Advertisement
Kun Mary-'Gusta oli seitsentoistavuotias, tapahtui eräs tärkeä seikka. Se aiheutui kyllä vain eräästä mitättömästä syystä, mutta sen seuraukset olivat merkitykselliset ja kauaskantoiset, sillä ne aiheuttivat toisen suuren muutoksen hänen elämässään, yhtä huomattavan kuin silloinkin, jolloin hän lähti tuolle muistettavalle oleskelulleen South Harnissiin.
Hän oli vielä kyllä kasvava tyttönen, mutta pitkä ikäisekseen ja ajatustavaltaan ja käytökseltään melkein nuori nainen. Enojen ja Isaiahin kasvatus oli nyt suoritettu loppuun. He eivät enää vastustaneet sitä, eivät toistensakaan kuullen, vaan todellisuudessa riemuitsivat siitä. Nyt hyväksyi kokki ja hovimestari hänen päivittäiset ostomääräyksensä ja kahden he nyt aina tarkastivat kuukautiset laskut. Tuo rannalla oleva valkoinen talo oli nyt kokonaan erilainen, ja »vesirokkopöytäliinat» ja mustuneet hopeat kuuluivat ehdottomasti menneisyyteen. Hänet oli hyväksytty jäseneksi kauppaan melkein vastustelematta, ja Hamilton ja Kumppanin »tapulipaikka» oli nyt, kiitos hänen arvostelukyvylleen ja aistilleen, ellei nyt vielä aivan nykyaikainenkaan, niin ainakin sellainen kauppa, jossa myytäviksi aiotut tavarat olivat sellaisissa paikoissa, joista halukkaat ostajat voivat ne selvästi huomata ja omistajat ne helposti löytää.
Hän kulutti suurimman osan vapaasta ajastaan siellä sekä myyden että ostaen melkein kaikkia tavaroita. New Yorkin ja Bostonin suurten kauppojen matkustajat tunsivat hänet ja kunnioittivat suuresti hänen valitsemis- ja ostokykyään.
»Kuulkaahan», sanoi muudan tuollainen herra melkoisen ajan kuluttua, kun hänen kokeensa myydä erilaisia solkia raukenivat Mary-'Gustan terveen järjen ja arvostelukyvyn vuoksi, »tuo tyttönne on aivan ihmeellinen, tiedättekö sen? Tänne päin tekemilläni matkoilla en ole milloinkaan tavannut niin terävää ostajaa. Mitä tavarain myyntiin tulee, en myönnä olevani muita huonompi, eikä sellaista ole juuri olemassakaan, jota en voi saada kaupaksi; häntä en kumminkaan voi pettää, sillä hän tietää, mikä on mitäkin.»
Shadrach, jolle tämä huomautus tehtiin, nauraa hihitti. »Varmasti!» sanoi hän innostuneesti. »Jokaisen, jolla on aikomus olla Mary-'Gustaa etevämpi, on noustava työhönsä varhain aamulla. Hän on todellakin kätevä. Minua ja Zoethia ei voida verratakaan häneen.»
»Ei totisesti! Hänen kanssaan ei kukaan voi laskea leikkiäkään. Useimmat hänen ikäisensä tytöt, jotka ovat niin hyvännäköisiä kuin hän, eivät pane pahakseen pientä pilaa, sillä he ovat tottuneet sellaiseen ja pitävät siitä, mutta hän ei ole sellainen. Hän ei kalastele makeisrasioita eikä tanssiaiskutsuja. Jos hänelle sellaisesta mainitseekaan, on samalla parasta sanoa jäähyväiset, sillä silloin ei kaupoista tule mitään. Hän ei ajattelekaan muita kuin liikeasioita ollessaan täällä kaupassa. Kauanko aiotte pitää häntä luonanne?»
»Kauanko? Alituisesti, toivoakseni. Mitä oikeastaan tarkoitattekaan?»
Kauppamatkustaja iski silmää. »Hyvä on», hän huomautti. »En epäilekään, että haluatte pitää hänet luonanne, mutta jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa tulee joku tarvitsemaan häntä enemmän kuin te. Kun se oikea tulee jolloinkin, niin silloin saatte sanoa hänelle jäähyväiset. Hän on vielä nuori, mutta parin vuoden kuluttua on hänestä kehittynyt kuningatar ja silloin — niin, silloin voin ehkä minäkin päästä paremmin erilleni noista viimekesäisistä lakeista, joita liikkeellämme on varastossa. Hänenlaisensa tytöt eivät saa olla yksinään myyjättärinä, sillä kysyntä on liian suuri verrattuna kilpailuun. Koira vieköön, ellen olisi jo vanha ja naimisissa, rupeaisin minäkin koettamaan onneani, luullakseni. Tarkoitan, mitä sanon.»
Kapteeni Shadrach oli melkein suuttua, mutta vaikka hän ei halunnutkaan sitä myöntää, oli hänen kumminkin pakko todeta tuon suoran puheen totuus. Mary-'Gusta oli kaunis, kauniimpi kuin ehkä haluttiin myöntääkään, ja ihailijain lauma alkoi jo kasvaa. Jimmie Bacheldorin oli kyllä jo aikoja sitten ollut pakko luopua kilpailusta, sillä Maryn ja hänen välinen ystävyys oli loppunut äkkiä silloin, kun David töin tuskin pelastui kuolemasta, mutta toisia oli ilmestynyt sijaan sitä enemmän. Paikkakunnan puutavarakauppiaan ja hautausurakoitsijan Solomon Higginsin poika, Daniel Higgins, oli rakastunut korviaan myöten. Dan työskenteli Bostonissa, jossa hän oli saanut tuon iloisen ja hyötyisän toimen myyskennellä ruumisarkkuja Ameriikkalaisen Lipas-yhtiön puolesta. Hän oli ahkera ja oppivainen, ja hänen tulevaisuutensa näytti muodostuvan valoisaksi, ainakin hänen ylpeilevän isänsä puheitten mukaan. Hän tuli kotiinsa lupapäiviksi ja loma-ajoiksi, jolloin hänen pukunsa oli kaikkea muuta kuin hautajaismainen, mutta Mary-'Gustaan vaikutti puku yhtä vähän kuin sen sisällä oleva henkilökin. Hän kohteli tuota itsepäistä Danielia kuin poikaa ja entistä koulutoveria. Kun Daniel koetti käyttäytyä miehekkäästi, nauroi Mary hänelle, ja kun Daniel pyysi häntä mukaansa Ostablen karjamarkkinoille, kieltäytyi hän sanoen menevänsä sinne Zoeth-enon kanssa.
Dan Higgins ei ollut kumminkaan ainoa nuorukainen, jonka mielestä Hamilton ja Kumppanin kauppa tuntui puoleensavetävältä laiskoittelemispaikalta. Muutamat nuoret herrasmiehetkin, jotka eivät olleet South Harnissin vakituisia asukkaita, näyttivät pitävän sitä hupaisena paikkana, jonne oli mukava pistäytyä kesäiltaisin. He tulivat tietysti ostamaan jotakin, mutta jäivätkin sitten juttelemaan sinne. Mary-'Gusta olisi saanut purjehtia ja olla mukana huviretkillä muiden kanssa paljonkin ja mitä parhaimmassa seurassa, yhteiskunnallisesti puhuen, jos häntä vain olisi haluttanut, mutta hän ei välittänyt sellaisesta.
»He eivät halua minua mukaansa, Shadrach-eno», hän sanoi. »Enkä minä sinne haluakaan.»
»Tietysti he haluavat», selitti Shadrach ylpeästi. »Elleivät he haluaisi sinua mukaansa, eivät he pyytäisikään sinua, olen siitä melkein varma. Kuulinhan itse, miten tuo nuori Keith pyysi sinua purjehtimaan nyt iltapäivällä.»
»Mutta ette kuullut hänen sisarensa pyytävän minua, vai kuulitteko? Kas niin, Shadrach-eno, älkää olko ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Minulla on hauskaa, paljon hauskempaa kuin purjehtimassa Keithien kanssa.»
»Mitä vikaa noissa Keitheissä sitten on? Hehän ovat kilttejä ihmisiä, kun he tulevat tänne South Harnissiin.»
»Tietysti he ovat.»
»No, miksi sitten meluat? Ja sinä olet yhtä hyvä kuin hekin, vai etkö ole?»
»Olen toivoakseni. Mutta Shad-eno, miksi ette käytä valkoista flanellipukua näin kauniilla ilmoilla? Samin isällä, herra Keithillä, oli sellainen yllään kirkkojuhlassa muutamia päiviä sitten.»
Kapteeni tuijotti häneen. »Miksi en käytä — mitä?» hän änkytti.
»Valkoista flanellipukua. Olette aivan yhtä hyvä kuin herra Keithkin, vai ettekö ole?»
»Luullakseni olen. En ymmärrä, miksi en olisi. Mutta millaisia kysymyksiä sinä nyt oikeastaan teetkään? Jos tuollainen puku olisi ylläni, näyttäisin houkkiolta tahi ainakin tuntisin olevani sellainen. Valkoiset flanellipuvut eivät sovi minulle. En ole mikään mukailtu keikari.»
»Enkä minäkään sovi Sam Keithin kutteriin. Herra Keithistä ja Ednasta tuntuisi ainakin siltä enkä minäkään halua jäljitellä ketään.»
Shadrach pudisti päätään. »Et ole kenenkään muun kaltainen», hän sanoi. »Olet kummallinen tyttö, Mary-'Gusta.»
»Luullakseni olen, mutta en ole kumminkaan niin kummallinen kuin olisin, jos koettaisin muuttua joksikin muuksi. Ei, Shad-eno, teidän on siedettävä minua sellaisena kuin olen, kummallisuuksineni ja kaikkineni.»
Muutamia päiviä myöhemmin tuli vanhempi Keith kauppaan. Hänellä ei ollut nyt yllään tuota valkoista flanellipukua, vaan melko nuhrautunut mukava tweedkangastakki ja housut, ja päässään sellainen valkoinen purjekangashattu, joita Hamilton ja Kumppani myyvät viidelläkymmenellä sentillä kappaleen. Hänen paidassaan oli pehmeä kaulus ja hänen kenkänsä olivat tuollaiset, joita South Harnissin asukkaat sanovat sandaaleiksi.
John Keith vieraili Cape Codilla vain harvoin ja silloinkin vain lyhyen ajan kerrallaan. Hänen vaimonsa ja muukin perhe tulivat sinne kesäkuussa jääden sinne syyskuun loppuun, mutta hänen omat vierailunsa olivat harvoin viikkoa pitemmät ja usein voi niiden väliä olla toista kuukauttakin. Hän oli Chicagossa olevan suuren kaupan omistaja ja tuon kaupan hoitaminen vei melkein kokonaan hänen aikansa. Silloin kun hän poistui sieltä, jätti hän huoletkin jälkeensä sinne ja huvitteli sitten omalla tavallaan. Tähän tapaan sisältyivät vanhat vaatteet, golfpeli, purjehtiminen ja muutamia tee- ja puutarhajuhlia, joita hänen vaimonsa pani silloin tällöin toimeen.
Hän suunnitteli juuri kalastusmatkaa ja pistäytyi kauppaan ostamaan hieman tupakkaa. Toverukset olivat menneet kotiin päivälliselle ja Mary-'Gusta palveli yleisöä. Hän puheli juuri muutaman Providencen liikkeen matkustajan kanssa, liikkeen, jolla oli kaupan paperitavaroita, kortteja ja kaikenlaisia uutuuksia. Oli elokuu, mutta matkustaja, herra Kron, kokosi jo tilauksia jouluksi. Hän oli levittänyt näytteensä myymäpöydälle ja keskusteli nyt innokkaasti Mary-'Gustan kanssa.
»Tällaisia on teidän välttämättä hankittava», selitti herra Kron innokkaasti. »Uskokaa minua, että tänä vuonna on näiden kysyntä oleva melkoinen. Liikkeemme ei voi suorittaa kaikkia tilauksia tarpeeksi nopeasti.»
»Mitä ne sitten ovat?» kysyi Mary-'Gusta. »Mihin niitä käytetään?»
»Tähän on yhdistetty almanakka ja kauneusvälineitä sisältävä rasia», selitti herra Kron. »Teidän on ripustettava se seinälle lipastonne viereen — ymmärrättekö? Aamulla ette voi muistaa päivänmäärää, mutta silloin voitte katsoa sitä almanakasta. Sitten alatte laittautua valmiiksi — valmiiksi niihin kutsuihin, joihin olitte aikonut mennä —»
»Sinä samana aamuna?» keskeytti Mary-'Gusta.
Herra Kron hymyili. Hän oli vielä nuori mies ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa tänne päin. Hänen pukunsa ei ollut vaatimaton eikä vanhanaikainenkaan, eikä hänen omakaan luonteensa kärsinyt noista puutteista. Hän ylpeili menestyksillään naisten, erittäinkin nuorten sellaisten keskuudessa. Ja Mary-'Gusta oli varmasti viehättävin nuori tyttö, minkä hän tällä matkallaan oli kohdannut.
Hän nauroi hyväksyvästi pilalle.
»Kuulkaahan», hän huomautti ihailevasti, »olette sukkela, ettekö olekin! Olette todellakin sievä tyttönen. Onko tässä kylässä montakin teidänlaistanne? Jos on, tulen tänne jäädäkseni tänne asumaan. Mitä?»
Mutta Mary-'Gusta ei nauranut eikä vastannutkaan mitään, vaan kääntyi kauppaan viimeksi tulleen herrasmiehen puoleen.
»Hyvää huomenta, herra Keith», hän sanoi. »Mitä haluatte?»
Keith hymyili. »Ei ole mitään kiirettä», hän sanoi. »Minun on ostettava vähän aikaa ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotan täällä. Istuudun tuonne, jos vain saan. Soutajani saapuu kai piankin.»
Hän istuutui oven vieressä olevalle tuolille, ja herra Kron rupesi jatkamaan selitystään tuosta almanakan ja kauneusrasian yhdistelmästä.
»Niin, aiotte mennä vieraisille, joko tuona iltapäivänä, illalla tahi jolloinkin muulloin. Varmasti aiotte. Teidänlaisenne tytöt eivät ole luullakseni poissa monestakaan tällaisen kolkan kutsusta, vai kuinka? No niin, kun hetki koittaa, vetäisette tämän kannen alas ja siinä on teillä sitten kauneusvälineet edessänne — kuvastin, jauhetupsu ja jauhetta, kaikki täydellisessä kunnossa. Tällaista uutuutta voidaan nyt myydä —»
»Emme tarvitse sellaisia», keskeytti Mary-'Gusta. »Näyttäkää minulle jotakin muuta.»
Herra Kron, joka tunsi pettyneensä, mutta ei silti menettänyt ollenkaan rohkeuttaan, näytti hänelle jotakin muuta — niin, paljonkin muuta. Hän kehui kaikkia innokkaasti, laski leikkiä ja oli tuttavallinen, mutta Mary-'Gusta ei kiinnittänyt ollenkaan huomiotaan hänen intoonsa eikä leikkipuheisiinsa ja tuttavallisuutta hän ei ollut ollenkaan huomaavinaankaan. Hän valikoi muutamia uutuuksia, joiden joukossa oli paljon kauniita joulukortteja, ollen hintoja ja maksuaikaa määrättäessä viisas ja liikemiesmäinen. Keith katseli ja kuunteli, ensin huvitettuna ja sitten kasvavalla ihailulla, tytön vaatimattomuutta ja tervettä järkeä.
Mutta herra Kron lausui ihailunsa ääneen.
»Kuulkaahan», hän sanoi sulloessaan näytteitään laukkuunsa, »olette hyvin taitava ostaja, tiedätte kai sen. Nuo ostamanne tavarat muodostavat kerman eivätkä mitään sen vähempää. Erehdyitte kumminkin, kun ette ottaneet tusinaa tahi paria noita yhdistettyjä kauneusrasioita, mutta muuten on kaikki hyvin. Tässä saatte yhden itsellenne. Ottakaa se vastaan onnittelujen keralla.»
Mutta Mary-'Gusta kieltäytyi. »Ei kiitoksia», hän sanoi.
»Miksi ei? Minun ei tarvitse sitä maksaa. Liike päinvastoin toivoo, että jakelisin ostajille tällaisia pieniä muistoja. Olen lahjoitellutkin niitä tytöille pitkin matkaani tänne.»
»Ei kiitoksia», vastasi Mary-'Gusta vieläkin.
Herra Kron, joka oli nyt lopettanut olemasta liikkeensä edustaja, koetti omaa onneaan.
»Kuulkaahan», hän sanoi, »minulla on nyt tämä ilta vapaa, sillä en matkusta seuraavaan kaupunkiin ennenkuin huomenna. Orhamissa on kuulemma uusi, vasta avattu elävienkuvien teatteri, jota kehuttiin minulle kovasti. Voin vuokrata ajopelit täältä ja sitten voimme ajaa sinne illalla. Suostutteko, neitiseni?»
»Ei kiitoksia», sanoi Mary-'Gusta jälleen.
»Mutta —»
»Ei kiitoksia. Ja hyvästi nyt.»
Mary-'Gusta kääntyi kirjoittaakseen muistiin vasta tekemänsä tilauksen myymäpöydällä olevaan kirjaan. Herra Kron koetti vieläkin, mutta Mary-'Gusta ei näyttänyt kuuntelevankaan hänen sanojaan. Hän hymyili happamasti, huomautti: »Jahah, hyvä on!» ja viitattuaan herra Keithille poistui tavaralaukkuineen.
Keith nousi tuolistaan ja mentyään myymäpöydän luo pyysi saada sellaista tupakkaa, jota hän oli tullut ostamaan. Mary-'Gusta antoi sen hänelle. Tytön posket olivat punaiset ja Keith hämmästyi huomatessaan, että tyttö oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hän arvasi syyn.
»Tuo nuori mies saa kyllä vielä kerran oikein kovasti selkäänsä», hän huomautti. »Luulenpa melkein, että velvollisuuteni olisi ollut tehdä se nyt jo. Pelkään hänen loukanneen teitä.»
Mary-'Gusta vastasi katsomatta häneen:
»Nyt on jo kaikki taasen hyvin», hän sanoi. »Luullakseni olen tyhmä, sillä hän koetti kai vain olla ystävällinen. Muutamat tytöt voivat ehkä pitää tuollaisesta ystävällisyydestä, mutta minä en!»
»Miksi ette käskenyt häntä menemään ulos?»
»Halusin katsella hänen näytteitään. Meidänkin on valittava joulutavaramme, joiden oston haluan suorittaa itse, siinä kaikki.»
»Ah! Entä herra Hamilton ja kapteeni Gould, eivätkö he —?»
»He olisivat ehkä ostaneet jotakin sellaista, jota emme tarvitse.»
»Noita kauneusrasioita esimerkiksi?»
Mary-'Gusta hymyili. »Ehkä niitäkin», hän myönsi.
»Ymmärrän. Mutta tilanne oli teille todellakin hyvin kiusallinen. Onko teidän pakko kärsiä paljonkin tuollaista?»
»Ei luullakseni enempää kuin muidenkaan myyjättärien.»
Herra Keith muisteli sitten päivällispöydässä samana iltana, mitä hän oli kuullut Hamilton ja Kumppanin kaupassa.
»Tuo tyttö, jolla on niin omituinen nimi», hän sanoi, »tuo noiden molempien vanhuksien kasvattitytär, joilla on tuo kauppa, on mainio. Tiedätkö mitään hänestä, Gertrud?»
Mutta ennenkuin rouva Keith ennätti vastata, sanoi Edna pahansuovasti:
»Kysy Samilta, isä. Sam tuntee hänet hyvin. Hän vallan ihailee tuota kauppaa, sillä hän viettää puolet ajastaan siellä.»
»Älä puhu joutavia, Edna», vastusti Sam punastuen. »Syytät minua aivan suotta.»
»Enpähän. Ja sinä tunnet Mary-'Gustankin hyvin. Hän sanoo tyttöä kirsikaksi, isä.»
»Älä hulluttele!» murahti hänen veljensä vihaisesti. »Hän on kumminkin sellainen kaikesta huolimatta. Kauneudessa voittaa hän kaikki täkäläiset tytöt. Muuten en tietystikään tiedä hänestä sen enempää.»
Nyt sekautui rouva Keith keskusteluun. »Voittaa täkäläiset», hän toisti kohauttaen hartioitaan. »Sam, miten sinä puhutkaan! Niin, John», hän lisäsi kääntyen mieheensä päin, »tunnen tuon tytön hyvin. Hän on kaunis ja järkevä. Kun otetaan huomioon, ettei hänellä ole ollut minkäänlaisia tilaisuuksia ja kun muistetaan, että hän on elänyt koko ikänsä täällä South Harnississa, on hän todellakin melko mielenkiintoinen. Miksi rupesit puhumaan hänestä, John?»
Herra Keith kertoi nyt osan Mary-'Gustan ja herra Kronin välisestä keskustelusta.
»Hän käsitteli tuota herrasmiestä mainiosti», hän sanoi. »Hän puhui vain liikeasioista miehen kanssa sallimatta miehen hiiskahtaakaan muusta. Jokainen voi kumminkin selvästi huomata, että hän oli loukkautunut ja vihainen. Minua säälittää, että hänenlaisensa tytön on pakko kärsiä tuollaista. Ihmettelenpä, tietävätkö hänen enonsa, vanha herra Hamilton ja kapteeni Gould, mitä kaupassa voi tapahtua heidän poissa ollessaan? Millaisiin toimenpiteihin luulet heidän ryhtyvän, jos vihjaisen heille asiasta?»
Edna nauroi. »Sinun on oltava hyvin varovainen, isä», hän sanoi. »Herra Hamilton ja kapteeni ihailevat Mary-'Gustaa ja hän kunnioittaa taasen puolestaan heitä. Hän ei olekaan sitäpaitsi todellisuudessa heidän sisarensa tytär, tiedät kai sen, vaan kuten kaikki sanovat, riippumattomassa asemassa oleva nuori neiti.»
Hänen isänsä hämmästyi ja kysyi, mitä Edna tarkoitti sanoillaan »riippumattomassa asemassa», jolloin rouva Keith vastasi:
»Luullakseni hän ei ole hyvinkään varakas. Kerrotaan, että Mary-'Gusta — en ymmärrä, miksi ihmiset itsepäisesti haluavat käyttää tuota inhoittavaa nimeä — on erään entisen ystävän ja liiketoverin tytär. Herra Hamilton ja kapteeni Gould ottivat ystävän kuoltua hänet tyttärekseen ja hän on asunut heidän luonaan siitä asti. Hänellä on kyllä omiakin varoja, vaikka ei kukaan kaupungin asukas tiedä, kuinka paljon. Joskus olen kuullut sanottavan hänen omaisuuttaan viiden- ja joskus taasen viidenkymmenentuhannen dollarin suuruiseksi. Hän ei puhu siitä milloinkaan eivätkä nuo hänen omituiset enonsakaan ilmoittele juuri asioitaan muille. Olen kumminkin samaa mieltä kanssasi, John, että on synti ja häpeä, jos hänen on vietettävä koko elämänsä täällä South Harnississa. Mielestäni on meidän tehtävä jotakin hänen hyväkseen, jos vain voimme. Aion miettiä asiaa.»
Rouva Keith aikoi aina tehdä jotakin jonkun hyväksi. Kotikaupungissaan Chicagossa hän oli naiskerhon puheenjohtaja ja sitäpaitsi lukemattomien hyväntekeväisyysyhdistysten jäsen. South Harnississa hän harrasti kirkollisia asioita ja kävi ahkerasti ompeluseuroissa. Hänen innostuksensa oli aina suuri, mutta hänen hienotunteisuutensa oli silloin tällöin hieman niin ja näin. Muutamat South Harnissin asukkaat sanoivat häntä vallanhimoiseksi naiseksi, joka sekautui asioihin, joissa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Hänen miehensä kasvojen ilme muuttuikin epäileväksi.
»Muistakin olla varovainen, Gertrud», hän varoitti. »Käyttäydy niin, ettet loukkaa ketään. Nämä cape-codilaiset ovat itserakkaita ja ärtyisiä, kuten tiedät. Jokainen, joka sekautuu heidän yksityisasioihinsa, voi joutua ikävyyksiin.»
Hänen vaimonsa pahastui varoituksesta. »Älä sotkeudu estelevästi kaikkeen, John», hän sanoi. »Tunnen nämä ihmiset paremmin kuin sinä, sillä sinähän seurustelet heidän kanssaan vain muutamia viikkoja kunakin kesänä. Imartelen itseäni, että tunnen heidät, ja luulen, että hekin tuntevat minut ja luottavat minuun. Aion tietysti olla hyvin varovainen. Lupaan ajatella tätä Mary-'Gustan asiaa tarkemmin.»
Hän ajattelikin sitä ja tuli miehensä luo viikkoa myöhemmin suunniltaan innostuneena erääseen suurenmoiseen aatteeseen. Hänen serkkunsa, muudan kuusikymmenvuotias vanhapiika, varakas ja puoleksi raajarikko, joka hemmotteli sairauttaan, oli seuranaisen tarpeessa. Rouva Keith oli aivan varma, ettei tuohon toimeen voitu löytää Mary-'Gustaa sopivampaa henkilöä.
Mutta herra Keith ei ollut siitä ollenkaan varma. Hän rupesikin vastustelemaan.
»Hm!» hän sanoi. »Kuulehan Gertrud, sanoakseni suoraan, en pidä suunnitelmastasi ollenkaan. Clara-serkulla on ollut tuollaisia seuranaisia lukemattomia kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Ei ainoakaan heistä ole pysynyt hänen luonaan pitempää aikaa. Hän on sellaisen seuranaisen tarpeessa, joka on samalla sekä ystävätär että kamarineito, sihteeri ja tarjoilijatar, eikä luullakseni Mary-'Gustaamme ollenkaan ilahduttaisi tuollainen toimi. Minä en ainakaan tulisi päivääkään toimeen Claran kanssa.»
Hänen vaimonsa suuttui. »Minun olisi pitänyt jo arvatakin, että rupeat vastustamaan», hän sanoi. »Clara on kyllä sairas ja oikullinenkin, mutta tilaisuus on kumminkin suurenmoinen. Tyttö saisi matkustella ja tutustua huomattaviin henkilöihin sekä —»
»Myönnän, että hän voisi useinkin ottaa vastaan heidän päällysvaatteensa.»
»Joutavia! Jos Clara vain rupeaa pitämään hänestä, voi hän kuollessaan lahjoittaa tytölle suuren summan rahaakin.»
»Ehkä, ellei vain tyttö kuole ennen häntä. Ei, Gertrud, olen pahoillani, että minun on pakko tuottaa sinulle pettymystä, mutta mielestäni on suunnitelma aivan mitätön. Luullakseni olet kaikissa tapauksissa ruvennut ajattelemaan tätä asiaa aivan väärästä päästä. Sinun ei pidä koettaa taivuttaa tyttöä itseään, vaan hänen enojaan, holhoojiaan tahi miten heitä nyt nimitetäänkään. Jos tunnen hänet oikein kyselyjeni perusteella, ei hän halua poistua heidän luotaan. Hänen mielestään he tarvitsevat häntä kotona ja kaupassa eikä hän sen vuoksi suostu lähtemään mihinkään. Enot on saatava taivutetuiksi, siinä kaikki. Jos tytön onnea ja tulevaisuutta kuvaillaan heille oikeassa valossa, suostuvat he ehkä uhrautumaan hänen hyväkseen.»
»Lorua! Tiedän olevani oikeassa. Hän ottaa kyllä vaarin tilaisuudesta. Keskustelen hänen kanssaan siitä jo tänään iltapäivällä.»
»Panen vaikka pääni pantiksi, ettei hän suostu siihen.»
Pääsyy, miksi hän ei luullut Mary-'Gustan suostuvan, oli hänen vaimonsa hienotunteisuuden puute. Tyttö ei voinut päättää itse eikä hän sitäpaitsi ollut minkäänlaisten armeliaisuudenosoitusten tarpeessakaan. Tuollainen yhdistetty ystävättären ja palvelijattaren toimi ei viekoittelisi häntä ollenkaan. John Keithillä oli omat suunnitelmansa Mary-'Gustaan nähden, mutta nuo suunnitelmat voivat odottaa, kunnes hänen vaimonsa oli epäonnistunut.
Rouva Keithin suunnitelmat eivät tietystikään onnistuneet, ja rouva oli tuona iltana pahastunut ja vihainen.
»Minua ei ole milloinkaan elämässäni kohdeltu siten», hän selitti. »Tuo tyttö ei käsitä ollenkaan asemaansa. Olen tehnyt kaikkeni ja pesen nyt käteni, mitä tähän asiaan tulee.»
»Eikö hän ollut kohtelias?» kysyi Keith.
»Ah, hän oli kyllä tarpeeksi kohtelias, ellei kiinnitetä huomiota muuhun, mutta hän ei ruvennut punnitsemaankaan ehdotustani. Hän ei halunnut kuunnella minua loppuunkaan asti, vaan sanoi, ettei hänen päähänsä pälkähtäisikään poistua South Harnissista. Hän kertoi olevansa täydellisesti tyytyväinen täällä oloonsa. Minusta tuntui lopulta, että olin tullut pyytämään jonkunlaista suosionosoitusta sen sijaan, että olin tullut tarjoamaan sellaista. Näytti, kuin suunnitelmani olisi tuntunut hänestä melkein naurettavalta.»
»Sanoiko hän niin?»
»Ei tietystikään. Hän kiitteli minua asianmukaisesti, mutta nolasi minut kumminkin samalla. Minua harmittaa. Olin tehnyt voitavani lopullisesti auttaakseni tuota tyttöä.»
Keith ei sanonut: »Johan minä sinulle sanoin», eikä hän todellisuudessa puhunut juuri mitään sillä kertaa. Parin päivän kuluttua hän meni kumminkin jälleen kauppaan. Zoeth ja kapteeni Shadrach olivat siellä silloin yksinään, sillä Mary-'Gusta oli mennyt kotiinsa, seikka, jonka Keith hyvin tiesi.
Toverukset pitivät John Keithistä. Heidän mielestään hän oli, kuten kapteeni Shad sanoi, »hyvin jokapäiväinen mies», joka ei esiintynyt suojelevaisesti eikä ylpeillyt, vaikka hän olikin »kesävieras» ja rikas. Hän keskusteli heidän kanssaan sellaisista asioista, joita hekin ymmärsivät, kuten paikallisista tapahtumista, karpalosadosta, kalastuksesta ja valtuusmiesten päätöksistä. Hän oli yhtä halukas kuuntelemaan kuin puhumaankin eikä hän sanonut kaupungin vakituisia asukkaita »alkuasukkaiksi», kuten hänen vaimonsa teki kapteenin suureksi harmiksi.
»Tulimmainen», sanoi tämä viimeksimainittu muutamassa tilaisuudessa, »aina, kun tuo nainen sanoo meitä kaupunkilaisia 'alkuasukkaiksi', tuntuu minusta, että hän luulee minun elävän puussa ja heittelevän kokospähkinöillä ihmisiä. En ihmettele ollenkaan, että muutamat Etelämeren saarien pakanat syövät lähetyssaarnaajia. Jos söisin tuon naisen, soveltuisi hän ehkä minulle, sillä tähän asti olemme aina olleet eri mieltä. Silloin kun minä olen sanonut: niin, on hän sanonut: ei, ja senvuoksi olen ajatellutkin, että myöntyminen on nyt vaikeampaa kuin milloinkaan ennen.»
South Harnissin asukkaat eivät niin ollen pitäneet rouva Keithistä, ehkä senvuoksi, että hän niin kovasti koetti päästä heidän suosioonsa. He pitivät sen sijaan hänen miehestään, joka ei ollenkaan koettanutkaan lähennellä heitä. Hänestä ja hänen mielipiteistään pidettiin, ja kumpiakin kunnioitettiin. Zoeth ja Shad lausuivat hänet senvuoksi tervetulleeksi, kun hän tuli kauppaan, pyysivät häntä istuutumaan ja alkoivat aluksi keskustella hänen kanssaan rantatonttien hinnan hämmästyttävästä noususta, josta he vähitellen siirtyivät muihin sopiviin ja yleisiin puheenaiheisiin.
Kuinka sitten puhe lienee siirtynytkään Mary-'Gustaan ja hänen tulevaisuuteensa, eivät kummatkaan toverukset voineet sanoa, mutta häneen se siirtyi kumminkin ja he huomasivat pian ylistävänsä hänen avujaan vieraalle, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti.
»Hän on erinomaisen pystyvä tyttö», huomautti herra Keith. »Mutta ennenkuin huomaammekaan, on hänestä kasvanut nuori nainen. Oletteko suunnitelleet, että hänen pitää hoitaa kauppaanne ja talouttanne lopun iästään tahi teidän iästänne?»
Zoeth pudisti päätään ja sanoi lempeästi: »Emme luullakseni ole suunnitelleet sellaista juuri ollenkaan. Minusta on aina tuntunut siltä, että tuollaiset asiat selvenevät itsestään tahi sitten pitää Kaikkivaltias huolta niistä meidän puolestamme.»
Vieras hymyili. »Ellei joku toinen ole halukas ja kiihkeä pitämään huolta hänestä muutamien vuosien kuluttua, en tunne ollenkaan maailmaa», hän sanoi. »Hän joutuu varmasti naimisiin, tiedätte kai sen. Täälläkin on kai ainakin muutamia lupaavia nuorukaisia.»
Shadrach tuhautti nenäänsä. Hän ei keskustellut tästä asiasta milloinkaan toverinsa kanssa eikä hän halunnut sitä ajatellakaan. Tuon hattu- ja lakkimatkustajan huomautus »Herra Oikean» tulosta oli vaivannut häntä melkoisesti.
»Huh!» hän murahti, »tuollaisia lupaavia on täällä aivan tarpeeksi. Useimmat niistä, jotka ovat tyytyväisiä oloonsa täällä South Harnississa, eivät ole kumminkaan muuta kuin lupaavia, sillä he eivät kelpaa oikeastaan mihinkään. Kun Zoeth ja minä olimme nuoria, olivat olot aivan erilaiset. Nyt matkustavat kaikki kätevät ja kunnianhimoiset pojat suurempiin kaupunkeihin työskentelemään.»
»Ja muutamat tytöt kai myöskin, vai mitä? Johonkin kouluun tahi yliopistoon. Muistelen kuulleeni, että Christopher Mullet'in tytär on ollut koulussa Bridgewaterissa.»
»Huh!» murahti Shadrach jälleen. »Luultavasti olette kuullut puhuttavan siitä, mutta ellette ole, olette varmasti ainoa tietämätön tässä kaupungissa. Becky Mullet ja Chriskin eivät ole tehneetkään muuta kuin kehuneet, miten heidän Irenensä on ollut 'lopettamassa kouluaan', kuten he sanovat. Näen, koira vieköön, miten hän lopettaa. Hän ei ole saanut — vannon, ettei tuo tyttö ole saanut päähänsä muuta kuin kaasua, ja joka kerta kun hän avaa suunsa, virtaa sitä niin paljon ulos, että sillä voitaisiin valaista majakka koko yöksi.»
»Shadrach», mumisi Zoeth, »älä puhu noin tylysti ihmisistä. Koeta olla niin tasapuolinen kuin suinkin.»
»Koira vieköön, niinhän minä olenkin. Ellen olisi tasapuolinen tuota Mullet'in tyttöä kohtaan, puhuisin vieläkin. Ellen kääntäisi tuuleen, voisin tuskin päästä pois tieltä.»
Nyt pisti Keith muutamia sanoja väliin. »Tuollaista koulun lopettamista ei voida mitenkään halveksia», hän sanoi. »Noita jatko-opistoja on tietysti monenlaisia ja -arvoisia, mutta hyvä yksityiskoulu tytöille on tarpeellinen laitos. Siellä opetetaan heitä kohtelemaan ja arvostelemaan kaikenlaisia ihmisiä, samalla kuin heille näytetään, etteivät hienot vaatteet aina ilmaise ihmisten kelvollisuutta. Sitten on tuollaisessa hyvässä koulussa käyvän tytön mukauduttava ankaraan kuriin ja hänen tuttavansa, erittäinkin miespuoliset, valitaan huolellisesti. Kuudestatoista kahdeksaantoista on vaarallinen ikä tavallisille tytöille.»
»Näin sivumennen sanoen», lisäsi hän sitten, »haluaisin tietää, kertoiko kasvattityttärenne teille, miten tuo kauppamatkustaja, tuo joulu-uutuuksien kaupustelija, häntä kohteli? Eikö? No niin, satuin olemaan täällä silloin ja kohtaus oli mielestäni melko mielenkiintoinen.»
Hän kertoi sitten Mary-'Gustan ja herra Kronin välisen keskustelun, jota toverukset kuuntelivat kasvavalla suuttumuksella.
»Tulimmainen sentään!» huudahti kapteeni Shad. »Oletteko elämässänne kuulleet röyhkeämpää puhetta? Toivonpa, koira vieköön, että olisin ollut silloin täällä. Silloin olisi tänne pian ilmestynyt hyvin huono sairas lääkärin käsiteltäväksi eikä tuo sairas olisi ollut mikään South Harnissin alkuasukas. Mutta Mary-'Gusta ei kumminkaan välittänyt hänen nenäkkyyksistään, sanon sen teille suoraan, sillä tyttömme on liian viisas sellaiseen.»
»Niin, sellainen hän kyllä on, mutta hän ei pitänyt kumminkaan tuosta kokemuksesta, huomasin sen selvästi, ja ymmärtääkseni saa hän vielä alistua moneen samanlaiseen. Tässä ei minulla kyllä ole mitään tekemistä, tiedän sen, ja tietysti saatte käskeä minua vaikenemaan ja poistumaan milloin haluatte, mutta menettelettekö mielestänne oikein kasvattityttärenne kaltaista tyttöä kohtaan, jos määräätte hänet kuluttamaan elämänsä myyjättärenä tahi menemään naimisiin jonkun tuollaisen lupaavan nuorukaisen kanssa, joista olette kertoneet? Eikö mielestänne hänenlaisensa tyttö ansaitse, että hän saa käyttää hyväkseen jokaista edullista tilaisuutta, jonka voitte suoda hänelle?»
Toverukset tuijottivat häneen hämmästyneinä ja Shadrach puhui ensiksi, kuten tavallista olikin.
»Määräämme hänet», hän toisti. »Määräämme Mary-'Gustan! Tilaisuus! Mitä —»
»Hsh, Shadrach!» keskeytti Zoeth. »Herra Keith ei ole vielä lopettanut. Hän aikoo ilmaista meille tarkoituksensa. Jatkakaa, herra Keith, että saamme kuulla.»
Murrettuaan jään ja huomattuaan veden lämpimämmäksi kuin oli luullutkaan, syventyi herra Keith rohkeasti asiaan.
»No niin, kuunnelkaa nyt sitten», hän sanoi. »Tunnustan rehellisesti, että olen suuresti kiintynyt kasvattityttäreenne. Hän on harvinainen tyttö — harvinaisen kaunis tietysti, mutta vielä paljon enemmänkin, sillä hän on vaatimaton, urhoollinen, järkevä ja rehellinen. Jos hän olisi tyttäreni, olisin hyvin ylpeä hänestä, kuten tiedän teidänkin olevan. Minusta tuntuu, että hän erittäinkin on tuollaisen tilaisuuden arvoinen, että hänen varsinkin on kehitettävä taipumuksiaan ja lahjojaan niin paljon kuin suinkin. Tuon kaupassa käyntini jälkeen olen ajatellut häntä paljonkin, tunnustan sen, ja nyt tuon teille erään ehdotuksen. Voitte suostua siihen tahi olla suostumatta, mutta vannon kumminkin tekeväni sen parhaimmassa tarkoituksessa ja ainoastaan hänen onneaan silmällä pitäen, kuten minä sen ymmärrän. Toivon teidän suostuvan siihen ajateltuanne sitä ensin tarpeeksi. Tällainen se on.»
Hän jatkoi nyt puhettaan ilmaisten suunnitelmansa. Toverukset kuuntelivat, Zoeth vaitiollen, mutta Shadrach silloin tällöin murahdellen ja huudahdellen.
»Kas niin, siinä sen nyt kuulitte», sanoi Keith lopuksi. »Koulu on hyvä, sillä se on Bostonin parhaimpia. Parin vuoden oleskelu siellä merkitsee maailmoja holhokillenne, kuten muillekin tuntemilleni tytöille, jotka ovat olleet siellä. Siellä oleskeleminen tulee tietysti melko kalliiksi, mutta ymmärtääkseni Maryllä on omiakin varoja, joita te, hänen holhoojansa, hoidatte. Hän ei voi käyttää osaa noista rahoista parempaankaan tarkoitukseen.»
Zoeth ei puhunut mitään, katsoi vain kapteeniin, kuten kapteenikin katsoi häneen.
»Hänellä on kai omiakin varoja, vai kuinka?» kysyi herra Keith. »Olen kuullut kerrottavan, että hän sai periä isältään melko suuren omaisuuden.»
Nyt seurasi toinen keskeyttävä vaitiolo. Toverukset tiesivät hyvin, mitä Mary-'Gustan omaisuudesta yleensä puhuttiin, eivätkä he olleet oikaisseet tuota luuloa. Siinä asiassa ei ollut muilla tekemistä kuin heillä, ja heidän kunnioituksensa ja rakkautensa Marcellus Hallia kohtaan oli estänyt heitä ilmaisemasta Marcelluksen omaisuuden suuruutta. Tuota salaisuutta ei Mary-'Gustakaan tiennyt, vaan luuli, että rahat, joilla maksettiin hänen vaatteensa, asuntonsa ja kaikki muukin, olivat hänen omiaan. Hänen enonsa olivat opettaneet häntä ajattelemaan niin.
Kun vieras teki tuon merkitsevän kysymyksen, katsoi Zoeth Shadrachiin, joka pudisti päätään.
»Kyllä se on totta», hän vastasi ripeästi. »Marcellus jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa. Mutta kuulkaahan nyt, herra Keith. Onko minun ymmärrettävä puheenne niin, että neuvotte meitä lähettämään Mary-'Gustan kouluun pariksi vuodeksi? Tulimmainen sentään, miten me voisimme suostua sellaiseen? Hän — niin, miten me nyt enää voisimme tulla toimeen hänettä?»
»Tietysti olisi teidän vaikeampi tulla toimeen täällä kaupassa.»
»Täälläkö kaupassa? En ajattele nyt kauppaa, vaan itseäni ja Zoethia. Mihin me joutuisimmekaan hänettä? Hän — niin, ei oma tytärkään voisi olla meille rakkaampi kuin hän, ja vaikka Zoeth ja minä olisimme hänen omaisiaan — hänen vanhempiaan esimerkiksi, emme voisi rakastaa häntä enemmän. Jos Mary-'Gusta matkustaa pois luotamme, joudumme tuuliajolle ja maa katoaa pian näkyvistämme. Ei, ei, emme voi ruveta mitenkään ajattelemaankaan sellaista.»
»Ettekö hänenkään vuokseen? Hänenlaisensa tyttö on suurenkin uhrauksen arvoinen.»
Nyt seurasi pitkä keskustelu, jonka silloin tällöin keskeyttivät kauppaan tulevat ostajat, mutta joka uudistettiin aina heti niiden poistuttua. Zoeth teki erään kysymyksen:
»Onko tuon neidin, mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan, koulu sellainen, jossa oppilaat saavat asua ja syödäkin?»
»On, mutta siinä on päiväoppilaitakin. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa, että te molemmat suostutte kuuntelemaan ehdotustani, esittää, että Mary rupeaisi päiväoppilaaksi. Hänhän voi asua jossakin koulun läheisyydessä sen sijaan, että hän asuisi siellä. Se tulisi siten paljon halvemmaksi.»
»Hm», mumisi Shadrach, »mutta hänenhän on nyt kumminkin asuttava jossakin, ja minä ainakin olen hyvin vaativainen siihen nähden, millaisen paikan hän valitsee asunnokseen.»
»Luonnollisesti. Olen ajatellut sitäkin ja nyt teen teille kolmannen ehdotuksen. Minulla on muudan serkku tahi hän on oikeammin ensimmäisen vaimoni serkku, joka asuu Pinckney-kadun varrella melko lähellä tuota neitien Cabot'n koulua. Tuo serkku — häntä sanotaan muuten rouva Wyethiksi — on leski eikä hänen varallisuutensa ole suuri. Hänellä ei ole oikeastaan täysihoitolaakaan, mutta hänellä tiedetään aina olevan muutamia 'maksavia vieraita', kuten hän sanoo. Hän on syntyperäinen bostonilainen ja hyvin vaativainen, mitä noiden vieraiden suosituksiin ja perhesuhteihin tulee, mutta luullakseni voin järjestää senkin asian. Jos holhokkinne joutuu hänen hoidettavakseen, saa hän todellisen kodin ja tutustuu ainoastaan sellaisiin henkilöihin, jollaisten seuraa tekin hänelle toivotte.»
Hän olisi voinut lisätä, että rouva Wyeth tarvitsee vain vihjauksen häneltä suodakseen Mary-'Gustalle vanhemman — oikean bostonilaisen ylimysnaisen — rakkauden ja huolenpidon, koska rouva Wyeth oli suuressa kiitollisuuden velassa, sekä rahallisesti että muuten, rikkaalle chicagolaiselle sukulaiselleen; mutta koska Keith oli aivan erilainen kuin nykyinen vaimonsa, ei hänellä ollut tapana puhua laupeudentöistään, vaan piti hän ne omina tietoinaan.
Zoeth huokaisi. »Mielestäni olette menetellyt hyvin kiltisti kaikessa tässä, herra Keith», hän sanoi. »Tiedän teidän olevan varman, että tuo koulu on oleva suureksi hyödyksi Mary-'Gustalle. Mutta minä en voi juuri sietää sellaista ajatustakaan, että sallisimme hänen poistua luotamme.»
»En ihmettele sitä ollenkaan. Ajatelkaa nyt asiaa, niin keskustelemme siitä jälleen joskus myöhemmin.»
Advertisement