Mrs Lathomin mies.

Hartley Lathom oli kalpea ja näytti väsyneeltä, mikä seikka ei ollut ollenkaan ihmeellistä, sillä hän oli viettänyt viisi pitkää tuntia Greyminsterin oikeuden istuntosalissa. Vaan kun hän vaimoineen tuli sieltä ulos ja seisahtui silmänräpäykseksi korkeille rappusille, vastasi hän tavallisella avomielisellä hymyilyllään niiden monien ystävien tervehdykseen, jotka olivat kerääntyneet kadulle puristamaan hänen kättään. Lathom oli asianajaja ja sitäpaitsi oli hänellä niskoillaan kokonainen taakka kunnallisia tehtäviä ja luottamustoimia. Hänen kasvonpiirteensä tekivät luotettavan vaikutuksen, ja hänen kuntoaan olivat myös omiaan täydentämään kaikki hänen tekonsa.

Mrs Lathom seisoi hetkisen rappusilla yksinään. Hän oli kahdenkymmenenkahden vuotias, vaan näytti sitäkin nuoremmalta, niin että hänet olisi mieluummin luullut Lathomin tyttäreksi. Hänkin oli kalpea, vaan äkkiä hänen silmänsä välähtivät tummasti, ja hieno puna peitti hänen poskensa. Muuan nuori, laiha mies astui ylös rappusia ja nosti hänelle hattuaan. Hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja harmaat, kohtasivat mrs Lathomin pitkän katseen. Tämä tuijotti häntä suoraan kasvoihin, osottamatta värettäkään siitä, että hän olisi tuon vieraan tuntenut.

Mies punastui ja sivuutti hänet rauhallisesti. Hän oli Rickard Jardine, mies, joka oli nostanut oikeudenkäynnin Hartley Lathomia vastaan, saadakseen häneltä erään rahasumman, jonka tämä oli viekotellut Jardinen äiti-vainajalta hänen vielä eläissään. Lathom oli kokonaan hoitanut hänen asioitaan, sillä Jardine oli viime vuodet oleskellut ulkomailla, eikä ollut ehtinyt kotiin edes ennen äitinsä kuolemaa.

Margot Lathom tunsi pyörrytystä. Hänestä tuntui nyt paljon pahemmalta kuin hän oli luullutkaan solvaista Jardinea sillä tavoin ihmisten edessä, jotka tiesivät heidän ennen olleen ystäviä.

Ystäviäkö? Eikö hän heidän erotessaan noin kolmisen vuotta sitten ollut sisimmässä sydämessään tuntenut, että he olivat toisilleen muutakin kuin ystäviä? Vaan hän oli pitänyt sydänsopukkansa oven suljettuna kokonaisen kolmen vuoden ajan. Oliko mahdollista, että tuon miehen näkeminen, joka oli jättänyt hänet sanomatta sanaakaan selitykseksi — miehen, joka oli hänen miehensä vihollinen — oliko mahdollista, että pelkkä näkeminen heitti sydämen oven täydelleen auki? Hän oli kiitollinen, kun Hartley Lathom saapui ja auttoi hänet vaunuihin, ja he ajoivat kotiin.

Lyhyellä kotimatkalla oli Lathom aivan vaiti, mutta vaikka hän hymyilikin jokaiselle tutulle vastaantulijalle, tuntui hänen vaimostaan kuitenkin siltä, että miehen itsensähillitseminen oli alkanut heikontua, ja että levottomuuden aavistus oli lyönyt leiman hänen silmiinsä. Silloin hänen omakin sydämensä pelosta kylmentyi, ja sitä tunnettaan hän ei tahtonut jaksaa salata. Ei siksi, että hän olisi epäillyt miehensä viattomuutta, vaan hän muisti, miten Oikeus kerta toisensa perästä oli jakanut syyllisille tuomioita ja syyttömille vapautta.

Mutta tavatessaan Lathomin päivällispöydässä katosi hänen tuskansa. Hänen miehensä kasvoilta oli poistunut varjo, ja hän oli jälleen entisen kaltainen, iloinen ja vilkas. Hänessä oli suuri määrä terävää, vaan ei ilkeätä leikillisyyttä, ja kuunnellessaan hänen puheitaan tunsi Margot sydämensä jälleen keventyneeksi.

Hän katseli kirkkain silmin pöydän toisella puolen istuvaa miestään. Margot tunsi itsensä ylpeäksi hänestä, joka oli niin voimakas ja rauhallinen ja tiesi, ettei hänessä voitu mitään salaista pahuutta paljastaa. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä miestään kuin nyt, tuumi Margot itsekseen. Varmastikin oli tuo hänen sisimmän sydämensä salainen ovi jälleen sulkeutunut — sulkeutunut ainiaaksi.

Vaan päivällisen jälkeen meni Hartley työhuoneeseensa, ja kevennyksestä huoahtain heittäytyi väsyneenä takan luona olevalle nojatuolille. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet rauhallista iloisuutta. Levottomuus oli pyyhkinyt sen pois, niinkuin kuolema pyyhkii kyynelet.

Kuinka monta kertaa ajaessaan kotiin vaimonsa kanssa, kuinka monta kertaa noiden melkein kiusallisten ruokailujen aikana hänen punnitessaan niitä viattomia kysymyksiä, jotka yhdellä kertaa olivat musertaneet hänen lujan itseluottamuksensa, olikaan hänestä tuntunut, että hän oli mennyttä miestä, että Jardinella oli häntä vastaan todisteita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan? Yhtämittaa toistivat hänen väsyneet aivonsa sanoja:

"Lähetittekö mrs Jardine-vainajalle välittäjän sopimuksen Honduras-osakkeiden myynnistä?"

"Lähetin."

"Mitenkä sitten selitätte, että mrs Jardine on merkinnyt muistikirjaansa useat kerrat sitä teiltä turhaan pyytäneensä."

Niin, kuinka hän voi sen selittää? Se oli ensimäinen heikko kohta. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että sellainen juuri oli tavattoman epäkäytännöllisen naisen tapaista muistikirjanpitoa.

"En voi sitä selittää — sillä minä lähetin sen hänelle", oli hän rauhallisesti vastannut. "Muistan hänen sitä minulta kerran kysyneen. Se oli tapahtunut hyvin sivumennen — vielä samana päivänä minä sen lähetin. Hän ehkä hukkasi sen ja luuli, ettei hän ollut sitä ollenkaan saanutkaan. Hän oli jo silloin hyvin heikko, ja kaikki hänen ystävänsä tietävät, että hänen muistinsa oli huono."

"Oletteko valmis valallanne vakuuttamaan, ettette repinyt sopimusta rikki ja heittänyt sitä paperikoriin?"

"Siihen olen valmis."

"Teillä oli palveluksessanne kirjuri, nimeltä Fenwick, jonka erotitte?"

"Niin tein. Huomasin hänet epäluotettavaksi."

"Millä tavoin hän oli epäluotettava?"

Lathom muisti vastauksensa sanasta sanaan. Fenwickin nimen mainitseminen oli horjuttanut hänen itseluottamustaan.

"Minä en käsitä, mitä sillä seikalla on tekemistä tämän asian kanssa; hän oli juoppo ja sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet."

"Te kai tarkotatte, että hän nuuski kaikkia papereita?"

"Aivan niin."

"Ehkä hän oli sellainen, että hän taisi koota yhteen rikki revityn paperin palaset, esim. jonkun kirjeen, jonka te olitte heittänyt paperikoriin?"

Se oli jokseenkin viaton kysymys, vaan Hartley Lathomille se oli kuin seinälle ilmestynyt tulikirjoitus. Hän ei jälkeenpäin käsittänyt, miten hän oli voinut säilyttää mielenmalttinsa, sillä sinä hetkenä oli tuntunut ikäänkuin olisi maa vajonnut hänen jalkainsa alla.

Hän oli repinyt rikki sopimuksen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt, eikä aikonutkaan lähettää mrs Jardinelle, ja heittänyt sen paperikoriin. Mikä houkkio hän olikaan ollut! Mennä nyt ja tehdä sellainen tyhmyys! Ikäänkuin hän olisi sen omilla silmillään nähnyt, tiesi hän nyt, että Fenwick oli kerännyt paperinpalaset ja myynyt ne sitten yleiselle syyttäjälle. Se oli ainoa todistus häntä vastaan senjälkeen, kun välittäjän tilikirjat olivat tulipalossa turmeltuneet. Hänet tuhosikin siis Fenwick eikä Jardine. Ja huomenna —.

Hän liikahti hermostuneesti, sillä ovi aukaistiin, ja hänen vaimonsa astui sisään.

"Hartley! Sinähän et työskentelekään, ja minä kun niin pelkäsin häiritä sinua. Vaan minä en viihtynyt yksinäni — minussa herää aina silloin kaikenlaisia tyhmiä aatoksia. Ikäänkuin sinulla olisi maailmassa mitään pelättävää!"

Margot polvistui nojatuolin viereen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Näyttää niinkuin sinäkin olisit huolestunut. Voi, sehän on aivan turhaa!"

Hän painoi viileän poskensa hänen kuumaa poskeaan vasten, ja hetken aikaa istui hänen miehensä vaiti. Senjälkeen irtautui Hartley hänestä kärsimättömästi ja huudahti:

"Rakas Margotini, kuka tietää, mitä erinomainen englantilainen jury voi tehdä?"

"Mutta —" virkkoi tämä, "sinähän olet viaton, Hartley, ja mahdotontahan on —"

"Tietysti minä olen viaton", vastasi Hartley hermostuneesti. "Täydellisesti viaton siveellisesti, mutta —." Kuunteleva nainen veti henkeään tulisesti.

"Siveellisesti viaton!" huudahti hän ja tuijotti häneen katseella, jossa ilmeni hiipivää levottomuutta. "Hartley! Minä en tätä ymmärrä!"

Lathom ei ensin vastannut mitään. Kun hän sitten huomasi Margotin kangistuneet, kysyvät kasvot, koetti hän naurahtaa suruttomasti — vaan se epäonnistui.

"Älä tuijota minuun noin, Margot!"

Hän puhui vaikeasti ja kieli oli tarttua kitalakeen. Koko iltapäivän hän oli koettanut keksiä sanoja tätä väistymätöntä hetkeä varten, joka nyt oli tullut. Miten hän voisi sanoa totuuden — alastoman, kauhean totuuden?

"Niin, Margot —"

Tämän katse saattoi hänet hämmennyksiin, hän vaikeni ja käänsi pois kasvonsa. "Minä voin sen nyt sinulle tunnustaa — luulen siinä esiintyneen jotain — jotain sekaannusta — naiset eivät sellaisia asioita käsitä. Vaan siveellisesti katsottuna olivat rahat minun —."

"Mutta — sinähän sanoit — että — sinä — et koskaan — koskenutkaan rahoihin."

Margot värisi kuin viluissaan ja sai töintuskin puhutuksi.

"Niinpä tietysti. Enhän — enhän voinut syyttää omaa itseäni. Sitä olisi ehkä ollut vaikeata tyydyttävästi selittää." Hän koetti puhua tyynesti.

Margotin naisellinen vaisto käsitti heti koko totuuden. Sekaannuksia! Ei! Se ei ollut sopiva nimitys.

"Sinä siis teit sen?"

Se oli enemmän syytös kuin kysymys. Hän tiesi vastauksen ennenkuin hän sen kuulikaan. Siis syyllinen, syyllinen! Hänen miehensä oli varas — valehtelija, syyllinen! —

Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui iankaikkisuudelta. Lopuksi alkoi Lathom puhua, koettaen säilyttää äänen sävyn rauhallisena.

"Tietystikin sinä kai ymmärrät, etten minä ole tehnyt mitään varsinaista vääryyttä, — että minä olen siveellisesti katsoen viaton! Nuo osakkeet osuivat lankeamaan juuri samana päivänä kuin minä ne möin. Minun kaukonäköisyyteni ansiota vain oli, että taisin myydä ne sopivana hetkenä — ja minä en silloin keksinyt mitään muuta keinoa saada rahaa", lausui hän melkein sammaltain. "Ja niin tulin minä jättäneeksi hänet siihen luonnolliseen käsitykseen, etten ollut voinut myydä osakkeita, koska niiden hinta jo oli alentunut."

Hänen tehdessään tämän täydellisen tunnustuksen ei Margot voinut muuta kuin katsoa häneen. Kaikki oli nyt hänelle päivän selvää. Ja hän — hän oli elänyt Hartleyn petoksen hedelmillä!

"Tavallani — oli minulla — oikeutta rahoihin. Minun kaukonäköisyyteni saattoi minut myymään osakkeet — minä tein vain sen, minkä jokainen minun sijassani olisi tehnyt — ja joka tapauksessa minä olen toimittanut hänelle rahaa sadoin kerroin työlläni, josta en koskaan ole ottanut maksua. Voi, Jumalani, sano nyt jotain!"

"Olen aivan huumaannuksissani", virkkoi Margot hiljaa. "Minä olin niin varma — aivan varma. Ja kun sinä vannoit lähettäneesi sopimuksen — oliko sekin — oliko sekin valhe?"

Hartley nyökkäsi, ja tuomarin kysymykset alkoivat taas soida hänen korvissaan.

"Luuletko sinä, että minä tunnustan hävittäneeni ne?" huudahti hän äkkiä tulisesti. "Mitä taivaan nimessä merkitsee, mitä minä sanoin tai en sanonut! Meitä liikuttaa vain se, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Tuo kirottu Fenwick on myynyt sen heille. Minä joudun häviöön — minä menetän kunniani. Ja sinä, Margot — sinä ja sinun isäsi —"

Margot kääntyi pois. Hän ei kärsinyt nähdä häntä. Se mies, jota hän oli kutsunut puolisokseen, tuntui nyt äkkiä hänelle aivan vieraalta. Hän ei varmaankaan ollut koskaan voinut häntä oikein rakastaa? Eihän rakkautta olisi voinut tappaa niinkuin nyt olivat kuolleet hänen tunteensa. Hänen sydämensä ei tuntenut yhtään surua eikä sääliä — se oli muuttunut jääksi. Hän vain ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli voinut sokeasti uskoa mieheen, jonka ainoana suruna oli, ettei rikos tulisi ilmi.

Lathom astui askeleen häntä kohti.

"Margot! Oletko sinä heti ensimäinen luopumaan minusta?" kysyi hän epätoivoisena. "Jumala tietää, että minä luotin sinun myötätuntoosi — ja apuusi."

"Mitenkä minä voisin auttaa sinua?" kysyi hän väsyneesti, "Tahdotko että minun tulee valehdella tai vannoa väärin?"

"Minä pyydän vain sinulta maailman yksinkertaisinta asiaa: mene tänä iltana Jardinen luo pyytämään häntä keskeyttämään oikeudenkäynnin."

Margot katsoi häneen hämmästyneenä. Oliko Hartley tullut hulluksi — olihan se aivan kuin mielipuolen keksimä ehdotus. Mennä Dick Jardinen luokse! Dick Jardinen luo, henkilön, jonka kanssa hän ei ollut vaihtanut yhtään sanaa kolmeen vuoteen, ja jota hän tänä samana päivänä niin uhkamielisesti oli loukannut ihmisten nähden raatihuoneen rappusilla.

"En, en", huusi hän, "se on mahdotonta. Täytyyhän sinun ymmärtää, että se on mahdotonta!"

"Mahdotontako? Se on ainoa mahdollinen keino paljastuksen estämiseksi. Sinun pyynnöstäsi Jardine kyllä keskeyttää oikeudenkäynnin — ja ensi viikolla me nauramme tämäniltaiselle pelollemme!"

Nauraa! Voisiko hän enää milloinkaan nauraa? Margot teki inhoa osoittavan liikkeen.

"Ja olisihan se ajattelematontakin", huudahti hän. "Vaikka Dick Jardine minua kuuntelisikin, en sittenkään tahdo mennä. Ja kuinka hän sitä tekisi — onhan jo liian myöhäistä luottaa hänen armeliaisuuteensa."

"Se ei ole myöhäistä! Hän ei kieltäytyisi sitä tekemästä — tiedäthän, että hän sinua rakastaa!"

Silmänräpäykseksi jäähmettyi Hartley siitä katseesta, joka tulisena suunnattiin häneen. "Kuinka sinä uskallat — oh, kuinka sinä uskallat?" kuiskasi Margot ja puristi käsiään hänen kasvojensa edessä. Tämä oli kai kuumehouretta — tämä ei voinut olla totta.

"Kuinka uskallan? Mutta sehän on totta!" virkkoi hänen miehensä kärsimättömänä. "Minä luulin sinun sen jo kauan sitten tietäneen. Hänhän rakasti sinua jo ennen ulkomaille lähtöään."

"Sinä olet väärässä, sinä olet väärässä!" virkkoi Margot tulisesti, toivoen hänen sanovan jotain vastaan. Se salainen sydänovi ei ollutkaan varmassa lukossa; Hartleyn sanat olivat sen jälleen avanneet, ja siellä asuva tuska alkoi hiljalleen herätä.

Mitä hän tarkotti? Rakastaisiko Dick Jardine häntä? Dick Jardine, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt hänet, sanomatta yhtään sanaa hyvästiksi — oli jättänyt hänen sydämensä yksinäiseksi ja sairaaksi, niin että ensimäinen pyydystäjä sen heti sai saaliikseen.

Ja se ensimäinen oli ollut Hartley Lathom. Margot oli mennyt naimisiin hänen kanssaan senvuoksi, että tämä oli voimakas ja hyvä, ja että hän, Margot, oli silloin suuressa turvan tarpeessa — sillä hän tiesi, että ainoastaan voimakkaan miehen rakkauden turvissa hän ehkä vähitellen voisi koota särjetyn ylpeytensä rippeet.

Lathomin ääni keskeytti hänen harhailevat ajatuksensa.

"Minä olen oikeassa. Dick Jardine rakasti sinua kolme vuotta sitten. Hän olisi kysynyt sinulta, olisitko tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta..."

"Mutta?" Margot kiintyi tulisesti tuohon yhteen ainoaan sanaan. "Mutta mitä?"

Lathom epäili sanoa.

"Sinä aioit sanoa jotain. Jos sinä kieltäydyt sitä sanomasta — silloin kieltäydyn myös minä menemästä hänen luokseen."

"Minä petin hänet", virkkoi Hartley naurahtaen hermostuneesti. — "Minä — minähän olin sinuun aivan hullaantunut — tiedäthän sen, Margot. Ja hän oli ainoa kilpailijani, jota pelkäsin. Sinä iltana Ashleyn luona hän näytti olevan varma sinusta — vaan minä osoitin hänelle, että hän oli erehtynyt."

"Erehtynyt?"

"Niin, minä sanoin hänelle, että sinä olit luvannut tulla minun vaimokseni, ja viisaana miehenä hän väistyi tieltä."

"Mutta sinähän valehtelit."

Nämä sanat lausuttiin hiljaa, vaan kuului ikäänkuin ne olisivat veitsen tavoin viiltäneet hiljaisuutta.

"Tuskin. Rakkausasioissa on kaikki luvallista", alkoi Hartley, mutta vaikeni heti, nähdessään Margotin silmien säihkyvän.

"Sinä valehtelit! Se oli valhe, joka ehkä muutti koko hänen elämänsä — ja minun. Ja kuitenkin sinä rohkenet pyytää minua menemään hänen luokseen rukoilemaan armoa!"

Silmänräpäyksen ajan tuijotti Hartley vaimoonsa, ja hänen vanha mustasukkaisuutensa heräsi uudelleen.

"Silloin sinä välitit hänestä. Ja kuitenkin sinä menit naimisiin minun kanssani", huudahti hän äkkiä. "Eikö niin, sinä välitit hänestä?"

Margot katsoi häneen leimuavin silmin, ja hänellä oli suuri halu musertaa hänet sanoilla: "Se on totta, minä rakastin häntä niin paljon, että olisin voinut avojaloin seurata häntä vaikka maailman loppuun, jos hän vain kerrankin olisi sanonut: tule!"

Mutta hän antoi vain hiljaisuuden puhua, ja Hartleyn mustasukkaisuus sammui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

"Margot", lausui hän, "vaikka se tuntuukin sinusta inhoittavalta, tapahtui se ainoastaan senvuoksi, että minä rakastin sinua tulisesti. Minkään muun perusteella en voi saada anteeksiantoa. Menetkö sinä hänen luokseen — tahdotko auttaa minua?"

"Minä menen", vastasi Margot väsyneesti. "Onhan tämä tapaus tukala. On siis parempi, että menen."

Hartleyn keventynyttä mieltä toisti hänen silmiensä säteily.

"Sinä olet kiltti tyttö", sanoi hän ja aikoi vetää hänet puoleensa, mutta puoleksi tukahtuneella äänellä huudahtaen työnsi Margot hänet inhoten luotaan.