INEHMO JA SAMMAL

Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

»Vai sinä minua vastustelet!», sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti siemenet, ja ennenkuin Inehmo huomasikaan, oli sammal taas siinä. »Sepä ihmeellistä», virkkoi Inehmo, »etten minä tuota kiemurtelevaa, vihreäsilmäistä peikkoa voita!», ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. Ja noro oli sille avulias ja altis. »Sillä on ystävä», arveli Inehmo ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi päistikkaa ojaan. »Kirottu sammal!», huudahti Inehmo, »sillä on ystävä!», ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: »Sillä on ystävä!» Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa matkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi: »Inehmo on sitkeä». Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli, niin että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. »Sielläkö sinä vilkuilet», sanoi Inehmo. »Sillä on sitkeä henki!» Ja Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle, niin että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan napaa kohden: »Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!». Niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi, ja veltto oli hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiirivät varjoina laakson yli. Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi sammal ja kiipesi alas vuorella, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta ja se kutkutti sammaleen silmiä. »Inehmo elää!», sanoi se ja laahusti eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta. Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. »Vielähän sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi, minun on kovin jano!», sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas sykkivät. Vesi suussa se sopersi: »Mitä on tapahtunut, koska täällä taas on niin hiljaista?» »Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut. Mene, katso!», sanoi noro.

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. »Ahaa, teloittajani leikkikalu», huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. »Sinä viilsit sydäntäni, peittäköön sinut unohdus ja yö!» — Ja sammal leveni ja lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot rehoittivat. »Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!», sanoi se ja poikkesi polulle, joka vei majalle. »Tässä on Inehmon tie, ankarasti hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen muistostansa jää mitään jälelle!» — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni ilmassa riippuva rihma. »Inehmo on heikko», sanoi sammal ja ryömi pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. »Hänen ystävänsä on kuollut!», ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla. »Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!», sanoi sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen alas ikkunalaudalta. — »Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole nähnyt, pois silmistäsi sinä vihreä käärme!», sanoi Inehmo. »Tämä on minun isoäitini syntymäsija», sanoi sammal, »sinä tulit, tulella ja raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut».

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut räppänästä. Inehmo ryömi majasta kuin mato. »Opi sinäkin ryömimään, ikuinen Inehmo!», ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. »Täällä minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään», sanoi se ja hiipi lattialle. Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. »Kas niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä utuiseen, unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja tähdet minua kumartavat!», sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

»Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla. Minä unohdin viholliseni!»

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen kummun juurella loisti luuranko.

»Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin», sanoi sammal ja luikersi pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.

PAHOLAISEN SOITTO

Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukotteli vasten ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkurilukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, kullankimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen kirkkoon.

Paholainen oli maankulkijan näköinen. Punainen villahuivi pisti esille hänen mustan, näverinmuotoisen, pienen piikkipartansa alta, kulunut, viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia, tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui taulun eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: »Mikähän kylätaituri tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipinää. Hän on kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari, vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Kulkurin valepuvussa minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada. Papit ja taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.»

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa alkoi lappautua kirkkoon; leveästä kaariovesta seinällä riippuvien vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majuri ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja mäkitupalaiset sileiksi ajeltuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon. Häntä säälitti mies: virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä ja nyökkäsi päällään urunpolkijalle: »Mene sinä polkemaan, kyllä minä urkuja hoidan!»

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtanut enkelinsiipien kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien, ja huilujen valitus kaiken katoavaisuudesta. Mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen alla rinnan kulkevan hiljaisemman, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan esiin loihti. Levein loppusoinnuin päätti paholainen soittonsa.

Seurakunta oli kummastuksissaan. Talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan armo, majurin puoleen ja kuiskasi: »Mon frere, olenhan aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.»

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaiun kolminkertaisena vasten veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa! Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle pillastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja että neitsyt Marian kämmenellä oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä näille oudoille kummitusäänille. Majuri tarttui armon kuulotorveen ja sanoi: »Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taikauskoa ma chere!» — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaavussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelipuu häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja selvitteli hän kurkkuansa, mutta ei saanut messu-ääntä. Kovin oli hän levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi. Turhaan odotti pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla kummallisen mölinän. Sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja puhkuili tulipunaisena, ja vihdoin hänet valtasi pyhä viha ja hän kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut; sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli kuultu.

Pappi messusi: »Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauan sinä kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan! Huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat; te salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis onpi aika! Millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani! Minun polveni ovat käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen, mutta minä olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!»

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä! — Sitten kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

»Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?»

Paholainen: »Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?»

Pappi: »Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani, naapurini emäntää.»

Paholainen: »Ja tikapuut kaatuivat, niin että vieläkin onnut.»

Pappi: »Kotiin kuljin, kirkkoisiä tutkin ja näin sitten unta taivaan tikapuista.»

Paholainen: »Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majurilta sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän äärestä sinä saarnastuoliin nouset.»

Pappi: »Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran juoksu; minä valitan sinusta piispalle.»

Paholainen: »Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan sulhaisen silmillä, kerran sinä...»

Pappi: »Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!»

Paholainen: »Anna sielusi, anna sielusi!»

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: »Herra olkoon teidän kanssanne», ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni. Se ärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilareita ja holveja ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä siirtyi soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville lampaille. Ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen. Se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu, ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämen ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. — Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten; ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat silmät. Vanhat, salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa tanssin varvasliikkein ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi majuri nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle rouvalle, jonka harmaat, puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin. Vastuksista huolimatta talutti majuri hänet lattialle. Heitä seurasivat jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha menuetti vanhanaikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli maalaamaansa helvetin kuvaa. Sen naurettavat peikot kiusasivat häntä rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin olisi repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän, köyhä taituri, maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimoilleen ja huokasi syvästi. Mutta soitto yhä paisui. Sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se sähkötti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä. Siellä palvelijat ja mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut, ikäänkuin olisivat tanssineet luuvassa kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän aamuiseen iloon. Pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia, niin että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa.

Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, ja kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin mielilaulu hänen myrsky- ja teiniajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella, ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy. Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen vanhat, syntiset varpaansa naksasivat ja pohkeet ponnahtivat piirissä yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa, hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän olisi nauruun läkähtynyt, hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet olisivat räikyneet. Kuului hirveä ramina ja räminä, kuin sata härkää olisi ammunut ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta. Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä kuin kirkontorni olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauan siinä uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.

TARINA KERJUUPUSSISTA

Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina. Se on hyvin yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui? Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.

Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma. Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään, sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitten on se pussi saanut siinä vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä isäntä koskaan suuttunut, vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen kerjuupussin takia. Erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä kaikissa tiloissa pistelemään salamähkäisillä sanoillaan. Isäntä vain nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja suloisia lapsia, elämänhalun, työnilon ja ikuisen onnen.

Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen. — Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut hänet paimenpojakseen, ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia, kunnes kerran hänen isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.

Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.

Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia tulokkaan toimia ja koettanut kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi sieltä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se ei auttanut.

Silloin alkoi hän mielissään hautoa uutta tuumaa. Hän tekeytyi nyt naapurinsa ystäväksi, mairitteli häntä ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin, mutta yksin ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia kävi yhä hän useammin naapurissa. —

Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.

Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä, vaikka hänellä oli runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin. — Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui hän Ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän kuoreensa ja vältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen, ja tapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti katui, mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon rauha, onni ja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä, taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.

Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.

Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli olevansa iloinen ja onnellinen. Onhan kaikki alkanut menestyä hänen katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.

Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä, ja silloin hän ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa. Viimeisestä pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin, saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia. Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuulihan hän sen ihan selvään. Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen? Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista. Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä, Se alkoi liikkua häntä kohden, se näytti isolta, mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen sanan, ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkkujen jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla! »En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!» toisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta; niinkuin maneitti takertui pussi käteen, vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa, näki hän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin, sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen. Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen. Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinään, miten kerjuupussi oli kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.

Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli pihalle.

»Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...?»

»Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi», sanoi toinen.

»Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut», sanoi naapuri itkevällä äänellä.

»Älä minua kiitä», sanoi toinen, »sinä itse olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni; en saanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa.»

»Minä otan hänet ottopojakseni», sanoi naapuri.

»No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen», sanoi toinen.

»Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä ystäviä?»

»Voimme», vastasi toinen, »ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi. Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?»

»Ethän sinä sitä vain hävitä?», kysyi naapuri.

»En», vastasi toinen, »minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään. Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!»

»Siinä pussissa on sittenkin taikaa», sanoi naapuri ihanasti hymyillen.

»Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!», sanoi toinen.

Sitten löivät he kättä ja erosivat.

NOIDUTTU TORNIKELLO

Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua, tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se vanhanaikuinen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä oli vanhaa ja varmaa, ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.

Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt »Kolmen kannun» ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin toimeen, mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat. Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.

Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.

Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta akkunasta »Kolmen kannun» ravintolan porttia. Sitten kurkisti hän raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot, raskaat kellon painot. Hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa sitä. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit, mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä, tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.

Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitä hän nyt tekisi, ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä usein rakkari antoi kellonsa pantiksi »Kolmen kannun» isännälle, ja vaakamestarin vanhaan »perunakelloon» ei hän luottanut. Mutta kyllähän hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi viini parempiin suihin.

Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, ja leuasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän kaulahuivin yli.

Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja sanoi:

»Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ilmeineen, vuoret avautuvat, aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi.»

Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin viinileilit.

Sitten alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.

Kelloseppä sanoi: »Kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun kelloosi? Jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello, muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!»

Vaakamestari sanoi: »Varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!», ja vilkutti silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:

»Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja klaneetit pannaan soimaan!», sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.

»Niinpä niin!», sanoi vaakamestari, »kyllä klaneetit pannaan soimaan niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä.»

»Väärästä äänestä!», kivahti kelloseppämestari. »Sinä väärä vaakaaja! Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka maamiehille.»

»Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat.»

Kelloseppä sanoi: »Tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa, maalasivat yöllä koon ärräksi, niin että kirjoitus kuului: vaara maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari.»

»Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin käymään. Lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä.»

»Älkää kinatko!», sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli kokoontunut kansaa.

»Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun tornikellosi käy aivan hullusti!», pisteli rakkari.

»En minä käännä nahkaani niinkuin sinä, herra rakkarimestari, joka riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitten nyljet ne. Kerran nyljit sinä hyvän ystäväni koulumestarin pystykorvan ja möit nahan ketunnahkana markkinoilla.»

»Kettu on viisas!», sanoi rakkari silmiään vilkutellen. »Mutta kuulkaa!», huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.

Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa ynisi niinkuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi. Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät kuulijat torilla tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.

Ja niin hajaantui kansanjoukko hartaana, mutta soittajat jatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi, niin että posket pullistuivat.

Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita kellonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitten alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia, ja hänen mielestään nauroi kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki levällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.

Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt. Hän selveni heti. Sitten huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin, ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he sitten alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, ja veivät hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään kirkonkellon vetämisestään.

Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta, mutta retkahti vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei, kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan ja kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika teki niin, mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitten käski kelloseppä hakea haavuriparturimestarin. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.

Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kellojaan, toiset luulivat, että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista, milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein. Mene ja ota siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kadulla keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa »Kolmen kannun» ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle, sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä, oli syynä tähän sekamelskaan.

Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden, ja ihmiset tyyntyivät, mutta paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneiltaan, koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan määrätyllä ajalla. Monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä, rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan, kukot lauloivat väärällä ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen, moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin. Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä. Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät, että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.

Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä ajan selkkauksesta mitään.

Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan, ja ihmiset pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan, niin ettei hänen ollut onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen, harakkana lensi hän ulos ja hötisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi sen koko kaupunki.

Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:

»Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä tiedä mitään!»

»Mitä minun sitten pitäisi tietää!», sanoi kelloseppä ihmeissään.

»Kirkonkellossa on joku vika!»

»Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!», sanoi kelloseppä änkyttäen.

»Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää kirkonkellonvetäjän virkasi», varoitti koulumestari.

»Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on tapahtunut?»

»Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon.»

»Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...», väitti kelloseppä.

»Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!»

»Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itsel», sanoi kelloseppä ja kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka alkoivat pyöriä ympäri.

Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.

»Tosiaankin ihmeellistä!», sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.

»Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut neljäänkymmeneen vuoteen.»

»Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti kirkontorniin!»

Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.

Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen kirkonkellon mukaan.

Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, sanoi koulumestari:

»Olkoon tämä nyt opiksi sinulle; mennään nyt 'Kolmen kannun' ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen.»

Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt päinvastaisesti.

Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät soittajina maita kiertämään.

Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä. Silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:

»Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi. Ettehän ole minulle siitä vihainen?»

»He, he, vai sinäkö se!», nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä piloillaan korvalehdestä. »Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu. Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille.»

Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa »Kolmen kannun» ravintolaan juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan, hyvän ystävänsä, koulumestarin kanssa.

METSÄN HENKI

Köyhältä pojalta kuolivat vanhemmat, mökki myytiin, ja niin läksi hän yksin maailmalle, eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, joihin hän kerran oli toivonut pääsevänsä.

Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. »Auta minua mäessä!», sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.

»Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!», sanoi ukko.

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Niin erosivat he, ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko sanoi pojalle: »Auta minua, sillä minä olen kovin vanha!» Poika auttoi ukon mäelle.

Ukko sanoi: »Anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole syönyt kahteen vuorokauteen.»

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle. Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko, jonka yllä oli vanha, vihreä, kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.

Hän näytti niin raihnaiselta kuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden vanha. Niin ajatteli poika.

»Poikani, poikani», valitti ukko, »tule auttamaan minua, muuten minä kuolen!»

Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen voiman. Hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.

»Taidan kuolla», sanoi ukko, »mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin minä tästä elvyn!»

Poika antoi ukolle ainoan leipänsä. Hän ajatteli: »Ei hätää mitään, koko metsä on marjoja täynnä.»

Ukko söi ja virkistyi, ja sitä mukaa kuin hän söi, nuoreni hän, ja pojasta tuntui kuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras nousi ja sanoi: »Kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!» Vieras otti sauvansa ja lähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, mutta kun hän katsoi taaksensa, oli vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti, ja kun hän nyt katsoi eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannalla ison, valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen mielensä tuli kovin iloiseksi, ja hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.

»Anna mulle murunen, anna mulle murunen!», vikerteli se valkea kyyhkynen.

»Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle», vastasi poika.

»Anna mulle murunen, anna mulle murunen», vikersi taas metsäkyyhkynen.

Poika alkoi kaivaa taskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. »Minä olen sen vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!», vikersi kyyhkynen.

Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.

Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea. Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita. Ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori, sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen takkiin, kupeella miekka, kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.

Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle sanottiin, että se oli nuori, iloinen herttua, joka asui siinä nelitornisessa linnassa.

Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja, surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen, kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita, vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla, ikäänkuin suurilla sineteillä, suljetut, toiset kirjat olivat auki selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän alkoi lukea niitä kirjoja. Niissä oli isot, punaiset alkukirjaimet, joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista, joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.

Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia. Hän näki niissä kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä taivasta. Silloin muisti hän kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös. Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä, punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään. Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli poika ja hymyili. »Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain vaskenpiirtäjän nuorin tytär», vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.

Kyyhkynen vikerteli: »Piirrä, piirrä!» ja poika oli piirtävinään ja tuli hyvin iloiseksi. »Katso, mitä sinulle pudotan», vikerteli taas kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan käteen ja hän pisti sen povelleen. »Se on taikasulka», vikerteli taas se valkea metsäkyyhky, »se on metsän lahja sinulle siksi, että aina rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja.»

Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: »Käy huoneeseen, siellä onni sinua odottaa!» Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se oli tullutkin.

Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla oli vanhanaikaisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta mitä, sitä hän ei voinut selittää.

Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: »Mitä sinä tarkastat, eivätkö ne ole mielestäsi hyviä?»

»Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin», sanoi poika hämillään.

»Onpa sinulla muka tarkka silmä», naureskeli ukko, »mitäpäs niistä puuttuisi?»

»Niistä puuttuu metsän puut ja taivas», sanoi poika ujolta äänellä.

»Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta», murahti ukko, »minä olen ne ihan unohtanut. Mutta kuka sinä olet?», kysyi vanhus.

»Minä olen köyhän metsävahdin poika», vastasi poika. »Vanhempani kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren neitsyeen kädeltä, mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!»

»Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon», sanoi ukko. »Minulla on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia, ja kaikilla on oma neitsytkammionsa, mutta he eivät muista aina isäänsä, sillä isäkin unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää niinkuin sinä, mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt.» Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.

»Kukas te sitten olette?», kysyi poika.

»Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä, taivasta ja muuta semmoista!», sanoi vanhus hymyillen.

Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.

»Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?», kysyi vanha vaskenpiirtäjä ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.

»Ei minua kukaan ole opettanut», vastasi poika.

»Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien oppiini.»

* * *

— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän piirteli ja raappi taas, niitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja koetti niitä jäljitellä. Hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja, kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.

Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon, ja hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas työhönsä, ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja antoi hänelle vanhoja, viisaita kirjoja luettavaksi. Niitä poika nyt luki joutohetkinään ja tuli yhä taitavammaksi työssään.

Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä hänelle: »En ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun», peloitteli ukko piloillaan.

»Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?», virkkoi poika peloissaan.

»Välittää kyllä», sanoi ukko, »hän sanoi sen minulle äsken.»

»Mutta jos hän jo on ollut toisen oma», sanoi poika.

»Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa», lausui ukko.

Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan, miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan tyttären huulia, ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: »Hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?»

»Hovin helmenneuloja», vastasi huuli.

»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika. Sitten meni poika alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.

Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: »Minä koettelin sinua ja sinä olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin helmenneulojan kanssa.»

Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen töitänsä.

»Etkö sinä voi ilahuttaa minua?», sanoi herttua. »Minä en enään ratsasta huvilinnaani, sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut linnastani kolmeen vuorokauteen».

Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.

— Kului taas kolme vuotta. Poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta. Silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun. Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartijoita oli joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän muisti myös metsäkyyhkysen. Se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä. »Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!», oli kyyhkynen sanonut, ja nyt muisti poika kyyhkysen neuvon.

Hän kulki hyräillen keskimmäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: »Hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?»

»Hovipiipari!», vastasi huuli.

»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika.

Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.

»Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivat mene sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä hovipiiparin kanssa.»

Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri, hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä. Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet ja kirkkaan, sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa, sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen kotiseutuansa. Hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet, hän piirsi, piirsi, ja ikäänkuin taian kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikki ne olivat sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti pojan ja sanoi:

»Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!»

»Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin», vastasi poika.

Poika vei vaskitaulut herttualle. Kun hän näytti vaskipiirroksensa hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:

»Nämä ovat suuren taiturin työtä, mitä otan sinut vanhan vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua helmaansa. Tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään palkkaa?»

»Minä tahdon pois täältä», sanoi poika.

»Odota, kunnes minä palaan», sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.

»Minä odotan, kuten käskette», sanoi poika ja lähti.

Nyt kulki pojan maine kautta koko maan. Ihmiset tulivat katsomaan pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta tytärtä.

Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari hänet puheilleen ja sanoi: »Yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen. Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen», uhkasi ukko piloillaan.

Poika purskahti itkuun.

»Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan», sanoi vaskenpiirtäjä.

»Minä tahdon pois», sanoi poika, »sinun nuorin tyttäresi pettää minut niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi.»

»Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän herttua!», sanoi vanha ukko teeskennellyn ankaralla äänellä ja hymyili itsekseen.

Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: »Minä menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin suostun petolliseen naiseen.»

Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär hymyili ja sanoi: »Tule tänne!»

Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.

»Mikset puhu minulle mitään?», sanoi tytär.

»Mitäpä minä sinulle puhuisin», vastasi poika.

»Mikset sinä katsele minua?», sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.

»Minä en saa, en uskalla.»

»Kyllä sinä saat, jos uskallat.»

»Minä en tahdo.»

»Mikset sinä tahdo?»

Poika vaikeni.

Sitten tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: »Sinä olet niin omituinen.»

»Niin, minä olen tyhmä ja omituinen.»

»Oletko sinä minulle vihainen?», sanoi tytär.

»En minä tiedä», vastasi poika ja katseli poispäin.

»Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua», sanoi taas tytär.

»Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin», sanoi poika ja huokasi.

»Sinä olet häijy», sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.

»Isäsihän minua pakottaa. Luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa mereen», sanoi poika.

Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois kasvonsa ja itki kauan ja rajusti, kunnes nukahti kyyneliinsä.

Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan povestaan. Kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä, punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi vapisevalla, hiljaisella äänellä: »Hyräjä rakas, hempeä huuli, ken sulle on suuta suonut!»

Silloin aukenivat huulet itsestänsä, ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:

»Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi».

Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.

Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.

Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä ja sanoi:

»Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen. Minulla ei ollut mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?»

Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäältä:

»Tule metsään, tule metsään!»

»Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!»

»Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä, kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni saakka ja piirtelen vaskeen, kuten ennenkin, kunnes kuolema pudottaa kaivertimen kädestäni.» Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.

Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.

Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia, ja hänen maineensa kulki kaukaisten maiden ja merien taakse.

Eräänä iltana istuivat kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan ja kuinka häntä vastaan tuli kolme ukkoa.

Silloin vikerteli kyyhkynen:

»Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?»

»Kuka se ystävällinen ukko oli?» kysyi nuori vaskenkaivertaja ja katseli hymyillen vaimoansa.

»Se oli vanha metsä!», vastasi kyyhkynen.

»Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?», kysyi taas vaskenkaivertaja ja tarttui vaimonsa käteen.

»Minä olen metsän henki», vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti metsään.

JUOKSA JOIKUJA

Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät. Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla. Tähdet vilkkuivat kuin silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa, joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta vasten hänen silmiänsä.

Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa. Mykkyys painoi luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain riekot naureskelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun jumalallista sytytystä ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.

Juoksa ajeli hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin silojen sälinää ja porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli kaukaisia, jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän pystyttäisi kotansa, tännekö toisi hän omansa, onnensa yönpuolen maasta?

Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä, leimuava säihke yli taivaan. Leimun ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan. Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena, se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen. Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan avaruuteen, joka heijastui ihmeellisillä väreiltään valkeaverhoisiin tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle taivaanrannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, valaisten korven helmassa ajelevan yksinäisen lappalaisen.

Juoksa heilautti ajohihnaa, ja poro alkoi juosta alas rinnettä joen rannalle. Pohjoinen, säteilevä kaari näytti hänestä nuorten lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli Juoksa omaansa, onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus vaivasi häntä. Ja kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä muuttui.

Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa, teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna porontaljalle nukkumaan.

Hän heräsi yöllä. Hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut. Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita. Hän nousi ja siirsi oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle. Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen, putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi? Hän ei tahtonut huutaa eikä kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas, mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaapivan jäkälää kodan ulkopuolella ja tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.

Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja hiilos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin niinkuin kirkonkello, ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa, ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia sanoja. Hän nousi ja korjasi hiilosta, sillä hänen oli vilu. Silloin hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.

Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi, ja silloin tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen sarkakäyhtiin, minkä ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat, suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että impi tulisi lähemmäksi, ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani, onneni.

»Mitä sinä tahdot minusta?»

Impi ravisti päätään.

»Onko tähän aarre kätketty? Mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi! Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre?»

Taasen ravisti impi ihanata päätään.

»Jos sinä olet uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua?»

Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään. Oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti hän omiin ajatuksiinsa.

Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään ryskeeseen. Koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä, ja oli jo aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina, räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.

Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen, joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.

Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat, ja ne sanat olivat ihania kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, kuin olisi hän koko elinikänsä kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään, niin että hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla, että melkein itketti.

Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti, ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän olisi ennen joikunut koko elinikänsä.

Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä, karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan, joikui häistä ja hääiloista. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta, jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita, niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan joiussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa, niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta yksinäisyydestä, arki-askarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan, tunturipurojen levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä, vihreistä hiirenkorvista, kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista, seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan satojen vuosien puolihämärään...

Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli koirien haukuntaa ja satojen sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja kiimaavien porojen kellon ääntä, ja hän laikahti laulamaan suloisesta ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli hänet näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille.

»Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa, voijaa, nana, nainaa, min vocoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!»

Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat. Vaimot ja miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua, jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet hänen oman onnensa luo!

Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.

»Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella», puhuivat Juoksan silmät.

»Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni mukainen, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi ajaa kauas tuntemattomille tuntureille.» Niin vastasivat nuoren tytön ruskeat, suuret silmät.

»Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumasijoillesi, osoita se minulle», sanoi Juoksa.

Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista, ja siitä tiesivät heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta tulijan.

Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni hänen sydämensä syvimmässä joikui: »Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien vaimojen seassa!»

Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: »Hyvä haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!»

* * *

Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, ja heidän poronsa sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enään koskaan häirinneet hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui. Juoksa opetti joiun monille lapsilleen, ja niin levisi laulun lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui ikäänkuin musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan, ja pitkä, hirveä hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kaukaisten tunturien taakse.

HIIRENKESYTTÄJÄN KOSTO

Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys. Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren, tulisen kahlerenkaan tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli avuttomien, onnettomien arojen.

Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä joutui omituisiin seuroihin, salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita, pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitseman Iivanan kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä häneen vihaansa, kolhasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului hiljaista naperrusta. Ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan, ja pienen, lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä, pippurinruskeata silmää, ja pienet, harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...

»His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän!» Vanki kaivoi taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka heti kotiutui. »Vai on sinun nälkä, ja yksinkö sinä siinä piipertelet, pieni ukkohiiri? Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi», sanoi vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään. Se seurasi häntä hihassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen raudanharmaassa elämässään, ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa. Se oli niin kiintynyt vankiin, että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hihassaan. Hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän. »Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet kostoksi kohlinut minua kuin ajokoiraa, ja nyt sinä tapoit viattoman hiiren, minun ainoan iloni, niin, minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan, että kerran hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!» — Niin huusi vanki, kun vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppanin kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... Toivon kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään. Hän katseli harmaita Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset väikkyivät kuin pistimet... Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen, pippurisilmäisen ystävänsä, edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua ihan kuin ihmiset, ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle, joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä.—

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret, harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin, ja pistin välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi.

Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta... Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän, nuoren tytön, sitten hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut, ja hän muisti tämän pahanenteiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä... Vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi... Hän naurahti ja alkoi taas kulkea ... Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa, ja sen alta hän näki pienet, pippurinruskeat silmät. Kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia, kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä... Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän ampuisikin; niitä tuli yön pimeydestä kuin pieniä pahojahenkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia, satojatuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle. — Hän kalpeni ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi tahmaisilla, pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan, ja nyt iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta. Hiiret purivat ja söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täysin panoksin ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine... Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä. Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren Siperian toivottoman taivaan alla, Mies näki unta, että pieni hiiri tuli nurkanraosta ja sanoi: »Minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti kostaneet.» Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä; »Vaimo, kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... Tänä yönä kuoli Mishka, Jumala hänen sielunsa armahtakoon-» —

INDIALAINEN LEGENDA

Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa, asui ruhtinas Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.

Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä, niin nuoria kuin vanhoja, ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin varjot itkien onnettomia omaisiansa.

Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma niistä sisälle pääsisi.

Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.

»Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja alkaisivat viljellä vainioitaan?»

Niin astui esiin Marana ja sanoi:

»Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta Mimavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!»

»Nouda hänet tänne!», huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.

Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: »Sinä kutsuit minua!»

»Kuka on sinun Jumalasi?», kysyi Maharatha.

»Meidän Herramme on tanssija; niinkuin polttopuussa piilevä lämpö vuodattaa hän voimaansa sieluun.»

»Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on tehnyt surulliseksi», sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja suuteli häntä korvalle.

Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän päittensä yli isoa palmuviuhkaa.

Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä lotuskukka.

»Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi tietoviisaimpieni viereen», sanoi lempeästi Maharatha.

Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.

Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen sade tohisee sen latvassa.

Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan rakkaimmaksensa.

Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen töyhtölatvoissa.

Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:

»Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!»

Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston; kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso, musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana, mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko, mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.

Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut ja ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla, ja he näkivät sinivihreän, suuren meren etelässä, ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.

Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien, ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.

Mutta yöllä, kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti hänen sydäntään, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.

Niin tulivat he valtakunnan rajalle ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta. Virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita, ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, joka katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisesta teltasta. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.

Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: »Oi, minun kalleimpani, elämäni, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!»

Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.

Ja niin lähti Samudra taas länteen päin. Ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.

Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitten kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.

Valkoiseen, karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle, eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.

Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.

Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:

»Samudra, sinä palaat yksin!»

»Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!»

»Kuule», vastasi Marana, »jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit.»

»Minä tiedän sen, se oli musta surma», vastasi Samudra.

»Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin, ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan.»

Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski, ja sanoi:

»Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani, ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!»

»Sinulla on bansulisi», sanoi Marana.

»Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni, mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani, mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!» Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.

Silloin tuli Maranan häntä säälii ja hän sanoi:

»Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin.»

»Miksi sen teit?», kysyi Samudra ja katsoi poispäin.

»Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?»

»Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi. Mutta täällä minä en kauemmin voi olla.»

Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.

Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.