Neitien Cabot'n koulun piti alkaa toimintansa syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta jo neljännentoista päivän aamuna sanoi Mary-'Gusta jäähyväiset holhoojillensa South Harnissin rautatienasemalla. Shadrach olisi halunnut lähteä hänen kanssaan Bostoniin, mutta hän halusi tiukasti matkustaa sinne yksinään.

»Minun on totuttava olemaan poissa luotanne», hän sanoi, »ja teidänkin on totuttava eroamaan minusta. Kun sanomme jäähyväiset toisillemme täällä, on se parasta meille kaikille. Eromme ei tule olemaan kovinkaan pitkäaikainen, sillä tulen kotiin jouluksi, kuten tiedätte.»

Nuo muutamat viikot ennen tuota kohtalokasta neljännettätoista oli työskennelty kovasti. Mary-'Gusta ja kapteeni Shadrach olivat pari kertaa käyneet Bostonissakin, missä he rouva Wyethin kanssa, joka oli tarjonnut apuaan lyhyessä mutta ystävällisessä kirjeessä, kulkivat kaupasta kauppaan valiten ja ostaen — tarkoitamme, että seurueen naispuoliset jäsenet valitsivat ja kapteeni maksoi — pukuja, liivejä, hattuja ja muita sellaisia tavaroita, jotka näyttivät olevan tarpeellisia nuoren jatko-opistoon aikovan neidin pukuvaraston täydennykseksi. Shadrach olisi ostellut tuhlaavaisesti, mutta rouva Wyethin terve järki ohjasi valintaa ja Mary-'Gusta oli hyvin tarkka hintoihin nähden. Alussa teki Shadrach muutamia vihjauksia väreihin ja kuoseihin nähden, mutta niitä ei hyväksytty. Kapteenin väriaistilla ei ollut minkäänlaisia rajoja, vaan hän piti melkein kaikista vivahduksista, kunhan ne vain olivat tarpeeksi kirkkaita. Hänen holhokkinsa olisi ollut kuin mikäkin eloisa hullunkurisen värinen vuodepeite, jos hän vain olisi saanut määrätä.

Hän murisi hieman heidän matkustaessaan takaisin South Harnissiin.

»Tuo rouva Wyeth voi olla kylläkin oikeassa», hän sanoi, »mutta hän on liian suorasukaisen vaatimaton tyydyttääkseen minua. Ajatelkaamme nyt esimerkiksi tuota hattua, jonka sinä ja hän valitsitte. Se oli niin yksinkertainen, ettei siinä ollut sen enempää koristuksia eikä höyheniä kuin papin rouvan päähineessäkään. Et ole mikään vanhapiika vielä etkä bostonilainen ylimysleskikään. Mutta tuo hattu, josta minä pidin, tuo keltainen ja sininen, oli jotakin vallan toista. Jos sinulla olisi se päässäsi kulkiessasi Tremont-katua, kääntyisivät ihmiset katsomaan sinua.»

Mary-'Gusta nauroi ja pani kätensä ristiin. »Sinä tyhmä Shad-eno», hän sanoi, »etkö tiedä, että juuri sellainenhan minusta tuntuu kaikkein vastenmielisimmältä?»

Shadrach käänsi katseensa häneen. Mary istui penkin toisessa päässä lähellä ikkunaa ja laskeutuvan auringon valossa näyttivät hänen kasvonsa ja päänsä hyvin kauniilta. Kapteeni huokaisi.

»No niin», hän sanoi filosoofisesti, »meidän ei luullakseni tarvitse ruveta inttämään. Otaksun, että ihmiset katsovat sinuun kaikesta huolimatta.»

Erotessaan antoi Mary enoilleen paljon erilaisia määräyksiä. Zoethin oli pakko luvata, että hän varmasti muuttaa paksut flanellialusvaatteet ylleen marraskuun ensimmäisenä päivänä. Hän käski enon käyttää kalosseja silloin kun maa on märkä ja sateenvarjoa sateella. Jos hän vilustuu, on hänen otettava tohtori Harleyn määräämää lääkettä. Hän ei saa valvoa kymmenen jälkeen iltaisin, eikä lukea sanomalehteä ilman silmälaseja. Tällaisia olivat hänen määräyksensä, joita hän antoi Shadrachille vielä enemmän. Hänen piti mennä kirkkoon joka toinen sunnuntai ja kiilloittaa sunnuntai-kenkänsä, hänen piti vaihtaa kaulus joka aamu ja leikkauttaa hiuksensa ainakin kerran kuuden viikon kuluessa, hän ei saanut syödä piirakoita ennen nukkumaanmenoaan, »koska tiedät, että jos sen teet, ahdistaa sinua sitten yöllä painajainen, jolloin vaikeroit, voivotat ja herätät kaikki muut koko talossa, paitsi itseäsi», eikä sanoa »tulimmainen», eikä »koira vieköön» useammasti kuin oli tarpeellista, häntä varoitettiin alentamasta tavaroiden hintoja, vaikka joku ostaja sellaista haluaisikin — ja Jumala tietää, millaisia muita määräyksiä hän vielä sai.

Isaiah Chase taasen sai niin paljon monenlaisia määräyksiä, että vastuunalaisuus oli aivan musertaa hänet.

»Jumala Kaikkivaltias!» huudahti hän toivottomasti. »En voi milloinkaan noudattaa kaikkia näitä purjehdusmääräyksiä, ja minä tiedän sen. Kirjoitin muutamia niistä muistiinkin paperipalalle, mutta en muista, tulivatko nekään oikein, puhumattakaan noista parista miljoonasta muusta, joista minulla ei ole hajuakaan. Minun pitää pyyhkiä tomut joka päivä ja lakaista joka toinen, minun on vaihdettava pöytäliina säännöllisesti ja huolehdittava vaatteiden pesusta, että se tapahtuu aikoinaan, minun on ruokittava hevosta kissalla — ei kun kissaa kauroilla — Ah, tulimmainen sentään, ei niinkään! Minun pitää antaa kissalle, hevoselle ja kanoille ruokaa oikeaan aikaan ja — ah — minun sieluni! Minun on tehtävä tämä kaikki yksinäni ja sitäpaitsi pitää minun vielä katsoa, että kapteeni Shad ja Zoeth noudattavat myöskin määräyksiä. Voi minua miesraukkaa! Olen kyllä elämässäni saanut tehdä työtä enemmän kuin monet muut, mutta en ole enää niin nuori kuin ennen ja olen ihminen enkä mikään liikkuva höyrykone. Teen voitavani, mutta ensimmäiseksi työkseni saan varmasti erota toimestani. Silloin saa tämä laiva loistavan lopun, vannon sen. Silloin antavat he minulle kyllä arvoa, kun se on liian myöhäistä.»

Jäähyväiset asemalla olivat lyhyet. Ne olivat vaikeat lausua, eivätkä toverukset eikä Mary-'Gustakaan uskaltaneet puhua enempää kuin oli tarpeellista. Juna ajoi asemasillan viereen ja lähti sitten jälleen liikkeelle. Muudan käsi heilutteli heille vaunun ikkunasta, ja Shadrach ja Zoeth heiluttivat takaisin. Lopulta katosi viimeinen vaunu Solomon Higginsin karpalomaan katoksen luona olevan mutkan taakse.

Herra Hamilton huokaisi raskaasti.

»Nyt hän on mennyt, Shadrach», hän sanoi. »Mary-'Gusta on mennyt.»

Shadrach toisti huokauksen.

»Niin, hän on mennyt», hän myönsi. »Minusta tuntuu kuin parhain osa meistäkin olisi mennyt hänen mukanaan. Mutta luullakseni on muidenkin ollut joskus pakko palata kauppaan odottamaan ostajia. Tehkäämme mekin niin. Hm! Mielestäni saamme olla kiitollisia, Zoeth, että meillä on jotakin tehtävää. Se auttaa meitä karkoittamaan alakuloisuutemme. Päivät tulevat nyt tuntumaan ikäviltä sekä sinusta että minusta, laivatoveri.»

Päivät tuntuivat ikäviltä Mary-'Gustastakin ainakin ensimmäisen kuukauden aikana hänen asuessaan rouva Wyethin luona ja käydessään neitien Cabot'n koulussa. Ensimmäisen kerran elämässään oppi hän nyt tietämään, millaista koti-ikävä on. Mutta niihin kirjeihin, joita hän kirjoitteli enoilleen, ei hän sallinut tulla sellaista sanaakaan, joka olisi ilmaissut sen, ja vähitellen haihtuivatkin sen terävimmät pistot. Hänkin oli kiitollinen työstä, joka piti hänen ajatuksensa poissa muista asioista.

Hän huomasi, että Cabot'n neidit — heidän ristimänimensä olivat Priscilla ja Hortense — olivat keski-ikäisiä vanhojapiikoja, erittäin kainoja ja omituisia, joiden omistama kasvatuslaitos oli jonkunlainen protestanttinen nunnaluostari, jota ohjattiin seurakunnallisen kirkon ja Uuden Englannin ylimystön määräysten mukaan. Neiti Priscilla oli pitkä ja laiha, ja hänen lempikirjailijansa oli Emerson, jonka teoksista hän lainaili paljon säkeitä ja oli varma, että oikea kirjallisuus loppui Emersonin kuollessa. Neiti Hortense oli nuorempi, lihavampi ja romantillisempi. Hän lausui Longfellow'n ja joskus Oliver Wendell Holmesinkin runoja, vaikka hän myönsikin, että hänestä viimeksimainittu tuntuikin joskus hyvin kevytmieliseltä. Molemmat sisaret olivat oppineita, arvokkaita ja ankaraa kuria vaativia. Molempien mielestä olivat kaikki neljääkymmentäviittä vuotta nuoremmat miehet hyvin vaarallisia olentoja, joista oli pysyteltävä kaukana. Eräs mies oli kumminkin opettajana heidän koulussaan, nimittäin harmaatukkainen tohtori Barnes, kuolleitten kielien professori. Oppilaat luulivat yleisesti, että tohtori Barnes ollessaan kotonaan asui taidemuseon kreikkalaisessa osastossa, jossa hän nukkui ja aterioi aikalaistensa kuvapatsaiden ja rintakuvien keskellä.

Mitä taasen itse oppilaihin tulee, niin oli heitä siellä noin neljäkymmentä tyttöä tahi nuorta neitiä — neidit Cabot sanoivat heitä aina nuoriksi neideiksi — jotka olivat kotoisin Bostonista, New Yorkista, Philadelphiasta tahi Chicagosta, vieläpä niinkin kaukaa etelästä kuin Baltimoresta. He olivat melkein kaikki varakkaiden vanhempien ja kaupunginlapsia. Heidän joukossaan oli vain muutamia, jotka olivat asuneet koko ikänsä maaseudulla, kuten Mary-'Gustakin. Muutamat olivat kauniita ja muutamat rumia, muutamat olivat huikentelevaisia ja ajattelemattomia, muutamat vakavia ja ahkeria, kukin luonteensa mukaan, muutamat halusivat pukeutua komeasti ja muutamat taasen olivat vaatimattomia ja jokapäiväisiä. Koulu oli siis lyhyesti sanoen melkein samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset laitokset.

Kun Mary-'Gusta tuli kouluun, lakattiin häntä nimittämästä Mary-'Gustaksi, sillä hänen opettajansa sanoivat häntä neiti Lathropiksi ja tutuimmat toverit Maryksi. Rouva Wyethin luona oli hän taasen joko Mary tahi neiti Lathrop tahi neiti Mary riippuen siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa se henkilö oli, joka häntä puhutteli. Hän itse nimitti itseään kumminkin vielä aina Mary-'Gustaksi ja ne kirjeet, joita hän kirjoitteli joko Shad- tahi Zoeth-enolleen, oli aina niin allekirjoitettu.

Työskenneltyään alussa kovasti huomasi hän sitten, että hän voi pysytellä muiden toveriensa tasalla opinnoissa tarvitsematta liiallisesti ponnistella. Hän huomasi senkin, että Cabot'n neitien koulussa olevat tytöt, lukuunottamatta kiemailijoita, olivat toverillisia ja ystävällisiä. Hän ei pyytänyt heidän ystävyyttään, koska hän oli itseään kunnioittava uusi henkilö, jolla jäljittelemisen viha oli yhtä voimakas kuin ennenkin. Ehkä kumminkin juuri senvuoksi, ettei hän sitä pyytänyt eikä jäljitellyt ketään, vaan oli yhäkin vaatimaton ja vilpitön, hän saikin ystäviä. Useimmat näistä saivat kuukausittain paljon enemmän käyttövaroja ja käyttivät komeampia pukuja kuin hän, mutta hän ei ollut kateellinen eikä pyydellyt anteeksi, ja jos hän joskus halusikin, sillä eihän hänkään ollut muuta kuin ihminen, että hänen pukuvarastonsa olisi ollut hieman suurempi, ei hän kumminkaan ilmaissut tuota toivoaan kenellekään.

Hänen tunteensa rouva Wyethiä kohtaan muuttuivat vähitellen todelliseksi rakkaudeksi, ja tuo kainosteleva ja käytännöllinen rouva rupesi pitämään Mary-'Gustasta yhä enemmän. Tyttöä ruvettiin pitämään perheeseen kuuluvana henkilönä, ja hän rupesi itsekin luulemaan melkein samaa. Tähän perheeseen kuuluivat rouva Wyeth, Mary, neiti Pease, joka oli toinen maksava vieras, palvelijatar Maggie ja kokki Nora. Neiti Pease oli vanhahko vanhapiika, jolla ei ollut läheisiä sukulaisia. Hänellä oli melkoiset tulot ja koska hän piti matkustamisesta, tyydytti hän tuon halunsa käväisemällä usein Euroopassa. Hän ja hänen läheisin ystävänsä, rouva Wyeth, olivat kyllä eri mieltä monessa asiassa, mutta siitä, että Boston on paratiisin etukaupunki ja että William Ellery Channing on suurin uskonnollinen johtaja, eivät he milloinkaan riidelleet. He kuuluivat Arlington-kadun Unitaria-seurakuntaan ja Mary meni usein heidän mukanaan kirkkoon sunnuntai-aamuin tahi johonkin iltajumalanpalvelukseen.

Cabot'n neitien mielipidettä, että nuoret miehet ovat vaarallisia henkilöitä, joita on kartettava kuin ruttoa, ei suurin osa heidän koulussaan olevista nuorista neitosista ollenkaan kannattanut, kuten Mary pian oppi huomaamaan. Jos neiti Priscilla ja neiti Hortense olisivat saaneet määrätä, olisi Harvardin yliopisto ja teknillinen korkeakoulu saatu siirtää jonnekin kaukaiseen seutuun, esimerkiksi Pohjoisnavalle tahi San Franciskoon. Oli kumminkin olemassa tarpeeksi monta serkkua tahi perheen vanhojen ystävien poikia, jotka toivat terveisiä vanhemmilta, holhoojilta tahi noilta äsken mainituilta ystäviltä. Näitä lähettejä, jotka olivat nuoria herrasmiehiä orastavine viiksineen ja moitteettomine pukuineen, tarkastettiin kylmästi ja heidän vierailuitaan seurattiin huolellisesti. Kirjeitä tuli kumminkin ja ne pantiin talteen sitten kuin niiden iloinen sisällyksettömyys oli tietysti kerrottu hyvin salavihkaa jollekin helmaystävälle.

Mary ei saanut milloinkaan tuollaisia kirjeitä. Hänen luokseen ei tullut ainoatakaan serkkua eikä perheen ystävää tuomaan hänelle terveisiä. Hänen tavaroittensa joukkoon ei oltu piiloitettu ainoatakaan kirjaimilla varustettuun kudottuun ihonuttuun pukeutuneen nuorukaisen valokuvaa. Hänen ystävättäriensä mielestä tuntui tällainen asioiden tila hyvin omituiselta ja senvuoksi he tekivätkin joskus hyvin häikäilemättömiä kysymyksiä.

Neiti Barbara Howe, jonka koti oli Brooklynissä ja jonka isä oli erään vanhan ja tunnetun liikkeen vanhempi osakas, oli innokkain kyselijä. Hän piti Marystä ja Mary piti hänestä. Barbara oli kaunis ja hyvin vilkas, ja vaikka hän olikin ainoa lapsi ja melko pilalle hemmoiteltu, koska hänen vanhempansa olivat varakkaita, ei hän kumminkaan esiintynyt keikarimaisesti.

»Mutta minä en ymmärrä», hän sanoi, »mitä olet tehnyt koko ikäsi. Missä olet ollutkaan piilossa? Etkö todellakaan tunne ketään?»

Mary hymyili. »Ah, tunnen kyllä paljonkin ihmisiä», hän vastasi.

»Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan. Etkö tunne ketään Harvardissa, Techissä tahi Yalessa opiskelevista ylioppilaista? Minä tunnen heitä tusinoittain ja kai sinäkin tunnet muutamia. Sanoit minulle kerran tuntevasi Sam Keithin.»

Mary myönsi tuntevansa Samia hieman.

»Eikö hän olekin hauska? Sam ja minä olemme hyviä tovereita. Eikö hän tanssikin jumalallisesti?»

»En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt hänen tanssivan.»

»Silloin olet menettänyt jotakin. Tunnetko hänen ystävänsä, tuon jalkapallon pelaajan Crawford Smithin? Sano, tunnetko hänetkin?»

Mary nyökäytti päätään. »Olen tavannut hänet», hän sanoi.

»Oletko? Eikö hän sinustakin ole suurenmoinen?»

»En tiedä. Onko hän?»

»On tietystikin. Etkö ole lukenut hänestä sanomalehdistä? Hän teki tuon pitkän hyökkäyksen Yalen kilpailussa. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä hänet! En voinut puhua pariin päivään tuon kilpailun jälkeen. Hän oli yhtä tyyni kuin rauhallinenkin. Kaikki Yalen miehet koettivat saada hänet kiinni, mutta hän väisti aina. En ole milloinkaan nähnyt ketään muuta, joka olisi ollut niin tyyni ja joka olisi kyennyt pitämään ajatuksensa niin koossa.»

»Olen luullut, että sanomalehdet kertovat enemmän siitä, miten tuollainen pelaaja osaa käyttää jalkojaan.»

»Silloinhan sinäkin olet lukenut hänestä. Niin, tietysti sinä olet! Haluaisin mielelläni tutustua häneen. Kaikki tytöt ovat aivan hullautuneita häneen. Missä tapasit hänet? Kerro se minulle.»

Mary hymyili. Tuossa ainoassa tilaisuudessa, jolloin hän oli kohdannut Crawford Smithin, oli tuo nuorukainen ollut kaikkea muuta kuin tyyni.

»Tapasin hänet enojeni kaupassa South Harnississa», hän vastasi, »noin kolme vuotta sitten.»

»Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen? Hän on Samin paras ystävä. Samin vanhemmilla on kesähuvila Cape Codilla. Ehkä kohtaat hänet siellä jälleen?»

»Ehkä.»

»Jumalani, voisinpa melkein luulla, ettet halua!»

»En ymmärrä, miksi sitä niin erityisesti haluaisin. Minkä vuoksi, sanopas?»

»Minkä vuoksiko? Mary Lathrop, olet todellakin omituinen tyttö. Et puhu ollenkaan, kuten muut tytöt. Joskus luulen, että olet niin vanha kuin Prissy.» Prissy oli halventava lempinimi, jota nuo nuoret neidit käyttivät puhuessaan neiti Priscilla Cabot'sta hänen selkänsä takana.

Mary nauroi. »En aivan, toivoakseni», hän sanoi. »En kumminkaan ymmärrä, miksi minun niin hartaasti pitäisi haluta, että saisin tavata herra Crawford Smithin. Ja olen varma, ettei hän halua sen enempää tavata minuakaan. Jos kaikki muut tytöt ovat hullaantuneita häneen, riittää se mielestäni jo.»

Tämä hämmästyttävä tunnustus, kuinka välinpitämätön Mary oli tuota jumaloitua jalkapallourhoa kohtaan ja jota välinpitämättömyyttä Barbara sanoi vain teeskentelyksi, tehtiin eräänä lauantaina. Seuraavana päivänä, kun rouva Wyeth ja Mary palasivat kirkosta, ilmoitti edellinen erään asian.

»Meille tulee eräs vieras, ehkä useampiakin, päivälliselle tänään», hän sanoi. Sunnuntai-päivällinen syötiin rouva Wyethin kodissa englantilaisen tavan mukaan kello yksi päivällä.

»John Keithin poika, Samuel, tulee päivälliselle luoksemme», lisäsi rouva Wyeth. »Hän voi tuoda jonkun opistotoverinsa mukanaan. Olet kai tavannut Samuelin, vai kuinka, Mary?»

Mary myönsi. Mahdollisuus puhutella Sam Keithiä tässä uudessa ympäristössä hämmästytti häntä hieman. Kotona, South Harnississa, olivat he tavanneet toisensa monta kertaa, mutta aina kaupassa. Sam oli hauska ja leikillinen, ja hän piti Samista melko paljon, vaikka hän olikin kieltäytynyt lähtemästä mukaan purjehdusretkille ja muille huvimatkoille. Hän tiesi nimittäin aivan hyvin, ettei hänen äitinsä eikä sisarensa olisi hyväksyneet noita kutsuja, sillä nais-Keithien mielestä oli suuri ero kesävierasten ja synnynnäisten paikkakuntalaisten välillä. Viimeksimainittuja oli vain opetettava ja kehitettävä, mutta ei yhteiskunnallisesti rohkaistava varmaa rajaa kauemmaksi. Mutta Mary ei ollut sellaisen avun eikä kehittämisen tarpeessa. Sam ei ollut kyllä milloinkaan osoittautunut armolliseksi eikä ylpeillyt paremmuudellaan, mutta hän ei ollut myöskään tullut vieraisille Maryn kotiin eikä Maryakaan oltu pyydetty käymään Samin kotona.

Ja nyt oli hänen kohdattava Sam talossa, jossa häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin. Samin isä oli käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen hänet sinne asumaan. Tiesikö Sam sen ja jos hän sen tiesi, niin miten tulisi tuo tietoisuus vaikuttamaan hänen käyttäytymiseensä Marya kohtaan? Olisiko Sam ylpeä ja alentuvainen, vai vetoaisikohan hän jonkunlaiseen lähempään tuttavuuteen, jollaista ei ollut olemassakaan heidän välillään. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän mietti näitä kysymyksiä, mutta karkoitti ne sitten mielestään. Millaista Samin käytös tulisi olemaankin, päätti Mary, ettei hän ainakaan muuttaisi entistä käyttäytymistään rahtuakaan. Ja vaikka hän tiesikin, että muut tulisivat hämmästymään tästä kohtauksesta, päätti hän kumminkin pysyä tyynenä.

Kun hän tuli alakertaan, kutsui rouva Wyeth hänet saliin. Hänen tullessaan huoneeseen nousi pari nuorta miestä mahonkisen keskuspöydän vieressä olevilta tuoleilta. Toinen noista nuorista miehistä oli Sam Keith, joka oli tietysti odottanutkin saavansa nähdä hänet, mutta toinen — niin, tuo toinen oli juuri sama henkilö omassa persoonassaan, jonka rohkeihin tekoihin ja jumaloituun olentoon hän oli kiinnittänyt niin vähän huomiota juuri edellisenä päivänä, tuo nuorukainen, jonka hän viimeksi oli nähnyt juoksevan hurjasti ketojen poikki Hamilton ja Kumppanin kaupan takana suuri kärpäspaperin puolikas lujasti kiinni tarttuneena valkoisiin flanellihousuihin. Herra Crawford Smith oli nyt pitempi ja harteikkaampi kuin tuossa muistettavassa tilaisuudessa, mutta Mary tunsi hänet kumminkin.

Oli aivan ilmeistä, ettei herra Smith tuntenut häntä. Rouva Wyeth tuli Marya vastaan.

»Mary», hän sanoi, »sinä kai luullakseni tunnetkin Samuelin? Olettehan tavanneet toisenne ennenkin. Samuel, esitä ystäväsi, ole niin hyvä.»

Samuel tuijotti Maryyn silmin, jotka ilmaisivat monenlaisia tunteita, joista suunnaton hämmästys oli vallitsevin. Hän oli sellaisessa tilassa, jota Barbara Howe olisi sanonut »hädäksi» ja jollaiseen hän ei tavallisesti joutunut. Hän oli kyllä tiennyt, että Mary asuu tädin luona, sillä sittenkuin asia oli päätetty, oli John Keith kertonut perheelleen, mitä hän oli tehnyt, suhtautuen vakavan filosoofisesti vaimonsa pettymykseen, ennustuksiin ja pahoitteluihin. Samilla oli eloisat ja hauskat muistot tuosta south-harnissilaisessa kaupassa palvelevasta kauniista maalaistytöstä. Hän ei ollut kertonut ystävälleen, että he tapaisivat Maryn tänään, ensiksikin senvuoksi, ettei hän ollut ollenkaan varma, tapaisivatko he toisensa, ja toiseksi erään salaisen epäilyksen pelosta, että oli ehkä parasta ensin odottaa, tarkastella ja kuunnella, ennenkuin rupeaa kerskailemaan vanhalla tuttavuudella. Samin äiti oli puhunut hänelle asiasta varoittavasti ennen hänen lähtöään kotoa. »Älä ole liian tuttavallinen, Sam», oli hän sanonut. »Jos olet, voit joutua ikävyyksiin. Tuo tyttö voi kyllä tulla toimeen täällä South Harnississa, jossa hän on tottunut ympäristöönsä, mutta Bostonissa hän on varmasti aivan väärässä seurassa ja mahdoton. Olen sanonut sen isällesikin, mutta hän ei ole tietysti kuulevinaankaan puhettani. Koeta nyt sinä ainakin olla hieman järkevämpi minun vuokseni.»

Mutta tässä ei ollutkaan nyt kysymyksessä mikään saamaton maalaistyttö. Tämä hyvin itsensä hillitsevä nuori nainen, joka seisoi hänen edessään, ei näyttänyt olevan sen enempää väärässä ympäristössä eikä mahdoton rouva Wyethin arvokkaassa ja ylimyksellisessä salissa kuin tuolla kaupassakaan, jossa Sam oli viimeksi puhutellut häntä. Hänen pukunsa oli kyllä yksinkertainen ja vaatimaton, mutta kumminkin kuosikas ja lumoava. Ja hänen käytöksensä — niin, hänen käytöksensä oli selvästi paljon rauhallisempaa tällä hetkellä kuin Samin. Mary ei ollut kyllä vielä ollut kuin kahdeksan viikkoa Cabot'n neitien nuorien tyttöoppilaiden joukossa, mutta hän oli käyttänyt silmiään ja järkeään tuon ajan kuluessa, ja koska hän oli oppivainen, oli hän oppinut muitakin kuin luentosalissa opetettavia asioita. Hän oli sitäpaitsi valmistautunut tähän kohtaukseen ja päättänyt, ettei mikään saisi häntä hämmästymään.

Siten joutui siis tuo tavallisesti niin rohkea Samuel näyttelemään hämmästyneen osaa. Hän katsoi ja änkytti niin, että rouva Wyeth sekä hämmästyi että pahastui.

»Samuel», hän sanoi tiukasti, »mikä sinua oikeastaan vaivaa? Miksi seisot siinä tuijottaen etkä puhu?»

Sam ponnisti ja onnistuikin tyynnyttämään hieman mieltään.

»Tuijotinko minä?» hän kysyi. »Pyydän anteeksi, serkku Emily. Mitä kuuluu, neiti Lathrop?»

Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä.

»Siunatkoon!» hän huudahti. »Onko tuttavuutenne noin muodollinen? Luulin teidän tuntevan toisenne. En ymmärrä ollenkaan nykyajan tyttöjä enkä poikia. 'Neiti Lathrop', todellakin!»

Mary hymyili. »Ehkä hän ei odottanutkaan kohtaavansa minua täällä, rouva Wyeth», hän sanoi. »Kuinka voitte, Sam?»

Hän ja Sam tervehtivät toisiaan. Rouva Wyeth teki nyt toisen kysymyksen.

»Etkö tiennyt Maryn asuvan täällä luonani, Samuel?» hän sanoi.

»Tiesin tietysti, serkku Emily. Mutta en, koira vieköön», hän ei voinut hillitä todellisia tunteitaan, »ollut tuntea häntä sittenkään. En todellakaan!»

Mary nauroi. »Olenko sitten niin paljon vanhentunut parissa kuukaudessa?» hän kysyi.

»Ah, ette ole muuttunut siten. Minä —» Nuorukainen, joka huomasi olevansa joutumaisillaan syvälle vedelle, keksi keinon päästä pulasta. »Voi, minä unhotin kokonaan!» huudahti hän. »Olen pahoillani, Crawford. Mary — neiti Lathrop, haluan esitellä teille ystäväni, Crawford Smithin. Hän on huonetoverini yliopistossa.»

Mary ja Crawford tervehtivät toisiaan.

»Olen tavannut herra Smithinkin ennen», hän sanoi.

Molemmat nuorukaiset näyttivät hämmästyvän.

»Oletteko?» huudahti Sam. »En ole tiennyt sitä ollenkaan. Milloin se tapahtui?»

Hänen ystävänsäkin näytti selvästi olevan hämillään. »Voin sitä tuskin uskoa», hän sanoi. »En luullakseni olisi voinut unhottaa sitä. En muista —»

»Ettekö muista, kun tulitte enojeni kauppaan South Harnississa Samin sisaren, neiti Keithin, kanssa? Ostitte muutamia» — Mary iski silmää vahingoniloisesti — »altteekakkuja ja jotakin muutakin. Myin ne teille.»

»Tekö? Suuri Jumala! Oletteko te tuo sama — mikä tuon tytön nimi nyt taasen olikaan — no sanokaa nyt?»

»Sama kuin minunkin, Mary Augusta Lathrop. Mutta minua sanotaan kumminkin South Harnississa Mary-'Gustaksi.»

»Aivan niin! Ja tekö olette tuo Mary-'Gusta? Niin, tietysti te olette! Minun pitäisi luullakseni hävetä, mutta en todellakaan tuntenut teitä. Minä häpeänkin. Olin hirveän kiitollinen teille tuona päivänä. Pelastitte minut silloin pahasta pulmasta.»

Sam, joka oli kuunnellut kasvavalla uteliaisuudella, sekautui nyt keskusteluun.

»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» hän kysyi. »Milloin se tapahtui, Crawford? Mistä pulasta? Et ole kertonut sitä minulle milloinkaan.»

»Ethän sinäkään ole kertonut minulle, että neiti Lathrop on täällä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan.»

»Enkö? Olen varmasti unhottanut mainita siitä. Kuten nyt näet, on hän täällä.»

Rouva Wyeth pudisti päätään.

»Samuel, olet aivan pyörällä päästäsi tänään», hän sanoi. »Tietysti hän on täällä. Jokainen, jolla on silmät päässään, voi nähdä sen. Hän on vieraani samalla, kun hän käy Cabot'n neitien koulussa. Kas niin! Toivoakseni herra Smith ymmärtää nyt. Päivällinen on muuten valmis. Teistä ei ainoakaan saa sanoa sanaakaan, ennenkuin istumme pöydässä. Isälläni oli tapana sanoa, että haalea liemi on pahimmanlaisen kylmän vastaanoton merkki, ja minä yhdyn häneen.»

Päivällistä syötäessä oli Sam hyvin utelias tietämään, missä hänen ystävänsä ja Mary olivat tavanneet ja millainen tuo pulma oli ollut, josta Crawford oli maininnut. Mutta hänen uteliaisuuttaan ei tyydytetty. Herra Smith kieltäytyi kertomasta ja kun Maryltä kysyttiin, hymyili hän vain ja pudisti päätään.

Nuoret saivat enimmäkseen pitää huolta keskustelusta aterian kestäessä. Puhuttiin tietysti viimeisestä jalkapallokaudesta, sen loistavasta lopusta, ja sitten siirtyi keskustelu vähitellen tuleviin hockeykilpailuihin. Sam tuntui olevan hyvin perillä niistä.

»Teidän on tultava katsomaan jotakin kilpailua, Mary», hän sanoi. »Hankin pääsyliput sekä teille että serkku Emilylle. Olette muistaakseni hullautunut urheiluun, ettekö olekin, serkku Emily?»

Rouva Wyeth katsoi häneen silmälasiensa läpi.

»Otaksun», hän huomautti, »että tuon huomautuksesi tarkoitus oli olla leikillinen. Olin kerran katsomassa erästä jalkapallokilpailua ja noiden nuorukaisten toimeenpanema ilveily, kun he potkivat toisensa melkein kuoliaiksi silmieni edessä, ja kun sinä, Samuel Keith, hypit ylös ja alas ja huusit: 'Repikää ne palasiksi ja murskatkaa ne!' olivat niin lähellä mielipuolisuutta, etten ollut nähnyt sellaista ennen milloinkaan. Aina siitä asti on minusta tohtori Eliot tuntunut paremminkin parantolan kuin yliopiston johtajalta.»

Sam oli hyvin ihastunut kuultuaan sen. »Jalkapallo on sellaista», hän sanoi. »Myönnän, etteivät muut kuin hullut, kuten Crawford tuossa, pelaa jalkapalloa. Hockey on kumminkin erilaista. Minä pelaan hockeyta.»

Crawford näytti hämmästyvän.

»Pelaatko?» kysyi hän hyvin innostuneesti. »Sitä ei ole tiennyt ennen kukaan, ei opettajakaan. Sinun ei pitäisi salata sitä häneltä, Sam.»

Neiti Pease, joka oli kutsuttu jonnekin sinä päivänä, ei ollut mukana päivällisillä. Kun kahvi oli juotu, ehdotti tuo vastustamaton Sam kävelyretkeä.

»Luultavasti ette halua tulla mukaan, serkku Emily», hän sanoi, »mutta olen varma, että Mary haluaa. Iltapäivä on kaunis ja hän tarvitsee raitista ilmaa. Crawford ei ole mikään kävelijä ja hän saakin senvuoksi jäädä serkku Emilyn seuraksi. Emme viivy pitkääkään aikaa.»

Ennenkuin Mary ennätti kieltäytyä tästä epäitsekkäästä kutsusta, pelasti rouva Wyeth hänet pulasta.

»Kiitoksia, Samuel», hän sanoi nopeasti. »Panemme arvoa ystävällisyydellesi, erittäinkin herra Smith ja minä. Huomaan, että hän on hyvin ihastunut suunnitelmaasi. Mutta Mary ja minä aiomme kumminkin mennä iltajumalanpalvelukseen Arlington-kadun varrella olevaan kirkkoon. Sinun on senvuoksi annettava meille anteeksi.»

Tämän piti olla musertava ilmoitus, mutta ei ollutkaan. Sam sanoi vain, että hän ja Crawford haluavat tulla mukaan. »Meillä oli aikomuskin mennä kirkkoon, eikö ollutkin, Crawford? Muistanet kai, että ehdotin juuri sitä?»

Rouva Wyeth sanoi: »Hm!» eikä mitään muuta. Hän ja Mary menivät huoneihinsa pukeutumaan. Sam, jota hämmästytti oman nopean innostuksensa odottamaton menestys, oli äärettömästi hyvillään ja nauraa hihitti riemuissaan. Mutta hänen iloisuutensa väheni huomattavasti, kun kvartetti poistui talosta.

»Käytävät ovat liian kapeat neljälle», selitti rouva Wyeth. »Samuel, sinä voit kävellä rinnallani. Mary, sinun ja herra Smithin on pysyteltävä aivan kintereillämme ja käveltävä nopeasti. En salli milloinkaan, että itse ja vieraani myöhästyvät kirkosta.»

Heidän kävellessään kyseli Crawford kyselemästä päästyäänkin. Kuinka kauan oli Mary ollut jo kaupungissa? Kuinka kauan hän aikoi viipyä? Suunnitteliko hän palaamista kouluun toiseksi vuodeksi? Missä hän aikoi viettää joululoman? Mary sanoi, että hän aikoi matkustaa kotiin, South Harnissiin, lupa-ajaksi.

»Cape Cod on mukava vanhanaikainen paikka», sanoi Crawford. »Minulla ei milloinkaan ole ollut hauskempaa kuin ollessani Samin vieraana siellä. Toivon, että voisin tulla sinne jälleen jolloinkin.»

»Miksi ette voisi?»

Nuorukainen pudisti päätään. »Olen saanut määräyksiä kotoa», hän sanoi. »Isä vaatii, että minun pitää tulla hänen luokseen lukukauden loputtua. Tein tuon vierailun Samin luo omalla vastuullani ja sain koirannuuskaa senvuoksi. Isällä tuntuu olevan ennakkoluuloja Itää vastaan. Hän ei halua matkustaa tänne itsekään eikä tahdo, että viivyn täällä pitempää aikaa kuin on aivan välttämätöntä. Kun kirjoitin hänelle oleskelevani South Harnississa, sähkötti hän minulle, että tulisin nopeasti kotiin. Hän on kyllä syntynyt Idässä itsekin ja asunut täällä jossakin nuoruudessaan, mutta hän ei puhu siitä ja hänellä on voimakkaammat ennakkoluulot Idän tapoja ja ihmisiä vastaan kuin jos hän olisi asunut koko ikänsä Carson Cityssä. Hän ei halua edes tulla katsomaan, kun pelaan jalkapalloa. Epäilen, tuleeko hän tulevana keväänä tutkintoonikaan.»

»Ihmettelen, että hän on sallinut teidän tulla opiskelemaan Harvardiin», sanoi Mary.

»Hänen oli pakko. Olen halunnut Harvardiin aina siitä asti, kun suunnittelin yliopistoon lähtöä. Isä oli kyllä kokonaan Lännen yliopistojen puolella, mutta minä seisoin lujasti jalustimissa kannustaen Harvardiin päin ja lopulta hän suostui. Hän suostuukin tavallisesti aina silloin, kun en anna perään. Hän on hauska vanha isä ja me olemmekin hyviä tovereita, melkeinpä kuin veljeksiä. Emme ole muussa eri mieltä kuin tuossa kirotussa paikalliskysymyksessä. Hän ajattelee, ettei aurinko ainoastaan laske länteen, vaan nouseekin sieltä.»

Mary kuuli, että Crawford aikoi syksyllä kirjoittautua Harvardin lääkeopilliseen tiedekuntaan.

»Minun oli pakko taistella senkin vuoksi», hän sanoi nauraen. »Olen aina halunnut ruveta lääkäriksi, mutta isä ei ole tahtonut suostua mitenkään. Hän on muutamien kaivoksien osakas tuolla kotona ja hänen tarkoituksensa oli, että ryhtyisin auttamaan häntä lopetettuani kouluni. En kumminkaan suostunut, sillä halusin ruveta opiskelemaan lääketiedettä. Isä sanoo, että on olemassa melkein yhtä monta huonosti toimeentulevaa lääkäriä kuin puutteessa elävää asianajajaakin. Hän sanoo, että jos yhdyn häneen, saan varman toimeentulon ja voin koota varoja vanhojen päivienkin varalle, mutta sellainen ei miellytä minua. Haluan työskennellä ja toivon onnistuvanikin. Haluan meloa omaa kanoottiani. Minusta voi tulla huonoin lääkäri, mikä milloinkaan on ripustanut kilpeään ovenpieleen, mutta minä aion ripustaa tuon kilven kaikesta huolimatta. Ja jos näen nälkää, en aio pyytää häneltä enkä muiltakaan apua.»

Hän nauroi jälleen sanoessaan sen, mutta hänen äänensä kuulosti niin päättäväiseltä ja hänen suunsa oli niin tarmokkaan näköinen, että Mary huomasi sen ja piti siitä. Oli selvää, että hän tarkoitti totta puheellaan.

»Mielestäni on lääkärin ammatti maailman jaloin ja hienoin», sanoi Mary.

»Onko? Kelpaako se teille? Niin minustakin! Sillä ei kyllä ansaita dollareita niin nopeasti kuin muutamilla muilla ammateilla, mutta minusta tuntuu se kumminkin miehen hommalta. Kuuluisat erikoistuntijat ansaitsevat kyllä paljonkin rahaa, mutta tarkoitukseni ei ole juuri sellainenkaan. Muutamat niistä parhaista miehistä, jotka tunnen, ovat maalaislääkäreitä, jotka saavat työskennellä kovasti vuorokaudet läpeensä huolimatta ilmasta, saaden tahi jääden ilman palkkaa, miten milloinkin sattuu. Tuo kylässänne asuva vanha lääkäri Harley on juuri sellainen, luullakseni. Seurasin hieman hänen hommiaan ollessani siellä.»

»Niinkö? En olisi uskonut teiltä riittäneen aikaa sellaiseen, sillä olittehan alituisesti huvi- ja purjehdusretkillä.»

»Tein sen kumminkin. Tutustuin häneen Samin kotona. Rouva Keith oli vilustunut tahi saanut yskää tahi jotakin. Hän rupesi keskustelemaan kanssani ja pyysi minua sitten käymään luonaan. Menin sinne, tietysti. Olin mukana, kun hän kävi muutamien potilaittensa luona. Hän kertoi minulle paljon asioita. Hän on kunnon mies.»

»On omituista», hän jatkoi hetken kuluttua, »mutta minusta tuntuu todellakin, kuin olisin kotonani tuossa pienessä paikassa. On, kuin olisin ollut siellä ennenkin, ja minusta tuntuu, kuin olisin kotoisinkin sieltä. Sellainen oli ensimmäinen kokemukseni meren rannikosta ja merestä, mutta se tuntui luonnolliselta. Ja asukkaista, tarkoitan paikkakuntalaisia enkä kesävieraita, pidin äärettömästi. Nuo molemmat hienot vanhat ukkelit, jotka omistavat tuon kaupan — Ah, pyydän anteeksi, he ovat varmaankin sukulaisianne, eikö niin? Unhotin sen kokonaan.»

»He ovat enojani», sanoi Mary vaatimattomasti. »Olen asunut heidän luonaan melkein koko ikäni. Parempia miehiä ei maailmassa olekaan.»

»He ovatkin sen näköisiä. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin. Halloo, tuolla tuo kirottu kirkko nyt on! Tämä kävely on huvittanut minua äärettömästi. Luullakseni olemme kumminkin puhelleet tarpeeksi. Toivoakseni en ole ikävystyttänyt teitä kuoliaaksi puhumalla vain omista asioistani?»

»Ette ollenkaan. Minusta on tämä ollut hauskaa.»

»Todellako? Niin, luulen teidän puhuvan totta, sillä muuten ette sanoisi niin. Ette osaa luullakseni teeskennellä ollenkaan. Tulimmainen sentään, tuntuu oikein hauskalta, että on olemassa joku, jolle voi puhua peittelemättä, joku sellainen, joka osaa panna arvoa sille, mitä miehet ajattelevat. Useimmat tytöt haluavat puhua vain jalkapalloilusta, tanssista ja muusta tuollaisesta. Pidän jalkapalloilusta ja tanssimisesta kyllä äärettömästi, mutta onhan elämässä muutakin. Sam, hän on kyllä, sellainen kuin tahdotaan, mutta hän ei halua kuunnella mitään vakavaa, ei ainakaan pitkää aikaa.»

Mary mietti. »Minusta kuunteleminen on hauskaa», hän sanoi. »Ilostuin kuullessani, että pidätte South Harnissista ja enoistani.»

Kun jumalanpalveluksen jälkeen lähdettiin kotimatkalle, kulki Sam Keith Maryn rinnalla rouva Wyethin kävellessä herra Smithin kanssa. Samin keskustelusta oli vakavuus kaukana. Hän jutteli vain hockeysta, tanssimisesta ja muista huvituksista. Pitääkö Mary tanssista? Haluaako Mary tulla hänen kanssaan joskus koulun tanssiaisiin? Siellä kuluu aika hyvin hauskasti. Rouva Wyeth voi tietysti lähteä Maryn kaitsijaksi sinne.

Mary sanoi pelkäävänsä, että hänellä on liiaksi työtä ehtiäkseen sinne. Ja koska hän sitäpaitsi tunsi Samin äidin mielipiteet, ei hän olisi hyväksynyt ainoatakaan Samin kutsua, vaikka ei muita syitä olisi ollut olemassakaan.

»Opintoni vievät melkein kaiken aikani», hän sanoi.

Sam nauroi. »Sellainen on ohimenevää», hän sanoi. »Minäkin lueskelin hurjasti alkuvuosina, mutta senjälkeen en ole viitsinyt vaivata päätäni liiaksi. Olen iloinen, että tulin tänne tänään. Tulen varmasti uudestaankin. Saatte minusta vakituisen ruokavieraan.»

Nuorukaiset sanoivat jäähyväiset rouva Wyethin asunnon edustalla. Rouva Wyeth ei pyytänyt heitä sisään, vaikka tuo itsepäinen Sam tekikin muutamia selviä vihjauksia.

Crawford Smith ja Mary hyvästelivät toisiaan kädestä.

»Minulla on ollut hirveän hauskaa», selitti edellinen. Sitten hän kysyi rouva Wyethiltä: »Saanko tulla joskus toistekin?»

Rouva Wyethin vastaus oli, kuten tavallisestikin, suora ja rehellinen.

»Kyllä», hän sanoi. »Olen iloinen saadessani teidät luokseni silloin tällöin.»

Nyt kääntyi Crawford Maryn puoleen.

»Saanko?» hän kysyi.

Mary tuskin tiesi, miten hänen piti vastata. Ei ollut olemassa mitään todellista syytä, miksi hän kieltäisi, sillä hän alkoi pitää Crawfordista. Hänen suoruutensa ja hänen vakavat tulevaisuudensuunnitelmansa herättivät hänessä myötätuntoa. Hän ei ollut kumminkaan ollenkaan varma, oliko viisasta jatkaa tuttavuutta. Hänen mielestään oli tämä Bostonin koulussa käynti hyvin vakava asia. Hänen enonsa olivat lähettäneet hänet tänne opiskelemaan, vaikka he tarvitsivatkin häntä kotona. He olivat kumminkin uhrautuneet, että hän saisi opiskella ja kehittyä. Ei mikään muu, eivät ystävyyssuhteet, eivät huvit eikä muukaan, saa senvuoksi häiritä päämäärää, minkä vuoksi hän oli hyväksynyt tuon uhrauksen.

Senvuoksi hän epäröi.

»Saanko?» toisti Crawford.

»En oikein tiedä. Luullakseni on minun oltava hyvin ahkera suurimman osan ajastani.»

»Aivan oikein. Ellei teillä ole aikaa ottaa minua vastaan, on teidän lähetettävä sana, etten tulisi. Se on oleva osa sopimuksestamme. Hyvästi.»

Kun he olivat tulleet sisälle, koski rouva Wyethin ensimmäinen huomautus Samin ystävää.

»Pidän melkein tuosta nuorukaisesta», hän sanoi. »Samuel ihannoipi häntä tietysti, mutta Samuel kunnioittaisi hyenaakin, jos tuo hyena vain pelaisi jalkapalloa. Mutta tuo Smithin poika» — rouva Wyeth sanoi kaikkia kolmeakymmentä vuotta nuorempia miehiä pojiksi — »tuntuu olevan järkevä nuorukainen, jolla on hieman omaa tahtoakin. En pidä hänen nimestään enkä tuosta tuntemattomasta erämaasta, josta hän on kotoisin, mutta noille vioille ei hän luullakseni mahda mitään. Kumminkin, jos hän aikoo tulla tänne vieraisille silloin tällöin, pitää meidän tietää hänestä jotakin. Aion ryhtyä tiedusteluihin.»