Kylvö ja sen hedelmät.

"Mrs Lathom, sir!"

Jardine kääntyi kuullessaan ilmotuksen; hän istui kirjoituspöytänsä ääressä puolivalmis kirje edessään. Hetkisen hän tuijotti hämmästyneenä kynnyksellä seisovaa olentoa, vaan nousi pian ja astui ojennetuin käsin häntä kohti.

"Margot! Tämä on minulle odottamaton ilo!"

Margot ei vastannut heti. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri tuota tuttua huonetta, joka näytti tervehtivän häntä kuin vanhaa ystävää.

Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset, ja hän vavahti hiljaa Jardinen koskettaissa hänen kättään.

"Tiedän olevani tungettelija", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. "Ja sinäkin varmaan pidät minua sinä, kunhan kuulet asiani."

"Tällaista iloista yllätystä en voi kutsua tungetteluksi", vastasi Jardine kevyesti. Hän huomasi, miten kärsimys oli luonut varjon Margotin kauniisiin silmiin, sekä aavisti, kuinka paljon hänen oli täytynyt tinkiä ylpeydestään saapuakseen hänen luokseen tuon kohtauksen jälkeen raatihuoneen rappusilla. "Sinulla on varmaan kylmä, Margot! Tule tänne takkavalkean luo!"

Jardine asetti hänelle tuolin.

"Minä — minä en tahdo istua", sanoi hän, ponnistaen voimiaan. "Olen saapunut luoksesi pyytämään sinulta jotain — jotain, mitä minulla ei olisi oikeutta pyytää."

Samassa hän vaikeni.

Jardine näki, miten hänen ylpeät suupielensä vavahtelivat, ja miten hänen silmänsä kävivät entistä himmeimmiksi.

"Vanha ystävyytemme oikeuttaa sinut pyytämään mitä vain haluat", virkkoi hän hiljaa.

"Voi, vaikene, vaikene!" huudahti Margot muuttuneella äänellä. "Minä kärsin sinun hyvyydestäsi — kärsin siitä, että sinua loukkasin. Minä en vielä silloin tiennyt — että minulla on syytä hävetä sinua — hävetä!"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus hetken aikaa, kunnes hän jaksoi jatkaa.

"Tulen mieheni lähettämänä", alkoi hän sammaltaen.

"Lathomin!"

"Niin. Anna minun sanoa asiani ja mennä! Hän tietää huomenna häviävänsä — ja minä tiedän, että se on aivan oikein hänelle." Margot ei katsonut häneen, ja hänen äänensä oli tuskin kuuluva. "Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi pyytämään, että sinä — keskeyttäisit oikeudenkäynnin. Hän pyytää sinun armahtamaan häntä — joka — ei ansaitse armoa."

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja silloin, ennenkuin Jardine ehti mitään vastata, huudahti Margot tuskallisesti:

"Mitähän sinä ajatteletkaan minusta? En, minä en pyydä sinulta mitään — en pyydä mitään! Se olisi liian alhaista! Minä en pyydä mitään!"

Hän kääntyi ja astui askeleen ovea kohti, vaan Jardine kiirehti hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Margot, sinä et saa mennä!" huudahti hän. "Minä itsekin kadun, että ollenkaan nostin tuon onnettoman oikeudenkäynnin."

Hän meni pöydän luo ja otti kirjeen, jota hän äsken oli kirjoittanut. Se oli hyvin lyhyt ja osoitettu Jardinen asianajajalle.

"Margot, lue tämä!"

Tämä otti kirjeen, luki sen ja katsahti häneen hämmästyneenä. Hänen kosteissa silmissään välähti ihmeellinen, värähtelevä tuli; hänen huulensa vavahtelivat.

"Sinähän — sinähän aioit tehdä sen ennenkuin minä olin pyytänytkään!" huudahti hän.

Kirje sisälsi asianajajalle määräyksen ehdottaa Lathomille, että juttu jätettäisiin silleen.

"Miksi olet tämän tehnyt? Sinähän voittaisit."

Dick Jardine naurahti. "Ikäänkuin ei olisi tärkeämpiä asioita voitettavana. Tietysti olisin jatkanut — jos Lathom olisi yksin. Vaan hän ei ole yksin. Hän on sinun miehesi." Jardine vaikeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi: "Nähdessäni sinut tänään oikeussalissa, tunsin minä, etten voi enää tätä juttua jatkaa — minä en voi, koska oikeudenkäynti on sitä miestä vastaan, jota sinä rakastat."

Margot katseli häntä suurin silmin, ja äkkiä peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun.

"Älä itke, Margot! — Sinä et saa itkeä!"

Jardine kosketteli hiljaa hänen käsiään, jotka olivat kyynelten kostuttamat.

"Sehän on niin yksinkertainen, niin kovin yksinkertainen asia, kun muistamme, miten hyviä ystäviä me olemme aina olleet — ja miten minä kerran toivoin — minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, vaan ei se enää tee mitään, ja minä soisin, että sinä sen tietäisit — minä toivoin, että me olisimme tulleet toisillemme enemmän kuin ystäviksi — että me olisimme lähentyneet toisiamme enemmän kuin tavallisina ystävinä. Väliin kuvittelin itselleni — niin, minä tiedän, että minä petin itseäni. Aioin sen sanoa sinulle — kolme vuotta sitten ennenkuin matkustin — vaan sain juuri silloin tietää, että sinä olit antanut sydämesi toiselle. Ja niin minä lähdin."

Hän vaikeni. Margot ei voinut hänen puhuessaan nostaa päätään. Kurkussa tahtoi jokin tukehuttaa hänet.

Tuo vanha tuska ja korvaamaton menettäminen, joka kolme vuotta sitten oli pakottanut hänet jättämään Englannin, heräsi sillä silmänräpäyksellä jälleen täyteen eloon. Mutta hän jaksoi voittaa sen ja jatkoi edelleen:

"Ymmärräthän siis, Margot, etten voi jatkaa oikeudenkäyntiä, kun se koskettaa niin läheltä sinua. Mene ja sano se Lathomille. Minä olen varma siitä, että se on ollut hänen puoleltaan vain erehdys. Miehelle, jolla on niin paljon tekemistä kuin hänelläkin, voi helposti sattua sellaista. Niin, unohtakaamme kaikki tyyni. Älköön tämä juttu millään tavoin häiritkö sinun onneasi sen miehen rinnalla, jota sinä rakastat. Kaikkihan me olemme erehtyväisiä — Ja jokainenhan tietää, että Lathom on kunnon mies."

"Dick, Dick, — vaikene — älä sano niin!" huudahti Margot tulisesti. "Minä en palaa milloinkaan hänen luokseen. Minä en palaa hänen luokseen!"

"Margot! Mitä sinä tarkotat?"

"Voi, sinä et tiedä...! Hän joka on sinulta varastanut, on tunnustanut saaneensa minut vaimokseen petoksella — se petos oli yhtä inhottava kuin tämäkin — ja kuitenkin saattoi hän lähettää minut sinulta pyytämään armoa!"

Hän vapisi mielenliikutuksesta.

"Saiko hän sinut vaimokseen petoksella?" kysyi Jardine, ja aavistus asian oikeasta laidasta alkoi hiljaa hiipiä hänen aivoihinsa.

"Valhe saattoi sinut matkustamaan pois Greyminsteristä kolme vuotta sitten. Hän ei ollut vielä edes pyytänyt minua vaimokseen. Hän valhetteli sinulle!"

"Hän siis valhetteli!" Dick Jardinen kasvoille ilmestyi voimakas suuttumuksen ilme. "Margot, sinä siis olit vielä vapaa sinä iltana kolme vuotta sitten? Sanoitko, että sinä olit vapaa?" Hänen katseensa oli läpitunkeva.

"Minä olin vapaa." Margot lausui sen melkein kuiskaten. "Hän ei edes ollut kysynyt minulta — enkä minä koskaan ollut ajatellutkaan ruveta hänen vaimokseen."

"Suuri Jumala! Ja hän kun sanoi minulle, — uskoen sen salaisuutena — että hän jo oli kihloissa sinun kanssasi, vaan ettei kihlausta vielä vähään aikaan julaistaisi. Margot, ellei hän olisi sitä minulle kuiskannut, olisin minä sinä iltana sanonut sinulle, että minä rakastin sinua. Mitä sinä olisit siihen vastannut?"

Margot ei vastannut.

"Margot, minulla on oikeus saada se tietää. Sano, oliko minulla mitään toivoa?"

"Luulen että sinulla oli", virkkoi Margot viimein, ja hän lausui sen niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin ollenkaan häiritsivät huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta. "Voi, Dick, etkö sinä ymmärrä?"

"Sinä rakastit minua — mutta hänen valheensa ja petoksensa erotti meidät ainiaaksi! Sinä rakastit minua Margot! Sinä rakastat minua vieläkin!" Jardinen ääni värisi surusta Ja tuskasta, ja hän laski molemmat kätensä Margotin olkapäille ja katsoi häntä syvään silmiin.

"Sinun silmäsi sanovat sen minulle!" virkkoi hän. "Jos sinä sen kiellät, niin minä en usko sinua. Sinä rakastat minua vieläkin. Sinä et saa palata hänen luokseen — sinä olet minun, Margot, minä otan vain takaisin sen, minkä hän minulta varasti! Sinä rakastat minua."

Margot katsoi maahan. Niin, se oli totta, hän rakasti häntä; miksi hän epäilisi? Häntä kutsui uudestaan herännyt rakkaus. Tie oli avoinna. Mies, joka häntä rakasti, odotti häntä; hän kyllä suojaisi häntä. Miksi hän siis epäilisi? Silmänräpäyksen ajan nojasi Margot häneen, ikäänkuin tuulen koskettama kukka. Houkutus tuli juuri hänen ollessaan heikoimmillaan — hän oli vähällä taipua.

Mutta äkkiä hän veti kätensä pois.

"Ei, ei!" kuiskasi hän, taistellen nyyhkytystä vastaan. "Se ei voi tapahtua, Dick, se ei voi tapahtua! Toisella vääryydellä älköön toista korvattako. Meidän välillämme on este!"

Hän käänsi pois katseensa; ehkä hän tunsi oman heikkoutensa. Tämä mieshän voisi jakaa hänelle kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota hän kaipasi. Hän pelkäsi, nyt omaa itseänsä.

Silmänräpäyksen ajan tuumi Jardine, miten hänen olisi meneteltävä. Hän arveli, että jos hän käyttäisi tahdonvoimaansa ja sanoisi "tule", niin Margot noudattaisi hänen pyyntöään. Jardine huomasi, ettei hänen voittamisekseen tarvittu paljon — silmäys tai rukoileva sana olisi kylliksi. Mutta hänhän oli mies, ja hän rakasti häntä — siksi hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen heikkouttaan.

"Anna minulle anteeksi, Margot!" sanoi hän äkisti. "Minä en ollut äsken oma itseni. Sinä olet oikeassa ja minä väärässä. On olemassa este, ja minä rakastan sinua liian paljon saattaakseni murtaa sen. Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme."

"Minä palaan takaisin", virkkoi Margot hiljaa. "Vaan minä palaan miehen luo, joka ei enää koskaan ole minun puolisoni." Hän katsoi Jardineen surullisesti. "Minun täytyy nyt lähteä — ennenkuin ehdin muuttaa päätöstäni. Siihen ei tarvittaisi paljon."

Hän kulki Jardinen rinnalla hiljaisia katuja pitkin. Tarttuessaan sitten hänen käteensä sanoakseen jäähyväiset, lausui tämä: "Minusta tuntuu hyvältä se, mitä nyt tiedän, vaikkakin, sadun prinssin tavoin, en koskaan saa valtakuntaani omakseni."

Samassa Jardine kääntyi ja jätti hänet.

Margot tiesi, mitä hän tarkotti. Ja se lemmen valtakunta, jonka he olisivat voineet jakaa keskenään, se oli ryöstetty heiltä petoksella. — Nyt oli hän jälleen palaamassa vanhaan elämäänsä, josta kuitenkin oli tullut toisenlainen, ja jota koskaan enää ei voisi muuttaa entisen kaltaiseksi.

Margotin avatessa oven työhuoneeseen hypähti Lathom pelästyneenä. Hän ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hänen poissaollessaan oli pelko saanut hänet kokonaan valtaansa. Hän pani parhaillaan tavaroita kokoon matkalaukkuun, sillä hän oli kadottanut kaiken toivonsa Margotin käynnin onnistumisesta. Siinä tapauksessa hän tahtoi mieluummin paeta, paeta — ja jättää hänet yksinään kantamaan häpeän.

Kun Lathom näki hänet, nousi hän kiivaasti ja huusi: "No? Tapasitko Jardinen?"

Margot nyökkäsi. Samassa silmänräpäyksessä heräsi hänessä tavaton inho tuota miestä kohtaan.

"Miksi sinä et sano mitään?" virkkoi Lathom suunnattoman kärsimättömänä. "Merkitseekö se, että — hän kieltäytyi?"

Margot ei tuntenut myötätuntoa. Miehensä sydämen alhaisuus teki hänet kovaksi — miehensä, joka oli päättänyt paeta, ellei hän onnistuisi.

Ja hän vastasi:

"Jardine kieltäytyy."

Lathomin kasvot kävivät tuhkan harmaiksi. Hänhän oli toivonut niin varmasti. Mutta Jardine siis olikin kieltäytynyt. Hänen epätoivonsa muuttui ankaraksi vihaksi.

"Sinulla siis ei ollut niin suurta valtaa hänen ylitseen kuin olit luullut!"

Margotin kasvojen ilmeet muuttuivat koviksi. Hän oli jo ehtinyt katua valhettaan, vaan tämä miehensä lause paadutti hänet uudelleen.

"Unohdat, että se olit sinä, joka pyysit minun menemään Jardinen luokse."

"Sinä siis todellakin olet epäonnistunut?" toisti Lathom. "Etkä sinä voinut häntä taivuttaa?"

"Johan sanoin, että minä epäonnistuin."

"Se siis ratkaisee asian", virkkoi Hartley tylysti. "Minä matkustan yöjunalla Lontooseen." Hän silmäsi hermostuneesti kelloaan. "Minulla ei ole enää pitkää aikaa. Margot, lähetä palvelijat nukkumaan. Kukaan ei saa tietää minun matkustavan. Huomenna heti kun pankki avataan saat nostaa minulle rahasumman — minä annan sinulle osotteen, jonne voit sen minulle lähettää."

Hän jatkoi kuumeentapaisesti matkalaukkunsa täyttämistä. Margotille hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikessa vain itse, itse, itse!

Senvuoksi heittikin Margot lähtiessään huoneesta häneen halveksivan katseen.

Tultuaan omaan huoneeseensa istui hän kauan, kauan ja ajatteli. —

Äkillinen päähänpisto oli saattanut hänet valhettelemaan, ja se valhe eroitti hänet nyt miehestään ainiaaksi, ajoi Hartleyn pakosalle. Hänen omatuntonsa soimasi häntä.

Se ei ollut kohtaloonsa tyytymistä, kuten Dick oli sanonut Dick oli tehnyt hänen tähtensä uhrauksen, ja hän teki sen nyt tyhjäksi valheella — kurjalla valheella. Dick kutsuisi sitä varmaan kurjaksi valheeksi. Se ei ollut kohtaloonsa tyytymistä!

Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin mennä ja ilmoittaa miehelleen asian oikea laita. Menisikö hän? Olisihan kauheata ruveta edelleen elämään tuon miehen kanssa, joka oli varas, ja joka oli petoksella saanut hänet omakseen! Vaan hän oli itsekin valhetellut. Oh, se oli alhaista! Hän ei koskaan lakkaisi halveksumasta itseään. Äkkiä hän nousi. Hän tahtoi "tyytyä kohtaloonsa".

Astuessaan lattian poikki luuli hän kuulleensa laukauksen, ja samassa ajoi automobiili ohi. Ehkä se olikin vain harhakuulo ja johtui automobiilin tärinästä. Saavuttuaan miehensä ovelle havaitsi hän, että se oli lukittu. Margot tunsi vaistomaista pelkoa — vaan eihän se voinut olla laukaus, tuumi hän itsekseen. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, kun hän siinä samassa kuuli Lathomin äänen.

"Kuka siellä?"

"Minä, Margot. Minulla on sinulle jotain sanottavaa." Viipyi pari silmänräpäystä ennenkuin hän päästi hänet sisään. "No?" kysyi hänen miehensä ja hengitti huohottain, ikäänkuin hän juuri olisi juossut.

"Minä en puhunut sinulle totta", sanoi Margot suoraan. "Minua pahoittaa tekoni. Mr Jardine on käskenyt asianajajansa keskeyttämään oikeudenkäynnin."

"Margot, onko se totta?"

"Totta, Hartley!" Hän melkein huusi sen. Hän tuijotti punaiseen mattoon. Siinä oli tumma täplä, joka vielä oli kostea.

"Sinun valheesi oli hävytön. Ja tiedätkö, mitä se on matkaansaattanut?" huusi hän. "Katso, katso! Kas tässä sinun valheesi seuraus!"

Hartley Lathom näytti melkein mielipuolelta vetäessään syrjään huoneen nurkassa olevan varjostimen.

Margot astui askeleen taaksepäin, valkeana kuin kuolema ja kauhun valtaamana.

Fenwick! Siinä makasi Fenwick, tuo eron saanut kirjanpitäjä, jonka todistus olisi aiheuttanut Lathomille tuomion.

Tuo kuollut mies oli hänen valheensa uhri! Hän oli valhetellut vain äkillisestä mielijohteesta, vaan se oli matkaansaattanut kuoleman.

"Hän, roisto, saapui minua kiusoittamaan — hän oli tukkihumalassa. Sinun valheesi oli tehnyt minut hulluksi. Minä en tiennyt mitään, ennenkuin —"

Hän oli melkein tukehtua. Tekonsa alkoi kauhistuttaa häntä. Äsken kehoitti hän häntä katsomaan, mitä hän oli tehnyt, vaan nyt hän huusi:

"Ei, ei — älä katso häneen, Margot! Hänhän on — hän on hirveän näköinen."

Margotin silmissä ilmenevä tavaton kauhu sai Lathomin aivan suunniltaan. Kuitenkin jaksoi hän itseään jonkun verran hillitä, ja hän saavutti vähitellen merkillisen, luonnottoman rauhan. Hänellä oli rikoksensa silmiensä edessä, ja nyt tarvitsi hän vieressään seisovan naisen apua.

"Margot!" huudahti hän. "Koeta tyyntyä! Jos vaan tahdot, voit sinä auttaa minua. Minä tarvitsen apua."

"Mitä sinä aiot tehdä?" kuiskasi tämä.

"Eihän minulla ole muuta neuvoa kuin ampua kuula ohimooni", vastasi Hartley raa'asti. "Minun täytyy tappaa itseni —." Hänen äänensä särkyi. Hän kääntyi ja tyhjensi yhdellä siemauksella lasillisen viiniä, joka oli ollut hänen pöydällään jo aikaisesta iltapäivästä asti.

Margotin sydämeen hiipi ajatus, ettei tämä kaikki ollutkaan totta. Sen täytyi olla unta, ilkeätä, kauheata unta. Ja verhon takana ei todellisuudessa varmaan ollutkaan miehen ruumista. — — Lathom meni puutarhaan johtavan suuren ikkunan luo, josta hän oli päästänyt Fenwickin sisään, ja sulki sen. Hän oli aukaissut hänelle hyvin vastenmielisesti, sillä hän pelkäsi tämän juopuneena ollen aikaansaavan melua ja häiriötä. — Hartley seisoi nyt hetkisen vaiti ja tuijotti ulos kuun valaisemaan puutarhaan.

Hänellä oli yksi ainoa mahdollisuus selviytyä tästä onnettomasta asemasta, johon hänet olivat johtaneet hänen omat kärsimyksensä ja vaimonsa lausuma valhe. Hän oli jo kauan hautonut sitä ajatusta — vaan se pöyristytti häntä.

Fenwick oli sekä kokonsa että muotonsa puolesta hyvin Lathomin näköinen. Tuo samannäköisyys olikin jo heti aluksi aiheuttanut Lathomin tuntemaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Fenwick oli matkinut hänen käyntiään, hänen tapaansa kammata tukkansa, ja Lathom kun aina ylpeili hyvästä maustaan!

Jos vaihtaisi paikkaa tuon olion kanssa verhon takana? Päättäväisesti hylkäsi hän sen ajatuksen. Vaan muu pelastushan ei olisi mahdollinen. Jos vaan Margot suostuisi auttamaan häntä, olisi asia selvä.

Ja Margotin täytyi auttaa häntä. Hänhän oli siveellisesti vastuussa tästä kauheasta teosta; sehän oli seuraus hänen valheestaan.

Itsemurha! Fenwickin ruumis löydettäisiin seuraavana aamuna Lathomin vaatteisiin puettuna. Ja selitys olisi uskottavampi kuin itsemurha? Tapahtuihan niin monasti, että viattomasti kärsivät tekivät itsemurhan. Miks'ei siis hänkin? Kaikki seikat viiltäisivät jälkeenpäin siihen, että teko oli tehty mielenhäiriössä. Ja laukaus oli runnellut Fenwickin kasvot niin, ettei todellisuuden ilmi tulemisesta olisi pelkoakaan.

Niin, se oli ainoa keino.

Hän punoi nopeasti suunnitelman. Hänellä oli mielessään lauseet valmiina Jälkeen jätettävää kirjettä varten — lauseita, jotka todistaisivat tavatonta sielun jännitystä, liiallista mielen rasitusta ja ankaraa surua.

Hän puhui nyt Margotille röyhkeän avomielisesti.

"On vain yksi keino pelastumiseen, ja minun tulee sitä käyttää. Vaan sinusta riippuu, jos minä onnistun. Sinä olet saattanut minut tähän tilaan — ja jos minä pääsen pakoon, niin lupaatko vaieta kaikesta tästä, mitä on tapahtunut?"

Margot silmäsi häneen pelästynein katsein. Hän oli valhetellut Lathomille tämän ollessa epätoivon vallassa, ja sen valheen vaikutuksesta oli tämä tehnyt teon, jota ei koskaan tekemättömäksi saisi. Lathomilla oli oikeus tehdä hänelle vaatimuksia.

"Minä en petä sinua."

Hartley lähestyi häntä.

"Ei sanaakaan isällesi eikä Jardinelle. Ei sanaakaan, ymmärrätkö?"

Margot katsoi häneen pelotta.

"Olenhan antanut sanani."

Lathom olisi voinut nauraa hänelle vasten naamaa. Mitä merkitsivät nyt hänen sanansa hänelle. Hänhän oli katkerimmalla hetkellä valhetellut Hartleylle — uskoisiko tämä häntä koskaan enää. Mutta silloin muisti hän, että Margot oli häntä rakastanut — joskin se rakkaus nyt oli sammunut. Lathom häpesi itseään.

Margotia vavistutti, kun Hartley kertoi hänelle suunnitelmansa, vaan hän kyllä käsitti, että se oli ainoa pelastuskeino.

"Etkö sinä aio mitään tunnustaa, Hartley?" kysyi Margot.

"Tunnustaa!" huusi tämä. "Oletko sinä hullu? Onhan Jardine luvannut antaa minun nimeni säilyä puhtaana. Pysyköön hän sanassaan."

Hartleyn ohimot pullistuivat hänen ajatellessaan Jardinea. Tämä oli rakastanut hänen vaimoaan, ja nyt, lähtiessään itse yksin avaraan maailmaan, jäisi hänen vaimonsa ja Jardine tänne.

Margotia alkoi kaduttaa ja hän huudahti:

"Voi, Hartley, jää tänne ja alistu kohtaloosi! Minä luulen, että se on parasta. Sinun suunnitelmasihan on mahdoton. Miten sinä pääset alkuun ilman rahaa —?"

"Minulla on kyllä tarpeeksi rahaa", vastasi Hartley. "Ja jos olen elossa, saat sinä kuukauden perästä osotteeni, jonne voit lähettää lisää. Niin, kohtalo vapauttaa sinut minusta. Jos et kuule minusta mitään viikkoon, kuukauteen — silloin ymmärrät, mitä se merkitsee. Ja minä luulen, ettet sinä sitä sure!" lisäsi hän katkerasti.

Silmänräpäyksen ajan tunsi Margot myötätuntoa, vaan ainoastaan silmänräpäyksen; hänen kasvoillaan ei näkynyt värettäkään.

"Nyt on parasta, Margot, että menet huoneeseesi", sanoi Lathom äkkiä. "Jätä minut. Onko nyt sitten kaikki lopussa, Margot?"

Tämä teki käsillään epätoivoisen liikkeen.

"Jumala auttakoon meitä, Hartley!"

Hartleyn huulilta pääsi soinnuton huudahdus, ja hän lähestyi vaimoaan, tarttuakseen hänen käsiinsä, vaan tämä väistyi. Hän huomasi olevansa yksin. Hän tuijotti oveen. Margot oli kadonnut.

Koko talossa oli hiljaista, hiljaista kuin haudassa. Margot tunsi nyt ensi kerran tämän sananparren todellisen merkityksen.

Hänessä taistelivat pelko ja inho. Hänen miehensä oli kurja raukka, joka oli voittanut hänet valheella. Mutta kuitenkin oli hän puoliso hänelle, joka nyt lähti maailmalle Kainin merkki otsallaan. Ja hän päästi nyt hänet menemään sanomatta sanaakaan hyvästiksi — vaikka oli mahdollista, ettei hän koskaan enää häntä tapaisi.

He eivät voisi enää koskaan yhtyä — ei koskaan. Ja kuitenkin katui hän katkerasti, ettei hän ollut antanut Hartleyn tarttua hänen käsiinsä. Hän aukaisi oven ja kuunteli. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän meni alas rappusille ja aukaisi kirjastohuoneeseen johtavan oven. Lathom oli siellä. Nähdessään hänet päästi Margot kiljahduksen. Oliko tuo mies Hartley — mies, päässään pehmeä huopahattu, joka oli painettu silmille, ja valkoinen huivi kaulassaan.

"Margot!" huudahti Hartley. Mutta samassa hän nähtävästi huomasi hänen suuren kauhunsa.

"Kaikki on valmista", jatkoi hän kuitenkin hiljaa. "Hartley Lathom on kuollut. Ja sinä et tiedä siitä mitään, sinä erosit hänestä jo illalla, ja hän oli väsynyt. Siinä kaikki, mitä sinä tiedät, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän."

Margot kääntyi poispäin; hän ei saattanut katsella miestään sellaisena. Valtavasta myötätunnostaan huolimatta katui hän nyt kuitenkin, että oli ollenkaan lähtenyt alas.

"Minun täytyy nyt lähteä", lausui Lathom matalalla äänellä. "Jätä minut Margot! Margot, eikö sinulla ole minulle yhtään sanaa sanottavana, eikö yhtään silmäystä minulle?"

Hänen äänensä värisi hellää rukousta. Lathom rakasti häntä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut rakkautensa voimaa niin suureksi kuin nyt.

"Margot!" Hän otti askelen häntä kohti ojennetuin käsin ja palavin silmin. "Margot, minä olen aina sinua rakastanut —"

Margot oli seisonut kasvot käännettyinä toisaalle, vaan Hartleyn lausuessa nämä viimeiset sanat katsoi hän jälleen häneen, ja hänen silmiinsä ilmestyi sellainen kauhun ja inhon ilme, että hänen miehensä vavahti säikähdyksestä.

Hartley antoikin kätensä vaipua. Hänellä ei siis enää ollut mitään toivoa. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katsoi häneen. Mutta Margot pysyi liikkumattomana ja kivettynein katsein.