David Muir.

David Muirin edessä kirjoituspöydällä oli suuri kirja, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Joka aamu tuli Laupiaan samarialaisen suojakotiin suuri posti, vaikka lahjotuksia tuovat kirjeet olivat päivä päivältä käyneet yhä harvemmiksi; ainoastaan avunhuudot lisääntyivät pikemmin kuin vähenivät. Puoleksi kirjoitettu vastaus oli David Muiriksi itseään kutsuvan miehen edessä, mutta tällä hetkellä oli hänen kynänsä toimeton, ja hänen ajatuksensa harhailivat katseen mukaan pois paperista, ulos ikkunasta auringonpaisteeseen, joka virtaili pihan ruohomatoille — saman kevätauringon, joka peninkulmien päässä kimalteli Wistholman laineitten yllä.

Kenties kevätaamun vuoksi — kevään ja auringon takia — johtui hänen mieleensä Margot — ja hänen ajatuksensa harhautuivat pois heidän jokapäiväisistä askareistaan.

"Margot piti niin paljon keväästä", kuiskasi hän.

Tässä rukousten ja työn ympäristössä eli yhä David Muir, Laupiaan samarialaisen veljeskunnan vieraana, ottaen joka päivä elämän velvollisuutena, käskynä — ei oikeutena.

Vieraana, vaikka hänellä vielä oli suurin osa rahoistaan jälellä, senvuoksi että veljeskunnan säännöt kielsivät rahanmaksun vierailta. Mutta vaikka hänen rahoistaan ei huolittukaan, maksoi David Muir kumminkin saamansa laupeuden. Niin olikin laki, vaikka kirjoittamaton: että jokaisen oli maksettava työllään, kunkin kykynsä mukaan.

David Muir — hän oli jo tottunut tämän nimen kaikuun ajatuksissaankin — olisi tuskin voinut sanoa, kuinka tai mistä syystä hän oli jäänyt tämän ihmeellisen talon turviin.

Hän ei ollut koskaan ollut uskonnollinen, oli tuskin koskaan uskonut jumalaakaan, ja täällä oli ilmapiiri aivan uskonnollinen. Ilmapiiri — siihen ei sisältynyt mitään pakollisia käyntejä kappelissa, mitään rukouksia ja todistuksia ei pyydetty, eikä odotettu onnettomien ja hylättyjen taholta, jotka etsivät suojaa majassa tai vieraanvaraisuutta yleisessä päivällispöydässä. Paitsi kiitosta ennen ruokaa ja sen jälkeen, ei Muir voinut muistaa kuulleensa julkista rukousta taloon tulonsa jälkeen. Mutta ei hän myöskään voinut muistaa mitään muuta paikkaa, jossa rukouksen henki oli tuntunut olevan läsnä niinkuin täällä.

Nyt istui hän tänä aamuna, katsellen ajatuksissaan Lontoon varpusia, jotka iloisesti hyppelivät pihamaalla.

"Ihmettelen", kuiskasi hän äkkiä hiljaisuuteen, ikäänkuin vastaukseksi ajatukselle, joka oli hiipinyt hänen sieluunsa kutsumattomana vieraana, eikä tahtonut sieltä lähteä — "minä ihmettelen."

Ja yhtäkkiä nauroi hän ääneensä pienen huoneen hiljaisuudessa. Noitten sanojen todellinen tarkotus oli niin omituisen haaveellinen, että täytyi nauraa — katkeraa naurua, joka oikeastaan on sydämen itkua.

"Ihmettelen, tulenko koskaan näkemään häntä enää — sitä naista, jota rakastan — sitä naista, joka on minun vaimoni — saanko koskaan enää pidellä häntä sylissäni — ei oman käden vaan rakkauden oikeudella?" Tämä ajatus kätkeytyi siihen muutamaan sanaan, joka hiljaisuuteen kuiskattiin.

Nauru kuoli hänen huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli siihen ilmestynytkin. Hän tiesi, että hän yhtä helpolla voi herättää eloon kuolleen miehen haudastaan Greyminsterissä kuin rakkauden Margotin sydämessä.

Vielä hetken katseli hän ulos auringonpaisteeseen mitään näkemättömin silmin, ja kääntyi sitten päättävästi pöydän puoleen, missä puoleksi kirjoitettu kirje oli. Hänellä ei ollut mitään paluutietä, sen hän tiesi. Mutta — hän oikaiseutui kuin raskaan taakan alla — Jumalan kiitos, hän oli oppinut käymään eteenpäin.

Hän lopetti kirjeensä, luki sen läpi ja alkoi uuden. Maksu työtä tekemällä oli ollut hyvin helppoa David Muirille siitä hetkestä, jolloin lääkäri salli hänen ryhtyä työhön; hän oli löytänyt satoja tehtäviä, ja hän oli täyttänyt jokaisen tyynellä, perinpohjaisella tavallaan, joka aina oli ollut ominaista hänelle.

Laupiaan samarialaisen suojakodissa elettiin täyttä ja rikasta elämää, josta jäi hyvin vähä aikaa suruun ja mietiskelyyn, ja joka niin väsytti ruumiin, että uni oli voittamattoman välttämätön. Ei ollut ihmettelemistä, että tämä mies, tämä hylky synnin merellä, voisi pysyä siinä satamassa, johon viimeinen tulvavirta oli hänet heittänyt. Häntä pelotti ajatus, että hänen kerran täytyi lähteä täältä — ihmeellinen, uusi pelko, joka herätti vanhan, aivan kuin tuska herättää tuskaa.

Ensi kerran nähdessään isä Bramptonin rupesi hän pitämään tästä, ja hänen tunteeseensa vastattiin selvästi. Francis Brampton oli luottanut häneen — osottanut hänelle luottamustaan ensi hetkestä saakka. David Muirista, jonka elämä ei koskaan ollut luottamuksen arvoista, oli tämä kummastuttavaa. Kenties juuri tämä täydellinen luottamus oli vaalinut toivon siementä hänen sydämessään ja saanut hänet kuiskaamaan "ihmettelen".

David Muir tiesi tuskin itsekään, kuinka hänet oli majotettu tähän rauhalliseen huoneeseen puhelimineen ja puhetorvineen, jossa oli suuria pinoja kirjanpitokirjoja, niin pelottavan huonosti hoidettuja, ennenkuin hän tuli ja yritteli saada järjestystä siihen sekasotkuun, mihin Francis Bramptonin asiat olivat joutuneet.

Kuta syvemmälle hän suojakodin asioitten huonon hoidon tutkimuksessaan pääsi, sitä enemmän häntä kummastutti, mutta enää hän ei ihmetellyt Raymond Johnsonin, varastomestarin, levottomuuden ilmettä, eikä isä Bramptonin usein uudistuvaa alakuloisuutta.

Muutamia viikkoja sitten olisi vielä muuan mies Greyminsterissä, Hartley Lathom nimeltään, sanonut, että liiketoiminta, joka täydellisesti uskottiin kovin hermostuneen miehen huostaan, oli pian tekevä kuperkeikan. Mutta täällä Laupiaan samarialaisen suojakodissa alkoi David Muir ymmärtää sitä ihmettä, jonka avulla kaikki suuret ihmisystävälliset yritykset pysyvät pystyssä: rukousta ja uskoa — sitä uskoa, Joka palvelee toisia rakkauden, eikä palkan vuoksi.

Jumala, joka oli antanut elämän lahjan tälle miehelle takaisin liekkivän haudan yli, tahtoi nähtävästi opettaa hänelle elämän läksyn uudestaan.

Koko päivän opiskeli hän tässä ihmisyyden koulussa, vastaanottohuoneessa, missä hän kaksi tuntia aamuisin ja kaksi tuntia iltasin autteli aina jotakin veljeä vastaanottamaan apua-anovia, kirjoitti muistiin heidän nimiänsä, kuunteli heidän kertomuksiaan ja antoi tarvittavaa apua: kappelissa, tässä pienessä virkahuoneessa, missä hän huolellisesti seuloi akanat nisuista johtajan kirjeenvaihdossa; koulussa ja poikayhdistyksessä, missä väsymättömin ponnistuksin koetettiin pidättää katupoikien haluja ja opettaa heille omanarvontunnon ensimäisiä perusteita, jotta heistä tulisi kunnollisia ja kunniallisia miehiä lurjusten sijasta; oppia, oppia, rivejä rivien perästä, määräyksiä määräysten perästä, elämän yksinkertaisimpia perustotuuksia, joista hänellä ei koskaan ennen ollut vähintäkään tietoa.

David Muirin työtä häiritsi kevyt naputus ovelle, minkä jälkeen veli Raymond nopeasti astui huoneeseen.

"Olen pahoillani, Muir", sanoi hän, "mutta minun täytyy pyytää sinua ottamaan hetkeksi minun paikkani klinikassa. En ehdi sitä ennen, ja siellä on juuri vaikea tapaus."

David Muir seurasi häntä heti. Matkalla sai hän muutamia lähempiä tietoja. Muuan mies oli löydetty tiedottomana kadulta ja viety sairaalaan majan ambulanssivaunuilla. Lääkäri oli juuri käynyt ja sanonut, ettei enää ollut mitään tehtävää; siinä pienessä huoneessa, joka oli varattu vaikeampia tapauksia varten, oli hyvin hiljaista ja rauhallista; siinä oli vaan kaksi vuodetta, ja toinen oli tyhjänä. Toisessa makaava mies ei viipyisi siellä kauan, eikä kauan vaivaisi niitä pappeja ja leviittoja, jotka olivat menneet hänen ohitseen, ajatteli David Muir kumartuessaan hänen ylitseen. Kuoppaiset posket, sisäänpainuneet silmät, vaivaloinen hengitys, kaikki ne kertoivat, että miehellä oli viimeiset hetket käsissä.

Muir muisti, kuinka hän itse joku aika sitten oli tuotu kadulta, kuten tämä onnetonkin, ja ilman sitä erästä henkensä uhrannutta naista olisi hän ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin tämäkin. Se muisto ja syvä kiitollisuudentunne pysyivät aina hänen mielessään, mutta muisto valtasi hänet kokonaan kumartuessaan vuoteessa makaavan onnettoman puoleen. Hän nukkui, ja David Muir asettui vartioimaan häntä. Hetken perästä avautui ovi ja Raymond Johnson astui sisään.

"Nukkuuko hän vielä?" kuiskasi hän. "Ulkona on muuan nainen, joka haluaa nähdä häntä. Hän pelkää, että mies on muuan, joka on ollut kadoksissa."

Raymond avasi oven ja kumarsi jollekin ulkona olevalle. David Muir meni vuoteen viereen. Hän oli niin tottunut näihin jokapäiväisiin näytelmiin, kun naiset tulivat pelastuskoteihin kadonneita hakemaan.

Sisälletullut nainen oli nuori ja miellyttävä, erinomaisen huolellisesti puettu, mutta hänen kasvoillaan kuvastui melkein epätoivoinen levottomuus. Hän kumartui nopeasti katsomaan sairaan kasvoja, mutta vetäytyi yhtä nopeasti takaisin päästäen syvän helpotuksen huokauksen:

"Oi, ei, ei! Jumalan kiitos, eihän se ollut hän — Robert Fenwick!"

David Muir lennähti takasin, ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkeiksi. Hän ihmetteli, oliko hän kyennyt estämään hämmästyksen huudahduksen, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan — hän ei tiennyt varmaan sitä.

Kahdesta viimeisestä sanasta oli hänelle selvinnyt, kuka tyttö oli. "Oma Marionisi."

Mutta tyttö katsoi ohimennen häneen ja kääntyi sitten Raymond Johnsonin puoleen.

"Kiitos", sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. "Jos vasta sattuu samallaisia tapauksia — jos tuodaan miehiä, joista ette muuten saa selvää — niin olkaa hyvä ja ilmottakaa minulle! Pyydän anteeksi, levottomuuteni vuoksi täytyi minun vaivata teitä. Isä Bramptonilla on osotteeni — hän tuntee minut. Nimeni on Marion Cross."

Ulkona säteili ja loisteli yhä sama kevätaurinko, joka äsken oli levittänyt toivon siementä David Muirin sydämeen. Nyt oli tämän tytön onnen murtumisen varjo langennut hänen ja auringon välille ja syöksi hänet takaisin toivottomuuteen. Hän oli nähnyt tytön kasvoissa sen tuskan, joka oli hänen lahjansa tälle. Syyllinen, oi, — kuinka suuri syyllinen!

Ovi avautui hiljaa ja Raymond Johnsson tuli taas sisään.

"Isä Brampton pyysi sinua tulemaan hänen luokseen heti", lausui hän. "Miss Cross on siellä ylhäällä nyt, luullakseni. Hän meni ensin tiehensä, mutta tuli heti takasin."

Muir katseli hämillään häntä. Miksi oli Marion Cross tullut takaisin, ja miksi piti hänen mennä isä Bramptonin luo, kun tyttö oli siellä?

Hän oli jääkylmä koputtaessaan ovelle ja astuessaan huoneeseen, peläten kohtausta, säikkyen tytön syyttäviä silmiä. Astuessaan kynnyksen yli musteni hetkeksi hänen silmissään. Sitten kuuli hän isä Bramptonin äänen — hänen tavallisen leppeän äänensä ilman pienintäkään syyttävää kovuutta. Ja äkkiä huomasi hän ensi kerran, kuinka mahdotonta oli yhdistää David Muiria ja Hartley Lathomia toisiinsa, vaikkapa viimemainitun rikos tulisikin ilmi.

Nyyhkyttävän tytön katse liukui hänen ohitseen yhtä välinpitämättömänä kuin äsken sairashuoneessa.

"Ah, Muir, olen iloinen, että tulitte. Tällä nuorella tyttöraukalla on suuri huoli. Hän on tullut hakemaan neuvoa ja apua, ja ajattelin että te — hän on miss Cross."

Muir kumarsi koneellisesti tytölle, joka nyyhkytti rajusti, hänen kasvonsa olivat värittömät, melkein valkeat, ja silmistä loisti kuumeinen ilme. David Muir tuskin uskalsi katsoa tyttöön — olihan se hänen työtänsä, hänen työtänsä!

Isä Brampton puhui hiukan katkonaisesti; Muirkin huomasi, ettei hän ollut oikein oma itsensä. Hänen tavallinen järkkymätön tyyneytensä petti hänet, ja hänen silmänsä harhailivat hermostuneesti ympäri.

"Tämä tyttöraukka — mutta on parempi alkaa alusta", sanoi Brampton. "Hän oli kihloissa ja olisi pian mennyt naimisiin erään nuoren Robert Fenwick-nimisen miehen kanssa, joka oli asianajaja Lathomin kirjurina Greyminsterissä. Hartley Lathom — olette ehkä kuullut nimen erään surullisen tapauksen yhteydessä, viisi, kuusi viikkoa sitten. Mr Lathom ampui itsensä."

Muir nyökkäsi.

"Robert Fenwick matkusti Greyminsteriin todistamaan eräässä jutussa, ja Greyminsteristä katosi hän samana yönä kuin mr Lathom teki itsemurhan, käytyään myöhään samana iltana mr Lathomin asunnossa —"

Kalmankalpea tyttö keskeytti hänet kiivaasti epätoivosta värisevällä äänellä:

"Hän on kuollut — kuollut! Hänet on murhattu, minä tiedän sen nyt! Katsokaa, katsokaa!" Ja hän sieppasi lehden pöydältä, levähytti sen auki Muirin eteen ja osotti erästä uutista. "Robert Fenwickin veriset vaatteet on löydetty joesta läheltä Greyminsteriä! Se merkitsee — että hän on kuollut!"

Muirin korvissa tuntui tytön ääni saavan satoja kuiskaavia kaikuja hiljaisessa huoneessa, ikäänkuin eivät sanat voisi kuolla yhtä vähän kuin se murhenäytelmäkään, jolle ne antoivat nimen. Joki oli kavaltanut salaisuutensa! Ei koskaan ollut ennen hänen itsehillitsemiskykynsä ollut niin kovalla koetuksella. Mutta, lukuunottamatta hikipisaroita otsalla ja suun ympärillä oli hän ulkonaisesti tyyni; ainoastaan pitkä arpi loisti punaisena harmaankalpeasta poskesta.

Hän luki uutisen:

"Eilen tehtiin Greyminsterin läheisyydessä merkillinen löytö, joka tavallaan valaisee Robert Fenwickin katoamista noin kuusi viikkoa sitten. Kivillä täytetty nahkalaukku, joka selvästi on ollut useita viikkoja vedessä, löydettiin eilen joen syvimmästä kohdasta Minternsillan alapuolelta, jokea syvennettäessä. Laukussa oli joukko verentahraamia vaatteita, ja vaikka nimimerkit selvästi olikin poistettu, löytyi eräässä paikassa nimi Robert Fenwick. Laukku jätettiin poliisin haltuun, ja tutkimuksiin ryhdyttiin heti. Asia herättää suurta huomiota."

Ei siis kumminkaan mitään, joka johtaisi epäilykset Hartley Lathomiin. Hän tunsi kevennystä siitä, enemmän Margotin tähden kuin itsensä.

David Muir kohtasi tytön katseen. Hän näki harvinaiset — monen mielestä kauniit kasvot, jotka kiinnittivät huomiota luonteenvoimallaan. Mustat silmät hehkuivat tulta, joka osotti liikutusta — tuskaa, epätoivoa ja kostonhalua. Muir loi silmänsä alas tytön katseen edestä ja katsahti Isä Bramptoniin.

Isä Brampton näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin ja katkaisisi hiljaisuuden; tämä inhimillisiä kärsimyksiä kokenut mies näytti joutuneen avuttomaksi huomatessaan sen hirveän surun, joka kuluttavana liekkinä oli syöpynyt tytön sydämeen. Ja tällä hetkelläkin huomasi Muir hämmennyksen tunteen hänessä. Varmaan ei johtaja ollut oma itsensä tänään; hänen katseensa kuvasti väsymystä, hänen olennossaan näkyi levottomuutta, joka tuntui ihmeelliseltä Muirista.

"Mitä luulette, Muir?" kysyi Brampton. "Olen sanonut miss Crossille, ettei hän heti saa ajatella pahinta. Ei ole mitään todistuksia — vahva epäluulo tosin, mutta ei todistuksia."

Marion Cross nojasi pöytään, hengittäen kiihkeästi.

"Mitä luulette?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä David Muirilta. Hänen silmänsä olivat kuivat, huolimatta rajuista nyyhkytyksistä. "Robert Fenwick, joka katosi useita viikkoja sitten jäljettömiin, oli sulhaseni. Nyt on hänen vaatteensa löydetty joesta, kivillä upotettuina ja verisinä. Mitä on minun ajatteleminen?"

David Muir hengitti syvään. Hän ei voinut antaa tytölle toivoa, jonka tiesi valheeksi, hän ei voinut pidentää tytön kauheata epävarmuutta. Oli parasta ilmottaa totuus heti — vähemmän julmana ensin.

"Luulen", lausui hän hiljaa. "Luulen, että pelkonne on liiankin perusteellinen. Tahtoisin pitää vireillä toivoanne, mutta —" Hän ei lopettanut ajatustaan.

Tyttö tuijotti häneen hetken. Sitten huusi hän kiivaasti, ikäänkuin menettäen viimeisenkin heikon toivon:

"Niin, minä tiedän — luulen tienneeni sen koko ajan, vaikk'en ole uskaltanut uskoa sitä todeksi! Minä tiesin, että hän olisi kirjoittanut minulle, jos olisi ollut elossa! Hän on kuollut — murhattu! Oi, kuinka minä voin seistä tässä tietäen, että hän on kuollut! Ihme, etten tule hulluksi!" Hän painoi kädet silmiään vastaan. "Oh, seuratkoon kirous sitä, joka sen on tehnyt! En voi lakata, ennenkuin totuus on tullut ilmi. Tahtoisin nähdä murhaajan hirtettävän kaksi kertaa! Hirttäminen on liian helppo kuolema sille miehelle!"

David Muirin oli kauheata nähdä tytön äärimmäistä epätoivoa. Kyynelettömät nyyhkytykset värisyttivät häntä ja hän nyyhkytti hiljaa, ikäänkuin hän oli täydellisesti unohtanut molemmat läsnäolijat.

"Hän kuoli sinä yönä, — sinä yönä, jolloin hänen nähtiin tulevan mr Lathomin asunnosta!" sanoi hän äkkiä soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin itsekseen puhuen. "Poliisi tiesi väärin, hän ei koskaan mennyt Mintern Junctioniin. Minä en sitä usko — hän kuoli sinä yönä, muutoin olisi hän vastannut kirjeeseeni, Robert-raukka!"

Muir tuijotti ulos ikkunasta. Tukahuttava kauhun tunne kouristi hänen kurkkuaan. Hän ei voinut puhua.

"Oi, kuka on ollut se julmuri, joka on murhannut hänet", puuskahti tyttö kiihkeästi. "Ja Robert yksin ojensi kätensä pelastaakseen minut, kun olin epätoivoissani ja tuhon lähellä — kun hän nyt on kuollut, miksi minäkään eläisin?"

David Muir kääntyi äkkiä. Hän ei voinut kestää. Astuen nopeasti tytön luo puhkesi hän puhumaan:

"Ei, ei! Ette saa sanoa niin! Elkää — elkää antako tämän hirveän iskun johtaa teitä epätoivoon! Sanoitte, että hän pelasti teidät kerran — näyttäkää, ettei se tapahtunut turhaan! Antakaa hänen rakkautensa muiston pelastaa teidät vielä kerran!" Hän puhui voimalla ja vakavuudella, joka kummastutti isä Bramptonia, hänen kuullessaan nämä aivan kuin hänen suustaan lähteneet sanat — lausutut syvemmin kärsivällä äänellä, kuin hän koskaan olisi voinut. "Onhan teillä muistoja, joille elää, hänen rakkautensa muisto, jalon tekonsa muisto — säilyttäkää niitä tuoreina ja puhtaina, kunnioittakaa niitä kantamalla surunne rohkeana, jalona naisena!"

Hänen äänessään oli harvinainen sointu, joka sytytti sanat liekeiksi ja antoi niille voimaa tunkeutua tytön raskaan surun murtamaan sieluun.

Olisipa tyttö tietänyt, että tämä hänen epätoivonsa aiheuttama purkaus oli anteeksipyyntö tuolta mieheltä itseltään, joka kerjäsi armoa oman itsensä edessä. Hän ei voinut kestää tätä surua, joka oli hänen syntinsä hedelmä. Hän taisteli oman itsensä kanssa, yrittäen pelastaa tytön epätoivosta.

Hetken hiljaisuus seurasi Muirin tahdotonta purkausta. Kenties ihmetteli hän itsekin sen vaikutusta. Hän ei olisi voinut uskoa vaikuttavansa tyttöön, niinkuin hän silminnähtävästi oli tehnyt Tytön tummat silmät olivat kiintyneet Muirin rukoileviin kasvoihin ja hänen huulensa vapisivat. Vähitellen katosi silmien tyly loiste kyynelvirtaan, joka virkistävänä tulvehti hänen polttavaan sydämeensä — helpotuksena, jota hän nyt ennen kaikkea tarvitsi.

Hän nousi ja puristi David Muirin kättä, ja kyyneleitä valui kummankin kädelle.

"Kiitos, mr Muir", sanoi hän nyyhkyttäin, "kiitos! Te olette hyvä mies. Olen kuullut puhuttavan teistä. Olen kuullut, kuinka rohkea ja jalo mies te olette. Ja teidän sananne ovat auttaneet minua — ette tiedä, kuinka ne ovat minua liikuttaneet ja auttaneet minua epätoivossani. Niin, onhan minulla muistoja, joille elää, jalon miehen rakkauden muistoja."