Myöhemmin.

"Laupiaan samarialaisen suojakoti palaa! Mitään ei voida pelastaa!"

"Mr Muir ja isä Brampton ovat molemmat saaneet surmansa liekeissä!"

Niin huudettiin puolen tunnin perästä ympäri Westminsteriä.

Itse asiassa ei koko suojakoti suinkaan ollut vaarassa. Nuo kaksi huonetta kyllä turmeltuivat perinpohjin, vaan tulen valta saatiin kuitenkin pian talttumaan. Vaan kulovalkean tavoin levisi huhu johtajan ja mr Muirin kuolemasta. Väkeä tungeskeli suojakodin portilla tiedustelemassa, oliko tuo kamala huhu totta.

Johtaja oli kuollut ja mr Muir hengenvaarallisesti vahingoittunut. Ei ollut mitään toivoa hänen eloonjäämisestään. Naiset itkivät, ja jurojen miesten päät painuivat alas.

"Hän oli todellakin miesten mies", sanoi muuan laivaveistämön työmies. "Ja ajatelkaa, että hän neljä kuukautta sitten selvisi ehjin nahoin tuosta kamalasta palosta. Minä en olisi tehnyt sitä hänen sijassansa, en vaikka olisin saanut tuhat puntaa! Ja nyt piti hänen kuolla tämmöisessä pienessä pärevalkeassa", lisäsi hän nyyhkyttäen.

Marion Cross kiirehti kalpeana ja itkien pihan yli. Tavatessaan Raymond Johnsonin tarttui hän hänen käsivarteensa.

"Sanokaa, sanokaa, eihän ole totta, että mr Muir —?" huusi hän.

Johnson nyökkäsi surullisena päätään. Tuo hirveä onnettomuus oli aivan lamauttanut hänet.

"Mies parka, mies parka! Hän on tuolla sisällä, minä tulen juuri sieltä. Hän ei elä iltaan saakka." Hän vaikeni ja kyynelet vuotivat pitkin hänen poskiaan.

"Voi, hän ei saa kuolla! Jotain toivoa täytyy olla!" valitteli Marion.

Veli Raymond pudisti päätään.

"Minä pelkään, ettei ole mitään toivoa. Hän on ollut koko ajan tiedoton. Kenkään ei tiedä, miten kaikki on tapahtunut, emmekä me koskaan saakaan sitä tietää. Joku kyllä oli nähnyt Muirin menneen johtajan asuntoon päin vähän ennen paloa. Ehkä hän löysi huoneet tulessa ja koettaessaan pelastaa isä Bramptonia sortui itse liekkien uhriksi."

"Täytyy lähettää hakemaan erästä henkilöä?" huudahti Marion äkkiä. "Mrs Lathomia. Teidän tulee heti lähettää hänelle sana. Hän — hän oli hyvä ystävä mr Muirin kanssa. Tiedättehän te hänen osotteensa Lontoossa?"

Raymond Johnson tiesi sen. Hän oli saanut sen kuulla edellisenä päivänä mrs Lathomilta itseltään. Marion juoksi sähköttämään hänelle. Merkillistä, että hän melkein unohti isä Bramptonin. Koko hänen tuskansa kohdistui vain siihen mieheen, joka oli murhannut Robert Fenwickin.

Ja kun Marion muisti, miten paljon Muir rakasti sitä naista, jonka uhria hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan, oli hänen ensi ajatuksensa, että tapauksesta oli heti ilmoitettava Margotille, sillä jos David Muir vielä avaisi silmänsä, täytyisi hänen saada viimeisen kerran nähdä rakastettunsa.

* * * * *

Oltuaan tiedottomana monta tuntia avasi David Muir vihdoinkin väsyneet silmänsä, ja hän näki Margotin vuoteensa vieressä.

Hän hymyili heikosti, ojensi kätensä ja tarttui Margotin käteen, Margotin, jonka silmissä kyynelet tulvehtien vuotivat.

"Rakkahin, älä itke!" kuiskasi sairas. "Ei ole syytä itkeä. En olisi voinut toivoa itselleni tämän suurempaa onnea: nähdä sinut vielä kuolinvuoteenikin ääressä kaikkien niiden ihanien sanojen jälkeen, mitkä minulle lausuit aamulla. Minä olen niin iloinen — niin rauhallinen ja iloinen. Vaan lupaa minulle, Margot: niin elämässä kuin kuolemassa olin minä David Muir. Lupaa se minulle," pyysi hän hartaasti. "Sinun tähtesi ei totuus saa tulla ilmi. — Sinä ymmärrät, ettei salaisuuden ilmituleminen enää hyödytä mitään — vaan ehkä minun kuolemani — se aukaisee sinulle tien onneen; ja, rakkahin, viimeinen toivoni on, että sinä tulisit onnelliseksi!"

Ja kun loppu tuli, olivat he vielä käsikkäin.

* * * * *

Niin lepää Robert Fenwick Greyminsterissä korkean katedraalin suojassa, ja hänen hautakivessään on sen miehen nimi, joka hänet murhasi.

Mutta pieneen messinkitauluun suojakodin kappelissa on kaiverrettu:

David Muirin muistolle, hänen, jonka elämä sammui kesäkuussa v — _Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä toisten edestä_.