Advertisement
Kaksi naista.
Kello löi yksitoista seuraavana kirkkaana, aurinkoisena aamupäivänä, kun David Muir huoneensa akkunasta näki hoikan, mustiinpuetun olennon tulevan sisään suojakodin portista. Enemmän kuin tunnin ajan oli hän tähyillyt sinnepäin, kuumeentapaisesti odotellen.
Raymond Johnsonin eilisiltainen tieto, että mrs Lathom oli ollut siellä häntä hakemassa, kummastutti Muiria tavattomasti.
Miten oli Margot saanut tietää hänen olevan suojakodin David Muir? Hän ei ollut kirjeessään lainkaan viitannut siihen. Vaan hänen oli täytynyt jollain tavoin saada se tietoonsa; miksi hän muutoin saapuisi häntä tapaamaan. Nyt juuri asteli Margot pihamaan yli tullakseen hänen luokseen. Nähdä siis hänet jälleen neljän kuukauden kuluttua. Muir näki hänen lähenemistään lähenevän, ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta. Siitä saakka kun hän Johnsonilta oli kuullut Margotin tulosta oli hän palavasti odottanut tätä hetkeä, vaan nyt kun se koitti, pelotti häntä. Hän muisti, miten hän ja Margot olivat eronneet.
Minkätähden saapui Margot nyt häntä tapaamaan? Ei suinkaan senvuoksi, että hän rakasti Hartleytä. Margot oli kyllä hänen vaimonsa, vaan minkään lemmen ajamana ei tämä voinut pyrkiä hänen luokseen.
Margot oli luonnollisesti surupuvussa, vaan Hartleyn silmissä oli hän valkoisiin puettu, ja hän seisoi hänen kanssaan kukilla koristetun alttarin edessä. Hän oli vieläkin kuulevinänsä sanat:... rakastaa ja kunniassa pitää... myötä- ja vastoinkäymisessä...
Se oli tapahtunut kolmisen vuotta sitten.
"Margot — Margot!" kuiskasi hän hiljaa.
Nyt oli tuo tyttömäinen olento ehtinyt jo hänen ovelleen, joka oli auki pihamaalle päin. Margot näytti tietävän, missä suojakodin sihteeri oli tavattavissa; Raymond Johnson oli sen nähtävästi ilmottanut hänelle. Margot pysähtyi ja hänen katseensa osui kirjoituspöydän ääressä istuvaan mieheen. Margot kävi kalman kalpeaksi.
Ensin ei David Muir voinut lausua sanaakaan. Liikutus esti häntä puhumasta. Hän näki Margotin katselevan häntä tutkivasti, ikäänkuin hänen kasvojensa muutos olisi kummastuttanut häntä — ikäänkuin hän olisi noiden kärsivien, tuskaantuneiden piirteiden alta etsinyt jotain vilausta hänestä, joka oli hänen miehensä.
Vallitsi hetken hiljaisuus.
"Etkö tahdo tulla sisään?" kysyi David Muir tuskin kuuluvasti.
Margot astui kynnyksen yli, katse vielä edelleenkin häneen kiinnitettynä.
"Hartley!" huudahti hän viimein. "Sinä _olet_ Hartley!"
Ja Margot tunsi, että vaikkakin hän oli pitänyt mahdollisena, että David Muir voisi olla Hartley Lathom, ei hän kuitenkaan ollut voinut sitä täydellisesti uskoa.
"Sinun on kai vaikeata uskoa tätä kaikkea", sanoi Muir ponnistetusti ja koetti hymyillä.
"Minä... minä olen niin iloinen... niin iloinen!" kuiskasi Margot.
Kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän seisoi poiskäännetyin kasvoin erääseen tuoliin nojaten ja koetti hallita itseään; hänen huulensa vapisivat niin, ettei hän voinut puhua.
Hartley Lathom oli siis tuo tuntematon David Muir, jonka sankarityötä ja työskentelyä kurjien ja kovaosaisten hyväksi hän oli ihaillut.
Tuon viimeisen kauhistuttavan yön jälkeen oli hän pitänyt Hartley Lathomia miehenä, joka ei voinut muuta kuin vaipua yhä syvemmälle ja syvemmälle. Vaan nyt hän häpesi. Miksi hän oli ollut niin valmis uskomaan vain pahaa ja unohtamaan sen, mikä Hartleyssä oli hyvää?
Hänen kolme päivää sitten lähettämänsä kirje oli suuresti liikuttanut Margotia. Häntä ei ollut liikuttanut ainoastaan se nöyryys ja itsekieltämys, jotka kirjeessä ilmenivät, vaan hän oli myöskin tullut huomaamaan, että hän ajatuksissaan oli tehnyt vääryyttä Hartleytä kohtaan. Ja nyt sai hän vain uusia omantunnonvaivoja. Siihen kamalaan tapaukseen, joka oli särkenyt heidän yhteiselämänsä, ei Margotikaan ollut syytön.
Vaitiolon aikana katseli David Muir niitä kalpeita, surullisia kasvoja, jotka hänestä olivat kauneimmat maailmassa.
"Miksi et kirjoittanut aikaisemmin?" huudahti Margot vihdoin ja kääntyi häneen päin. "Oliko oikein tehty pitää minua tietämättömyydessä?"
"Ei, oikein ei ollut pitää sinua siinä uskossa, että olisit vapaa virkkoi Muir hiljaa.
"En tarkota sitä!" lausui Margot kärsimättömästi. "Vaan miksi et ilmottanut minulle mitään uudesta elämästäsi ja nykyisestä työalastasi, vaan annoit minun luulla pahinta? Minulla olisi todellakin ollut oikeus tietää, ettet sinä tuona viimeisenä yönä Greyminsterissä ollut oikea Hartley. Jos sen olisin tiennyt, olisin keveämmin kantanut taakkaani."
"Sanoinhan kirjeessäni, Margot", virkkoi hän hiljaa, "että minä häpesin pyrkiä sinun luoksesi enää sen vääryyden jälkeen, mitä olin sinua kohtaan tehnyt. Minä tunsin menettäneeni pienen paikkani sinun sydämessäsi."
Margotia vapisutti. Hän muisti, miten hän tuona hirmuyönä oli väistänyt Hartleyn kosketusta, miten hän ei ollut voinut sanoa hänelle edes kunnollisia jäähyväisiä, — ja kuitenkin oli hän, Margot, Dick Jardinen luota palattuaan valhetellut hänelle! Kuinka hän niinollen olikaan voinut tuomita Hartleytä?
"Minä olen aina katunut sitä", kuiskasi Margot, "että minä annoin sinun lähteä lausumatta sinulle yhtään sanaa. Minä kadun sitä katkerasti."
"Jumala varjelkoon minua tuomitsemasta sinua", sanoi Muir nopeasti. "Enhän minä voinut mitään toivoakaan. Minun vilppini sinua kohtaan — ja kauhuni tuon toisen rikokseni johdosta — ne olivat omiansa muodostamaan välillemme sellaisen muurin, jonka yli sinun oli mahdotonta päästä. Sinä et saa moittia itseäsi, Margot. — Saatuani tietää, ettei minulla koskaan ollut sinun sydämessäsi ensi sijaa ja mitä inhoa sinä minua kohtaan tunsit — ja että minä olin tullut sinun onnesi tielle — silloin en enää voinut lähestyä sinua."
Muir katsoi miettiväisenä häneen.
Margot ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista myötätuntoa kuin nyt. Hän ei ollut rakastanut Lathomia niinkuin Jardinea; Hartleyn ja hänen välillä oli ollut olemassa vain jonkunlainen toveruussuhde. Hänen ystävyytensä ja kunnioituksensa miestään kohtaan olivat jaksaneet tyydyttää häntä siksi kuin miehen rikos oli herättänyt hänessä tulisen vihamielisyyden, joka kuoletti hänessä kaikki paremmat tunteet.
Vaan nyt oli viha kadonnut niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, ja siinä hehkussa, jonka hän jo luuli täysin sammuneen, oli vielä kipeniä, jotka sytyttivät myötätunnon; ja sitäpaitsi tunsi hän ylpeyttäkin sen johdosta, että hänen miehensä oli niin jalosti voittanut huonomman itsensä.
"Nyt minä ymmärrän!" kuiskasi hän tavotellen. "Vaan minä en käsittänyt vielä silloin, sillä minä olin katkera ja valmis uskomaan vain pahaa, että kaiken rikollisuuden ja vääryyden alla piili toinen Hartley, se todellinen Hartley, joka on osottanut olevansa mies. Oh, minä olen niin iloinen, niin ylpeä ja iloinen!"
"Kiitos noista sanoistasi, Margot!"
Hartley oli puhunut rauhallisesti, melkein iloisesti, sillä hän jaksoi ihmeteltävästi hillitä itseään. Nyt tarttui hän tulisesti Margotin molempiin käsiin. Hänellä oli niin paljon vanhoja rakkaita muistoja.
"Voi, rakkahin, rakkahin!" huudahti hän. "Miten ihanaa onkaan tietää, että sinä olet antanut minulle anteeksi. Kunpa omantunnonvaivat voisivatkin saattaa tehdyt tekemättömiksi. Kunpa voisinkin sovittaa kaikki rikokseni. Ja kunpa sinä rakastaisit minua!"
Hän päästi Margotin kädet. Margotin kasvot olivat poiskäännetyt.
"Sinä olet keventänyt minun taakkaani. Ainakin olet sinä poistanut katkeruuden. Ja sinun tulee jatkaa niinkuin olet alottanut, sinun täytyy urheasti työskennellä."
David Muir ajatteli, että tuskinpa hän enää saisi työtään jatkaa. Hän ajatteli Marionia, joka vakoili häntä, ja jolla jo ehkä oli selvillä kaikki. Vaan Margotille ei hän kuitenkaan tahtonut siitä kertoa.
”Sinun sanasi, sinun olentosi ja sinun äänesi ovat nyt jälleen antaneet minulle uutta rohkeutta", lausui David Muir. Ja kun sinä poistut, muistan minä aina tätä hetkeä se on oleva auringonsäde minun yksinäisellä tielläni." Hän vaikeni, vaan hetken kuluttua hän huudahti vihlovan tuskallisesti: "Jumalani, jumalani, miten minä olen yksin!"
Mutta siinä samassa pelästyi hän omaa heikkouttaan.
"Hartley."
Margotin äänessä oli innokas sointu, ja hänen silmänsä loistivat. Tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut jotain hänen korvaansa. Hartley koetti yksinäisenä etsiä sovitusta; vaan hän, hänen vaimonsa ei tehnyt mitään sovituksen saavuttamiseksi. Ja kuitenkin oli hänkin rikkonut. Vaikkakaan Margot ei häntä rakastanut — hän rakasti toista henkilöä — oli Hartley kuitenkin hänen miehensä.
"Hartley", virkkoi hän, "autanko minä sinua kestämään yksinäisyyttä?"
David Muir katsoi kummastuneena häneen.
"Margot! Mitä sinä tarkotat?" huudahti hän liikutettuna.
"Sinä mainitsit kirjeessäsi, että jos sinä tietäisit minun rakastavan sinua, niin ehkä me vielä voisimme yhtyä vastaisuudessa. Vaan niinkun nytkin on, on minun velvollisuuteni astua sinun rinnallesi tukemaan sinua ja koettaa yhdessä sinun kanssasi sovittaa menneisyyttä. Se ei tietysti voisi tapahtua Englannissa, vaan jossain kaukaisessa, vieraassa maassa, missä ei kukaan meitä tuntisi — siellä voisimme me jälleen alottaa yhteiselämän."
Margot puhui rauhallisesti ja rohkeasti, vaan samalla hän ajatteli erästä toista miestä, jonka kanssa hän oli toivonut saada jakaa elämänsä; hän ei puhunut sydämensä sisimmästä. Mutta velvollisuus on sydämen halua suurempi; ja hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa seurata miestään. Olihan hän kerran luvannut jakaa Hartleyn kanssa surut ja murheet niin myötä-kuin vastoinkäymisessä; kuinka hän siis voisi nyt, kun Hartley taisteli yksinäisyydessä, jättää hänet oman onnensa varaan; kuinka voisi hän rikkoa pyhän lupauksensa.
"Hartley, minä tahdon täyttää velvollisuuteni."
David Muirin silmät loistivat, ja hän teki liikkeen ikäänkuin lähetäkseen Margotia; vaan äkkiä painuivat hänen kohotetut käsivartensa.
"Ei", lausui David Muir, "se on ajattelematonta. Minä en ota vastaan sinun uhriasi."
Kuultuaan Margotin odottamattomat sanat ja ajateltuaan, miten paljon ne merkitsivät, voitti houkutus hänet silmänräpäykseksi. Se oli niin houkuttelevaa, niin houkuttelevaa! Siinä seisoi Margot hänen edessään nuorena, kukoistavan kauniina, se Margot, jota hän rakasti ja kaipasi.
"Ei." David Muirin ääni oli hillitty ja rauhallinen. "Armaani, minä kiitän sinua! Minä olen sinulle hyvin, hyvin kiitollinen! Mutta se on mahdotonta — mahdotonta! Minun työalani on täällä. Ja sitäpaitsi — se aika on jo ohi, jolloin minä voin tehdä sinut onnelliseksi — tai edes tyytyväiseksi. Voi, minä tiedän, tiedän. Minulla ei ole oikeutta käyttää hyväkseni sinun ylevämielisyyttäsi, enkä minä tahdokaan sitä tehdä. Se on minun viimeinen sanani. Mutta vielä kerran: minä kiitän sinua, rakkahani, täydestä sydämestäni minä sinua kiitän."
* * * * *
Ja nyt oli Margot poissa ja hän oli yksinään; vaan ilmassa oli jälellä hieno, leijaileva tuoksu.
David Muir istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käsien varassa ja kostein silmin muistellen Margotin jokaista sanaa, jokaista kasvojen elettä.
Ja nyt hän oli poissa ja Muir oli jälleen yksin.
"Vaan hän oli halukas siihen, että me jälleen yhtyisimme!" kuiskasi hän hiljaa, ja hänen silmissään paloi ihmeellinen loiste. "Hän tahtoi uhrautua minun tähteni — hän olisi jälleen ottanut minut! Miten se tuntuikaan kummalliselta!" David Muir tunsi, että hän olisi noiden Margotin sanojen tähden voinut ryömiä polvillaan ja suudella hänen hameensa helmoja.
Hän kohotti päätään ja kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli kiivaan ovenavauksen; mietteisiinsä vaipuneena ei hän ollut kuullut naputusta. Siinä samassa seisoi Marion Cross hänen edessään. David Muir nousi ja hänen vanhat epäluulonsa heräsivät uudelleen. Marion oli viime päivinä ollut niin kummallinen. Nyt leimusi hänen silmistään vihan liekki.
Saapuessaan suojakotiin oli Marion nähnyt mrs Lathomin tulevan sieltä, vaan Marion oli väistänyt häntä, ikäänkuin hänen vihansa David Muiria kohtaan olisi muuttanut hänen käytöksensä mrs Lathominkin suhteen.
Tervehdittyään Muiria lyhyesti lausui Marion äkisti:
"Vai niin, vai oli mrs Lathom täällä! Minä näin hänet äsken."
"Hän oli täällä", myönsi Muir hieman kummastuneena.
"Te ette kai tuntenut häntä? Muir ei vastannut. Hän ymmärsi, että tuon melkein epäkohteliaan kysymyksen takana piili jotain salaperääistä.
"Kuinka te molemmat olettekin käyttäneet hyväksenne minun herkkäuskoisuuttani!" huudahti Marion — te ja mrs Lathom! Ja hän kun on teeskennellyt, ettei hän muka olisi nähnyt teitä koskaan ennen!
"Mrs Lathom ei ole tietänyt, että David Muir oli henkilö, jonka hän tunsi", lausui Muir rauhallisesti. "Ja minä puolestani en ole katsonut tarpeelliseksi ilmottaa teille, että olen ennen tuntenut mrs Lathomin."
Hänen äänensä oli tyven ja rauhallinen, vaan hän kyllä tiesi, mitä oli tapahtunut. Tuo nainen oli saanut selville totuuden. Mikä kohtalon kirous se olikaan, että tämä kaikki oli tapahtunut juuri nyt, kun hän Margotin käynnin johdosta tunsi niin suurta iloa.
Nähtyään Marionin Greyminsterin asemalla oli hän tuntenut, että loppu oli nyt lähellä. Ja sen hän totesi nytkin Marionin leimuavista silmistä, jotka ennen olivat olleet niin ystävälliset. Niissä hehkui nyt samanlainen tuli kuin silloinkin, kun hän oli vannonut, ettei hän antaisi itselleen rauhaa ennenkuin hän löytäisi Fenwickin murhaajan.
"Eikö mrs Lathom tietänyt?" virkkoi hän epäluuloisesti.
"Ei, mrs Lathom ei tietänyt. Ja kuten sanoin, oli minun tarpeetonta kertoa teille, että olin tuntenut mrs Lathomin ennen."
Hänen kylmät, rauhalliset sanansa ihmetyttivät Marionia aluksi. Sitten huudahti hän tulisesti:
"Niin, teillä lienee ollut painavat syyt olla sitä, samoin kuin paljoa muutakin, kertomatta minulle. Voi, miten te olette pettäneet minua teennäisellä ystävyydellänne — te ja hän! Ja minä kun pidin hänestä niin paljon!" Marion nyyhkytti.
"Minun ystävällisyyteni ei koskaan ole ollut teennäistä," virkkoi Muir levollisesti.
Marion hengitti kiivaasti ja hänen silmänsä kipenöitsivät.
"Ja sen te uskallatte sanoa minulle — te! Te koetitte voittaa minun myötätuntoni itseänne kohtaan — pettääksenne minut", huusi Marion. "Kuinka te olette kehdannut?"
"Minun ystävyyteni ja myötätuntoni teitä kohtaan on aina ollut syvä ja totinen", vastasi David Muir. "En ole ollut mikään petturi."
Äkkiä tempasi Marion taskustaan esiin erään valokuvan ja piti sitä Muirin silmien edessä. Vaan David Muir ei hiiskahtanutkaan. Hän oli varma siitä, että Marion tiesi totuuden.
"Tämä on Hartley Lathomin valokuva", sanoi Marion, "hänen, jonka luona Robert Fenwick oli ollut sinä yönä, jolloin hän katosi. Tunnetteko te tätä?" kysyi hän.
"Te olette nähtävästi hankkinut sen eilen Greyminsteristä. Se on hyvin Lathomin näköinen."
"Kuinka te tiedätte minun eilen olleen Greyminsterissä?"
Muir kohautti olkapäitään.
"Minä näin teidän nousevan junaan siellä. Minäkin olin sattumalta siellä."
"Ja minä kun olen luullut, ettette te koskaan uskaltaisi näyttäytyä Greyminsterissä", lausui Marion tarkottavasti. Vaan samalla tunsi hän rohkeutensa pettävän tuon levollisen, järkähtämättömän miehen edessä.
"Jos partanne olisi poissa, muistuttaisi tämä kuva suuresti teitä?" sanoi Marion.
"Se on totta", vastasi Muir kasvojen ilmettäkään muuttamatta, "paitsi että palohaavan jättämä arpi on jonkun verran muuttanut suuni sävyä eikä suinkaan edukseni, pelkään."
Marion puri huultaan. Ehkä muistutti tuo arpi häntä jostain Muirin sankarityöstä — siitä, kun hän pelasti lapsen loimuavista liekeistä. Hän, Marion, oli kuullut siitä niin paljon, että hän nyt näki edessään koko tapahtuman, kadulla epätoivoisen naisen pienen, itkevän lapsen sekä miehen, joka syöksyi keskelle paloa — miehen, jota hän juuri äsken oli nimittänyt petturiksi. Marion toivoi, ettei tuo tapaus nyt olisi palannut hänen mieleensä; se tuntui jollain tavoin asettuvan hänen sielunsa ja hänen kostonhalunsa väliin.
"Te ette siis kiellä olevanne Hartley Lathom?" kuiskasi hän hermostuneesti. "Te ette kiellä olevanne se henkilö, joka surmasi Robert Fenwickin — joka antoi haudata hänet itsenään pelastuakseen perikadosta — te ette siis kiellä?"
"En kiellä sitä — mitä se hyödyttäisi?"
Tyttö henkäsi syvään ja tuijotti Muiriin voimatta lausua sanaakaan.
"Minä surmasin hänet", jatkoi David Muir levollisesti. "Hän tuli sinä iltana luokseni puolijuopuneena; hän tuli uhitelemaan minulle senvuoksi, että hänen todistuksensa seuraavana päivänä kukistaisi minut. Jumala varjelkoon puhumasta pahaa vainajasta — enkä minä suinkaan tahdo puolustaa itseäni — — sanon vain totuuden. Olin epätoivoisena ja rajattomassa vihan vimmassa tempasin minä ladatun revolverin — ja siitä saakka olen elänyt helvetissä. Nyt otaksun teidän lähtevän poliisiviranomaisten luo ja antavan minut ilmi. No niin, tehkää se, minä en aio paeta."
Marion ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen viime sanoihinsa.
"Te sanoitte, ettei mrs Lathom — vaimonne — tietänyt teidän olevan David Muir."
"Pakoni jälkeen Greyminsteristä annoin hänen olla siinä uskossa, että olin kuollut. Olin tehnyt häntä kohtaan melkein yhtä paljon pahaa kuin teitäkin. Tänään tapasimme ensi kerran. Hän oli sattumalta saanut tietää sellaista, mitä minä en koskaan olisi tahtonut tulevan hänen tietoonsa. — Mikä onkin ikävintä", lisäsi hän "että kun minut viedään oikeuteen, saa myöskin hän, Margot raukkani, osansa häpeästä."
Marionin huulet liikkuivat ikäänkuin hän aikoisi puhua. Hän epäili hetkisen, vaan huudahti sitten:
"Millä oikeudella te olette tulleet tänne ja saaneet ihmiset pitämään teistä ja uskomaan teidät kunnon mieheksi, kun — kun te sitävastoin olettekin — — —" Hän keskeytti lauseensa. "Millä oikeudella?" toisti hän.
Muir hymyili heikosti.
"Minun oleskeluni täällä ei tule pitkäaikaiseksi. Kun en ilmottautunut poliisiviranomaisille, täytyi minun jonnekin suunnata askeleeni, ja täällä olivat ovet avoinna minulle. Minä olin yhtä epätoivoinen, yhtä koditon ja hyljätty kuin ken tahansa, jolle tämän laitoksen ovet on avattu. Muistakaa, että minulta oli ryöstetty kaikki — ystävät, koti, vaimo — ja minua kiusasivat aina lisääntyvät omantunnonvaivat. Voi, silloin kun te janositte kostoa ja minä sanoin teille, että murhaaja pian saisi kostonsa tai ehkä oli sen jo saanut, silloin sanoin minä totuuden — katkeran totuuden?"
Hän vaikeni, vaan jatkoi jälleen yhä kasvavan liikutuksen valtaamana:
"Syytättekö te minua siitä, että minä tahdoin tehdä täällä jotain hyvää, siten edes vähäisen rikostani sovittaakseni? Vaikka minä mielettömässä vihanpurkauksessa surmasinkin Robert Fenwickin ja sitten seurasin luonnollista vaistoa koettaa suojella itseäni, eikö minulla silti ollut oikeutta sovittaa rikostani — edes vähäisen? Merkitseekö toisia kohtaan osoittamani avuliaisuus ja hyvyys vähemmän senvuoksi, että itse olen tehnyt syntiä? Vaan mitä hyödyttää puhua siitä?" lisäsi hän väsyneesti. Marion katseli niitä vakoja, jotka kärsimys oli uurtanut hänen kasvoilleen.
"Mutta te murhasitte minun Robertini!" huudahti hän itsepäisesti, ikäänkuin peläten jotain vaikutusta, joka saisi hänet horjumaan päätöksessään. "Ja te tiedätte, että minä hänen kuolemansa jälkeen olen hautonut vain kostoa. Te murhasitte hänet ja tulitte sitten tänne verisin käsin ja petkutitte minua saattamalla minut pitämään teistä."
Marionen äänestä ilmeni, että hän tunsi itseään kohtaan tehdyn paljon vääryyttä.
Muir hymyili jälleen heikosti.
"Murhaajallakin voi olla inhimillisiä tunteita", sanoi hän kuivasti. "Sattuma johdatti meidät yhteen. Oliko ihmeellistä, että minä tunsin teitä kohtaan syvää sääliä — sitäkin syvempää, kun minä olin syypää teidän suruunne? Oliko se ihme? Sanonko teille, milloin minä tunsin suurimpana tekoni kataluuden? Se oli silloin, jolloin löysin teidän kirjeenne hänen takkinsa taskusta, kirjeenne, joka liikutti minua eniten kuin mikään muu asia maan päällä. Se oli se kirje, joka muutama päivä sitten joutui teidän haltuunne."
"Tiesittekö te sen?" huudahti Marion.
"Epäilin sitä."
"Tapasin äsken mrs Lathomin. Te pidätte hänestä paljon, vaikkakin annoitte hänen olla siinä uskossa, että olitte kuollut", lausui Marion. "Ja hän pitää paljon teistä?" Marion huomasi suuren tuskan ilmaantuneen Muirin kasvoille. "Nyt olette tavannut hänet jälleen, ja ellen minä olisi ottanut selvää siitä, kuka te olette, olisitte te ja hän tulleet onnellisiksi koko elämänne ajaksi.
"Onnellisiksi! Vaikk'ette te olisikaan saanut tietää, mikä rikollinen raukka minä olen, niin olisi sittenkin onni jäänyt minulle ainaiseksi vieraaksi sanaksi. Me kaksi emme enää koskaan voi yhtyä."
"Mutta hänhän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä!" huudahti Marion. "Onko hän sitten sydämetön? Mitä mies tehneekin pysyy tietysti vaimo aina hänen rinnallaan. Hänkö siis ei vaadi mitään uhria?"
"Vaiti! Teillä ei ole oikeutta puhua noin", sanoi Muir ankarasti. Ei ole maailmassa uhrautuvampaa naista kuin hän. Tänään tarjoutui hän jakamaan kanssani surut ja murheet, — niin, hän tahtoi sen tehdä, vaan — minä kieltäydyin vastaanottamasta hänen uhriaan."
"Te kieltäydyitte! Miksi — miksi? Rakastattehan te häntä?
"Enkö minä jo ole tehnyt tarpeeksi pahaa häntä vastaan. Jumalan kiitos on minulla niin paljon sydäntä jälellä, että asetan ensi sijalle hänen onnensa."
Ja suureksi kummastuksekseen näki hän, miten Marionin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän puri huultaan pidättääkseen nyyhkytystään.
"Voitte arvata, mitä minulla oli aikomus sanoa teille tänne tullessani, sillä te tiedätte, miten paljon minä rakastin Robert Fenwickiä. En ajatellutkaan antaa mitään anteeksi. Olin päättänyt lähteä täältä suoraa päätä poliisiviranomaisten luokse."
Marion vaikeni, vaan jatkoi pian:
"Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. Ehkä se on tuhmaa, vaan mieleni olen muuttanut kaikessa tapauksessa. Teidän salaisuutenne ei tule ilmi. Kukaan elävä sielu ei saa sitä koskaan tietää."
Muir katsoi häneen liikutettuna.
"Minä en muuta voi", lausui tyttö murtuneella äänellä. "Saatuani ilmi salaisuuden päätin kovettaa sydämeni teitä kohtaan. Vaan te olette hyvä mies, niin hyvä mies... Minä tiesin, mitä te teitte Westminsterissä. Koetin vakuuttaa itselleni, että te olette roisto ja teeskentelijä, vaan sydämeni ei tahtonut vakuutustani uskoa. Nyt on katkeruus voitettu. Minä — minä vain suren teidän tähtenne — minä suren sitä, ettette te ja hän — —."
Hän keskeytti, vaan Muir arvasi, mitä hän tarkotti.
"Jos Robert tällä hetkellä voi nähdä minut, niin hän tietää, etten minä sure häntä vähemmän senvuoksi, että on olemassa parempiakin seikkoja kuin kosto. Teidän salaisuutenne on minunkin salaisuuteni. Suojakoti tarvitsee teitä, mr Muir... Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin!"
Hänen äänensä petti. Silmänräpäyksen ajan seisoivat he vaiti ja katselivat toinen toisiansa. David Muir yritti puhua, vaan Marion esti häntä.
"Ei, ei! Älkää sanoko mitään!" lausui hän nyyhkyttäen, kääntyi ja lähti pois huoneesta.
Muir vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä. Kyynelet tippuivat hänen sormiensa välitse.
Ja vielä eilen hän oli ollut epätoivoissaan. "Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!" oli hän sanonut itsekseen, — ja nyt!
Nostaessaan päänsä loistivat hänen silmänsä. Hän oli saanut jälleen toivoa ja rohkeutta.
"Tämä on ollut ihmeiden päivä", kuiskasi itselleen se mies, joka kerran oli ollut Hartley Lathom.
Kaksi ihmettä oli tapahtunut — ja kumpikin niistä oli aivan odottamattomalla tavalla keventänyt hänen taakkaansa. Kaksi naista oli osottanut häntä kohtaan suurta jaloutta — kaksi naista, joita kumpaakin vastaan hän oli rikkonut. Marion oli sanonut, että hän oli hyvä mies... että suojakoti tarvitsi häntä... että hänen tuli jatkaa niinkuin oli alkanutkin.
David Muir oli tuntenut säilän päänsä yllä; hän oli tiennyt Marionin epäilevän häntä, Ja hän oli pelännyt ilmitulemista sekä itsensä että Margotin tähden.
Vaan nyt oli vaara ohi. Tie oli jälleen hänen edessään suora ja esteetön, joskin hänen täytyi kulkea sitä yksinään. Mutta ei yksin kevennys ollut saanut häntä kyyneliä vuodattamaan, vaan myös tietoisuus siitä, että Marion oli antanut hänelle anteeksi. Ja koska Marionkin uskoi, niin täytyi hänen itsensäkin uskoa, että Jumala oli antanut hänelle sovittamisen mahdollisuuden.
Toivoa, rohkeutta ja elämänhalua, sitä olivat nuo molemmat naiset hänelle antaneet. — Äkkiä muisti hän unohtaneensa erään velvollisuutensa.
"Minä olen unohtanut Bramptonin!"
David Muir tunsi omantunnonvaivoja kulkiessaan pihan poikki johtajan huoneeseen. Miksi hän ei ollutkaan käynyt siellä jo eilen illalla?
"Ehkä Raymond Johnsonin levottomuus oli turhaa", koetti hän vakuutella itselleen. Vaan ennenkuin hän oli ehtinyt rappuset puoliväliin kuuli hän ääntä, joka pani hänen verensä seisahtumaan. Kamalan aavistuksen valtaamana kiirehti hän ylös rappusia.
Ääni kuului yhä selvemmin. Se tuli johtajan lukitun oven takaa. Sellaisen äänen oli David Muir kuullut ennenkin — silloin kun hän oli raivannut itselleen tien poliisiketjun läpi ja syöksynyt liekkeihin. Hän kuuli litinää ja rätinää, tukahutettua huutoa, ja oven raoista tunkeutui ulos harmaata savua.
Epätoivoissaan koetti hän vetää ovea auki; se oli lukittu. Hän heittäytyi koko ruumiillaan kerta toisensa perään sitä vastaan, ja vihdoin antoikin lukko perää. Hän syöksyi huoneeseen, joka oli aivan täynnä savua. Toinen ovi oli puoleksi avoinna, ja hän näki viereisen huoneen lattialla miehen makaavan matolla liekkien ympäröimänä. Lattialla kyti vielä sikaarinpätkä. Muir tiesi, että johtajalla oli tapanaan synkkinä hetkinä lakkaamatta poltella sikaareja.
Juostessaan maassa makaavan miehen luo huusi hän niin kovaa kuin jaksoi: "Tuli on irti!" Mutta hän kyllä huomasi, miten kaikki oli toivotonta.
Hän koetti nostaa Bramptonia, vaan tämä oli liikkumaton. Oliko hän vain tiedoton, vaiko jo kuollut, savuun tukehtunut. Hänen vaatteensa paloivat. Muir riisti takin yltään ja koetti tukahuttaa liekkejä. Itse hän oli melkein sokea savusta ja kuumuudesta, ja hän horjui koettaessaan raahata Bramptonia ovea kohti.
Hänen onnistui päästä etuhuoneeseen, vaan siellä tunkeutui savu hänen silmiinsä, suuhunsa ja sieramiinsa, hänen vaatteensa paloivat ja voimatonna irtaantuivat hänen kätensä Bramptonista. Hän horjui, kaatui ja satutti päänsä tammisen pöydän terävään kulmaan.
Siitä hänet löydettiin vähän senjälkeen. Hänen huutonsa oli kuultu, huoneeseen saavuttiin, hänet raahattiin ulos, tosin pahasti palaneena, vaan kuidenkin vielä hengissä. Isä Brampton oli kuollut. Ehkä hän oli heittänyt henkensä jo silloin kun David Muir ehti apuun.
Advertisement