Menneisyys ja tulevaisuus.

Margotin silmäin edessä, hänen seisoessaan pienen, valkoisen huvilan portailla Wistholmassa, oli laaja näköala yli kalliorintojen, laaksojen ja niittyjen, ja ennen kaikkea yli meren. Vanhanaikainen rakennus oli itse asiassa ylhäällä kalliolla pienen kalamajan takana ikäänkuin maamerkkinä, joka näkyi junasta paljon ennen kuin saavuttiin asemalle alhaalla kylässä. Hartley oli ostanut huvilan kohta heidän avioliittonsa jälkeen, senvuoksi että Margot oli saanut nähdä sen ja oli mieltynyt siihen, ja nyt oli hän matkustanut tänne kolme viikkoa sitten. Yli kuukauden oli kulunut siitä yöstä, joka lähtemättömästi oli painautunut hänen muistoonsa — siitä yöstä, jona hän oli nähnyt elämän, Hartley Lathomin ja itsensä uudessa, selvemmässä valossa. Oli ollut mahdotonta viipyä siinä muistojen ilmakehässä, joka ympäröi hänet Greyminsterissä; hän tunsi tulevansa siellä hulluksi — hänen täytyi päästä pois isänsä hellästä huolenpidosta, pois säälivän silmän alta, pois Greyminsteristä, missä kaikki oli omiaan kiinnittämään ajatuksia tuohon kauheaan. Se olisi ollut mahdollista kestää, jos Lathom todellakin olisi ollut kuollut, ja kuollut niin kuin Greyminster luuli hänen tehneen, hävittämättä hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan. Mutta tämä halpamainen valhe — se teki kaiken sietämättömäksi.

Hän olisi jättänyt Englannin ilman erästä seikkaa. Vaikkei hän voinutkaan jäädä Greyminsteriin, tunsi hän, ettei hänen pitänyt matkustaa kovin kauas. Joka hetki saattoi Hartley tarvita häntä, hän ei saanut luopua asemastaan. Ja niin oli hän tullut Wistholmaan.

Mutta painostavia ajatuksiaan ei Margot voinut paeta. Jospa hänellä ei olisi mitään moitittavaa omassa menettelyssään! Mutta hän oli tullut takasin Dick Jardinen luota valhe huulillaan.

"Katsos, katsos! Se on sinun valheesi seuraus!" oli Hartley huutanut. Usein oli Margot hypännyt ylös yöllä, kun käheä, pelokas huuto soi hänen korvissaan niin selvään kuin todellisuudessa: "Se on sinun valheesi seuraus!"

Ja vielä muuan omantunnon nuhde, joka vaivasi häntä. Hän oli antanut Hartleyn mennä kauheaan maanpakoonsa sanaakaan sanomatta. Viimeisen ystävällisen sanan olisi hän ollut velkaa sille miehelle, joka oli tehnyt mielettömän rikoksensa hänen valheensa vuoksi. Tämä mies oli kumminkin aina rakastanut häntä, hänen rakkautensa olisi pitänyt saada puhua hänen puolestaan. Jospa hän ei koskaan olisi tehnyt mitään soimattavaa!

Missä oli Hartley nyt? Miksi hän ei ollut kirjoittanut? Hänen vaiteliaisuutensa oli niin selittämätön. Olisi ollut aivan vaaratonta kirjoittaa; epätoivoinen tuuma oli onnistunut yli kaikkien odotusten. Siitä oli jo aikaakin koko joukon yli kuukauden. Oliko Hartley ryhtynyt viimeiseen keinoon: ottanut hengen itseltään? Levottomuus vaivasi häntä. Ainakin olisi Hartley kirjoittanut rahoja, jos olisi ollut elävien joukossa. Ja jos hän oli kuollut — mitenkä saisi Margot koskaan tietää millä tavalla tai edes, että hän varmasti oli kuollut?

Margotin vanha taloudenhoitajatar, joka oli palvellut Margotin vanhempain kodissa hänen ollessaan vielä pienenä lapsena, tuli hänen luokseen terrassille ja alkoi lörpötellä vanhan uskotun palvelijan vapaaseen tapaan.

"Toivon, että joku hyvä ystävä Greyminsteristä tulisi teidän luoksenne, rakas lapsi", sanoi hän huolissaan. "Te juuri tarvitsisitte nähdä jonkun tuttavan kasvot, se teitä ilahuttaisi hiukan. Ei ole hyvä käydä täällä noin yksikseen ja surra."

"Oi, näin on parasta, Molly", vastasi Margot nopeasti ja kosketti kiitollisena tämän vanhaa, rypistynyttä kättä. "Minä — minä en jaksa olla yhdessä ihmisten kanssa vielä. Tahdon mieluummin olla yksin." Ja hän käänsi kasvonsa poispäin.

Alhaalla kulki muuan nainen hitaasti rinnettä ylöspäin poimuttelevaa tietä, joka vei ohi The White Gottagen. Margot katseli kulkijaa sumuisin silmin.

Hän ajatteli vanhan taloudenhoitajattaren sanoja. Hän ikävöi nähdä erästä henkilöä, Dick Jardinea, joka rakasti häntä; sitä miestä, joka hänen miehensä eläessä oli hillinnyt oman halunsa, vaikkei olisi tarvinnut paljoakaan voittaakseen hänet epätoivossaan ja inhossaan Hartley Lathomin kierouden vuoksi.

"Margot, en aikonut puhua nyt, mutta en voi vaieta", oli Dick lausunut, kun he yhden ainoan kerran olivat tavanneet toisensa hautajaisten jälkeen. "On myöhäistä teeskennellä nyt, jos sitä koskaankaan olisi tarvinnut tehdä meidän kesken. Kun sinä matkustat — saanhan seurata sinua pian — opettaa sinua unohtamaan? Hän on kuollut, ja mennyt aika on kuollut — tulevaisuus on meidän."

Kuinka olisi Dick ymmärtänyt hänen epätoivoaan, kun hän lausui, että Hartley Lathom oli suurempi este kuolleena kuin elävänä. Kuinka paljon hän oli taistellut itsensä kanssa voidakseen lausua nämä sanat, hän, joka rakasti Dickiä koko sydämestään!

Muutamat vanhan lörpöttelevän taloudenhoitajattaren sanat herättivät hänen huomiotansa.

”Mr Jardine matkustaa taas pois Englannista, mikäli olen kuullut. Mr Jardinen palvelija on kertonut sen minun sisarentyttärelleni."

"Pois Englannista!" huudahti Margot vapisten. Dick matkustaisi pois, kentiesi vuosikausiksi! Ja juuri hänen tähtensä! Hän oli kieltänyt Dickin puhumasta rakkaudesta; oli sanonut, että Hartley Lathom vainajana oli suurempi este kuin eläessään! Ja epätoivossaan oli Dickiin tarttunut hänen vanha matkustuskuumeensa.

Eikä hän voinut sanoa Dickille salaisuuttaan. Tämä ei saisi koskaan tietää, kuinka hän ikävöitsi hänen vahvojen käsivarsiensa suojaa. Sydämessään kapinoitsi hän sokeaa kohtaloa vastaan, joka oli särkenyt heidän elämänsä. Jos vain —

Nainen, joka oli tullut käyden polkua ylös, oli seisahtunut veräjälle ja katsoi kysyvästi Margotiin. Hän oli pitkä, hoikka, kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuotias tyttö, jonka iho oli ruskea kuin mustalaisnaisen, tukka tuuhean musta ja silmät melkein yhtä tummat kuin tukkakin. Hän oli puettu halvasta kankaasta tehtyyn tummansiniseen kävelypukuun, jonka huono kuosi ei kuitenkaan voinut hävittää kauniin ruumiin piirteitä.

"Oletteko mrs Lathom?" kysyi hän, pitäen kättään veräjällä. Hänen kasvonsa osottivat luonteenvoimaa, hänen äänensä oli kirkas ja hänen lausuntonsa odottamattoman puhdas. "Asemalla sanottiin, että mrs Lathom asuu täällä."

"Asuu kyllä, minä olen mrs Lathom", sanoi Margot kummastuneella äänellä, ihmetellen kuka tyttö mahtoi olla.

"Olen tullut pitkän matkan tavatakseni teitä", sanoi tyttö hiukan hermostuneesti, avaten veräjän. "Toivon teidän antavan anteeksi, että tunkeilen tällä tavoin. Minä olen Marion Cross, ja te olette varmaan kuulleet sulhaseni nimen — Robert Fenwick."

Margot haki vapisevalla kädellään suojaa veräjän kaidepuusta. Tyttö huomasi hänen liikkeensä ja jatkoi nopeasti:

"Tiedän luonnollisesti, että Robert Fenwick oli suutuksissaan mr Lathomille ja että hän olisi tullut todistamaan tätä vastaan — että teidän on vaikea kuulla mainittavan hänen nimeään. Ja minä tunnen loukkaavani teidän suurta suruanne — mutta minun täytyy tulla —"

Margot kysyi kelmein huulin: "Miksi täytyi teidän tulla minun luokseni? Mitä tahdotte tietää?"

"Siksi, että olen tajutonna tuskasta", huudahti tyttö kiivaasti. "Siksi, että olen kihloissa Robert Fenwickin kanssa, enkä toista kuukauteen ole kuullut sanaakaan hänestä. En sanaakaan! Mistä se johtuu, en tiedä — en uskalla ajatella."

Nyyhkytys tukahutti äänen, ja suurella ponnistuksella saattoi tyttö lisätä:

"Olen tullut teidän luoksenne, koska tiedän, että samana yönä kuin Robert Fenwick katosi, oli hän teidän kotonanne Greyminsterissä."

"Sanotteko — meidän kotonamme Greyminsterissä?" änkytti Margot, puhuen ainoastaan voittaakseen aikaa ja kyetäkseen hillitsemään itsensä.

"On niin ikävää tulla teitä häiritsemään, mrs Lathom", lausui tyttö, joka sanoi olevansa Marion Cross. Sokeakin olisi nähnyt Margotin mielenliikutuksen. Sanomalehdistä oli Marion saanut tietää, että Hartley Lathom oli ampunut itsensä sinä yönä, josta hän oli puhunut; kenties oli Fenwick ollut viimeinen mies, jonka kanssa hän oli puhellut. Hän ymmärsi, että hänen sanansa herättivät tuskallisia muistoja mr Lathomin lesken mielessä. "Uskokaa, että olen pahoillani täytyessäni herättää surullisia muistoja —" jatkoi tyttö hiukan raskaasti.

"Minä — en ole oikein voimissani", sanoi Margot, "ja teidän sananne johtivat muistooni kauhean — kauhean tapauksen, joka minun on täytynyt kestää. Mutta, luonnollisesti, jos voin auttaa teitä jollakin tavoin... ettekö tahdo astua sisään?"

Margot astui horjuvin askelin yli kuistin suureen, kauniiseen arkihuoneeseen, jossa iloinen valkea räiskyi avonaisessa takassa. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat, ja hän tunsi miltei iloa saadessaan vaipua tuoliin, sillä jalat eivät tahtoneet kannattaa häntä.

"Te olette oikein hyvä, ja olen hyvin pahoillani tuottaessani levottomuutta teille. Mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen odottanut ja odottanut — — —", sanoi tyttö nopeasti ja hermostuneesti, hypistellen lakkaamatta nenäliinaa sormiensa välissä. "Hain teitä Greyminsteristä ja sain kuulla, että olette täällä. Tunsin kyllä, että se oli hyödytöntä, mutta minun täytyi kumminkin tavata teitä — sillä epätoivoissaan, niinkuin minä, tarttuu ihminen oljenkorteenkin."

"Mutta miten voin minä auttaa teitä?" kysyi Margot.

"Koska Robert meni teidän asuntoonne sinä yönä — niin ajattelin, että kenties on hänestä joitain jälkiä. Ymmärrättehän, että tämä on minulle niin kauheata — olisimme piakkoin menneet naimisiin." Hän nyyhkytti kovasti. "Oli niin kummallista, että hän tuli teidän luoksenne. Tiedättekö, että hän oli siellä?"

Margot vaikeni hetken. Kuinka yksi vale johti toiseen! Mutta se oli hänen miehensä salaisuus, eikä hänen. Hän ei voinut kavaltaa miestään. Ei edes lakikaan pakottanut vaimon todistamaan miestänsä vastaan.

"Luulin kuulleeni ovikellon soiton myöhään illalla", lausui hän viimein hitaasti kohtaamatta tytön tutkivaa katsetta. "Mutta olin silloin huoneessani, ja palvelijat olivat jo levolla. Mieheni yksin oli valveilla. Hän — hän kenties näki sulhasenne."

"Sitten ette voi kertoa minulle mitään?" sanoi Marion toivottomasti. "Tulen ihan hulluksi levottomuudesta. Oh, minä pelkään — minä pelkään! Hän katosi sinä yönä. Poliisi näki hänen menevän mr Lathomin taloon, ja sitten, kauvan jälkeen puoliyön, nähtiin hänen tulevan sieltä. Muuan poliisi, joka tunsi hänet, puhutteli häntä silloin."

Margot voi tuskin salata helpotuksen tunnetta. Hartley oli jättänyt talon puettuna kuolleen miehen hattuun ja takkiin, ja hänet oli nähty ja luultu häntä Fenwickiksi! Nyt ei enää tarvinnut epäillä.

"Eikä konstaapelin jälkeen ole kukaan nähnyt häntä. Robert ei palannut hotelliinsa", jatkoi tyttö, koettaen kaikin voimin säilyttää itsehillitsemiskykynsä. "Siitä päivästä on toista kuukautta kulunut, eikä sanaakaan, ei jälkeäkään hänestä! Ihmettelettekö, että olen epätoivoon joutumaisillani! Ja hän rakasti minua — tiedän, että hän rakasti minua! Miksi hän pakoileisi, jos eläisi ja olisi terve? Tuntuu aivankuin maa olisi hänet niellyt!"

Margot ajatteli koko tuntemansa kamalan murhenäytelmän laajuutta, jota tuo tyttö ei koskaan saisi tietää, ja tavattoman säälin vallassa kumartui hän tämän puoleen Ja tarttui hänen käteensä.

"Oi, minä säälin teitä niin suuresti — en voi sanoa, kuinka suuresti teitä säälin", kuiskasi hän.

Äänessä oli sellainen sävy, joka sai kutsumattomat kyynelet tytön tummiin silmiin.

"Kuinka mielelläni olisin antanut teille toivoa!" kuiskasi Margot murtuneella äänellä. "Te rakastitte häntä suuresti?"

"Suuresti! Sanoin ei voi kertoa, kuinka paljon rakastin häntä! Minulla oli syytä siihen — oi, ette tiedä, mitä hän oli tehnyt minun hyväkseni! Hän pelasti minut omalta itseltäni, hän antoi minulle jotakin elämisen arvoista, kun olin epätoivoissani. Moni mies ei olisi tehnyt, mitä hän teki!" huudahti tyttö, ääni vavisten pidätetystä liikutuksesta. "Oi, minä olen ylpeä hänestä! Ylpeä tietäessäni, että hän rakasti minua ja tahtoi omistaa minut, kun olin kunniaton, päästessäni vankilasta — niin, vankilasta!" kertasi hän ikäänkuin olisi ylpeillyt moittiessaan itseään saadakseen Robert Fenwickin jalouden sitä voimakkaampaan valoon.

Viimeiset sanat olivat omituisia ja odottamattomia, ja Margot katsoi kummastuneena tyttöön, sanomatta kumminkaan mitään.

"En tiedä, miksi kerron tätä teille", jatkoi Marion Cross hetken perästä. "Mutta te olette ollut niin hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, ja minä olen saanut kokea niin paljon, kovuutta, vieläpä omaistenikin taholta. Tuntuu, että voisin kertoa teille, mitä Robert on tehnyt hyväkseni."

"Mielelläni tahtoisin sen kuulla", sanoi Margot ystävällisesti. Hän älysi, kuinka keventävää olisi tytölle päästää tunteensa valloilleen; hän ei voinut kieltää tältä luottamustaan, vaikka jokainen sana lisäsi hänen salaisuutensa kauheutta.

Se oli aivan jokapäiväinen tarina: Marion oli ollut apulaisena eräässä suuressa lontoolaisessa myymälässä, ja siellä oli hän tutustunut Robert Fenwickiin. Tämä oli ilta illalta tullut tapaamaan häntä, Marion oli pahastunut hänen huomaavaisuudestaan ja kohdellut häntä väistellen. Muuan toinen mies oli miellyttänyt häntä vapaalla käytöksellään, hyvinsopivilla vaatteillaan ja asemallaan. Mies oli ollut eräänlainen päällikkö hänelle ja toisille apulaisille. Ja tunnottomasti oli mies käyttänyt valtaansa häneen nähden omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa. Hän oli varastanut liikettä, ja tultuaan ilmi lykännyt syyn tytön niskoille, joka oli ollut kuin vaha hänen käsissään. Tämän ruman, surullisen tarinan loppuna oli, että mies syöksi hänet turmioon voimatta silti pelastaa itseään. Molemmat saivat vankeutta, vaikka tyttö vaan lyhyen ajan.

"Niinä viikkoina, jotka istuin vankilassa, ajattelin ulos päästyäni lopettaa elämäni. En luullut jaksavan! kantaa häpeääni — ja sisareni olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet kuulla minusta enää. Omat sisareni!" Hänen äänessään väreili voimakas katkeruus. "Ja päästessäni ulos epätoivoisena ja valmiina lopettamaan itseni, seisoi Robert Fenwick odottamassa minua vankilan portailla!"

Nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja kyynelvirta sumensi tummat silmät, jotka olivat olleet niin ankarat ja loistavat hetkistä ennen.

"En ollut ajatellut Robertia vankilassa. Ja ennen olin useinkin ollut ilkeä häntä kohtaan, koska pidin häntä tungettelevana. Nyt tuli hän eteeni, kietoi kätensä minun ympärilleni ja lausui aivan rauhallisesti ja ilman verukkeita:

"Marion, tahdon sinut vaimokseni."

"Ajatelkaa! Vankilassa oloaikani oli tehnyt minut kovaksi, mutta kun Robert tuli ja sanoi nuo sanat, olin minä hetkessä murrettu. Tuntui niin ihmeelliseltä, että hän halusi omistaa minut, niin kunniatoin kuin olinkin — ja minä kun aina olin ollut niin ilkeä häntä kohtaan. Ihmettelettekö, että pidän hänestä ja olen ylpeä hänestä, mrs Lathom?"

Ja tämä mies oli Robert Fenwick, josta hänen miehensä oli puhunut niin halveksien! Poiskääntyen vastasi Margot matalalla äänellä:

"Teillä on syytä olla ylpeä — hyvin ylpeä — sulhasestanne."

Tyttö kumartui hänen puoleensa ja huudahti tuskallisesti:

"Sanokaa minulle — oi, sanokaa, että uskotte kaiken tulevan hyväksi jälleen, että uskotte Robertin palaavan jälleen luokseni."

Mitä voi Margot vastata? Hän tiesi, minkä tiesi.

"Jumala lähetti hänet teidän luoksenne hädässänne", kuiskasi hän, "ja Jumala on laupias."

"Kiitos osanotostanne! Ette usko, kuinka paljon olette auttaneet minua hyvyydellänne", sanoi tyttö vakavasti ja sitten alkoi hän taas puhua Fenwickistä.

"En tahdo sanoa, että hän on täydellinen, hänellä on vikansa kuten kaikilla muillakin. Hänen on niin vaikea lakata juomasta, se on hänen kirouksensa. Mutta hän lupasi vastustaa himoansa minun tähteni —."

Tytön puhuessa paukahti puutarhan veräjä, hiekalla kuului askeleita ja ovesta astui sisälle mies. Margotin sydän löi kuuluvasti, kun hän näki miehen korkean ja komean vartalon.

"Dick — mr Jardine!" huudahti hän tahtomattaan.

Hänen sanansa kuullessaan hypähti Marion ylös.

"Mr Jardine — mr Jardine The Cantrysta?" äännähti hän kiihkeästi. "Mr Jardine, jonka todistaja Robert Fenwickin piti olla eräässä jutussa?"

Jardine näytti hämmästyneeltä tämän vieraan naisen kysymyksen johdosta.

"Kyllä", sanoi hän, "minä olen mr Jardine The Cantrysta."

"Tässä on miss Cross", keskeytti Margot nopeasti — "mr Robert Fenwickin ystävä."

"Minä hain teitä kotoanne Greyminsteristä tänään", lausui Marion, mr Jardinen kumartaessa hänelle. "Mutta te ette ollut kotona. Olen hyvin levoton Robert Fenwickin katoamisesta — hän oli sulhaseni."

"Toivoisin voivani auttaa teitä, miss Cross", sanoi Jardine osaaottavasti, "mutta asia on minulle arvotus samoinkuin teillekin. Tuntui sangen merkilliseltä, että hän niin äkkiä palasi Lontooseen sanomatta sanaakaan —"

"Palasi Lontooseen? En ymmärrä", huudahti tyttö liikutettuna. "Kuinka voitte tietää, että Robert Fenwick palasi Lontooseen?"

"Luulin teidän kuulleen siitä", jatkoi Jardine hiukan kummastuneena. "Muuatta henkilöä, jolla oli hänen ulkonäkönsä ja vaatteensa, ja jonka poliisi varmuudella vakuuttaa mr Fenwickiksi, on voitu seurata Mintern Junctioniin saakka, noin kymmenen peninkulmaa Greyminsteristä. Hän tuli käyden aikaisin aamulla, odotti pari tuntia eräässä kahvilassa ja matkusti ensimäisellä junalla Lontooseen. Minusta on ikävää sanoa teille, miss Cross, mutta se voi auttaa teitä tutkimuksissanne — hän ei ollut aivan selvä, mikäli otaksuttiin."

"Minä tiedän; se oli hänen kirouksensa, Robert-raukan", sanoi tyttö liikutettuna. "Te siis luulette —?"

"Luonnollisesti voi olla mahdollista, että hän on juonut paljon", jatkoi Jardine, "ja että hän joko ei vielä ole selvinnyt, tai että hän ei ilkeä näyttäytyä. Tahdottehan, että puhun peittelemättä? Olen kuullut, että pelastusarmeijassa usein saadaan ottaa vastaan sellaisia "kadonneita", ja mahdollista on, että voitte löytää hänet jostain sellaisesta suojapaikasta."

"Robert-raukka!" kuiskasi tyttö, ja hänen kuumeiset kasvonsa olivat kosteina kyynelistä. "Kiitos, mr Jardine. Olette ainakin antanut minulle uutta toivoa. Hän kyllä joi joskus tavattomasti — se oli veressä, ja se oli hänen kirouksensa. Mutta minä en keksinyt sitä selitystä, enkä tullut kysyneeksi sellaisista paikoista. Kiitos avustanne; ja kiitos kiitos mrs Lathom, ystävällisyydestänne", sanoi hän kääntyen Margotin puoleen, joka tiesi saaneensa uutta toivoa — pettyäkseen uudestaan.

Marion Cross meni, Margot ja Jardine jäivät kahdenkesken. He kuulivat puutarhan veräjän sulkeutuvan; kumpikaan heistä ei puhunut, ja äänettömyydessä oli odotusta.

Vihdoin sanoi Jardine äkkiä:

"Margot, moititko minua siitä, että tulin? Minun täytyi nähdä sinut jälleen — sanoa sinulle jotain, johon sinun täytyy antaa varma vastaus."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Jardine katseli kasvoja edessään, jotka olivat niin erilaiset, kuin hymyilevän loistavan Margotin kasvot ennen. Niitten kalpea, läpinäkyvä kauneus lisääntyi vielä lieden liekkien loimusta; kuuma odotus ja syvä, pelokas kärsimys tunkeutui Jardinen sydämeen.

"Margot, miten huonolta sinä näytät!" huudahti hän tarttuen tämän käteen.

"Minä niin hämmästyin, kun sinä tulit", vastasi Margot, "mutta — olen hyvin iloinen nähdessäni sinut. Ajattelin juuri sinua iltapäivällä."

"Olen pysynyt poissa, Margot, koska luulin sinun sitä tahtovan — mutta nyt pahottelen, etten tullut ennen. Sinä iltana, jolloin puhuin kanssasi tulevaisuudesta, ei minulla ollut oikeutta tehdä sitä, sen tiedän, mutta en voinut vaieta. Ja rakastathan sinä vielä minua, Margot, sen tunnustit silloin!"

Hän vaikeni hetkeksi ja katseli tutkistellen Margotia. Sitten jatkoi hän kiivaammin, värähtelevällä äänellä:

"Margot, sinä iltana sanoit tahtovasi jättää miehesi, sinä olisit jättänyt hänet, jos — Miksi en puhuisi tulevaisuudesta? Miksi en käyttäisi oikeuttani? Sillä sinä rakastat minua, minä tiedän, että sinä rakastat minua! Mitä oikeuksia antoi kuolema sille miehelle, joita ei hänellä eläessään ollut? Ja minä sanon jälleen sen, minkä sanoin sinä iltana, Margot — kaikella kunnioituksella kuollutta kohtaan. Mutta vainaja on vainaja."

Margotia värisytti. Oliko Hartley Lathom kuollut? Yli kuukauden oli kulunut, eikä hän ollut kirjoittanut, vaikka oli luvannut sen tehdä, jos elää. Jospa hän vain tietäisi, joko, tahi? Epävarmuus on niin kauhea.

"Tänään, Margot, tahdon ratkaisevan vastauksen — vastauksen, josta riippuu, mitä olen tekevä. Sinä rakastit minua sinä iltana, jolloin tulit, mukanasi suuri joukko muistoja — kuohuva, tuoksuva muistojen virta! Sinä, jota kerran uneksin vaimonani, sinä, joka aina olet elänyt aatoksissani niinä vuosina, joina olit kadoksissa minulta! Sinä rakastit minua sinä iltana. Margot, ja minä en enää ole muuta kuin ihminen — en voi odottaa ja olla vaiti! Minun täytyy tietää kohtaloni. Oi, minä en ole epäitsekäs! Minä pyydän sinua itseni tähden, senvuoksi, että koko sydämeni halajaa sinua! Mutta tiedän, että ajattelen enemmän sinun onneasi kuin omaani! Oh, minä voin tehdä sinut onnelliseksi. Minun rakkauteni on opettava sinut unohtamaan! Minä tiedän, ettemme voi mennä naimisiin vielä — ei ennenkuin vuoden päästä kenties. Mutta anna minulle oikeus nähdä sinut ja olla luonasi! Rakkaus, elämä ja onni ovat edessämme, Margot, ja me olemme odottaneet niin kauan. — Jos sinä vaan tahdot?"

”Oi, anna minun ajatella — anna minun ajatella!”

Ja hänen äänessään oli outo sointu. Eikö Jardine tiennyt, kuinka hän kiusasi Margotia? Elämä, onni ja rakkaus!

Ja hän tarvitsi rakkautta niin kipeästi — Jardinen rakkautta, joka oli ollut niin totinen ja uskollinen. Hän ikävöi onnea Jardinen kanssa. Rakkaus ja onni odottivat häntä; häneltä oli riistetty ne molemmat. Se mies, jonka nimeä hän kantoi, oli pettänyt heidän onnensa, samoinkuin senkin nuoren tytön onnen, joka tuli tänään hänen luokseen kysymään Robert Fenwickiä. Surua ja hävitystä oli tuo mies kylvänyt ympärilleen — mitä velvollisuuksia hänellä voisi olla sellaista miestä kohtaan. Ja olihan Hartley Lathom kuollut maailmalle. Eivät he koskaan voisi enää joutua yhteen, ei koskaan! Satu oli lopussa, Hartleyn oma menettely oli lopettanut sen ehdottomasti. Hän oli kuollut maailmalle — ja ehkä oli hän ruumiillisestikin kuollut.

Kuinka voisi hän antaa Dickin mennä? Yksinäisyyden ajatuskin pelotti häntä. Hän ei voisi sallia Dickin lähtevän — sen miehen, jonka hellyys ja rakkaus auttaisi häntä unohtamaan. Hän oli niin väsynyt. Kiusaavat, ahdistavat ajatukset olivat viedä häneltä järjen.

Dick Jardine istui häntä katsellen. Dick ihmetteli hänen epäröimistään; hän tiesi, että Margot rakasti häntä, miksi hän siis epäröi?

"Margot", sanoi hän lempeästi, matkustan taas pian ulkomaille, melkein heti, jos — jos et voi antaa minulle lupaustasi. Sinä tiedät, mikä minua siihen pakottaa? En voi viipyä täällä, sinun lähelläsi, ikävöiden sinua ja tietäen, että tuo kuollut mies voitti sinut minulta valheella, jollet anna minulle toivoa. Ja miks'et voisi antaa minulle toivoa nyt? Kun hän eli, tahdoimme kantaa kohtalomme; me emme voi mistään soimata itseämme. Mutta nyt on hän kuollut — hänen oikeutensa eivät kestä enää."

"Ei, hänen oikeutensa eivät enää kestä", Margotin ääni kuului heikkona kuin kaukainen kaiku.

Hän kääntyi puoleksi Dickiin päin ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi pudistanut päältään raskaat kahleet.

"Mitä minun pitää sanoa, Dick", huudahti hän. "Oi, tiedäthän sinä, mitä sydämeni toivoo —"

Dickin silmiin syttyi uusi loiste. Hän näki, että taistelu oli vähällä päättyä voittoon.

"Sano, että rakastat minua — sano, että saan jäädä luoksesi. Minä en tahdo jättää sinua, rakas, rakas. Oi, älä käske minua pois! Hän kiusasi sinua niin monta vuotta — ja hän on kuollut ja poissa nyt. Margot!"

Oi, sitä kiusausta, kuunnellessa Dickin syvää, rakkaudesta ja hellyydestä värisevää ääntä, joka soi hänen korvissaan kuin musiikki. Hän rakasti Dickiä — hänen sydämensä tunsi kuinka syvästi!

"Margot, menenkö minä?"

Margot kääntyi hänen puoleensa nopeasti, syvään hengähtäen, ja melkein ennenkuin hän ehti käsittää Margotin kiihkeän huudon, lepäsi tämä hänen sylissään, lujasti hänen sydäntänsä vastaan — niin lujasti, kuin ei mikään mahti voisi häntä irroittaa siitä.

"Dick! Älä mene, rakas! En laske sinua enää luotani!"