Laupiaan samarialaisen suojakoti.

Suuressa huoneessa oli kolme vuodetta, mutta ainoastaan yksi niistä käytännössä — se, jossa Lathom makasi. Se oli vastapäätä tulisijaa ja vastapäisellä seinällä viistoon riippui huoneen ainoa taulu, jäljennös _Wattin_ maalauksesta _Rakkaus ja Elämä_. Huonekaluja oli vähän, mutta tarkotuksenmukaisia, eikä koko huoneessa ollut mitään liikaa ja silmää väsyttävää.

Vuoteesta vasemmalle etelään päin oli matala, leveä ikkuna. Kalpea talviaurinko pilkisti lyijyttyjen pienten ikkunaruutujen lävitse ja heitti keltaisen valojuovan valkealle seinälle.

Vuoteessa makaava mies, joka oli levännyt hiljaa, ikäänkuin hänen jäsenissään olisi asunut kuoleman kankeus, alkoi levottomasti liikutella käsiään ja valitti hiljaa. Silloin nousi ikkunan vieressä tähän saakka äänettömänä istunut mies ja meni vuoteen luo, kumartuen sairaan yli levottoman huolenpidon ilme kasvoillaan.

Mies oli pitkä ja korkearakenteinen, ja hän liikkui hiljaa ja notkeasti, mikä ei suinkaan ole tavallista hänen kokoisilleen. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa ja lyhyiksi leikatut hiuksensa tekivät hänet poikamaisen näköiseksi, mutta hänen ruskeat, lempeät silmänsä ilmaisivat, että hän oli kolmenkymmenenvuotias, ehkä ylikin. Hänen takkinsa oli karkeaa, mustaa kangasta, joka enimmän muistutti papin kasukkaa, mutta hänen hyvin sopiva, hohtavan valkoinen kauluksensa ja siisti kaulaliinansa eivät ollenkaan tehneet papillista vaikutusta. Hän kosketti hiljaa Lathomin haavottuneen posken sidettä. Kosketuksen tuntiessaan katsoi sairas mies ylös, ja tajunnan heijastus välähti hänen silmissään.

"Kuinka — kuinka on naisen laita?" kysyi hän matalalla, käheällä äänellä.

Kauhtanaan puettu mies hymyili, ja hymy valaisi hänen voimakkaita, rumia kasvojaan ihmeellisellä tavalla.

"Te siis muistatte hänet? Elkää olko huolissanne hänen tähtensä, hän voi hyvin." Hänen vastauksessaan oli hyväätekevää suoruutta, jotain, jota niin harvoin tapaa houreista heräävän kuumesairaan ensimäisiin kysymyksiin annetuissa vastauksissa. "Te saitte pahoja vammoja kumpikin, mutta nythän olette parempi, vai kuinka? Tämä oli ensimäinen sana, jonka olemme kuulleet teidän suustanne, luulimme melkein, että olette antanut vaitiololupauksen."

Lathom tunsi huojennusta kohdatessaan ruskeitten silmien lempeän katseen. Hänen aivonsa olivat vielä sameat ja hänen muistonsa sekaisin, mutta hän kykeni kumminkin pelkäämään, että joku salaisuus olisi päässyt muiston vankilasta hourailun kestäessä.

"Minulla on varma tunne — että olen vahingoittanut jotakin", sai Lathom vaivoin sanotuksi. "Mutta" —, hän ei voinut jatkaa ja väsymyksestä oli hänen tajuntansa taas kadota.

"Elkää olko levoton", sanoi kauhtanaan puettu mies nopeasti. "Ette ole joutunut varkaitten ja ryövärien joukkoon, tämä on _Laupiaan samarialaisen suojakoti_, ja te olette ystäväin parissa. Mutta saatte tietää meistä kaikki myöhemmin. Nyt on teidän vaan oltava niin tyyni kuin mahdollista, rakas ystäväni. Jos juotte tämän, saatte unta. Kenties pääsette illaksi siksi voimiinne, että voitte puhella isä Bramptonin kanssa."

Hän pisti kätensä varovasti päänaluksen alle ja piti lasia sairaan huulilla. Lathom joi kiivaasti, vajosi sitten raskaasti vuoteeseen ja sulki pakottavat silmänsä.

Isä Brampton! Ken oli isä Brampton, ja miksi tahtoi hän puhella Lathomin kanssa? Missä oli hän kuullut sen nimen ennen? Vielä kamppaillen näitten kysymysten kanssa, liukui hän hiljaa rajan yli unen valtakuntaan.

Oli aamu kun Hartley heräsi, harmaan himmeä helmikuun aamu. Hän avasi silmänsä ja katseli ihmeissään ympäri outoa huonetta. Mitä oli tapahtunut — miksi nukkui hän täällä — missä oli Margot?

"Margot!" Hän kertasi nimen ääneen. Ja sitten muisti hän — katkerat muistot palasivat hänen mieleensä ja kyyneleitä pusertui silmäluomien alta. Hän oli heikko ja hentomielinen kuin lapsi.

Hänen aivonsa työskentelivät raskaasti ja tuskallisesti. Hajanaisia kuvia vyöryi hänen silmiensä editse; hän muisti likaisen aamiaishuoneen huonossa hotellissa, missä muuan mies istui lukien kirjettä. Kirjeen alla seisoi "Oma Marionisi" — ja se mies oli juuri hän!

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista — sinä annoit minulle toivon — — — niin, minä toivon, että isä Brampton vihkisi meidät — — —"

Hyvä Jumala! Nyt muisti hän — kuka hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Kolme ihmiselämää oli hän tuhonnut — Fenwick — Margot — ja Marion. Viimeinen viikko oli hänen edessään kuin avattu kirja, johon jokainen teko, jokainen ajatus oli piirretty tulikirjaimin. Mutta taas saavutti hänet tajuttomuus kuin tumma pilvi, jokseenkin yhtä lempeänä kuin uni.

Kun hän uudelleen avasi silmänsä, oli huoneessa melkein pimeä. Pöytälamppu varjostimineen levitti niukan valojuovan pöydän ääressä kirjoittamassa istuvan miehen pään ja hartioitten yli. Lathom tuijotti mieheen mielessään hämärä aavistus, että oli nähnyt hänen kasvonsa ennenkin. Ne kasvot eivät olleet kauniit, eivätkä pyhimysmäiset, mutta Lathom tunsi niihin katsoessaan, että sangen pieni raja esti ne olemasta kumpaakin.

Hän koetti kääntyä vuoteessa, mutta liike pakotti tuskanhuudon hänen huuliltaan. Lampun ääressä istuva mies kääntyi ja katsahti sänkyyn omituisen kaukaa tulevin katsein, ja samassa silmänräpäyksessä palasi Lathomin muisti. Tämä oli se mies, jonka hän ikäänkuin unessa oli nähnyt juoksevan apuun samalla hetkellä kun hän sai pelottavan iskun, joka riisti hänen tajuntansa kadulla kapakan edessä. Ja hänen täytyi olla isä Brampton — sen oli hän kuullut kerran houreisissa unissaan.

"Onko teillä kovin paha olla?" kysyi toinen syvällä ja lämpimällä äänellä, tullen sängyn luo.

"On", vastasi Lathom heikosti. "Minulla on hyvin paha — — — luulen, että olette isä Brampton."

Toinen nyökkäsi.

"Olen, nimeni on Brampton, mutta kuinka te sen tiesitte?" Hän naurahti. "Pelkäänpä jo näyttäväni, miten huono sairaanhoitajatar minä olen. Ei siis ihme, että Johnson niin vastenmielisesti jätti minut tänne."

Lathom yritti hymyillä, mutta tunsi samalla kovaa kipua haavottuneessa poskessa.

— "Onko hän mr Johnson — se mies, jonka näin — äsken — tai vuosi sitten — en tiedä missä — ollessani hetken valveilla —.” Hänen poskeansa särki puhuessa.

"Kyllä, hän oli Johnson, ja hän on mainio sairaanhoitaja", sanoi isä Brampton sydämellisesti. "Hänen veljensä on meidän lääkärimme täällä; te olette ollut hänen hoidossaan jo yli viikon. Tuskin uskalsin toivoa, että hän saisi teidät paranemaan, silloinkun nostimme teidät kadulta ylös."

"Mitä tapahtui sitten?" kysyi Lathom. "Kuulin että nainen voi paremmin."

"Kyllä... aivan varmasti hän voi paremmin, paremmin kuin kukaan meistä voisi ajatellakaan."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitten puhui Lathom, ja hänen äänensä vapisi, kun hän ajatteli maalattua ja kaikuvanauruista katunaista, joka oli koettanut suojella häntä tovereitaan vastaan.

"Olen pahoillani, että hänkin loukkaantui. Hän teki kauniisti menetellessään niin. Ihmettelen, mikä johti hänet siihen?"

"Jumalainen laupeuden harrastus — rohkean tyttö raukan!" sanoi isä Brampton poiskääntyen. "Peloton tyttöraukka."

"Mutta — mitä tarkotatte?" kysyi Lathom käheästi. Äänensävy enemmän kuin sanat pelotti häntä. "Nainen — eikö hän voi hyvin, eikö hän tullut terveeksi jälleen?"

"Minä tarkotan", — Isä Brampton puhui nopeasti kuin vasten tahtoaan — "että nainen, joka pelasti henkenne, antoi omansa sijaan. Hän kuoli nyt illalla."

Sidekasvoinen mies tuijotti mielettömänä isä Bramptoniin.

"Kuollut — sanotteko, että hän on kuollut?" sanoi hän avuttomasti. "Mutta — minä en ymmärrä. Minä —". hänen äänensä sammui hiljaisuuteen. Mutta äkkiä nousi hän puoleksi sängyssään ja huusi, ikäänkuin vasta nyt olisi ymmärtänyt:

"Kuollut! Jumalan tähden — sanokaa, että kuulin väärin! Hän — hän ei voi olla kuollut — nainen, joka tahtoi auttaa minua! Minä näin hänen kyllä saavan kauhean iskun — mutta hän ei voi olla kuollut. Sanokaa pian, ettei hän ole kuollut!" Hänen äänensä oli sydäntävihlova tuskaisessa rukouksessaan.

Isä Brampton katsoi häneen säälivästi.

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä teille, ennenkuin olisitte tullut paremmin voimiinne! Olisihan minun pitänyt ymmärtää, millainen isku se oli teille. En voi antaa itselleni anteeksi sitä", sanoi hän hiljaa, vähitellen havaiten, minkä erehdyksen oli tehnyt totuudenrakkautensa pakottamana.

Lathom vaipui takaisin päänaluselle kasvot poispäin. Nainen oli kuollut, nainen, joka oli sattunut hänen tielleen, ja joka tähän saakka pääasiassa oli pysynyt hänen muistissaan ikäänkuin ruumiillistuneena julkeana nauruna, mikä kaikui hänen korviinsa astuessaan kapakkaan ja naisen seistessä siellä miesten rinnalla juomassa. Kuollut siksi, että tahtoi suojella häntä. Kuollut!

Isä Brampton puhui taas, tahtoen kernaasti kääntää sairaan ajatukset toisaalle.

"Meillä ei ole ollut tilaisuutta ilmottaa teistä ystävillenne, mr —", sanoi hän kysyvästi.

Yhä ajatellen kuollutta naista ja mietiskellen, kuinka hän tuotti turmion jokaiselle, jonka kanssa joutui kosketuksiin, vastasi Lathom puoleksi tiedottomasti:

"David Muir."

"Tahdotteko tervehtiä ystäviänne, mr Muir?"

Muiria melkein nauratti sanojen itsetiedoton julmuus.

Mutta hän vastasi tyynesti:

"Ei, kiitos — ei, en tahdo. Minulla ei ole ketään ystäviä — Englannissa", lisäsi hän varovasti.

Isä Brampton katsahti sängyssä makaavaan mieheen, jonka oli heittänyt hänen jalkojensa eteen Lontoon levottoman meren aalto. Hän tunsi kiintyneensä tähän mieheen niin syvästi, ettei hän ollut tuntenut sellaista ketään kohtaan niistä tuhansista, joita hän päivittäin kohtasi. Hän viipyi vielä hetkisen ja vetäytyi sitten pois; ja niin vihdoin saapui unohdus kuin nouseva virranlaine sairaan miehen väsyneisiin, pakottaviin aivoihin.

Yö oli jo levittänyt siipensä yli suuren huoneen, uni aikoja sitten hiipinyt äänettömin askelin pitkien käytävien läpi, kun David Muir taas heräsi tajuunsa. Hän oli unohtanut hetkiseksi menneisyytensä, vaan nyt tuli kauhu takasin, kauhu, jota oli vielä vaikeampi vastustaa yöllä ja hiljaisuudessa. Huone oli täynnä varjoja — sammuvan takkavalkean ja lepattavan yölampun varjoja, rikoksen ja epätoivon varjoja, jotka lähenivät ja kietoutuivat Hartley Lathomin sieluun hänen maatessaan ja odottaessaan aamunkoittoa.

Viereisessä huoneessa makasi Raymond Johnson — Laupiaan samarialaisen veljeskunnan veli Johnson — valvoen ja kuunnellen sairasta. Hänen unenraskaat aivonsa taistelivat turhaan muutamia itsepäisiä ajatuksia vastaan, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Laupiaan samarialaisen suojakodilla oli suuria velkoja, ja nyt oli vaan pieni summa pankissa niitä vastaan, jollei ihmettä tapahtuisi — ajatteli Veli Raymond. Mutta ihmeitten aika lienee ollut ohi, ainakin mitä suojakotiin tuli.

Kello oli kaksi, mutta työlamppu Francis Bramptonin työhuoneessa paloi yhä kirkkaana. Tavanmukaiset kirjat ja paperit olivat hänen edessään, tavanmukainen pino vastaamattomia kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut loppumaan kahdeksantoista-tuntisina työpäivinään.

Viisitoista vuotta oli Brampton työskennellyt täällä Westminsterin köyhäinkortteleissa. Hän oli nähnyt Laupiaan samarialaisen suojakodin kohoavan ja kasvavan yksihuoneisesta suureksi rakennukseksi, joka täytti korkean ihanteellista tarkotusperää. Hän oli koettanut toteuttaa Fransiscus Assisilaisen ihanteita nykyisessä Lontoossa, ja hän oli menestynyt huolimatta tavattomista vaikeuksista. Hän oli pakottanut kirkon ja maailman kunnioittamaan itseään, vaikka hänestä olikin yhtä suuressa määrässä kuulunut valituksia; ja hän oli kokenut ne onnettomuudet, jotka välttämättä seuraavat sellaista menestystä. Nyt ajatteli hän yksinomaan sairashuoneessa makaavaa salaperäistä vierasta, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut häneen. Hän oli huomannut, että tässä oli sielu, joka kokonaan oli menettänyt itseluottamuksen ja itselohdutuksen lahjan, aivan kuin hän itse välistä oli vähällä menettää liiankin suuressa määrässä, ja hän lankesi polvilleen, alkaen rukoilla vieraan edestä hartaammin kuin koskaan ennen.

Hartley Lathomin luo, hänen maatessaan avoimin silmin varjoisessa huoneessaan, ei saapunut rauhanenkeliä isä Bramptonin rukousten johdosta. Kellonlyönnit, jotka silloin tällöin kajahtelivat yön hiljaisuudessa, tuntuivat putoilevan kuin kärsimyksen rukousnauhan helmet. Margot, Richard Jardine, "Marion", ja nyt kuollut nainen — kaikki he olivat uhranneet jotain sanomattoman kallista hänen tähtensä. Ja hän —

Häntä pelotti oma alaston sielunsa, jonka naamion kerskaileva itserakkaus oli ryöstänyt. Mistä salaisesta varastosta olikaan kotoisin tämä kamala synnin ja rikoksen taakka? Huolimatta kaikesta sen aiheuttamasta tuskasta antoi hän ajatuksensa vapaasti liidellä takaisin menneisiin vuosiin. Maailman silmissä oli hän ollut moitteeton. Ja kumminkin — rosvo! Niin, se hän oli ollut, kaksinkertainen rosvo. Ja murhamies! Eikä yksin Fenwickin veri huuda häntä vastaan, vaan myöskin Marionin sydämen sammunut toivo. Tätä ajatellessaan kiemurteli hän kuin pieksetty koira nähdessään piiskan. Mitä oli hänestä tullut? Mitä? Hän inhosi itseään, hän ei ollut arvokas elämään, hän ei voinut elää. Eikä kumminkaan Jumala sallinut hänen kuolla. Jumala oli tuonut hänet takaisin elämään liekkien käsistä palavasta talosta, ja hänen sijastaan riistänyt toisen sielun — nauravan naisen, yön varjon, joka yhä pysyi nimettömänä hänelle.

Yö kului edelleen. Näinä unettomina tunteina oli Lathomilla ensimäinen tilaisuus lepoon, häiritsemättömään muisteluun, sitten Greyminsterin aikojen, niin, melkeinpä ensimäinen hetki, jolloin hän tunsi päänsä selväksi juopottelun ja sairauden seurauksista. Tuntui melkein kuin toisen ajatteleminen olisi puhdistanut hänen aivonsa pilvistä — ensimäisen kerran ajatteli hän vapaaehtoisesti Margotia; Margotia ja tulevaisuutta.

Hänen menettelynsä oli ollut itsekäs ja arka. Hän ei voinut kirjoittaa Margotille rahoista; hän oli hävinnyt tämän elämästä, ja hänen täytyi pysyä poissa ainiaaksi.

Mutta mitä voi hän tehdä? Ainoa keino — se, jonka Margot itse oli hänelle neuvonut — ryhtyisikö hän siihen? Voisiko hän tunnustaa totuuden ja ottaa vastaan seuraukset? Se oli mahdotonta, vakuutti hän itselleen — aivan mahdotonta nyt. Kenties ei hän koskaankaan olisi tehnyt sitä; mutta nyt tulisi skandaali koko Englannin tietoon ja tuottaisi onnettomuutta syyttömille; Margotille ja hänen isälleen. Ei tunnustus, vaan vaikeneminen oli se tie, jota hänen oli kulettava. Ijäinen vaikeneminen, joka peittäisi hänet hämäräänsä — ja vapauttaisi Margotin.

Elämä, joka oli tuntunut niin kalliilta hänelle sinäkin yönä, kun hän kädet Fenwickin veressä seisoi laiturilla kuohuvan virran yllä ja ihmetteli, miten syvälle mies vajoisi siihen, ei pysynyt kauvaa niin ikävöidyn ihanana. Hän tahtoi kuolla — hänen täytyi kuolla. Kuolema oli se miekka, joka leikkasi kaikki solmut. Ainoastaan kuolemansa kautta voisi hän vapauttaa Margotin.

Itsemurha. Siinä se yksinkertainen, ruma nimi, jonka maailma antoi hänen ajatukselleen. Itsemurha! Surkean näytelmän viimeinen näytös. Kevyt, pelokas pakotie.

Tätä ajatellessaan tunsi hän kerrankin saaneensa käsiinsä menneen elämänsä arvoituksen avaimen. Hän oli aina valinnut helpoimman osan, aina läpi elämänsä käynyt leveätä, mukavaa tietä. Olihan siis aivan luonnollista, että hän valitseisi helpoimman tavan päästäkseen elämästä, nyt kun pieninkin jalansija olemassaolon jyrkänteellä tuntui häneltä menneen.

Kuolla ja hävitä pimeyteen ja päästää Margot vapaaksi. Antaa elämänsä sen elämän sovitukseksi, jonka hän oli riistänyt. Olisipa hän vaan saanut kuolla tuon katunaisraukan sijasta. —

Nainen oli tehnyt sen hänen edestään — pelastanut hänen henkensä omansa kustannuksella. Mutta tämä elämä, jonka nainen oli ostanut niin kalliisti — oliko se hänen omansa, oliko hänellä oikeus luopua siitä? Voiko hän hiipiä pois pelkurin tavoin ja käydä kuolemaan ja niinmuodoin tehdä naisen sankarityö arvottomaksi? Jos hän sen tekisi, niin varmaan nainen nauraisi tumman virran tuolla puolen!

"Jos on helppoa kuolla, niin valitse vaikeampi — valitse elämä." Tuntui kuin olisi nämä sanat kuiskattu hänen korvaansa. "Elä!" Uusi elämä — kokonaan uusi elämä — alusta alettava. Siinä ajatuksessa oli jotain terästävää.

Jos hän alkaisi uudestaan — olisi hän putipuhdas mies. Hän painuisi ainiaaksi raskaan taakan alle, jollaista kantavat ne, jotka otsansa hiessä syövät leipänsä. Sillä hän ei koskaan voisi kirjoittaa Margotilta rahoja — se ajatus teki hänet mielettömäksi.