ALJU

Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa. Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon, variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut, rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloon, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...

Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla, ja samalla se herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat, ja omituinen, suuri olento kumartui sen ylitse, niin ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä. Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä, ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan arvon oikean kullan arvolle.

Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret, vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.

Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan sivullaan, ennen oli se kuullut sen vain kaukaisena hankain harinana, ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta tyyninä suvi-iltoina.

Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi. Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puutarhassa puulaatikossa, jonka rei'istä päivänsäde surkeasti pilkisti.

Laatikon kansi aukeni, ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki nauravan hammasrivin, ja jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.

Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon takana kuusikossa räkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se räkätteli noille varistädeille ja —sedille samaan äänilajiin.

Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa, pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja herrashuoneiden välistä puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen _puolivillainen_, pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.

Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso, vanha varis lehahti ihan sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta, että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa vielä enemmän viisautta.

Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit, kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.

Eräänä päivänä se lepsautti kaivonmiekalta porstuanräystäälle. »Kraak, kraak!» raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään.

»Kraak, kraak, kurja kräkkäle», vaakkuivat varikset metsänrannasta.

»Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt ja sivistynyt.»

»Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!»

»Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset!» vastasi variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.

Variksenpoikanen kasvoi isoksi, raakuvaksi rötkäleeksi. Se rääkyi röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.

Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle. Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain kimmeltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.

Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan, mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluuttaan, oppiaan ja urotöitään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin, kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona.

Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne noukassaan kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään. Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston kansiniekka-laatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.

Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa, mistä sai ojan reunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna variksena, joka osasi silmälasejakin käyttää... Mutta vanhat varikset nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna, narrina, jolle naurettiin, mutta jota ei kukaan rakastanut. Tämä kävi kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.

Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat — ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla. Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.

Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen mielessä kuvastuivat suloisen makeina muistoina sen aljun armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa kohosi se siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpällä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkoitettiin. Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen ja siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo pudotti sen suuhun ison kultamadon...

Variksen vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.

»Kärä, kräkrää!» alkoi vanhin. »Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!» Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti hän nyt koko syytöskirjan sisällön.

»Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi?» kivahti vanhin.

»Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää», rääkyi poikanen.

»Mikä kulkurivaris! Varr, varas sinä olet!» vaakkuivat kaikki varikset.

Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.

»Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun!» vaakkuivat varikset yhteen kuoroon.

»Mutta!» intti nyt variksenpoikanen. »Varr... varastattehan tekin, niin varr... variksia kuin olettekin.»

»Mekö varr—varikset... varr... varkaita?» vihastuivat nyt varikset.

»Sinä viheliäinen!» sanoi varisten vanhin. »Sinä et tiedä, mikä on ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi, luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille, joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa syötäväksi.»

»Mutta madot syövät ihmisenkin!» vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.

»Niinkuin lopulta meidätkin», huomautti siihen vanhin viisaustieteellisen tyynenä.

»Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon», puhui vanhin.

»Mutta nyt tämä kiusan krekkale», jatkoi vanhin, »heimomme häpäsijä on rikkonut sen sovinnon».

Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen, vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.

»Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, etteivät jonakin päivänä taas tuliluikut ala ahdistella meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.»

»Hyvä, hyvä!» innostuivat varikset.

»Hyvät lautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle, langetammeko kuolemantuomion?»

»Kuolemantuomion!» kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä ja ummisti silmänsä.

»Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun!» vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.

»Siis kujanjuoksuun!» vaakkui vanhin. »Seisoo kuin variksen päätös!» Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.

Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten kiusaksi ja varisten vahingoksi.

Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä, joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.

Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä enään syyttä suotta lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt tavallinen, harmaa, sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle piirteli variksenvarpaitaan.

TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER

Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.

Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.

Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrier-koira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.

Pystykorva sanoi siitä: »Se on notkea ja sitkeä.»

Villakoira sanoi: »Se on viisas ja varovainen.»

Korvaton kiinalainen koira sanoi: »Se vapisee kuin vilusta.»

Vinttikoira sanoi: »Sillä ei ole niin hienoa kuonoa kuin minulla.»

Jäniskoira sanoi: »Se vapisee pelosta.»

Sylikoira sanoi: »Syököhän se sokeria vai luita?»

Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: »Se ei ole lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se silläkin voi heiluttaa», lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.

»Sillä ei ole häntää!», ilkkuivat kaikki koirat.

»Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se heiluttaa hännäntynkäänsä», sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat heiluttivat häntäänsä.

Eräänä päivänä, tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni raastupaan nostamaan pientä paikkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan pientä luutansa.

Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.

»Voks, voks, voks!», huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.

»Voks, voks, voks!», toisti Caro kumealla äänellä. »Voks; mikä nimi se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua tunnustella!»

»Kuulenpahan täältäkin», sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.

»Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn», sanoi itsekseen pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.

»Vox merkitsee samaa kuin ääni», sanoi villakoira, jonka isäntä oli latinankielen opettaja.

»Kas kun ei se jo iske kurkkuun», sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä oli entinen merimies.

»Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla», tuumi vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.

»Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään pensaaseen», sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.

»Se syö kai vain luita», inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja haukahteli halveksivasti.

Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.

»Mitä sinä täällä teet?», sanoi Caro.

»Odotan isäntääni», sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.

»Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet... Minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät; etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!»

»Vai niin», sanoi Fox.

»Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa», miettivät kaikki koirat.

»Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!» sanoi Caro.

»Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?»

»Sillä on sisua», ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. »Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini», vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen lähettyvillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.

Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.

Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät koirat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.

Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella, kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä, ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voima-iskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.

»Kuinkahan tässä lopulta käy», miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.

Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto. Se kiiriskeli vastapäiseen torin kivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puunlatvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitten hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä, terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.

Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen. Se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginvalvelija ja päästi sen sisään.

Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.

Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan. Sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.

Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun; se onnahteli Caron luokse ja sanoi: »Minä surkuttelen sinua; onko sinun näin hullusti käynyt!»

Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.

SATU SORSANPOJASTA

Vanha varis istui kerran yksinäisessä männynlatvassa järven rannalla. Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.

Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui vanha varis oksalla, joka ei liikahtanut.

»Kuka tuolla istuu?», kysyi sorsanpoika.

»Varis», sanoi sorsa-emo.

»Kuinka se on ruma!»

»Älä sano niin!»

»Kyllä minä olen kauniimpi!»

»Tule selemmälle», sanoi sorsa-emo.

»Kuules, nyt se rääkkyy», sanoi sorsanpoika.

»Rääkkyikö se?», sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti laajaa ulappaa.

»Minä menen katsomaan», sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.

»Sinulla on ruma ääni», sanoi sorsanpoika ärsytellen.

»Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on kaunista.»

»Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet.»

»Varo niitä höyheniäsi!» vaakkui varis.

»Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?» sanoi poikanen.

»Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut», vakuutti varis.

»Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia vaarasta ja vahingosta», sanoi sorsa-emo. »Kun eloa korjataan, silloin sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia. Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu, tietäjä lintujen seassa», sanoi emo ja lisäsi: »tule pois, pienoiseni, aukealle, siellä rauhassa soutelemme!»

Mutta poikanen sanoi: »Miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista kukaan, en pelkää minä!»

Vanha varis kertoi: »Tuolla mäellä vaikeassa kartanossa asuu nuori metsästäjäpoika. Hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae surmaa pienen sorsanpojan.»

»Miksi se surmaisi minut?», sanoi sorsanpoika.

»Siksi, että sinulla on makea liha», sanoi varis.

»Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!», ilkkui poikanen.

»Siksipä ei minua syö!», sanoi varis.

»Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista.»

»Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että minä varoitan. Nyt se metsästäjäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele emoasi, väisty vesille!», varoitti varis.

»Mitäpä se minulle», uhitteli sorsanpoikanen.

Varis kertoi: »Kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut, tahtoi nähdä sen metsästäjäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruo'iston pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä.»

»Sinä puhut vain kateudesta», sanoi sorsanpoikanen, »siksi, että minun lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen.»

Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.

Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.

»Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkkynyt, olisin saanut emonkin», ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen reppuunsa.

Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta poikastansa, mutta ei löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.

Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: »Mikset paremmin opettanut omaasi?»

»Missä on minun pienoiseni?», kysyi valittaen sorsa-emo..

»Kartanon pienessä padassa», sanoi varis.

»Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean poikaseni», sanoi sorsaemo ja souteli suruissaan selemmälle.

ELÄMÄNLANGAT JA PIIMÄPILKKU

Kaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin. Ne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn, eivätkä ne huomanneet, että pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia. Avatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan terävä ääni.

»Kohta me näemme heidät», sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen.

»Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen nuoren miehen morsian kaunis?», sanoi toinen elämänlanka.

»Ja hyvä?», lisäsi siihen toinen.

Kuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen.

Nuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä pukuansa ihaillen.

»Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana alkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi», sanoi nuori mies ja silitti sormillaan nuoria lehtiä.

Lehdet värisivät ilosta.

Toinen sanoi: »Voi, kuinka morsian on kaunis!»

Toinen sanoi: »Mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?»

Nuori mies sanoi hellästi: »Tule tänne, että saan sinua syleillä!»

Nuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi: »No syleile nyt, mutta varovasti!»

»He alkavat syleillä niinkuin mekin», sanoi toinen elämänlanka.

Mies otti naisen, syleili ja suuteli häntä.

Nuori nainen huudahti: »Hyi sinua, katsos, nyt sinä rypistit pukuni!»

»Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt», sanoi nuori mies ja suuteli naista povelle.

»Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi», sanoi nainen vetäytyen ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista kesäharsopuseroaan.

»He eivät syleile niinkuin me syleilemme», sanoi toinen elämänlanka.

»Me olemme aina yhdessä», sanoi siihen toinen.

Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi ikkunalaudalle.

»Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan», sanoi toinen elämänlanka, »se tietää onnea!»

»Onnea meille molemmille!»

»Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan», sanoi nuori mies, nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa nähtäväksi.

»Piimäpilkku!», huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.

»Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta», sanoi nuori mies.

»Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani», sanoi nuori nainen ja polki jalkaansa.

»En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä lasken sen lentämään», sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.

Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta elämänlangat eivät eroittaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat toinen toisillensa.

* * *

Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän lämpöisessä suvi-yössä, ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:

»Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin syleilemme».

»Tämä on heidän hääyönsä», sanoi toinen elämänlanka.

»Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon hienompi ja ihanampi», sanoi siihen toinen.

»Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana», sanoi toinen.

»Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi», sanoi nainen ja kumartui suutelemaan kukkia.

»Niillä on nyt valkea, hääpuku niinkuin sinullakin», sanoi mies ja antoi suuta nuorelle vaimollensa.

»Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on kulunut kuin ihanassa unessa», huudahti nuori nainen, kääntyi ja silitti nuoren miehen otsaa.

Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: »Noin minäkin sanoin vuosi sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa, kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin rakastavani toista.»

»Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua», sanoi nainen hellästi.

»Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä kuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka», sanoi mies.

»Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hääyömme!», sanoi nainen säteilevin silmin.

Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.

»Piimäpilkku! Se tietää onnea!», huudahti nyt nuori nainen, nosti ihan ihastuksissaan pienen, punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.

»Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — −».

»Koskettiko se sitä?», kysyi nainen jännittyneenä.

»Ei, se kääntyi takaisin», sanoi mies hymyillen.

»Minä arvasin sen!», sanoi nainen hymyssä suin.

»Samana iltana heitti _hän_ kihlasormuksensa lattialle», sanoi mies ja kävi vakavaksi.

»Se oli piimäpilkun ansio», sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä otsaa.

»Tiedätkös», huudahti mies iloissaan, »kun minä sinut ensi kerran näin, istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämeni oli yhtä hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän tiet.»

»Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet», sanoi nuori vaimo. »Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitten, ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania.»

»Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!», sanoi mies hymyillen ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.

»Katsokaamme», huudahti nuori vaimo, »minne piimäpilkku nyt kulkee!»

»Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?», sanoi mies vakavana.

»Niin katsokaamme, rakkaani!», kuiskasi nainen.

Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea edestakaisin. Se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä toisen kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.

»Mutta mehän olemme kuin suuret lapset», sanoi mies, asetti piimäpilkun pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.

Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki heilutteli hiljaa elämänlankoja.

»Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me», sanoi nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.

»Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy pienen piimäpilkun nukkua», sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.

»Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua», sanoi nuori vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti kukitetulle pöydälle.

Samassa sulkeutui ikkuna.

»Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä», sanoi toinen elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.

»Kuulin», sanoi toinen elämänlanka.

Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.