Advertisement
Kaksi miestä.
Dick Jardine oli jälleen Greyminsterissä.
Hän oli matkalla kotiinsa, ja hän ratsasti hyvin hiljakseen, sillä hänen hevosensa oli väsynyt. Hän oli ratsastanut kauan ja kovaa, ikäänkuin tahtoakseen paeta niitä katkeria ajatuksia, jotka kiusasivat häntä.
Hän ei ollut tavannut Margotia sen jälkeen, jolloin ikäänkuin varjo oli langennut hänen ylleen. Seuraavana aamuna oli hän saanut sähkösanoman, jossa Margot ilmotti, ettei hän voinut tavata häntä sinä päivänä, sekä että pian saapuisi hänelle kirje.
Myöhemmin aamupäivällä saapuikin Margotilta kirje, jota hän ensi silmäyksellä ei ollenkaan ymmärtänyt, — kirje, missä Margot purki kihlauksen.
"Tuskin tiedän, Dick, miten minun pitäisi kirjoittaa. Sydämeni halkeaa täytyessäni ilmoittaa sinulle, että meidän on mahdotonta mennä naimisiin — aivan mahdotonta. Koskaan en ole rakastanut sinua enemmän kuin nyt, usko se! En milloinkaan ole tuntenut tarvitsevani sinua enemmän kuin nyt, jolloin minun täytyy heittäytyä yksinäisyyteen sekä ymmärtää, että meidän onnemme on loppunut, — vaan emmehän me voi taistella kohtaloa vastaan. Syytä eroomme en vielä voi sinulle ilmottaa, vaan sinä kyllä saat sen tietää myöhemmin. Tänään minulla ei ole oikeutta sitä sanoa. Rakkahin, kaikista elämäni katkerista hetkistä on tämä katkerin. Saadessasi tämän kirjeen olen minä jo lähtenyt Wistholmasta, mutta minä kirjoitan sinulle heti kun saan vapauden ilmoittaa sinulle, mikä on aiheuttanut minut ottamaan tämän askeleen. Älä koeta etsiä minua, Dick. Anna minulle anteeksi, että tuotan sinulle surua; minä kärsin suuresti. —
Margot."
Jardinen ensimäinen ajatus oli lähteä mrs Dringin luo ja pyytää saada tietää Margotin osoite; vaan Margothan oli pyytänyt, ettei hän etsisi häntä. Mitä se merkitsi? Margot rakasti häntä. Ja olihan hän sen nyt tunnustanut kirjeessäänkin. Mutta samalla hän oli sanonut, että heidän oli mahdotonta mennä naimisiin.
Nyt, kolmen päivän kuluttua, oli hän vielä yhtä tietämätön asian laidasta, ja yhtä vähän hän edes arvasi, mikä oli aiheuttanut Margotin mielenmuutoksen.
Kirjoittaessaan Dickille tiesi Margot kyllä, miten kova tuo isku oli hänelle. Hän oli voittanut itselleen rakastamansa naisen vain — menettääkseen hänet.
Dick Jardinen ajatukset olivat katkerat ja hänen kasvonsa kovat hänen ratsastaessaan kesäiltana kotiinsa pitkin Greyminsterin hiljaisia katuja. Mitä taivaan nimessä tämä kaikki mahtoi merkitä? Hartley Lathomhan oli kuollut — mikä este oli nyt siis ilmestynyt? Mutta varmasti oli jotain merkillistä tapahtunut. Ja hän ei saanut tavata Margotia ja kuulla totuutta hänen omasta suustaan, Toista kirjettä hän ei ollut saanut.
Huomaamattaan oli hän ratsastanut sille kadulle, missä oli Hartley Lathomin synkkä, hiljainen talo. Se oli sulettu melkein heti Lathomin kuoleman jälkeen.
Talon piti olla Margotin hallussa kuusi kuukautta. Sen ajan kuluttua aikoi hän myydä huonekalut; kaikki palvelijat olivat lähteneet. Talon ikkunat olivat peitetyt ja portti oli lukittu.
Katu oli aivan autio, lukuunottamatta muuatta yksinäistä miestä, jonka Jardine näki loitolla. Hän näki tuon olennon kulkevan portin ohi, vaan pian kuitenkin kääntyvän ja hyppäävän aidan yli puutarhaan. Jardine hämmästyi. Mitähän miehellä oli siellä tekemistä? Saavuttuaan portin kohdalle pidätti Jardine hevosensa ja katsoi puutarhaan, jonne mies oli hävinnyt.
Nähtävästi oli se joku, joka oli saanut tehtäväkseen silloin tällöin käydä siellä tarkastuksella; ja Jardine ratsasti kotiinsa.
Vaan sinne saavuttuaan palasi tuo mies jälleen hänen mieleensä. Kuka hän lieneekin ollut, niin oli hän ensin kulkenut portin ohi, sitten kääntynyt ja sitten vasta hypännyt aidan yli. Miks'ei se saattanut olla joku vartijakin, — mutta hiukan merkillinen oli hänen käytöksensä.
"Luulenpa, että palaan takaisin ja silmäilen siellä hieman", tuumi hän itsekseen.
Ja kymmenen minuutin kuluttua oli Jardinekin hypännyt aidan yli ja asteli pitkin puutarhan hämärää käytävää.
Hän meni pihan poikki talon toiselle puolelle ja kaikki oli rauhallista. Äkkiä näki hän eräässä akkunassa valonpilkahduksen, joka kuitenkin samassa sammui. Mutta Jardine oli ehtinyt huomata sen miehen kasvonpiirteet, jonka hän oli nähnyt Wistholmassa tuona sumuisena iltana — vieraan, jolla oli arpi poskessa. Mitä hänellä mahtoi olla tekemistä tuolla sisällä?
Ja kun hän muisti miten Margot oli pelästynyt tuota samaa henkilöä, tuli hän tahtomattaan kysyneeksi itseltään: oliko tuolla vieraalla jotain tekemistä heidän puretun kihlauksensa kanssa?
"Minä menen ja puhuttelen häntä!" tuumi Jardine.
Tuskin oli kulunut neljä kuukautta siitä kun hän oli hiipinyt pois tästä talosta, joka nyt oli autio ja hiljainen! David Muir ajatteli sitä hiipiessään sinne nyt jälleen sisään varkaan tavoin, niinkuin hän oli sieltä lähtenytkin, ajatellen, ettei hän koskaan enää sinne palaisi. Niin, tuskin oli kulunut neljä kuukautta — vaan se oli ollut tuntunut hänestä kokonaiselta elinajalta. Neljä kuukautta oli muuttanut hänet niin, että hän nyt voi kulkea tuntemattomana Greyminsterin kaduilla.
Tämän hänen käyntinsä oli puoleksi aiheuttanut halu tyynnyttää kasvavaa pelkoa — pelkoa, joka oli tehdä hänestä raukan, ellei hän rautaisin tahdoin voisi hillitä itseään.
Hän oli hetkeksi joutunut tavattoman pelon valtaan silloin kun hän oli huomannut, että Marion Crossin kirje oli tuntemattomalla tavalla häneltä kadonnut. Sen joka kirjeen oli ottanut täytyi myös tietää sen merkitys.
"Olikohan Marion sen ottanut?" Se oli ollut hänen ensi ajatuksensa. "Säilyttääkö hän nyt sitä — siten kavalasti saadakseen hänet kiinni?"
Senjälkeen hän kuitenkin hillitsi itsensä ja päätti käydä rauhallisesti vaaraa kohti.
"Jos menisin Greyminsterin kaduille, niin tuskimpa kukaan kääntäisi minuun huomiotaan tai väittäisi nähneensä kummituksen", oli Muir arvellut itsekseen.
Miksipä hän el koettaisi?
Hän ei tahtonut päästä siitä ajatuksesta. Jos hän todellakin voisi tuntemattomana samoilla pitkin Greyminsterin katuja, niin voisi hän aivan varmaan olla aivan rauhallinen siitä, ettei kukaan koskaan saattaisi sälyyttää hänen niskoilleen Hartley Lathomin syntejä. Katsellessaan kuvastimessa parrottuneita kasvojaan, varmistui hän yhä enemmän siitä, että häntä oli mahdotonta tuntea.
Vaan tämä ei ollut ainoa syy aiheuttamaan hänet lähtemään Greyminsteriin. Jo kauan aikaa oli hän tuntenut tavatonta kaipuuta vielä kerran nähdä se paikka, missä hän oli viettänyt elämänsä onnellisimman ajan.
Junan pysähtyessä Greyminsteriin ja hänen astuessaan asemasillalle oli pelko jäytää hänet. Hän tunsi tavattoman halun syöksyä takaisin junaan ja antaa sen viedä hänet pois, minne tahansa.
"Ei, minä en saa antaa heikkoudelleni valtaa", ajatteli hän, hyvin tietäen, mitä suuri pelko voi matkaansaattaa; Muir tiesi, että jos hän nyt horjuisi, ei hän enää koskaan voisi luottaa itseensä.
Astuessaan ulos asemalta näki hän erään kantajan sekä erään asemamiehen, jotka molemmat hän hyvin tunsi, vaan kumpikin katsoi häneen tavalla, mikä osoitti heidän pitävän häntä aivan vieraana. Muir pakotti itsensä kulkemaan pääkatuja pitkin, vaikka pelko tahtoi ajaa häntä sivukaduille. Vähitellen hän rauhoittui ja hänen rohkeutensa kasvoi. Pari kertaa tuntui hänestä kuin jokunen hänen entinen ystävänsä olisi tuijottanut häneen ikäänkuin tämä olisi huomannut hänessä jotain tutunomaista; vaan koko Greyminsterihän tiesi, että Hartley Lathom oli kuollut.
Hämärän saavuttua meni hän sen talon luo, missä Margot ja hän olivat asuneet. Hän tunsi sanomatonta kaipuuta nähdä se vielä kerran. Hän kyllä tiesi, että portti oli lukittu. Marion oli maininnut, että kaikki ovet olivat kiinni, ja että palvelijat olivat lähteneet.
"Kunpa minä jollain tavoin pääsisin sisään!" tuumi Muir itsekseen.
Hän tahtoi nähdä nuo tutut huoneet ja hän tahtoi ottaa sieltä mukaansa erään esineen, muiston — Margotin valokuvan.
Hän pysähtyi Ja katsoi ympärilleen. Ketään ei kuulunut olevan lähettyvillä.
Seurauksia ajattelematta rohkaisi Muir itsensä. Hän pääsi sisään taloon eräästä ikkunasta, jonka luukut hän sai kynäveitsellään auki.
Hän meni suureen eteiseen ja sieltä toisen huoneen läpi toiseen, uskaltamatta sytyttää sähköä, vaikkakin ikkunaverhot olivat alhaalla. Jokaisen huoneen kynnyksellä raapaisi hän tulta tulitikulla. Yhtä huonetta hän kuitenkin väisti; tuossa hiljaisessa pimeydessä palasivat kamalat muistot hänen sieluunsa.
"Nyt en mene enää kauemma. Minä otan Margotin kuvan ja lähden", ajatteli hän ja pysähtyi.
Muir kääntyi palatakseen jälleen alas. Tuntui kamalalta tuo vallitseva hiljaisuus tässä talossa, missä Robert Fenwick oli kuollut. Äkkiä puhalsi hän kynttilän sammuksiin; hän huomasi seisovansa vastapäätä erästä avoimeksi jäänyttä ikkunaa. Pimeässä hapuili hän arkihuoneeseen.
Margotin hopeapuitteinen valokuva, joka oli ollut muurin otsalla, oli poissa, kaikki hopea- ja porsliini-esineet olivat kadoksissa; ne oli kai viety muualle. Muir raapaisi tulta toisella tikulla toisensa perään, ja lopuksi hän löysi erään Margotin valokuvan. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän hiljaa, lumottuna, ja katseli kuvaa tulitikun loisteessa. Vaan äkkiä hän havahti, tulitikku sammui Ja hän jäi pimeään.
Hän oli kuullut askeleita, hän tiesi jonkun seisovan kynnyksellä, vaikkei hän voinut häntä nähdä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän ääneensä.
Vastaukseksi raapaistiin tulitikkua, valo leimahti, ja kaksi miestä seisoi vastakkain, tuijottaen terävästi toinen toisiinsa.
"Jardine!" huudahti Muir tahtomattaan, heti säikähtäen, sillä kuinka David Muir tuntisi Jardinen.
Jardine katsoi häntä terävästi ja tutkivasta Hänkin oli hiipinyt sisään avatusta ikkunasta ja seurannut tuota toista huoneesta huoneeseen ja oli seisonut kynnyksellä koko ajan, kun vieras etsi Margotin kuvaa. Ja jälleen tuli Jardinen mieleen muuan kuollut mies — tällä kertaa entistä selvemmin.
Kuka oli hän, joka harhaili ympäri tässä kuolleessa talossa, ja millä tavoin hän oli tekemisissä Margotin kohtalon kanssa? Tähän kysymykseen oli Jardine nyt yhtäkkiä saavinaan vastauksen, kuullessaan huudettavan nimeään.
Jardine hengähti syvään. Tulitikku sammui, vaan vapisevin käsin kopeloi hän sähkönappia, löysikin sen ja äkkiä leimahti huone valoiseksi. Silmänräpäyksen ajan seisoivat molemmat hiljaa ja tuijottivat toinen toisiinsa. Senjälkeen meni Jardine hitaasti huoneen poikki, laski molemmat kätensä vieraan olkapäille ja tuijotti häntä edelleenkin tutkivasti kasvoihin.
"Te — miten se on mahdollista, en tiedä — mutta te olette Hartley Lathom!" lausui hän.
Henkilön piirteet ja ääni olivat varmistuttaneet Jardinea arvelussaan, ja kirkkaassa sähkövalaistuksessa tiesi hän nyt varmaan olevansa oikeassa. Kasvot olivat muuttuneet; parta, viikset ja suuri arpi saivat hänet näyttämään aivan toiselta; tukka oli harmaa. Mutta silmät ja ääni olivat Lathomin. Niin tavattoman merkillistä kuin se olikin — se oli sittenkin Hartley Lathom.
Lathom siis eli! Nyt ymmärsi Jardine Margotin menettelyn.
Lathom oli kai kirjoittanut Margotille intohimoisen kirjeen. Nyt Jardine käsitti.
Hän irrotti kätensä hänestä ja lausui uudelleen:
"Te olette Hartley Lathom!"
Hän se oli, hän, jonka koko Greyminster luuli kuolleeksi! Mitä tämä merkitsi? Hän oli löytänyt kuolleeksi mainitun miehen tämän omassa talossa, hän voi todeta sen olevan Lathomin — ja Lathomia oli pidetty vainajana.
"Te — te olette hullu!" kuiskasi vieras käheästi.
"Teidän on turhaa kieltää!" virkkoi Jardine. "Ellette te ole Lathom, niin miksikä tulitte Wistholmaan ja tähystitte sisään valkoisen talon ikkunasta — tai miksi olette täällä?" Ei vastausta. "Ja jos te olette Hartley Lathom, joka te varmasti olette, niin kuka haudattiin teidän sijastanne?"
Ei vieläkään vastausta. Ainoastaan suuri arpi loisti punaisena kalman kalpealla iholla.
Silloin kysyi Dick Jardine äkisti:
"Sanokaa, oliko hän — Robert Fenwick?"
Jardine näki vieraan huulilla lausumattoman vastauksen, ja hän alkoi tuntea tavatonta inhoa. Kysymyksessä ei siis ollut ollutkaan itsemurha — kamalampi teko oli tapahtunut. Margotin mies oli —
Samassa päästi Lathom tukahutetun huudon, ja samassa silmänräpäyksessä oli huone pimeä.
"Jardine! Kuulkaa! Ettekö kuule?"
Jardine oli ehtinyt kuulla: raskaat askeleet lähenivät.
Vaivoin hoippuroi vapiseva mies ikkunan luo, vetäsi verhon syrjään ja katsoi ulos pimeään puutarhaan.
"Jardine, se on poliisi!" sanoi hän tuskallisesti. "Hän on huomannut valon, ja Jos hän löytää minut täältä ja tuntee minut... Jardine, teidän tulee pelastaa minut... Margotin tähden."
"Te siis myönnätte olevanne Lathom?" virkkoi Jardine rauhallisesti. "Vaan kun valo kerran on sytytetty, on tyhmyyttä sammuttaa se. Parasta on sytyttää se jälleen."
Samassa kolkutettiin porttia kovasti.
Jardine väänsi jälleen sähkön palamaan sekä huomasi samalla lattialla jonkun esineen. Se oli Margotin valokuva.
Jardinesta oli koko tapahtuma tuntunut kuin unennäöltä. Lathom seisoi kalman kalpeana; hän oli jo aikaisemmin tullut liikutetuksi niistä muistoista, jotka palasivat hänen mieleensä astuessaan tämän talon kynnyksen yli, ja nyt kun Jardine hänet yllätti, murtui hän kokonaan. Jardinen ilmestyminen, Jardinen syytös sekä viimeksi kolkutukset portille saivat Lathomin sokeaan raivoon, mikä aiheutti, että Jardine alkoi tuntea sääliä häntä kohtaan, häntä, joka tänä iltana ihmeen tavoin oli ilmaantunut hänen elämäänsä pitkittääkseen sitä vääryyttä, jota hän aikaisemmin oli hänelle, Jardinelle, tehnyt sekä ollakseen edelleen hänen ja hänen onnensa välissä.
"Odottakaa täällä niin kauan kuin minä käyn portilla — ei ole mitään syytä olla levoton", virkkoi Jardine. "Voitte luottaa minuun", lisäsi hän. "Ken kerran on kuollut ei enää saa herätä eloon, varsinkin kun hän tuottaisi lisää surua ja häpeätä — eräälle naiselle."
Jardine ymmärsi nyt, kuka oli ollut se kuollut mies, ja miten hän oli kuollut. Vaan Margotin vuoksi oli Lathomia suojeltava. Hän meni nopeasti eteiseen ja sytytti valon.
"Kuka siellä on ja mitä te tahdotte? Täällä ei asu ketään", sanoi hän ja aukasi portin. "Jaha, tekö se olettekin, Lomax!" lisäsi hän ikäänkuin hämmästyen, nähdessään poliisikonstaapelin.
"Vai niin, te mr Jardine", virkkoi konstaapeli.
Jardine nauroi.
"Ettehän vaan luullut minua varkaaksi?" lisäsi hän huolettomasti. Mrs Lathom on pyytänyt minua tarkastamaan, että täällä kaikki on kunnossa. Te, luullakseni, huomasitte valon?"
"Niin tein, sir; ja arvelin, että on parasta käydä katsomassa. On hiukan varomatonta jättää talo näin yksikseen; senvuoksi me olemme saaneet määräyksen pitää tätä silmällä."
"Se on aivan oikein. Mrs Lathom tulee iloiseksi kuullessaan siitä. Minunkin mielestäni ei ole viisasta jättää rakennusta näin asumattomaksi."
"Hyvää yötä, sir."
Konstaapeli lähti. Jardine lukitsi oven ja palasi takaisin sisälle. Hän huomasi, ettei Margotin valokuva ollut enää lattialla.
"Oli ajattelematonta kuolleen miehen palata tänne", virkkoi hän kuivasti. "Olisitte ehkä tullut pakotetuksi antamaan joltakin vähemmän miellyttäviä selityksiä. Minä teidän sijassanne pysyisin vastedes poissa Greyminsteristä — Margotin tähden. Ja eräänä iltana te olitte myös Wistholmassa. Luullakseni olitte te siihen saakka pitänyt Margotia siinä uskossa, että olitte kuollut."
"En ollut kirjoittanut hänelle sen illan jälkeen, jolloin lähdin Greyminsteristä", sanoi toinen hiljaa. Hän saattoi puhua ainoastaan vaivoin. "Ja minä olin sanonut kirjoittavani hänelle muutaman viikon kuluttua, jos eläisin. Vaan sittemmin tunsin, että oli väärin vaieta."
Se muka oli väärin tehty! "Oletteko te sitten koskaan tehnyt häntä kohtaan mitään oikein?" huudahti Jardine katkerasti. "Muutamia vuosia takaperin rakasti hän minua; silloin tulitte te väliin kirottuine valheinenne. Te tahdoitte voittaa hänet itsellenne, ettekä te keksinyt muuta keinoa kuin valhetella."
"Se on totta. Minä valhettelin. Minä ansaitsen teidän halveksumisenne ", lausui Hartley Lathom puoliääneen. "Mikään ei voi saada tekemättömäksi sitä pahaa, mitä minä olen matkaansaattanut. Jospa minä sinä iltana todellakin olisin kuollut — Margotin tähden ja itseni tähden!" Hänen sanoissaan ilmeni ääretön epätoivo, joka herätti Jardinessa ihmeellistä säälintunnetta häntä kohtaan.
"Minä en halveksi teitä; — Se on nyt liian myöhäistä," lausui Jardine hiljaa. "Ja Margotin vuoksi minä toivon, ettei totuus, minkä minä näin sattumalta tulin tietämään, koskaan tulisi ilmi. Entä te itse — missä te asutte? Miksi kutsutte itseänne?"
Toinen epäili hetkisen, Sitten hän kuitenkin sanoi:
"David Muiriksi."
"David Muir!" Kuullessaan tuon tutun nimen katsoi hän sanojaan hämmästyneenä ja epäillen. Hän muisti, miten innostuneesti Margot oli kertonut hänelle eräästä David Muirista, jota hän kyllä ei ollut nähnyt, vaan jonka työskentely köyhien ja kärsivien hyväksi oli yleisesti tunnettu. "Te — te! Vaan ettehän tarkota sitä David Muiria, joka asuu Laupiaan samarialaisen suojakodissa?"
Se tuntui hänestä niin kummalliselta, mahdottomalta.
"Minä olen David Muir Laupiaan samarialaisen suojakodista", kuiskasi Hartley Lathom. Hän vaikeni. Senjälkeen teki hän tahdottoman liikkeen Jardinea kohti, ja hänen silmistään loisti totinen varmuus. "Uskokaa minua — voi, uskokaa minua", huudahti hän. "Minä en ole valhettelija siellä — vaikka olinkin sitä entisessä elämässäni. Jumalan nimessä, minä en enää ole valhettelija!
"Meidän on parasta mennä ulos yhdessä", virkkoi Jardine. "Jos lähtisimme täältä erikseen, voisi se herättää ihmettelyä."
He menivät hiljaa puutarhan kautta kadulle. Heti ensi kadunkulmassa seisoi se poliisi, joka oli kolkuttanut ovelle. Hän huomasi nuo molemmat miehet, kun he lyhyesti sanoivat toisilleen jäähyväiset ja läksivät kumpikin taholleen. He kaksi eivät enää koskaan näkisi toisiaan. Jardine seisahtui ja katseli hetken sitä tummaa olentoa, joka vähitellen katosi; senjälkeen hän kääntyi ja lähti, ainoana seuranaan katkerat ajatuksensa.
"Margot, älä jumalan nimessä ole ilmottamatta minulle sitä estettä, josta mainitsit. Minä en usko, että on tai voi olla olemassa mitään estettä", oli hän kirjoittanut Margotille.
Margot ei ollut hänelle vielä vastannut, vaan tänä iltana oli hän kuitenkin saanut vastauksen.
David Muir meni rautatienasemalle ja odotteli junan lähtöä. Hän nousi Lontoon junaan raskain, katkerin mielin. Mikä mielettömyys olikaan ollut mennä tuohon taloon. Jardine tiesi nyt siis hänen salaisuutensa.
Juuri kun veturi vihelsi ryntäsi junaan vielä joku. Muir näki vilaukselta hänen kasvonsa. Se oli Marion Cross. Mitä hän oli tehnyt Greyminsterissä? Hän oli iloinen, ettei Marion huomannut häntä.
Tunne ennakolta säädetystä kohtalosta valtasi Muirin mielen. Hän ei voinut häivyttää aavistustaan, että kohta kaikki oli lopussa. Joku, ehkä juuri Marion, oli löytänyt tuon kirjeen; Jardine oli tuntenut hänet, myös toiset voivat tuntea hänet. Loppu oli lähellä. Hän tiesi sen.
Päämaalissa odotti hän niin kauan kun Marion oli lähtenyt. Sitten meni hän suojakotiin, tuumien, olikohan Marionin käynti Greyminsterissä jollain tavoin tekemisissä, kirjeen kanssa, joka häneltä niin salaperäisellä tavalla oli kadonnut.
Suojakodissa tapasi hän Raymond Johnsonin.
"Minä olen levoton johtajan tähden, Muir", virkkoi Johnson. "Hänen ovensa on ollut lukittuna koko päivän. Minä luulen, että hän on sairas."
Tavallisissa oloissa olisivat nuo sanat saattaneet Muirin heti lähtemään johtajan luo, vaan nyt oli toivottomuus tehnyt hänet täysin välinpitämättömäksi.
"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
Nämä sanat, jotka hän äskettäin oli lukenut eräästä kirjeestä, tuntuivat nyt soveltuvan häneen itseensä. Sellaista olivat olleet hänen viimeiset vuotensa.
"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
"Eiköhän olisi parasta mennä johtajan luo," ehdotti Johnson.
"Jos hän olisi sairas, niin soittaisi hän", vastasi Muir.
Hän tunsi nyt lyövänsä laimin velvollisuutensa.
Johnson näytti hieman pettyneeltä. Sitten hän sanoi:
"Olin unohtaa erään asian. Muuan nainen kysyi sinua iltapäivällä. Hän oli mrs Margot Lathom. Hän sanoi viipyvänsä Lontoossa muutaman päivän ja tulevansa tänne uudelleen huomenaamulla."
Advertisement