Yksin.

Pelottava yksinäisyydentunne valtasi Lathomin heti kun portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä — hän kaipasi ja ikävöi Margotia. Se portti oli nyt ainiaaksi lukittu hänelle. Hän ei enää ollut Hartley Lathom. Lathom makasi kuolleena tuolla hiljaisessa talossa; ja hän — kuka hän oli? Hän oli kuin uija, joka viluisena värisi rannalla, kohta heittäytyäkseen syvään veteen. Oli mahdollista, että hän pääsisi vastakkaiselle rannalle; vaan ei milloinkaan enää sille rannalle takaisin, jonka hän nyt jätti. Mielipuolisuuden raivossa tarttui hän uudelleen portin lukkoon — se oli auttamattomasti suljettu. Nyyhkyttäen kääntyi hän pois.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset; oltiin jo puolen-yön ohi. Lathom kiersi eräälle syrjäkadulle. Hänen olentonsa kuvasti kadulla hänelle itselleen aivan oudon varjon. Hartley Lathom oli aina käynyt puettuna hyvin huolellisesti; kenkään Greyminsterissä ei koskaan ollut nähnyt häntä tällaisessa asussa kuin nyt. Hänellä oli päällään Fenwickin yksinkertaiset vaatteet ja vaatimaton huopahattu — muut murhaamansa miehen tavarat oli hänellä mukanaan pienessä laukussa.

Toiselta puolen katua kuuluva ääni sai hänet vavahtamaan ja hermostuneena väistymään varjoon.

"Kas, sehän on Fenwick. Mehän tapaamme tänään jo kolmannen kerran, luulemina!"

Se oli poliisikonstaapeli, joka nähtävästi oli Fenwickin tuttava. Hartley mutisi "hyvää iltaa" ja kiiruhti eteenpäin, peläten, että konstaapeli tulisi hänen luokseen, kuluttaakseen aikaansa rupattelemalla.

Viimein saapui hän kaupungin ulkopuolelle, ja hän ohjasi kulkunsa Mintern Junctionia kohti, joka on Greyminsteristä noin kymmenen penikulman päässä oleva pieni kaupunki. Sieltä päätti hän lähteä ensimäisellä junalla Lontooseen. Tiellä tulisi hän joelle, joka oli kylliksi syvä kätkemään hänen mukanaan olevan vaarallisen laukun. Ja siinähän se jo olikin. Hän nojasi korkean sillan käsipuuhun ja tähysteli joka puolelle. Ketään ei näkynyt, eikä hiiskaustakaan kuulunut Varovaisesti otti hän esiin laukun, johon hän oli sitonut muutamia painavia kiviä, ja päästi sen putoamaan jokeen. Veden läiske pelotti häntä ja hän katseli hermostuneena ympärilleen, vaan mitään epäiltävää ei näkynyt. Parin minuutin ajan tuijotti hän alas veteen. Virta oli vahva. Hän tuumi, kuinka kepeästi se veisikään mukanaan miehen, joka sinne heittäytyisi. Se ajatus miellytti häntä hetkisen, vaan pian hän tunsi inhoittavaa puistatusta. Hartley Lathom oli kuollut — mutta kuitenkin oli elämä hänelle rakas.

Hän oli tavattoman väsynyt vihdoinkin saavuttuaan tuohon pieneen kaupunkiin. Oli vielä pimeä ja kaduilla liikkui vain joku harva olento. Hän meni erääseen kahvilaan ja oli iloinen siitä, että hän vihdoinkin sai levätä. Kello oli jo seitsemän — varmaankin oli löytö jo tehty. Lathom värisi ja puri hampaitaan.

Hän tuli koetelleeksi Fenwickin takin taskuja ja löysi sieltä kirjeen. Hän vilkaisi siihen, vaan pisti sen kauhuissaan takaisin taskuun. Hän oli siinä nähnyt sanat: "Sinun oma Marionisi."

Siis rakasti joku nainen Fenwickiä! Tämä uusi ajatus pisti kipeästi hänen sydäntään. Joku nainen siis odotti häntä, ja hän ei palaisi koskaan. Tämä koski häneen niin, että hän lähti horjuen ulos.

Kello yhdentoista aikaan saapui hän Lontooseen. Elämä virtasi häntä vastaan — uusi, tuntematon elämä, ilman entisiä tuttuja teitä ja polkuja. Kaikki vanhat ovet olivat hänelle ainiaaksi suletut. Mitkähän uudet ovet hänelle avautuisivat?

Hän teki muutamia ostoksia: hankki itselleen uuden takin, hatun, salkun ja joitakin muita tarpeellisia esineitä, sekä asettui sitten asumaan erääseen rauhalliseen hotelliin, missä ilmoitti nimekseen David Muir. Hän meni heti huoneeseensa, vaan unta hän ei saanut, ennenkuin oli huumannut itsensä pullollisella konjakkia.

Kello kuusi hän heräsi, vaan väsyneenä ja kärsien päänsärkyä. Hän lähti mitään nauttimatta ulos valaistuille kaduille.

Sanomalehtipojat juoksivat edestakaisin, ja hän muisti, että uutinen hänestä oli jo ehtinyt iltalehtiin. Kiireesti osti hän itselleen erään lehden ja silmäili sen palstoja. Siinähän se oli:

"_Surullinen itsemurha. Tunnettu asianajaja on itse päättänyt päivänsä._

"Eilen kello seitsemän löydettiin Greyminsterissä tunnettu ja etevä asianajaja Hartley Lathom makaamassa huoneensa lattialla pää kuulan lävistämänä. Kaikki seikat viittaavat itsemurhaan. Mr Hartley Lathom oli yksi kaupungin kunnioitetuimpia ja pidetyimpiä asukkaita, joka oli antelias ja otti osaa kaikkiin paikkakunnan harrastuksiin. Senvuoksi onkin hänen kuolemansa synnyttänyt suurta surua laajoissa piireissä. Liiallinen rasittuminen ja hermostuneisuus lienevät syynä epätoivoiseen tekoon."

Mies, joka kuusi tuntia oli ollut David Muirina, hengähti pitkän helpotuksen huokauksen.

Ja vielä muutamia päiviä myöhemmin istuessaan hotellissa koskemattoman aamiaisensa ääressä viivähti hänen katseensa eräässä kohdassa sanomalehteä. Siinä oli kuvaus valeasianajajan hautauksesta Greyminsterissä, missä kumminkin puolet sen asukkaista oli kokoontunut haudalle osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitustaan. Nuo muutamat rivit kertoivat hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Vaarallinen paikka oli väistetty.

Viimeiseen saakka oli hän pelännyt paljastusta. Nyt oli ruumis muuttunut maan tomuksi. Mitään epäilyksiä ei ollut syntynyt vainajan suhteen, siitä oli todistuksena se, että vainaja oli haudattu Hartley Lathomina.

Hänestä tuntui turvallisemmalta nyt. Toinen uutinen samassa lehdessä, joka oli kertonut erään Fenwick-nimisen, Lontoossa asuvan kirjurin kadonneen jäljettömiin Greyminsteristä muutamia päiviä sitten, ei herättänyt hänessä suurta levottomuutta tällä hetkellä. Uutinen kertoi edelleen, että poliisi tutkii asiaa, mutta koskaan eivät he tulisi etsimään kadonnutta Hartley Lathomia haudasta!

Huoahtaen helpotuksesta pani hän pois lehden ja veti kahvikupin luokseen. Mutta hänen oli mahdotonta syödä, ruoka tuntui tukahuttavan hänet.

Äkkiä oli hän huomaavinaan, että ainoa huoneessa oleva vieras, paitsi häntä, salaa vilkuili häneen sanomalehtensä takaa. Hän vapisi kauhusta, työnsi pöydän tieltään ja nousi horjuen. Silloin joutuivat hänen kasvonsa viereisellä seinällä olevan peilin tasalle. Oliko hän todellakin tuonnäköinen? Hän kauhistui omia kasvojaan, jotka tuijottivat häntä vastaan lasista — ne olivat kalman kalpeat, laihtuneet; silmät verestivät ja huulet vapisivat. Useita päiviä vanha parransänki peitti hänen poskensa ja leukansa; hän ei ollut edes koettanutkaan ajaa partaansa tänään, häntä värisytti partaveitsen pelkkä näkeminenkin.

Peilikuva pelotti häntä, mutta tyynnytti samalla kertaa. Oli kylläkin syytä jokaisen vieraan tuijottaa häneen, hänen oli turhaa sen takia tulla levottomaksi. Hän istui uudelleen ja koetti ryypätä kahviaan.

Hartley Lathom oli kuollut ja haudattu, eikä hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen oli alettava tehdä tulevaisuussuunnitelmia. Nyt kun hän oli päässyt varmuuteen, täytyi hänen nousta ja ryhtyä työhön, alkaa kaikki taas alusta.

Hän ei ollut niitä miehiä, jotka kylmäverisesti ryhtyvät murhaan. Jury havaitsisi hänet syylliseksi, tuomari langettaisi hänelle kuolemantuomion, mutta hän ei ollut tehnyt tahallista, harkittua murhaa, vakuutteli hän itselleen yhä. Hänet oli vallannut salamannopea, mieletön kiihko, samallainen kuin mrs Jardinen rahojenhimo — kiusaus, johon kuka tahansa mies olisi saattanut langeta. Hänen täytyi oppia ottamaan asia siltä kannalta.

Hänen katseensa sattui taas uutiseen Fenwickista. Löydettyään kirjeen, jonka alla seisoi "Oma Marionisi", oli hän lakkaamatta ajatellut tyttöä, joka rakasti kirjurivainajaa. Hän ei ollut lukenut kirjettä — ehkä ei ollut uskaltanut. Nyt otti hän sen esille, ja silmätessään rivejä tuli hän kuolonkalpeaksi. Siinä oli kirje, jossa nainen aukaisi koko sydämensä. Kumminkin yhden ihmisen silmissä oli Fenwick kaikkine vikoineen ollut sankari. Kuinka ihmeellistä! Kirjeen sanojen takaa häämötti elämän murhenäytelmä.

"Bob, omani", oli eräässä paikassa, "ihmetellen, olisiko joku muu mies maailmassa tehnyt minun vuokseni sen, kuin sinä, halunnut onnistaa minut häpeässäni? Kun minä vaan ajattelen, kuinka oma sisareni kohteli minua senvuoksi — ja sitten sinun hyvyytesi minua kohtaan? Se oli niin ihmeellistä, enemmänkin kuin ihmeellistä, että sinä tahdoit tietää minusta kaikesta huolimatta, kun minun oma lihani ja verenikin hylkäsi minut. En voi koskaan sanoa sinulle, armas, miten paljon se merkitsi minulle. Ei löydy sanoja ilmaisemaan sitä kaikkea, mitä tunnen. Mutta minä kiitän Jumalaa joka ilta siitä, että hän on antanut sinut minulle — sinun rakkautesi ja hyvyytesi, jotka vapauttivat minut epätoivosta — kaikesta siitä, — jota ajatellessanikin vapisen — siitä helvetistä, joka odotti minun kaltaisiani. Ja sinä annoit minulle jotakin elämisen arvoista. Sinä annoit minulle toivon — onnen. Oi armaani, armaani, koskaan en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä tunnen. Minä ainoastaan toivon saavani yhdyselämässämme näyttää sen kaiken, kaiken. Toivoisin, että Isä Brampton vihkisi meidät —."

Lathom pudotti kirjeen polvelleen. Hän ei voinut lukea enempää. Tuskan vavistus kuvastui kuihtuneilla, ryppyisillä kasvoilla. Tämä kirje laajensi murhenäytelmää suunnattomasti — murhenäytelmää, jonka luoja hän oli. Uusi hirmu kohosi häntä vastaan kirjeestä, missä se oli piillyt paulana hänelle. Hän istui ja tuijotti eteensä mitään näkemättä.

Mitä merkillistä oli näissä murtuneissa rakkauden ja kiitollisuuden sanoissa, jotka tulivat suoraan tytön sydämestä? Fenwick, jota kohtaan hän aina oli tuntenut ylimielistä, välinpitämätöntä halveksumista, mitä omanvoitonpyytämätöntä ja rakkautta uhkuvaa oli tämä mies voinut tehdä naiselle, joka senvuoksi kohotti hänet sankariksi?

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista."

Ja Fenwick oli kuollut — se mies, joka oli antanut tytölle jotain elämisen arvoista — oli kuollut hänen kätensä kautta. Tämä rakastava nainen saisi odottaa miestä, joka ei koskaan palaa, joka äskettäin oli kadonnut elämästä jälkeä jättämättä. Ja se oli hänen työtään!

Ajatus oli kuin miekka, joka yhdellä iskulla löi halki itsekärsinnän ja itseoikeudentunteen verhon, jolla tarkoituksella hän oli suojannut itsensä. Hän katsoi uudella, harvinaisella, tukahuttavalla ymmärtämyksellä sieluunsa jonkunlaisen mykän hämmästyksen valtaamana. Hän oli rosvo, joka oli riistänyt ihmishengen; hän oli iskenyt kahteen naiseen parantamattoman haavan. Hyvä Jumala! Kuinka oli kaikki tämä tapahtunut?

Huone oli nyt tyhjä, kun hän nousi ylös ja horjui kadulle, mutta hän tuskin sitä huomasi. Hän ei enää ollenkaan ajatellut uteliaita katseita — hänen oman alastoman, rikollisen sielunsa paje täytti koko hänen olemuksensa. Miten mieletöntä ajatellakaan, että hän voisi alkaa alusta sellaisen menneisyyden taakka hartioillaan. Hän meni lähimpään kapakkaan ja tilasi konjakkia. Hänen täytyi upottaa sellaiset ajatukset, taittaa jollakin tavoin pelottavien omantunnontuskien kärki. Hän joi lasinsa sekottamatta.

Tuntui paremmalta toisen lasin perästä. Ihmeellistä kyllä, tuntuivat aivot selvemmiltä ja hermot rauhallisemmilta. Hän oli melkein elänyt väkijuomista Lontoosen tulonsa jälkeen, niin säännöllinen kuin hän muutoin olikin aina ollut. Hän ei voinut sanoa, miten hän oli viettänyt viime päivät. Ajatustensa ajamana oli hän levottomana harhaillut, tuontuostakin poikennut johonkin kapakkaan, juonut hillittömästi ja sitten taas ilman lepoa harhannut pitkin tuntemattomia katuja, sokeana ja kuurona koko ympäristölle, kokonaan hirmuisen sisällisen taistelunsa vallassa.

Äkillinen jyrinä herätti hänen uinuvat aistinsa. Mitä se oli? Astuessaan käytävältä kadulle huomasi hän himmeästi, puolitiedottomasti voimakkaan valon ja ankaran jyrinän, johon sekaantui kirkunaa, lähenevän häntä. Mutta hän tajusi sen kuin unessa. Lyhtyjä ja huutoja ja kalkattavia kelloja — voimakas ote kauluksesta viskasi hänet pois tieltä melkein nelistävien hevosten jalkoihin höyryruiskun kiitäessä ohi! Ja Lathom seisoi vavisten käytävällä värisevin hermoin.

"Oletko juovuksissa, mies — mennä suoraan pyörien alle, hullu?" huusi kiivaasti mies, joka oli hänet pelastanut.

Lathom tuijotti häneen tylsästi hetken ja kääntyi sitten poispäin kiittämättä.

Kuka hän oli? Kuka hän oli? Hetkisen seisoi hän hiljaa ja koetti turhaan poistaa hämäryyttä ymmärryksensä yltä. Hän ei voinut muistaa nimeään — kuka hän oli?

Ihmisjoukko vyöryi höyryruiskun perässä. Lathomia tyrkittiin sinne tänne ja virta vei hänet mukanaan. Hän juoksi muiden mukana, tietämättä minne. Ja sitten vihdoin muisto ja tietoisuus palasivat, ja hän juoksi välttääkseen kauhua, joka taas tarrasi häneen kyntensä. Hän oli kuulevinaan Fenwickin, Fenwick-vainajan askeleet takanaan, aivan kintereillään, ja hän tunsi villin halun kirkaista ääneen. Mutta melkein tajuton ääni hänen sisässään kuiskasi, että jos hän noudattaisi tätä halua, menettäisi hän viimeisenkin rahtusen järkeään. Yli-inhimillisin ponnistuksin puri hän hampaansa lujasti yhteen ja ponnisti koko tahdonvoimansa pysyäkseen ääneti valtavan, valkoisen, hänen ympärilleen kiertyvän hirmun vallassa, ja hän juoksi, juoksi yhtämittaa päästäkseen pakoon seuraajaansa, jonka askeleet hän kuuli.

Seuraavalle kadulle oli höyryruisku seisahtunut. Eräästä puotin ovesta tulvi savua, ja ikkunan läpi leiskuivat liekit.

Poliisi työnsi takaisin väkeä, ja väkijoukon sorinasta erottautuivat paljaspäisen, repaleisen naisen huudot Nainen huitoi kuin villikissa käsiä, jotka estivät häntä syöksymästä palavaan taloon.

Kansa osotteli ja katseli ylös yli matalan myymälän, joka jo oli yhtenä loimuavana tulimerenä, erääseen palavan talon yhteyteen rakennetun, paljon korkeamman rakennuksen ikkunaan. Ikkunassa häämötti pieni, valkea olento.

"Antakaa minun mennä lapseni luo!" kirkui nainen mielettömänä. "Eikö nyt ole teidän joukossanne yhtään miestä, joka tahtoisi lapseni pelastusta, koska pidätte kiinni minusta?"

Ja hän kiroili heitä, puri ja huitoi ympärilleen.

Ainoastaan mielipuoli olisi uskaltanut mennä palavaan puotiin, jonka kautta vei ainoa tie takana olevaan taloon. "Se on valokuvausatelieri, ja tuli on päässyt öljyihin", sanoi joku joukosta. Eikä talon takapuolella ollut uloskäytävää, sillä sinne oli seinä seinään kiinni rakennettu uusi suuri talo mahtavine palomuureineen.

"Elkää pelätkö, rouvaseni!" kirkui karkea, säälivä ääni. "Ne pistävät tikapuut pystyyn. Palosotamiehet saavat pian alas lapsukaisen."

Mutta puoti lasikattoineen, joka suli kuumuudesta, teki palotikapuitten nostamisen sangen vaikeaksi, vaikkapa ne olisivat olleet tarpeeksi pitkätkin, mikä oli epäilyksen alaista. Eikä nainen ehkä sanoja kuullut; hän huusi yhä epätoivoissaan:

"Eikö täällä ole yhtään miestä, joka uskaltaa mennä?"

Lathomia miltei nauratti. Hänellä oli vaan hämärä aavistus siitä, miksi nainen huusi, mikä oli hänen sanojensa varsinainen sisällys. Hänen hämmentyneet aivonsa käsittivät vain yhden seikan.

Yksikään mies koko joukosta ei uskaltanut mennä sisään ovesta vaaran tähden. Minkä vaaran? Hän uskalsi — jos hän vaan sen kautta pääsisi erilleen siitä, joka kulki hänen perässään. Ja ehkäpä "se" ei uskaltaisi seurata häntä sisälle, ehkä "se" pelkäisi, samoin kuin tuo joukkokin. Joku sattui nykäsemään häntä. Kauhun huuto tunkeutui Lathomin huulilta — hän luuli koskettaneen itseään sen nimettömän, jota hän pakeni. Mielettömänä ryntäsi hän ovelle.

Hän oli puolittain järjetön mies, hullun voimilla ja neuvokkuudella varustettu, tunkeutuessaan äkkiä poliisiketjun lävitse ja syöksyessään liekkeihin.

Kansanjoukko kadulla päästi riemu- ja hurraahuudon.

"Pääseekö hän läpi? Ehtiikö hän? Saako hän tytön käsiinsä?" Kysymyksiä sateli suusta suuhun. Tuntui siltä, että miehen välttämättä täytyi työntyä takaisin savu- ja tulipatsaitten edessä, jotka kätkivät hänet heidän katseiltaan — tai menehtyä niihin.

Palosotilaat työskentelivät rohkeasti, mutta pitkälle ulkoneva puoti vaikeutti pääsyä takana olevalle seinälle. Joukosta kuului huuto; palotikapuut olivat liian lyhyet. Sillä aikaa olivat toiset palosotilaat hakeneet mahdollisuutta auttaa taloa molemmilta sivuilta, joista toinen kumminkin oli liian matala ja toinen liian kaukana. Mutta toivo virkosi joukossa jälleen, kun palosotilaan kypäri ilmestyi matalan rakennuksen katolle ja kohta sen jälkeen toinen.

Mies, joka kerran oli ollut Hartley Lathom, tunnettu asianajaja Greyminsterissä, oli kumminkin syöksynyt liekkeihin ajattelematta vaaraa. Kenties juuri tämä pelottomuus auttoikin häntä pääsemään läpi, puolitukehtuneena ja läähättävänä, mutta vahingoittumattomana. Myymälän päässä, missä lattia oli sementtiä, oli vielä paikka, jota tuli ei ollut saavuttanut, ja siinä voi hän hengähtää. Hänen vaatteensa olivat kärventyneet ja suuri, verinen palohaava oli toisessa poskessa; sen oli hän saanut palavasta hirrestä. Lathom ei tuntenut haavan tuottamaa kipua.

Hän seisoi tuijottaen ja läähättäen, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut tajuihinsa, niinkuin uneksija, joka on herännyt unestaan kammottavaan todellisuuteen. Hartley Lathom katseli ympärilleen pelästynein, mutta tajuavin katsein. Vaara näytti silmänräpäyksessä hävittäneen hänen aivoistaan myrkylliset pilvet ja viinahöyryt, joihin hän monena päivänä oli upottanut tietoisuutensa. Hänen herpaantuneet aistimuksensa heräsivät taas eloon, kun hän näki kuoleman hiipivän ylitseen sadoin punaisin, nuoleskelevin kielin.

Ja niin johtui äkkiä kaukaisena muistona hänen mieleensä kuva lapsesta jossain korkealla ikkunassa, ja nyyhkivästä, kirkuvasta naisesta kadulla.

"Ei, ei! En minä uskalla! Se on mahdotonta!" kuiskasi hän itselleen, ikäänkuin keskustellen jonkun toisen kanssa.

Porras oli liekkien vallassa. Kenties löytyi päättäväiselle miehelle yksi mahdollisuus: raivata tiensä näitä portaita ylös, mutta ainoastaan se yksi mahdollisuus oli olemassa. Kellekään ei ollut mahdollista lapsi sylissä tulla alas takaisin. Hän olisi joutunut ihan kuin ansaan.

"Ei, ei", kuiskasi hän taas ja syöksyi takaisin.

Mutta vielä Hartley Lathomin lausuessa näitä sanoja omalle aremmalle itselleen levisi harvinaisen hurmaava tunne hänen sieluunsa, ja hän tiesi, että hän tulee pelastamaan lapsen. Muutaman sekunnin perästä kiiti ajatus takasin entisiin Greyminsterin aikoihin, jolloin tie oli hänelle niin tasainen. Aina oli hän valinnut helpoimman tien; mutta nyt oli hänelle suotu mahdollisuus löytää oma itsensä — todellinen mies sen Hartley Lathomin persoonasta, joka oli ‘ rakastanut mukavuutta, yltäkylläisyyttä ja ihmisten ylistystä, ja joka aina oli löytänyt anteeksipyytämistä ja sääliä itsensä edessä.

Hän oli nauraa ääneensä uudessa onnessaan. Ensimäisen kerran tuon päivän jälkeen Greyminsterin raatihuoneella oli surun ja synnin taakka pudonnut pois, unohduksiin joutunut. Ylös palavia portaita, läpi sokaisevan savun ja tulimeren, riensi hän, uhitellen alhaisempaa, arempaa minäänsä. Kasvot ja kädet pahoin palaneina, vaatteet tulessa, onnistui hän kumminkin pääsemään liekkien läpi, jotka kuin raivoisat aallot huuhtelivat portaita. Itkevän lapsen surkean äänen johtamana löysi hän huoneen, missä pieni kahdeksan- tai yhdeksänvuotias tyttönen seisoi akkunan ääressä tuijottaen häneen, liian pelästyneenä voidakseen mitään ymmärtää. Mutta kun hän otti lakanan vuoteelta, kääri sen tytön ympärille ja nosti hänet käsivarsilleen, kietoutui lapsi lujasti häneen ja sanoi lapsenäänellään, että häntä pelotti ja että hän tahtoi mennä äidin luo.

Hän löi ikkunan auki ja katsoi ulos. Alhaalla oli palava myymälä, jonka yli eivät yhdetkään tikkaat ylettyneet; ja portaita, joita hän oli syöksynyt ylös, ei hän toivonut voivansa päästä alas lapsi sylissään. Eikö sitten ollut muuta uloskäytävää?

Eikä hän kumminkaan tuntenut yhtään katumusta. Hän tiesi mitä oli tehnyt, ja iloitsi tehneensä sen. Elämä oli rakas, mutta hän ei yhtäkaikki pelännyt kuolemaa, jos heidän täytyi kuolla.

Äkkiä päästi hän voimakkaan riemuhuudon. Katolta kuului ääntä! Kirveenisku — ja Hartley Lathom ymmärsi kaikki. Palosotilaat olivat onnistuneet pääsemään katolle viereisestä rakennuksesta, ja hän kuuli nyt ensimäisen iskun kirveestä, joka oli avaava heille tien elämään.

Iskut yhä tihenivät, sälöjä alkoi putoilla katolle, ja pian ilmestyi aukko, johon partainen, kypärän verhoama pää pistihe. Lathom veti esille sängyn ja kurotti sen päältä lapsen palosotilaalle katolle. Hetkistä myöhemmin oli hän itse kiivennyt ylös.

Sitten, kun hän jo oli ylhäällä ja pelastus oli varma, pettivät yht'äkkiä hänen jalkansa, ja hän olisi pudonnut, ellei palosotilas olisi kerinnyt tarttua häntä käsivarteen.

"Sieluni kautta, luulinpa teitä hulluksi, kun syöksyitte tuohon palavaan helvettiin", lausui palosotilas ja katsoi haavottunutta kasvoihin, "mutta te olette, Jumala nähköön, kerrassaan mies!"

Kun he alkoivat kavuta alas toiselle katolle, tunsi Lathom kaiken voimansa ja jännityksensä katoavan, mutta hän katsoi koko ajan aivankuin kademielin lasta — sitä elämää, jonka hän oli pelastanut riistämänsä elämän korvaukseksi.

Kadulla riisti äiti itkien ja nauraen lapsen hänen sylistään ja unhotti kokonaan hänet, unhotti edes kiittääkään häntä.

Mutta Lathom ei halunnutkaan kiitosta. Hän tahtoi vain päästä pois meluavasta, riemuitsevasta joukosta, joka tunkeili hänen ympärillään, ja jonka sankariksi hän äkkiä oli tullut. Hän koetti turhaan päästä joukon läpi, kun uusi höyryruisku käännähti kulmaan ja käänsi hetkeksi huomion hänestä, jolloin hänen onnistui hiipiä tiehensä. Hän, joka ei koskaan ollut tiennyt mitään parempaa kuin yleisön ihailu ja ylistys, ei nyt edes ajatellutkaan, miten ihmeellistä oli, että hän nyt koetti välttää sitä, kun hän olisi saanut halunsa täyttymään rajattomammin kuin milloinkaan ennen. Ja väkijoukko unohti pian sankarinsa uusien jännittävien tapahtumien vuoksi.

Lathom tunsi itsensä kaikeksi muuksi kuin sankariksi kulkiessaan pois, iloissaan, että oli välttänyt väkijoukon suosionosotukset. Hän käsitti, että se, mikä oli näyttänyt verrattomalta rohkeudelta hänen syöksyessään palavaan taloon, oli vaan pelosta puoleksi mielettömän miehen teko. Ja väkijoukko oli hurrannut! Heikko hymy levisi hänen huulilleen. Mutta kumminkin kiitti hän Jumalaa, ettei hän, tultuaan tuntoihinsa, ollut paennut, vaan valinnut vaikeamman tien. Ehkäpä hänellä nyt olisi rohkeutta alkaa alusta — sillä hän oli saanut uutta, tässä tulikasteessa syntynyttä rohkeutta.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja raukeaksi, ja kun hän älysi kapakan kadun kulmassa, pistäytyi hän sinne sisälle saadakseen lepoa. Kaksi miestä seisoi tiskin vieressä jutellen ryysyisen, maalatun kaunottaren kanssa, jonka kaikuva, terävä nauru vihloi Lathomin korvia hänen astuessaan sisään. Hän pyysi lasin sodavettä — ilman väkijuomia. Hän älysi liiankin hyvin, minne väkijuomat olivat vieneet hänet näinä viime päivinä. Hänen ottaessaan kourallisen hopearahoja maksaakseen, lopettivat miehet tiskin vieressä juttunsa ja tarkastelivat häntä. Hän näytti sangen omituiselta palaneine vaatteineen ja likaisine käsineen, pitkä punainen palohaava poskessaan.

Nähtävästi luulivat he hänen olevan juovuksissa, ja kun hän äkkiä sai ankaran huimauskohtauksen ja kaatui penkille, puhkesivat he raikkaaseen nauruun, johon nainen ei sentään ottanut osaa. Tämä meni Lathomin luo, kumartui ja kuiskasi karkean ystävällisesti:

"Kuulkaa, on parasta, että suoriudutte täältä niin pian kuin mahdollista. Tämä ei ole oikea paikka teille — jolla on rahaa. Miltä nyt tuntuu?"

Lathom nyökäytti päätään, liikutettuna naisen odottamattomasta ystävällisyydestä.

"Kiitos, voin taas hyvin. Minä lähden nyt"

Hän nousi Ja meni laahustavin askelin kadulle. Oli pimeä, ja hän oli ihmeissään, kuinka löytäisi hän jollekin suuremmalle kadulle, jonka tuntisi. Hän kääntyi kysyäkseen muutamilta miehiltä takanaan, ja katulyhdyn valossa tunsi hän äskeiset miehet kapakasta. Eräs näistä sanoi hänelle:

"Luulenpa että olette pudonnut penkiltänne? Autammeko teitä kotiin?"

Hän pisti tuttavallisesti kätensä Lathomin kainaloon, katsahti nopeasti katua puoleen ja toiseen ja kuiskasi:

"Kiiruhda, alaspäin."

Katu oli tyhjä — heillä ei olisi voinut olla parempaa onnea. Seuraavana hetkenä taisteli Lathom epätoivoisesti rosvojen kanssa, joita alituiseen vaaniskelee suurten kaupunkien vilinässä. Äkkiä näki hän kamppailun tuoksinassa naisen ryntäävän esiin ja huutavan apua — hän oli se maalattu nainen, joka oli puhutellut häntä kapakassa. Kauhukseen huomasi hän naisen heittäytyvän hänen eteensä ja saavan päähänsä hirveän iskun, joka oli tarkotettu hänelle. Samassa tuntui hänen päänsä lyijynraskaalta, hänen silmissään salamoi — sitten tuntui pimeys nielevän hänet ja tajunta katosi.