kilpailijat tule olemaan hyvinkään vaarallisia. »Kaikkivaltias on pitänyt meistä huolta näin kauan», hän lisäsi, »vaikka emme ole sellaista ansainneetkaan, ja senvuoksi luulen, ettei hän jätä meitä vieläkään pulaan. Luota sinäkin vain häneen, Mary-'Gusta. Toivoakseni opetetaan sinulle sellaista koulussa.»

Senvuoksi Mary, joka oli ollut melko huolissaan kuultuaan noista Hamilton ja Kumppanin kilpailijoista, tukahdutti pelkonsa luullen sitä perusteettomaksi. Hänen enonsa olivat kyllä hieman vanhanaikaisia ja hieman jäljellä ajastaan, mitä liiketapoihin tulee, mutta oli kumminkin aivan varmaa, että nuo liiketavat sopivat south-harnissilaisille, eikä senvuoksi ollut mitään syytä huolehtia liikkeen tulevaisuudesta. Hän pakotti Isaiahin lupaamaan, että Isaiah silloin tällöin lähettäisi hänelle tietoja liikkeen kehityksestä. Tehtyään sen palasi hän Bostoniin ja koulutyöhönsä.