ÄITI JA POIKA

Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom!» lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: »viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri», ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

»Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom»! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeine ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkuttavat posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät, ja sieltä tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raskinnut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riuhtoi ja raatoi aamusta iltaan väsymään asti, ikäänkuin olisi nauttinut siitä että sai raataa pojallensa. Mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi, ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadantansa tarkoituksena olisi ollut herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessaan äiti kiskoi itse kärryjä mäelle. Toisinaan, suojan ilman aikana, tarttuivat pyörät lumeen eivätkä tahtoneet nousta vastamäkeä. Muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle pyyhkien paksuilla, mustilla tumpuilla hikisiä, harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan hän puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparienvaimot Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sillä lepoa hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta äiti ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa, toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen parsi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittenkin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa, upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin, kaikki täyttävänä, kaikki nielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin! Siellä ei ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyydyttävä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista olivat suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän, kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan. Sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen räkättävän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alapäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

»Päivää!» Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni.

»Päivää Tallinska!»

»Täällä te vaan puolipimeässä parsitte nuoren herran sukkia.»

»Hys!»

»Onko se kotona?»

»Se lukee.»

»Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri. Niin, niin, jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin, ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin. Hyvähän se, että alhaisienkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistaisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!»

»Mitäs se Tallinska nyt! Ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissakaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo.»

»Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä.»

»Hys, puhukaa hiljemmin!»

»Herrajesta, kun en muistanutkaan!» huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!»

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: »kili-kali-kuiva-kala, kili-kali-kuiva-kala!» Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja hellän pehmeä:

»Tule jo syömään!»

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istuutui ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, kaivoi ruokaliinan leukansa alle; hän ei sitä unohtanut köyhissä, kotoisissa oloissaankaan. Sitten alkoi hän kahvelillaan rummutella kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän vihertäviin akkunoihin, missä kimmelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi, ja hän katseli poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, hienot, siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla, ja kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se tuntuisi niin hyvältä, ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se sykähyttäisi, ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri. Hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä. Niinhän olikin hyvä, hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämetöntä, joka painautui rintaan ja kouristi. Se painoi, painoi niin raskaana harmaan pään ympärillä, niin että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika huomannut kuinka hänen kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt hänen poikansa oli suuri. Olihan se vanha tarina, että lapset vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän sentään hiukan niinkuin leikillä...

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä ja kurotti juomalasiansa, mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä katseli poika hetken maitolasia, jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas yli kadun läkkisepän akkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja harrasta, noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun ympärille, niissä oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä unohdusta. Jotain pyhää niissä oli, niin lapselliselta kuin tämä hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... Kovin oli hän vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset olivat käyneet melkein liidunvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

»Kaadappas lasiini maitoa! Kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa...»

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin se olikin, yhdisti taas heidät, pieni, huomaamaton kosketus. Eihän hän sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti raukka!

Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:

»Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen.»

»Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen Tallinskan kanssa niin paljon — jaaritella... Ja torilla voisitte olla minusta puhumatta... Ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää». — Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja sanoi kuin ohimennen: »Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti.»

Sitten meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.

* * *

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat kolisten hänen akkunansa alitse. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitten tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, hopeoituja saappaita, isoja, sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine kruunuineen, ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun, niin että se voihkasi:

»Viuuh-kiri-ii-ilkiää — —»

Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa. Hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi kohtauksen pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa, huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: »Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan. Viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli; mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden »uhrin»! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... Ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että hän on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihen hän uppoo ja hukkuu herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?»

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäytynyt keveään katukeskusteluun, oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, kahleena hänen vapaudenjanolleen. Vaieten kulkivat he taas asemalle. Tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut vaipua maahan, maan alle. Oli kummallinen, hirvittävä äänettömyys, kuolemanenteinen hiljaisuus. Vasta hyvästellessä äiti oli sanonut rikkinäisellä äänellä:

»Eihän se mitään toiveita antanut. Taitaa olla viimeisiä matkojani. En minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan hautausmaahan, isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä! Hyvästi poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!» Ja sitten juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän iloinen monivärisyys. Kadulla hän oli tavannut Nannin. Hänen verensä oli kuohahtanut, ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen sydämessään asui itse elämä! Ja sitten oli hän ajanut Nannin kanssa jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen dekadenttiluonne, ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin sitkeys. Vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Vihdoin hän nukahti.

* * *

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja aikoi hitaasti pukeutua. Kiiltävä, tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää. Kaikki muu oli unta, savua, ilmaa. Hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen itsesuitsutuksessaan, — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, siksi hän keinotekoisesti koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitten vahasi hän viiksensä, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, — sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan, veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi, erityisesti hoidettu kynsi. Sitten alkoi hän tulitikulla hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon, venäläisen savukkeen, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto. Hän kuuli sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla liikkuvan ihmisiä. Hän siirsi ikkunalta sermin, säikähti, ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua makasi paksuna, kömpelönä möhkäleenä äiti kärryjensä alla. Paksut huopasaappaat olivat takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää hohottamassa, ja läkkisepän lapset kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee, ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista! Nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahihasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkattavaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa. Ehkä se omin voimin?... Niin, ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan.

− Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi avata oven. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin pystyyn. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän ja äänien melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut huohottaen tuolille silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkki oli vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa, olemattomasta, näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: »Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —» Mutta, sitten hymyili hän raukeasti: »No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, jahka tästä toivun, — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä, — ehei, — en minä nyt!»

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, ja käheällä äänellä hän kihahti.

»Ja sen minä sanon, että en maksaisi ruostunutta ryssän sinellinnappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan! Hyi häpeä, helvetti sentään!» Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, pom-pom-pom — — — pom!»

SILLANLAKAISIJAT

Toisen nimi oli Malakias ja toisen Mariaana.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taian kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättäen pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset, kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Siksikö he näyttivät niin siveellisestä puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään?

Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:

Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan! Mitäs sinä kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen... ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajaila, joka oli niin alhainen ja armollinen. Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen... silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...

Malakias: Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa... Vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä... Kestääköhän tuo vielä kauan, se on sellainen ähky-yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen? — — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme maarinkin... No tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin... pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitten kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

Malakias: Sanoitko sinä mitään?

Mariaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas... Mennään kotiin!

Malakias: Niin, taitaa jo olla aika.

− −

Ja sitten mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kumpikin omalle taholleen tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan, tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut... Ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio aikoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella... mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen... Ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä... Tämähän oli hullua... kukas sitä olisi uskonut... Hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi... Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä, ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita... Jeesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin...

Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan... Olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: »Sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!...»

Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.

* * *

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari selkoselälleen jalokivi kimmeltävän oven ja sanoo:

»Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!»

KOTIUTUNUT

Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintavankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu, johon oli merkitty vangin nimi, ikä ja rikos. Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, josta puolet täytti rautasänky, verhona sillä harmaa, siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. — — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta. Sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, ja sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke. Siellä naureskelivat naiset, ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmeen alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä. Ikäänkuin hautajaissaatossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia, hiljaisia vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen muurien läpi. Maailma oli käynyt hänelle vieraaksi; hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihan vallassa oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elukka, miehen, joka kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa. Eikä hän silloin peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan miehensä rintaan ja sitten... Sitten vuodet olivat kiitäneet ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi. Virran jää oli valkea, ja toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämessä oli puhdas, valkoinen talvi. — Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita, sekä nuorempi virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

»Mari, kuules, anna minulle vettä.»

»Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee», virnuili Mari, »kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!»

»Äh, äh, tuohan vettä!», höpisi Matleena.

»Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, muori.»

Mari toi vesikupilla vettä.

»Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.»

»Mitä sinä nyt?»

»Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikoivun alla. Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun ruoassa.»

»Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, kuollut ja kuopattu.»

»Mutta käyttehän te toki haudalla?»

»Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?»

»Mitäkö? Hauskuudeksenne.»

»Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen kuolen vaikka maantien ojaan.»

»Mutta nyt ei auta mikään», veisteli Mari ja iski silmää kahdelle mummolle. »Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä päivähän on ilonpäivänne.»

»Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha kopelo siellä...? Siellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.»

»Muori, ettekö muista? Olette ollut täällä jo ummelleen neljäkymmentä vuotta.»

»Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauan. Niinkö pian se aika on kulunut, hoho, jaa.»

»Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.»

»Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!»

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa kitkattivat.

»Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus.»

»Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?»

»Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas. Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.»

»Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä», höpisi Matleena ja sukankudin putosi lattialle.

»Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois.»

»Pois... minä... mitä?», ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

»Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.»

»Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minut pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä...»

»Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.»

»Voi, Jumalani, voi Jumalani!»

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa. Levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämensä löi sairaalloisesti.

* * *

Tunnin päästä kuului käytävästä avaimien kilinää ja ylivartija astui tornikammioon.

»Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.»

»Mitä tirehtööri minusta tahtoo?»

Matleena säikähti, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä kohdalle.

»Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.»

»Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?»

»Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee nyt vain minä talutan.»

»Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo niinkuin kotiutunut. Tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei parempaa... Täällä minä kuollakin tahtoisin.»

»Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu nyt minun käteni varassa!»

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi viety mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

»Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi», kehoitti vankilanjohtaja. »Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta vapauteen.»

»Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!»

»Keisarihan armahtaa...»

Matleena tutisi ja hoiperteli, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

»Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä? Oi, mihinkä minä, syntinen, vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.»

»Minähän vain kysyn», puhui johtaja, »tahtooko Matleena hyväkseen käyttää armahdusta?»

»Voi armahtakaa... Nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä minä olen niinkuin kotonani... Tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa, ja »minun tornini» on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti. Kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, enkä minä aio karata...»

»Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.»

»Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, niin pelkään.»

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

»Matleena hyvä, saattehan te jäädä, jos niin tahdotte, muodon vuoksihan minä vain kysyin.»

»Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.»

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän nyt torniinsa, ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä kompasanoja.

Ylihuomenaamuna pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan. Päivä valaisi hänen hapsiansa ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen »valkeutensa oli nyt taivaassa.» Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

»Minä olen täällä niin kotiutunut.»

KAHDET HAUTAJAISET