Lukukausi päättyi eräänä lauantai-aamuna joulukuun puolivälissä. Maryn arkku oli jo ennen täytetty ja valmis, ja hän saapui se mukanaan asemalle paljon ennen junan lähtöä. Hän oli matkalla kotiin lupa-ajaksi, ja vaikka hän olisi ollut lähdössä matkalle maailman ympäri, ei hän olisi voinut olla onnellisempi. Ja hänen onneensa ja odotukseensa otettiin South Harnississa sydämellisesti osaa. Hänen enojensa kirjeissä ei viimeisten neljäntoista vuorokauden kuluessa ollut ollut juuri muuta kuin iloisia ilmoituksia valmistuksista hänen vastaanottamisekseen.

»Laskemme jo minuutteja (kirjoitti Zoeth). Ensimmäiseksi työkseen repii Shadrach joka aamu lehtisen liikaa pois almanakasta. En ole nähnyt häntä milloinkaan ennen niin kiihtyneenä ja levotonna, ja luullakseni on minunkin laitani melkein samoin. Koetan olla kiintymättä maailmallisiin asioihin enempää kuin minun on pakko, mutta nyt näyttää kumminkin siltä, etten voikaan ajatella muuta kuin tyttösemme paluuta kotiin. En ole kumminkaan niin levoton kuin Shadrach, joka on huolissaan, pääsetkö turvallisesti tänne perille. Jumala on ollut meille hyvin hyvä, ja olen varma, että hän luo sinut luoksemme terveenä. Olen tyytyväinen, kun saan uskoa sinut hänen haltuunsa.

J. K. Jompikumpi meistä tulee sinua vastaan asemalle.»

Kapteeni Shadin kirje oli maailmallisempi, mutta yhtä johdonmukainen.

»Koeta nyt päästä sellaiseen junaan, joka tulee tänne suoraan (hän kirjoitti). Älä vain mene siihen, joka menee Woods Holeen. Zoeth on niin levoton ja hermostunut pelosta, että erehdyt, ettei hän anna minulle siunattua rauhaa. Isaiah on melkein samanlainen. Hän lakaisi salin pari kertaa viime viikon kuluessa, ja ellei hän paista kissaa sen kananpoikasen asemesta, jonka hän aikoo tappaa, saamme kiittää onneamme. Olen ainoa laivassa, jolla on vielä järki tallella, ja minä koetankin rauhoittaa heitä. Koeta nyt toimia, että pääset tuohon tarkoittamaani junaan, ja ole varovainen sähköraitiotievaunussa, jos tulet sellaisessa asemalle. Parasta on, ettet mene ensimmäiseen aikomaasi, vaan edelliseen, voidaksesi olla varma, ettet myöhästy. Junasi lähtee asemalta neljännestä yli neljän. Woods Holeen menevä lähtee pari minuuttia aikaisemmin. Varo, ettet mene siihen. Zoeth pelkää sinun erehtyvän, mutta minä nauran hänelle. Älä nyt vain mene väärään junaan.»

Mary nauroi lukiessaan noita kirjeitä, mutta hänen henkensä tahtoi kumminkin salpautua. Huolimatta vaarasta matkustaa sähkövaunussa ja huolimatta New Havenin rautatiestä, saapui hän South Harnissiin turvallisesti ja terveenä ja oikeaan aikaan. Ensimmäinen henkilö, jonka hän huomasi asemasillalla, oli kapteeni Shadrach. Hän oli kävellyt edestakaisin siellä viimeiset neljäkymmentä minuuttia.

Kapteenikin huomasi hänet heti ja riensi tervehtimään häntä ojennetuin käsin.

»Ja siinä sinä siis olet!» huudahti hän riemuissaan.

Mary nauroi onnellisena.

»Niin, Shad-eno, tässä minä nyt olen», hän sanoi.

»Oletko iloinen nähdessäsi minut?»

Shadrach katsoi häneen.

»Tulimmainen sentään!» oli ainoa, mitä hän sanoi, mutta hän sanoi sen lämpimästi ja päättäväisesti.

He ajoivat kotiin yhdessä vanhoilla rattailla. Kun he saapuivat siihen nurkkaan, jossa kauppa oli, luuli Mary, että rattaat pysähdytettäisiin siihen, mutta hän erehtyikin. Kapteeni kiiruhti hevosta ja ajoi vain suoraan eteenpäin.

»No mutta, Shad-eno!» huudahti hän. »Etkö aio pysähdyttääkään?»

»Mitä? Pysähdyttääkö? Miksi?»

»Tervehtiäksemme Zoeth-enoa, tietysti. Hän on kai kaupassa, vai mitä?»

Shadrach pudisti päätään.

»Eikä ole», hän sanoi. »Hän on kotona.»

Mary hämmästyi ja tuli hieman levottomaksi. Toinen Hamilton ja Kumppanin osakas oli hänen kanssaan rattailla, jolloin toisen kaikkien entisten lakien ja South Harnissin liikeperiaatteiden mukaan olisi pitänyt olla kaupassa. Hän tiesi, etteivät enot olleet palkanneet ketään konttoristia eikä apulaista hänen lähtönsä jälkeen.

»Mutta — mutta onko Zoeth-eno sitten sairas?» hän kysyi.

»Sairasko? Ei tietystikään. Ellei hän osaa käyttäytyä järkevämmin kuin sairastua sinä päivänä, jolloin tulet kotiin, luulen melkein, että voisin hukuttaa hänet. Hän ei ole sairas, ellei», hän lisäsi kuin huomaten jotakin, »hän ole saanut tanssitautia juostessaan ikkunaan ja ikkunasta pois odottaessaan meitä.»

»Mutta ellei hän ole sairas, niin miksi hän ei ole kaupassa? Kuka siellä on?»

Kapteeni nauraa hihitti.

»Siellä ei ole ristinsielua», hän vastasi. »Kauppa on suljettu ja saa ollakin suljettuna koko tämän siunatun illan. Olen sopinut siitä Zoethin kanssa. En tiedä, mutta me halusimme mieluummin saada Abel Snow'n pojan kuin tuon kirotun Annabelin tahi jonkun muun illallisen ajaksi kauppaan, mutta emme saaneetkaan. Katsohan, me haluamme molemmat syödä illallista kanssasi tänään huolimatta kaikista maailman kaupoista, ja Isaiah halusi sitä yhtä hartaasti kuin mekin. Mutta sitten sai Zoeth äkkiä erään päähänpiston. 'Shadrach', hän sanoi, 'vanhan testamentin aikana, kun ihmiset olivat hyvin onnellisia, kuten me nyt, oli heillä tapana uhrata Jumalalle näyttääkseen hänelle, kuinka onnellisia he olivat. Uhratkaamme mekin tämän iltapäivän tulot ja sulkekaamme kauppamme senvuoksi, että tyttösemme tulee kotiin.' 'Mainio suunnitelma', sanoin minä, ja niin me panimme sen toimeen.»

Mary katsoi häneen moittivasti.

»Ah, Shad-eno», hän sanoi, »teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Teitte kiltisti ja rakastettavasti ajatellessanne sitä, mutta teidän ei olisi pitänyt toteuttaa aiettanne. Teidän ei olisi tarvinnut uhrata mitään minun vuokseni todistaaksenne, että olette iloiset saadessanne minut kotiin.»

Shadrach viittasi olkansa yli.

»Älä ole milläsikään tuosta uhrauksesta», hän huomautti. »Tuo uhraus on pääasia Zoethin mielestä ja tietysti minäkin yhdyn siihen täydestä sydämestäni. No niin, Jabez Hedges sanoi minulle Rastus Youngin eilen kertoneen hänelle, että hän aikoo tulla ostamaan kaupastamme jonakin iltana kautsukkisaappaat ja uudet öljyvaatteet. Myimme hänelle nuo entiset, joita hän on käyttänyt, neljä vuotta sitten, mutta hän ei ole maksanut niitä vieläkään. Ei, ei, Mary-'Gusta, älä ole milläsikään koko tuosta uhrauksesta. Voin uhrata Rastus Youngilta saamani rahat kahdeksana päivänä viikossa ja ansaita kumminkin jotakin. En ole tietystikään puhunut tästä Zoethille mitään. Meidän on koetettava olla tuollaisten hurskaiden ihmisten mieliksi niin paljon kuin suinkin, ymmärrät kai sen.»

Mary hymyili, mutta pudisti päätään. »On hyödytöntä, että puhut minulle tuolla tavoin, Shad-eno», hän sanoi. »Tunnen sinut liiankin hyvin. Nythän on sitäpaitsi joulu jo melkein ovella.»

Zoeth tervehti häntä yhtä sydämellisesti, mutta ei kumminkaan niin remuisasti kuin kapteeni Shadrach. Hän tuli Marya vastaan ovelle, ja ensimmäisten suukkosten ja syleilyjen jälkeen työnsi hän tytön käsivarren päähän itsestään ja katsoi häneen.

»No voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Ja tämäkö nyt on meidän pieni Mary-'Gustamme, joka on tullut takaisin luoksemme? Minusta tuntuu jotenkin, ettei se voi olla mahdollista.»

»Mutta se on, Zoeth-eno», sanoi Mary nauraen. »Ja eikö täällä olekin hyvä olla! No Isaiah», lisäsi hän kääntyen herra Chaseen päin, joka esiliina yllään ja paitahihasillaan, kuten tavallisesti, seisoi nauraen kauempana, »eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?»

Isaiahilla oli jotakin sanottavaa ja hän sanoikin sen.

»Olen iloinen, kun tulit kotiin», hän ilmoitti. »Taidat voida oikein hyvin? Olet saanut uuden hatun, etkö olekin? Illallinen on valmis.»

Aterian aikana sai Mary vastata ahkerasti kysymyksiin, jotka koskivat hänen koulunkäyntiään ja hänen oloaan rouva Wyethin luona. Hän oli kyllä koettanut kertoa kirjeissään kaikki mahdolliset seikat, joiden hän oli luullut huvittavan enoja, mutta nyt nuo seikat muistettiin jälleen, niitä arvosteltiin ja niistä keskusteltiin.

»Sepä sattuikin mukavasti silloin, kun tuo nuori Smith tuli luoksenne päivällisille», huomautti herra Hamilton. »Luullakseni hämmästyit hieman nähdessäsi hänet, vai mitä?»

Mary hymyili. »Tietysti», hän myönsi, »mutta luullakseni hän hämmästyi enemmän, Zoeth-eno.»

Kapteeni Shad nauroi sydämellisesti. »En ihmettele sitä ollenkaan», hän sanoi. »Hänellä ei kai nyt ollut kärpäspaperia housuissaan, vai oliko? Eikö? Mutta sehän oli sulaa laiminlyöntiä. Ehkä hän ajatteli, että kärpäsaika on ollutta ja mennyttä. Hän näytti minusta todellakin kiltiltä nuorukaiselta, kun hän oli täällä tuona kesänä. Hän on vanhempi nyt. Onko hän vielä entisen näköinen?»

»On, luullakseni. En saanut keskustella hänen kanssaan pitkää aikaa.»

Isaiah näytti ajattelevan, että oli jo aika hänenkin kysyä jotakin.

»Hän on kai yhtä hyvännäköinen kuin ennenkin, vai kuinka?» hän huomautti.

Maryllä oli hyvin hauskaa. »On, luullakseni», hän vastasi. »Mutta mitä maailmassa hänen ulkomuotonsa teitä liikuttaa, Isaiah?»

Isaiah pani parastaan voidakseen olla niin salaperäisen näköinen kuin suinkin. Hän iski silmää isännilleen.

»En minä siitä nyt niin erikoisesti välitäkään», hän selitti, »mutta en tiedä, miten muutamat ihmiset siihen suhtautuvat.»

Hän nauroi aivan katketakseen. Mutta kapteeni Shadrachia ei naurattanut ollenkaan.

»Muutamat ihmisetkö?» hän toisti purevasti. »Mitä sinä oikeastaan puhutkaan? Mitkä ihmiset?»

»En aio ilmaista sitä. Sanoin vain — muutamat ihmiset. Tiedät, mitä tarkoitan, etkö tiedäkin, Mary-'Gusta?»

Mutta ennenkuin Mary ennätti vastata, sanoi kapteeni jälleen:

»Ei hänkään ymmärrä tarkoitustasi», sanoi hän painavasti. »Tämä riittää jo siitä asiasta, Isaiah. Älä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet, Isaiah.»

Itsetyytyväisyyden hymy hävisi Isaiahin kasvoilta ja sitä seurasi hämmästynyt ja oikeudenmukainen suuttumus.

»Mitä, mitä sanoittekaan?» hän änkytti. »Miten nimitittekään minua?»

»En ole nimittänyt sinua miksikään. Neuvoin sinua vain hieman, siinä kaikki. No niin, Mary-'Gusta, jos olet syönyt jo tarpeeksesi, menemme sinä, minä ja Zoeth saliin, jossa saamme keskustella ja minä voin tupakoida. Voin aina puhua paremmin silloin kun on täysi höyry päällä. Tule nyt, Zoeth, Isaiah haluaa tyhjentää pöydän.»

Mutta herra Chasen ajatukset eivät olleet juuri kiintyneet pöydän tyhjentämiseen nyt. Hän riensi kapteeni Shadrachin ja saliin vievän oven väliin.

»Kapteeni Shad Gould», hän sähisi, »puhuitte äsken jotakin tyhmeliinistä. Kuka tässä on tyhmeliini? Haluan tietää heti, ketä tarkoitatte.»

Kapteeni murisi.

»Ole vaiti!» hän huomautti. »En ole milloinkaan osannut ratkaista arvoituksia. Ole nyt järkevä, Isaiah. Siirry pois tieltä, että pääsemme menemään.»

»Ette mene minnekään, kapteeni Shad! Te vastaatte minulle, ennenkuin poistutte tästä huoneesta. Kuka on tyhmeliini? Haluan tietää, kuka sellainen on.»

Kapteeni Shad hymyili.

»Mene postitoimistoon ja kysy joltakin virkamieheltä», hän ehdotti. »Sano heille, että aiot esittää heille kolme arvoitusta. Kas niin», hän lisäsi hyväntuulisesti työntäen vihaisen Isaiahin pois tieltä. »Älä sulje pääväylää enää. Kaikki on nyt hyvin, Isaiah. Olemme olleet siksi kauan laivatovereita, ettemme rupea nyt tappelemaan. Suututit minut hieman, siinä kaikki. No, tulkaahan nyt.»

Pari tuntia myöhemmin, kun Mary oli vastannut kaikkiin kysymyksiin, joita kapteeni Shad oli keksinyt, ja kun hän oli saanut vastaukset kaikkiin omiinsa ja mennyt huoneeseensa yöksi, kääntyi herra Hamilton toverinsa puoleen ja huomautti lempeästi:

»Shadrach, miksi suutuit Isaiahille niin hirveästi illallispöydässä? Luulin sinun jo tarttuvan häntä tukasta kiinni.»

»Joskus minä siihen vielä tartunkin», murahti Shad, »ellei hän pidä leipämyllyään kiinni silloin kun hänen pitää. Kuulit kai, mitä hän sanoi?»

»Kuulin kyllä. Tarkoitat hänen puhettaan tuon Smithin pojan ulkomuodosta?»

»Aivan niin. Ja Mary-'Gustan ilmoitusta, miten kaunis hän on. Sellaista moskaa!»

»Niin, kyllä ymmärrän, mutta Isaiah laski vain leikkiä.»

»Leikkiäkö? No niin, olkoon hän vaikka leikillinen almanakka, mutta hänen ei tarvitse koettaa laskea moista leikkiä tyttösemme läsnäollessa. Sopiiko nyt sellainen, että hän puhuu miehistä, niiden ulkomuodosta ja toveruudesta hänelle? Sellaista voidaan kyllä odottaa noilta kauppamatkustaja-toljakkeilta, jotka tulevat kauppaamme, mutta tuollaisen parkkinahkaisen kuvapatsaan kuin Isaiah Chase on, pitäisi ymmärtää enemmän. Emme halua, että tytön päähän ajetaan sellaisia mielikuvia.»

Zoeth hieroi leukaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vaitiolonsa tuntui ärsyttävän hänen toveriaan.

»Sano nyt, haluammeko?» toisti kapteeni tiukasti.

Zoeth huokaisi. »Emme, Shadrach», hän myönsi.

»Emme, luullakseni, mutta —»

»Mutta mitä?»

»No niin, meidän on kumminkin mukauduttava siihen, että tuollaiset huomautukset löytävät vastakaikua sellaisten nuorten sydämissä kuin Mary-'Gustakin on.»

»Lorua! En luule, että tyttösellämme on ollenkaan taipumusta sellaiseen.»

»Ehkä ei nyt, mutta se tulee kumminkin jonakin kauniina päivänä. Emme saa olla itsekkäitä, Shadrach. Tulee olemaan hirveän vaikeata luovuttaa hänet jollekin toiselle, mutta jos tuo joku toinen on hyvä mies, ystävällinen, suora ja rehellinen, koetan minä ainakin olla valittamatta. Mutta, Shadrach, jos sitten näyttäytyisikin, että hän onkin toisenlainen. Otaksukaamme, että hän tekee samanlaisen erehdyksen kuin minäkin, ja —»

Hänen ystävänsä keskeytti.

»Ssh, ssh!» hän kuiskasi nopeasti. »Älä puhu niin, Zoeth. Tule nyt jo nukkumaan», hän lisäsi nousten tuolistaan. »Juuri äsken moitin Isaiahta, että hän puhuu miehistä ja sellaisesta, ja täällä me nyt olemme istuneet puhumattakaan muusta. Jos kuulet minun sanovan unissani tänä yönä 'tyhmeliini', on sinun ymmärrettävä, että puhun itselleni, siinä kaikki. Tule nyt yläkertaan, Zoeth, ja rupea nukkumaan.»

Seuraavana aamuna hämmästytti Mary enonsa ilmoittamalla heille, että niin pian kuin hän on auttanut Isaiahta aamiaisastioiden pesussa ja vuoteiden korjaamisessa, hän tulee kauppaan.

»Mutta miksi?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti. »Tietysti olisimme hyvin iloisia, jos saisimme sinut toveriksemme sinne, mutta Zoeth ja minä otaksuimme kumminkin, että aiot käydä vieraisilla toisten tyttöjen luona tänään.»

»Enkä aio. Jos he haluavat puhutella minua, voivat he tulla tänne. Aion lähteä kauppaan sinun ja Zoeth-enon kanssa. Haluan auttaa teitä myymään noita joulutavaroitanne.»

Toverukset katsoivat toisiinsa. Zoethkin oli halukas vastustamaan.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi, »sellainen ei voi tulla kysymykseenkään, että minä ja Shadrach-enosi antaisimme sinun myydä tavaroita tuolla kaupassa. Emme halua kuulla puhuttavankaan sellaisesta.»

»Emme mitenkään, ei vaikka mikä olisi?» selitti Shadrach kiihkeästi. »Kaikkea sitä nyt kuuleekin!»

»Miksi ei? Olenhan myynyt siellä ennenkin paljon tavaraa.»

»En välitä siitä, vaikka oletkin, mutta nyt et myy enää. Siinä ei ollut mitään moitittavaa silloin kun olit vielä tyttönen, south-harnissilainen, kuten me muutkin, mutta nyt se ei enää sovi, kun olet bostonilainen nuori neiti, joka opiskelee siellä jatko-opistossa tahi miten sitä nyt sanotaankaan, lop —»

»Lopettelee kouluaan, Shadrach», korjasi herra Hamilton.

»No olkoonpa nyt miten tahansa, tiedän kumminkin, että loppuni olisi käsissä, jos minun pitäisi mukautua sellaisiin hienouksiin. Nyt olet kumminkin siellä, Mary-'Gusta, kuten muutkin nuoret neidit, ja niinkuin jo sanoinkin —»

Mutta Mary keskeytti. »Hsh, Shad-eno!» hän komensi. »Vaikene heti, sillä sinä puhut paljasta tyhjää. Olen south-harnissilainen tyttö enkä mikään muu neiti. Pääsyy, miksi olin niin onnellinen päästessäni kotiin joululomaksi, oli ensiksikin se, että saan puhutella sinua, Zoeth-enoa ja Isaiahta, asua taasen kotona, hoitaa hevosta, kissaani ja kanoja, ja sitten se, että saan auttaa teitä noiden joulutavaroiden myymisessä. Tiedän vallan hyvin, että olette apuni tarpeessa. Olen aivan varma, että olette olleet kuin seitsemän syllän vedellä, kun en ole ollut auttamassa teitä. Sanokaa nyt rehellisesti ja suoraan, ettekö olekin?»

»Emme ollenkaan», väitti kapteeni ylpeästi, turmellen kumminkin kiellon vaikutuksen sanomalla lisäksi, vaikka hänen toverinsa ei aikonutkaan puhua mitään: »Ole vaiti, Zoeth! Emme ole kumpikaan olleet hänen apunsa tarpeessa.»

Mary nauroi. »Shad-eno», hän sanoi, »en usko sinua. Aion kaikissa tapauksissa lähteä sinne heti katsomaan. Tulkaa kanssani!»

Hän ei sanonut mitään siitä, mitä hän näki kaupassa, vaan työskenteli kovasti puoleen päivään saakka. Huolimatta toveruksien vastaväitteistä ja kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin harmistuneihin liikemiehiin kuin häiritseviin kärpäsiin, joita aina hätistellään pois, hän jatkoi vain työtään järjestäen, uudistaen, tomuttaen, kirjoittaen hintalappuja ja selkänimiöitä, tehden kaikkea ja palvellen väliajoilla ostajia. Keskipäivällä, kun hän Zoeth-enon kanssa lähti kotiin päivälliselle, tunsi hän olevansa jokseenkin tyytyväinen. »Tietysti siellä on vielä paljonkin tekemistä», hän sanoi, »mutta nyt ovat tavarat kumminkin enemmän sen näköisiä, kuin ne olisi aiottu myytäviksi, eikä sellaisia, kuin ne olisi koottu valmiiksi kasaan pois vietäviksi ja haudattaviksi.»

Iltapäivän kuluessa kävivät Hamilton ja Kumppanin kaupassa melkein kaikki South Harnissin asukkaat ja illalla oli siellä melkein tungos. Uutinen, että Mary-'Gusta Lathrop oli tullut kotiin ja auttoi nyt enojaan kaupassa, oli levinnyt nopeasti ja siitä puhuttiin yleisesti. Suurin osa niistä, jotka tulivat kauppaan, eivät tulleet sinne ostaakseen, vaan senvuoksi, että he halusivat nähdä, mitä tuo muodikas koulunlopettaminen on vaikuttanut tyttöön. Ihmiset näyttivät kumminkin yleisesti ajattelevan, ettei se ollut muuttanut tyttöä ollenkaan. Suurimmasta osasta oli tuollainen tulos hyvin toivottava, mutta muutamat arvostelivat kumminkin sitä. Noiden arvostelijoiden joukossa oli rouva Rebecca Mullet, jonka tytär, Irene, oli myöskin tuollaisessa koulussa lopettamassa opintojaan.

»No niin!» sanoi rouva Mullet päättäväisesti, kun hän miehensä kanssa poistui kaupasta. »No niin, jos Mary-'Gusta on näyte siitä, mitä tuo koulu voi saada aikaan jossa hän käy ja johon he uhraavat rahansa, olen hyvin iloinen, ettemme lähettäneet Renaamme sinne. Eikö niin, Christopher?»

Herra Christopher Mullet, joka oli juuri muutamia päiviä sitten saanut laskun tyttärensä opinnoista, sanoi kiihkeästi:

»Voit olla siitä aivan varma. Renan kouluuttaminen maksaa nytkin jo tarpeeksi meidän tarvitsematta lähettää häntä mihinkään kalliimpaan oppilaitokseen.»

Hänen vaimonsa ei ollut kumminkaan odottanut aivan tällaista vastausta.

»Hm!» hän murahti kärsimättömästi. »Toivon, että voisit olla parikaan minuuttia puhumatta turhia. Luultavasti kerrot jokaiselle, ettet senvuoksi voi hankkia itsellesi uutta päällystakkia, kun Rena käy koulua. Sinun pitäisi olla ylpeämpi tytöstäsi kuin uudesta palttoosta, ainakin minun mielestäni.»

Herra Mullet mumisi jotakin siinä tarkoituksessa, että hän oli aivan varma, ettei hän voinut ylpeillä nykyisellä palttoollaan. Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan tuota valitusta.

»Saat olla ylpeä Irenestä, kun hän tulee kotiin», sanoi hän. »Hän ei ole silloin samanlainen kuin tuo Mary-'Gusta, joka seisoo tiskin takana myymässä tavaroita.»

»Kuulehan, Becky, miksi hän ei saisi tehdä sitä? Hän on aina myyskennellyt tavaroita, ja juuri tuon saman tiskin takana. Ja hän osaakin myydä niitä», lisäsi hän nauraa hihittäen muistaessaan jotakin.

Rouva Mullet katsoi häneen. »Kyllä», hän sanoi venytellen ja ivallisesti, »ainakin muutamille ihmisille. Sen huomaa, kun katselee sinuakin, jolla on sylillinen kaikenlaista joulurihkamaa mukanasi. Sinä et ollut enemmän noiden tavaroiden tarpeessa kuin lentokoneenkaan. Miksi ostit ne? Kerro se minulle.»

Christopher pudisti päätään. »Herranen aika, enhän minä tiedä», hän myönsi. »Minulla ei ollut aikomustakaan ostaa niitä, mutta ryhtyessämme keskusteluun näytteli hän samalla minulle noita tavaroita. Minä katselin niitä ja —»

»Häntä myöskin! Älä puhu minulle turhia! Maailmassa ei mikään tyhmeliini voita vanhaa tyhmeliiniä — ja tuollainen vanha tyhmeliini on pahin kaikista.»

Hänen miehensä, joka oli tavallisesti taipuvainen ja hyvin kärsivällinen avioliitossaan, osoitti nyt olevansa odottamattoman kiihkeä.

»No niin, sanon sinulle tämän, Becky», hän sanoi. »Ainakin, mitä minä ymmärrän, on Mary-'Gusta oikeassa. Ensiksikin hän on kaunis kuin kuva, ja toiseksi hänellä on omiakin rahoja käytettävänään ja sitten hän on oleskellut ihmisten luona, joilla on paljon enemmän. Kaikki nuo asiat riittävät turmelemaan melkein jokaisen tytön, mutta hänelle ne eivät ole voineet mitään. Hän on tullut kotiin olematta ollenkaan pöyhkeä, keimaileva, ajattelematon ja ylpeä, vaan hän on yhtä järkevä, käytännöllinen ja ystävällinen ihmisille kuin ennenkin, ja se on paljon se. Jos Renamme vain osoittautuu olevansa samanlainen tyttö kuin Mary-'Gusta Lathrop, olen kyllä ylpeä hänestä äläkä sinä sitä unhota.»

Ja näin päättyi keskustelu Mullet'in perheessä sinä iltana.

Mutta jos olikin muutamia, jotka olivat taipuvaisia arvostelemaan, kuten rouva Mullet'kin, oli kumminkin toisia, jotka olivat samaa mieltä kuin herra Mullet'kin, ettei Maryssä ollut mitään vikaa. Ja järjestämällä joulutavarat uudestaan ja näyttelemällä niitä auttoi hän enojaan pääsemään niistä erilleen. Todellisuudessa piti heidän kolme päivää ennen joulua palkata Annabel apulaismyyjättäreksi noiksi päiviksi. Kaupassa oli oikea tungos, erittäinkin iltaisin, ja Zoeth ja kapteeni Shad huomasivat ensimmäisen kerran moneen kuukauteen olevansa tuottavan kauppaliikkeen johtajia.

»Näyttää hyvältä, kun näkee niin paljon nuoria täällä, vai mitä, Zoeth?» huomautti kapteeni. »Eikä ainoastaan tyttöjä, vaan myöskin nuorukaisia. En muistakaan, milloin olisin nähnyt niin paljon nuoria miehiä täällä. Kuka tuo nuori keikari on, jota Mary-'Gusta juuri palvelee? Tarkoitan tuota, jolla on niin hullunkurinen päällysnuttu. Salomon ei kaikessa kunniassaan ollut niin vaatetettu kuin hän. Hän on kai joku bostonilainen, vai mitä? En tunne häntä kumminkaan.»

Zoeth katsoi Maryyn ja ostajaan.

»Hm!» hän sanoi. »Luullakseni et ole puhdistanut silmälasejasi äskettäin, Shadrach. Dan Higginshän siellä on.»

Niin, herra Higginshän siellä todellakin oli. Hän oli tullut kotiinsa, saatuaan muutamia päiviä lomaa tuosta väsyttävästä ruumisarkkujen myynnistä. Hän oli pukeutunut kuten ennenkin kaupunkilaisvaatteihin, joiden loisto, kuten kapteeni Shad sitten jälkeenpäin huomautti, »olisi varmasti huikaissut sokeankin silmät». Danielin syli oli jo täynnä tavaroita, ja hän ja Mary seisoivat nyt sen pöydän ääressä, jolle oli asetettu näytteille leikkikaluja ja pelejä. Mary katseli leikkikaluja, mutta herra Higgins — ei.

Toverukset katsoivat pariin hetkisen ja Shadrachin muoto synkistyi.

»Hm», hän murahti.

»Daniel koettaa etsiä jotakin, josta hänen pieni veljensä voisi pitää», selitti Zoeth.

»Aivan niin», huomautti kapteeni kuivasti. »Minusta hän on paremminkin sen näköinen, kuin hän olisi löytänyt jotakin, josta hän itse pitää hyvin paljon. Kuulehan, Mary-'Gusta, minä lopetan kaupat Danin kanssa. Tiedustele, mitä rouva Nickerson haluaa, ole nyt niin kiltti.»

Aattoiltana loppui tuo suuri liike Hamilton ja Kumppanin kaupassa. Seuraava viikko, viimeinen Mary-'Gustan lomasta, oli varmastikin muodostuva ikäväksi. »Meillä ei ole silloin muuta tekemistä kuin vaihtaa ihmisten saamia lahjoja», ennusti kapteeni Shadrach. »Meidän on annettava heille jotakin, jota he haluavat, ja otettava takaisin sellaista, jota emme halua. Tuollainen kauppa on samanlaista kuin lapioisi sumua vuorille, enemmän liikuntoa tuottavaa kuin hyödyttävää.»

Joulu muodostui hauskaksi tuossa rannalla olevassa valkoisessa talossa ja toi mukanaan monta yllätystä. Aluksi on meidän mainittava lahjat, jotka oli asetettu lautasten viereen aamiaispöydälle. Mary oli ostanut lahjoja kaikille, kapteeni Shadrachille, Zoethille ja Isaiahille. Niiden joukossa ei tietystikään ollut mitään kallisarvoista tavaraa, mutta jokainen niistä oli valittu lahjan saajan makua ja taipumuksia silmälläpitäen, ja oli aivan varmaa, että valinta oli onnistunut. Isaiah näytteli ylpeänä taskuveistään, joka oli kuin työvälinelaatikko pienoiskoossa. Siinä oli neljä terää, korkkiruuvi, meisseli, taltta, nappikoukku ja paljon muutakin, minkä Luoja vain tietää.

»Katsokaahan tätä!» huudahti Isaiah näytellen veistään, joka lepäsi kuin siili hänen kämmenellään. »Oletteko nähneet milloinkaan tällaista? Jos tulee kysymykseen, niin ei ole olemassa mitään, mitä ei voi tehdä tällä veitsellä. Joka kerta, kun tarkastelen sitä, löydän siitä jotakin uutta. Nyt arvailen juuri, mikä tämäkin on», hän sanoi viitaten muutamaan hyvin suureen ja julman näköiseen välineeseen, joka pisti esille tuosta terässekasotkusta. »Luullakseni olen selvillä, mihin näitä muita välineitä tarvitaan, mutta en ymmärrä, mihin tätä käytetään. Mihin luulette tätä käytettävän, kapteeni Shad?»

Shadrach katsoi.

»No mutta onhan se vallan selvää», hän sanoi vakavasti.

»Sehän on korppusorkkarauta.»

»Mikä?»

»Korppusorkkarauta. Sillä voidaan avata tuollaisia kivikovia piirakoita, jollaisia leivoit meille viime viikolla. Sinun pitää vain porata reikä piirakan toiseen päähän, pistää sitten tuo sinne sisään ja vääntää kuori irti. Kätevä ase, Isaiah! Minä —»

»Ah, menkää suolle!» keskeytti suuttunut Isaiah. »Mielestäni syötte aivan tarpeeksi piirakoitani, kuoriani ja muutakin.»

Sitten seurasi tuo suuri yllätys, jonka toverukset olivat valmistaneet ihailemalleen kasvatille. Mary löysi lautasensa vierestä pienen soikean kääryn, joka oli kiedottu hopeapaperiin ja johon oli kirjoitettu: »Mary-'Gustalle Shadrach- ja Zoeth-enoilta. Hauskaa joulua!» Tuossa kääryssä oli pahvikotelo, kotelossa nahkarasia ja rasiassa kaunis kultakello ketjuineen. Mary huudahti ihastuksesta ja kiitteli onnellisena lahjoittajien selitellessä ja hymyillessä mielissään.

»Mutta teidän ei olisi pitänyt olla niin tuhlaavaisia, ei ollenkaan», vastusteli Mary. »Se on hyvin sievä ja toivoinkin kelloa enemmän kuin mitään muuta, mutta tämänhän on täytynyt maksaa äärettömästi.»

»Eikö mitä», vastusteli kapteeni. »Saimme sen alennetulla hinnalla. Edgar Emeryn veljenpoika matkusti liikeasioissa Providenceen ja hän valikoi sen sieltä meille. Se ei maksanut hetikään niin paljon kuin olimme luulleet, vai mitä, Zoeth? Kun ostetaan tavaroita tukkuhintoihin, voidaan melkein aina otaksua, että ne saadaan vielä halvemmalla kuin oli luultukaan.»

Mary hymyili tälle hieman mutkalliselle selitykselle, mutta pudisti kumminkin päätään.

»Olen varma, että se on maksanut paljon enemmän kuin teidän olisi pitänyt siitä maksaa», sanoi hän.

»Mutta sinähän pidät siitä, etkö pidäkin?» kysyi Zoeth toivovasti.

»Kysyitkö, pidänkö? Ah, Zoeth-eno, et voi käsittääkään, miten siitä pidän! Voisiko kukaan olla pitämättä noin kauniista kapineesta?»

»Miltähän se näyttää noihin muihin kelloihin verrattuna, jollaisia muilla tytöillä on tuolla Bostonin koulussa?» kysyi Shadrach huonosti salatulla levottomuudella. »Emme halua, että tyttösellämme on huonompi kello kuin heillä.»

Vastaus oli kumminkin niin innostunut, että se tyydytti kapteenin ja herra Hamiltonin täydellisesti.

»Olen varma, ettei koulussamme ole ainoatakaan tyttöä, jonka kello on omistajalleen niin arvokas kuin tämä on minulle», selitti Mary. »Lupaan käyttää sitä ja pitää siitä koko ikäni.»

Toverukset huokaisivat helpotuksesta. Oliko kello tarpeeksi hieno heidän Mary-'Gustallensa, se kysymys oli aiheuttanut heille paljon huolta ja ollut monen keskustelun aiheena. Ja sitten Isaiah, puhuen tavalliseen tapaansa hyvin sopimattomia, heitti tiilenpalasen yleisen tyytyväisyyden vesilätäkköön.

»Niin se on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Voit käyttää sitä koko ikäsi ja sitten kun sinusta tulee vanha nainen ja joudut naimisiin, ja kun sinulla on lastenlapsia, voit antaa sen niille.»

Kapteeni Shadrach, joka oli jo tarttunut lautasliinaansa kiinnittääkseen sen leukansa alle, kääntyi tuolissaan ja tuijotti mitään aavistamattomaan kokkiin.

»Tulimmainen sentään», hän huudahti painokkaasti, »tuo mieshän on aivan hullu. Hän on varmaankin rakastunut, sillä muuta vaivaa ei hänellä nähtävästi ole. Hän ei voi puhuakaan muusta kuin naimisiinmenosta. Aiotko solmia avioliiton jonkun kanssa, Isaiah?»

»Minäkö? Mitä roskaa te nyt taasenkin puhutte?»

»Kuka on tuo onnellinen nainen?»

»Sellaista onnellista naista ei ole olemassakaan. Älkää nyt olko naurettava. Sanoin vain, että kun Mary-'Gusta tulee vanhaksi, menee naimisiin ja —»

»No siinähän sitä nyt taasen ollaan! Menee naimisiin ja saa lapsia? Eikö sinun mieleesi ole milloinkaan juolahtanut, että olet hieman liian ennenaikainen?»

»En ole milloinkaan puhunut lapsista. Sanoin vain, että kun hän tulee vanhaksi ja saa lastenlapsia, niin —»

»Lastenlapsia? Tuohan on vieläkin ennenaikaisempaa. Ruvetkaamme nyt kaikki, Herran nimessä, syömään aamiaista! Muuten rupeaa Isaiah muutamien minuuttien kuluttua puhumaan meille kolmannesta tahi neljännestä polvesta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen tähän nykyiseenkin.»

Samana iltana levolle menon aikaan, kun toverukset erosivat ylävälikössä mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa, sanoi Zoeth:

»Shadrach, tämä on ollut hyvin hauska joulu meille kaikille, eikö olekin?»

Kapteeni Shadrach nyökäytti tarmokkaasti päätään. »On varmasti!» hän myönsi. »En muista, olenko milloinkaan elämässäni viettänyt hauskempaa.»

»En minäkään. Ihmettelenpä —»

»Ah, anna tulla vain. Mitä odotat? Mitä siinä ihmettelet?»

»Ihmettelinpähän vain, onko meillä oikeutta olla näin onnellisia.»

»Oikeuttako?»

»Niin. Olemmeko olleet tarpeeksi hyviä tänä vuonna ansaitaksemme näin täydellisen onnen?»

Shadrach nauroi.

»En aio ruveta todistelemaan mitään omasta puolestani», hän sanoi kuivasti, »mutta muistaakseni et sinäkään, Zoeth, ole tehnyt mitään suurempia syntejä. Olet tietysti voinut olla juovuksissa ja rähistä sillä aikaa kuin olin Mary-'Gustan kanssa Bostonissa, mutta uskallan kumminkin epäillä sitä.»

»Hoh, hoh, Shadrach! Älä laske leikkiä vakavista asioista. Tarkoitan, olemmeko noudattaneet Jumalan tahtoa niinkuin meidän olisi pitänyt? Olemme kyllä koettaneet, minusta ainakin tuntuu siltä, mutta en tiedä, olemmeko onnistuneet. Kumminkin on minulla koko tämän illan ollut kummallinen tunne siitä, että nousuvesi on virrannut kaikkien näiden vuosien kuluessa, jotka Mary-'Gusta on elänyt kanssamme, sinun, minun ja hänen ylitseen, mutta että se nyt alkaa virrata takaisin päin.»

Kapteeni nauroi. »Ja tuotako sinä sanot kummalliseksi tunteeksi?» hän huudahti. »Zoeth, minullakin on ollut kummallinen tunne, mutta minä ainakin tiedän sen syyn. Sen ovat aiheuttaneet paistettu kalkkuna, luumuputinki, lihapiirakat ja Herra ainoastaan tietää, mitkä muut. Kun pari sellaista vanhaa ruhoa kuin sinä ja minä tukimme nahkaamme tuollaista törkyä, ei voida ollenkaan ihmetellä, että meillä on tunteita. Hyvää yötä, laivatoveri.»