Kirkevaagenin rinne oli ruskea ja täplikäs myöhäisen kevätlumen jälkeen, joka nyt, heinäkuun alkupäivinä, oli sikäli sulanut.

Alhaalla puro-uomissa, varjossa, oli vielä likaisia, jääreunaisia lumipälviä, kovia kuin kivet, joita vesi kärsimättömänä alta uursi.

Mutta vaivaiskoivu seisoi kostealla maalla lehdet hienoimmalla hiirenkorvalla, oikoillen, mikäli laatuun kävi, rustottuneita oksiaan talven painon ja rasituksen ja nyt viimeksi kevätsulamisen ryöppyjen ja kaikkinaisen kovan menon jälkeen. Eihän ole kaksista olla vaivaiskoivu tunturinkalteella ja haalia kokoon tuoksuvaa vihreyttä joka kesäksi — mutta tehtävähän se on, ja hengissähän se oli tälläkin kertaa kestetty, eikä siis nyt kannattanut puhua vaivoista ja huolista ja kärsimyksistä; syksyynhän oli pitkälti — auringon ja kesän toiselle puolelle asti!

Kanerva ja ruoho kasvoivat ripeästi ja pian puhkeaisivat kai keltakellukkaatkin; ne oleilivat mieluimmin purojen reunoilla, joku niistä pisti päänsä esiin keskeltä jäätikköäkin!

Oli tämmöistä siunattua auringonaikaa nyt, kaksinkerroin toimivaa — sekä päivin että öin — ja lumisade kesäkuun lopulla oli oikeastaan vain tehnyt hyvää tasaisella kosteudellaan, kun se jälleen suli.

Pihlajat kukkivat vaaleanpunaisina ruskeilla rinteillä, — ja yleensä oli näillä seuduin nyt mitä ihaninta eikä kenelläkään ohut valittamisen syytä — — —

* * * * *

Jyrkkää, käärmeenä kiemurtelevaa polkua ylöspäin kulki muudan mies ripein askelin. Oli märkää ja niljakasta, niin että jalka livetti ja hänen täytyi käyttää keppiä tukenaan; matkalaukku riippui olkahihnassa ja hän muutteli kärsimättömänä sen asemaa selässään aina kun se retkahti yli hänen kompuroidessaan kumarassa mäkeä ylös.

Se oli Jan Högh, maalari.

Miehen posket hehkuivat ja silmät loistivat hänen ponnistellessaan ylöspäin. Viimeisen törmän alla, pari askelta laelta, seisahtui hän, hengitti syvään nojaten rinnallaan keppiinsä ja jäi pitkäksi aikaa tähän asentoon.

Sitten joustavuntui hän äkkiä, nosti päänsä pystyyn ja nousi ripeästi törmän laelle.

Siinä se oli hänen edessään taas tuo laaja, valtava kuva!

Viileä tuulenhenki vuonolta kaukaa alhaalta pitkin tasaisesti kohoavaa kanervakangasta lehahti häntä vastaan kuin tervehdys: terve tulemaan takaisin pitkän vuoden poissaolon jälkeen!

Ilta-auringon edessä oli keveä pilvihuntu, kaukaisten vuonojen yllä pohjoisessa purppurahehkuista tulta ja vuonossa kimmelsi viininsinistä verta; kanervavierre pensaineen ja kivineen oli kuin ruskeaksi pronssiksi jähmettynyt virta, tuolla täällä poronjäkälän hopeapälviä koko laajan maiseman puitteina tummansinisiltä siintävät vuoret kahdenpuolen; ylinnä huipuilla kimmelsi jää kiiltävänvihreänä ja lumi häikäisevän valkoisena.

Ja yhtämittainen purojen solina ja koskien kollina täällä ja tuolla — puhtaat, selkeät piirteet taivaan alla ja kaikki hiljoilleen yhteensulavat värit, jotka kokoontuivat vuonon kimaltavan pinnan ympärille — — —

— Herra Jumala! kuiskasi hän.

Hän otti vaistomaisesti lakin päästään, ja tuulenhenki hulmutti hänen tukkaansa, vilvoitti hänen kuumaa otsaansa.

Verkalleen, vitkastellen siirsi hän katseensa kuvan tuikkivaan keskustaan, vuonon kiiltävään kalvoon, kiintyi siihen lujemmin ja määrätymmin ja seurasi, yksityiskohtia: tuolla oli lahdensuu, tuolla — kaihtavien koivujen takana — Naissaari kuiskivine laineineen, — — — niinkuin ennenkin, kaikki niinkuin ennen, tämän vuoden muuttamatta, joka hänelle itselleen oli ollut kuin kymmenen vuotta — tai kuin jotakin aivan uutta, alusta alkaen!

Ja hän itse niin levottomana, hengästyneenä ja hämmentyneenä, niin hämmästyneenä ja huolissaan — — — ja tuossa tuo, joka hänen edessään avartui syvässä levossaan vuodesta vuoteen, oman itsensä kanssa niin rauhassa. Mikä kuilu erottikaan hänet, kun hän nyt jälleen seisoi täällä — ja tämän!

Se ei ollut vain suuri, seesteinen tilavuus, peninkulmien matka tältä kalteenharjalta pohjoisen tuntureille, joka erotti, — eikä myöskään se omituinen moitteentunne, että oli ollut täältä poissa kokonaisen vuoden; sisimmällä hänen sielussaan olivat kaikki ne peninkulmien taipaleet, jotka hänen kaipuunsa oli kuljettava, kaikki se raivaamattomuus, epäselvyys ja hankaluus, joka hänen oli raivattava läpi päästäkseen perille ja — omaan itseensä!

Jan Högh tunsi ihmetellen äkkiä tämän selkeästi. Nyt tuli varmana ja selkeänä häntä vastaan ainoa, luonnollinen vastaus kaikkiin kiduttaviin kysymyksiin, joiden kanssa hän oli kamppaillut ja hikoillut viime vuoden kuluessa ja jotka olivat olleet pistävänä okaana hänen mielessään, häirinneet ja hermostuttaneet hänen päiviänsä, värittäneet ja täyttäneet hänen unelmiansa — olleet hänelle katkeruuden kalkkina, omantunnon vaivana; kaikki, mikä ennen oli ollut hänelle iloksi ja huvittanut hymyksi, oli sen rinnalla kalvennut ja kuihtunut ja kaikki, mikä hänestä ennen oli ollut suurta, musertunut pieneksi — — —. Kuinka hän olikaan hapuillut ja häilynyt, — ja nyt äkkiä oli se hänen edessään niin lempeänä ja siunatun selkeänä: kaikki tuo, joka lopulta oli ajanut hänet tänne takaisin rauhattomaan pakoon, olikin pohjaltaan vain hänen kiinteä, syvä kaipuunsa omaan itseensä sellaisena kuin se kuvastui tämän maiseman ilta-auringossa ja hiljaisuudessa, omaan itseensä semmoisena, jommoinen hän tunsi sisimmältään olevansa ja tahtoi — — —

* * * * *

Hän painoi lakin lujasti päähänsä, tarttui keppiinsä ja lähti kulkemaan eteenpäin.

Niin, siinä ei ollut epäilyä, se oli totta, että täällä oli hänen edessään ensimmäinen, suuri taidetehtävä, joka oli sen arvoinen, että hän siihen kohdisti kaiken kykynsä, kaiken uskalluksensa ja työnsä koottuna keskitettynä tarmona!

Niinpä kulki hän varmana ja hilpeänä alaskäsin ja tervehti hymyillen tuttuja paikkoja; hautuumaata ja sen pientä koivulehtoa, jossa rouvavainaja lepäsi, kangasmaata sen ympärillä, missä hän kerran oli tuskitellut ja nähnyt Sunnivan ja tohtorin. Jo häämöittivät talojen katot, jo vilkahteli lahden pinta koivulehvien välistä, — tuossa oli puutarha ja pieluspihlajat.

Hän hiljensi askeleitaan.

Mitenkähän he tuolla mahtoivat ottaa hänet vastaan nyt? Tohtori — katse paheksuvana — ja Sunniva? Ei, häneen saattoi hän turvallisesti luottaa.

Huomaamattaan oli hän tullut aivan puutarhan sisään ja pysähtynyt verannanportaille. Salin ovi oli auki ja sisältä kuului hapuilevaa pianonsoittoa — näppäinten koskettelua vain ylimalkaan, ilman tarkoitusta.

Kasteenkosteassa ilmassa tuntui puutarhan kukkien tuoksu voimakkaana, ja sisältä kuuluva soittelu keskittyi keinuvaksi, aavistelevaksi alkusoitoksi — — — Jan Högh seisoi käsi porraskaiteella ja kuunteli kun Sunniva alkoi laulaa:

Mitä viserti lentävä lintunen, mitä kertoi kuiskina tuulen? Mikä ilmassa jälki on pilvien, mitä laulua laineilla kuulen? Mitä mietin mä itse tietämättäin ja miksi sydämeni sykkivi näin —? Ah, onneahan kaipaan, ja onneen pyrkinen!

Hänen oma tuttu laulunsa viime vuodelta ja Sunnivan tuttu ääni — — — ja vielä kerran väreili se hänen kuuluvilleen kuin rukous, kuin riemu, kuin tuivertava tuska:

Ah, onneahan kaipaan — — ja onneen pyrkinen!

— Sunniva! huusi hän. Säestyksen vaimenevat soinnut seisahtuivat rutosti — silmänräpäyksen äänetön hiljaisuus — niin harppasi hän portaita ylös ja seisoi jännittyneesti hymyillen kynnyksellä.

Salissa ei ollut ketään muuta kuin — kuin solakka kalpea nainen pianon ääressä, käsi povella, tuijottaen mustilla silmillä — melkein mielettömänä — — —!

— Hyvää päivää, Sunniva!

Häntä ahdisti hiukan astuessaan Sunnivaa kohti, joka seisoi ihan hiljaa ja oli niin kookas ja solakka, hiukset pään päällä raskaina kultaisina kassoina — niin vieras, naiseksi kasvanut — — —!

Hänen täytyi astua aivan liki ja tarttua käteen.

— Täällä minä taas olen maankiertäjänä. Otatko minut hoitoosi vielä kerran, Sunniva?

Tämä väikkyi hymyilyn ja punastumisen välillä ja punastui taas —:

— Oo, sinä — sinä säikäytit minua niin — — —

Jan Högh koetti nauraa luontevasti.

— Niin, väärinhän oli yhtäkkiä huutaa, mutta kun sinä lauloit vanhaa viimevuotista lauluamme, — ei, Sunniva, kuinka hauskaa on jälleen nähdä sinua! Ja kuinka sinusta on tullut suuri, niin täyskasvuiaen daami! Saanko minä jäädä tänne taas?

— Kyllä, tottahan sen tiedät.

— Eikö isäsi ole kotona?

— On, vastasi hän ja kääntyi äkkiä, — minä menen häntä noutamaan.

Hän meni ulos ruokasalin kautta konttoriin. Jan Högh seisoi ja katseli menijää — sorja oli selän ryhti, hame maahan ulottuva ja astunta levollinen ja hillitty.

Tohtori tuli Sunnivan kanssa ja lausui hänet herttaisesti tervetulleeksi, oli ystävällinen ja lempeä, mutta huomattavasti vanhentunut. Sunniva meni noutamaan mamseli Gundestadia, joka saapui kaikkine pitseineen suuresti hämmästyneenä ja niin hämmentyneenä, että tervehdys oli jäädä kesken — kurkkuun nousevan itkun tähden!

Ylisten vierashuoneessa tervehti Jan Högh suurella nautinnolla vanhoja tuttaviansa ruusuja, jotka juuri olivat nupulla, muuria ja himmelisänkyä — leveää, verratonta vuodetta, joka otti hänet niin pehmeästi ja vieraanvaraisesti kelluvaan syliinsä — lopenväsynyt kun hän oli.

* * * * *

Jan Högh oli lähtenyt Naissaarelle jo seuraavana iltana, kun hänen tavaransa olivat saapuneet kankaan yli päivällä. Hän souti ulos nyt aikaisemmin ja viipyi myöhempään kuin viime vuonna — valaistusta riitti kylliksi koko sen ajan, ja nyt oli työskenneltävä tarmokkaasti ja käytettävä hyvänsään aikaa, niin kauan kuin sitä kesti! Ja hänen tarmonsa ja ahkeruutensa oli näinä öinä valtava.

Ettei Sunniva seurannut mukana, oli pohjimmalta parasta; niin ei hän seissyt jaarittelemassa ja eksynyt pois koko tunnelmasta ja menettänyt aloitetta päästään — niinkuin viime vuonna.

Mutta pieni pettymys oli se kuitenkin ollut ja niin merkillinen! Ensimmäisenä iltana ei hän tullut edes pyytäneeksi häntä mukaan, ei tullut tilaisuuttakaan; Sunniva sanoi vain ihan rauhallisesti hyvää yötä ja antoi hänen mennä yksin! Sitten kävi ilmeiseksi, että hän suorastaan karttoi antaumasta keskustelemaan siitä — ja kaikesta muusta viimevuotisesta.

No, se asettui kyllä siitä — hän oli täysikasvuinen nyt, ja semmoinen vaatii aikansa; eikähän voi vaatia että kaiken tulee olla täsmälleen kuin ennen kokonaisen vuoden kuluttua. Tietenkin se, joka on kaukana ja ikävöi ja muistelee menneitä, tekee koko joukon vääriä kuvitelmia.

Mutta jota useampi päivä meni, sitä enemmän alkoi se kuitenkin kiusata Jan Höghiä; — tämä muutos tohtorintalossa hänen ja sekä Sunnivan että tohtorin jopa mamseli Gundestadinkin välillä! Hän yllätti itsensä sitä miettimästä keskellä työtänsä, — ja keskittyi taas harmistuneena tauluunsa; juuri tämmöistä hajamielisyyttä hän enimmän pelkäsi, nyt oli pysyttävä jäykästi ahkerana.

Ulkona vuonolla olivat kalastajaveneet. Peder Martin parka oli kuollut talvella, ja nyt oli hänen paikallaan kauimpana kaksi venettä, kun taas Esaias Ismael ja Hans Joelsen olivat pitäneet omansa. Ne kaksi uutta olivat kotoisin lahden toiselta puolelta. Jan Högh oli silloin tällöin saanut käyntiin keskustelua vanhain ystäväinsä kanssa, kun yksinäisyys kävi liian rasittavaksi. Hans Joelsen oli vielä ylen suosiollinen runsaan kyytirahan vuoksi viime vuonna — kotimatkalla.

— Sillä kertaa, niin! hymyili Jan Högh itsekseen kotimatkaa ajatellessaan. Hän seisoi sekoittaen väriä maalilaudalle; siitä oli nyt juuri viikko kun hän oli tullut ja maalaus oli hyvässä menossa eteenpäin.

— Sillä kertaa, niin! lausui hän ääneen. Ja niin johtui hänen mieleensä viimeinen kohtaus Sunnivan kanssa ja lappalaisvaimo mäenrinteellä; hän oli niin käennyt kysyäkseen Sunnivalta ja saadakseen siitä selkoa; mutta siihenkään ei Sunniva antanut tilaisuutta. Hän liikkui yleensäkin kotona kalpeana ja hiljaisena niinkuin vieras ihminen; oli kuin kaikki pirteys olisi hänestä kadonnut — hän ei ollut edes isäänsäkään kohtaan niinkuin ennen, niin lämmin ja ylitsevuotavaisen hellä.

Ja että tohtori, huolimatta hymyilevästä ystävyydestään, ei ollut unohtanut hänen lähtöänsä viime vuonna, oli kylläkin ilmeistä. Hän kääriytyi ylhäisesti vaippaansa eikä antautunut niinkuin ennen mihinkään keskusteluun yli aivan leikkisän ja jokapäiväisen. Muutoin näytti hän sekä murheelliselta että väsyneeltä.

Yksinpä mamseli Gundestadkin oli umpimielinen ja sulkeutunut. He olivat Jan Höghin suhteen kaikki tyynni ystävällisen torjuvia, ja — niin, eihän hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta heidän tuttavallisuuteensa — ei tietenkään! Mutta outoa se vain oli — ja hiton ikävää, viime vuoteen verraten.

Vain viimevuotiset iltahetketkin! Nyt ei ollut puhettakaan siitä nautinnosta.

— No — se sai olla samantekevä, nyt oli kyseessä vain pääasia — saada työ valmiiksi eikä antautua asiattomiin ajatuksiin ja aprikoimisiin.

— — — Näin seisoi hän melkein joka yö, ja vähitellen alkoi edistyminen hidastua; häntä seurasi työmaalle yhä kasvava odotus, jonkinlainen jännitys, mitenkä tämä päättyisi, — ja raskasmielisyys, jonka hän tunsi ja näki olevan kuin varjon tohtorintalon yllä ja joka lopuksi tuntui vievän valon hänen maalaukseltaankin.

Tämä vaikeneminen kävi sietämättömäksi. Hän tunsi sen vihdoin kuin yhä pingoittuvan jännityksen väräjävissä viulunkielissä, joka tunti, joka kului, pingoitti yhä enemmän ääniherkkiä jänteitä ja nyt koko koje kuin soimaan puhkeamassa — nyt täytyi tulla kirvottava käyränveto — — —

* * * * *

— — — Eräänä helteisenä iltapäivänä istui hän vihdoin Sunnivan kanssa kahden verannalla ja päätti, että nyt hän kysyy!

Sekunnit värisivät sanattomuudesta hänen ja Sunnivan välillä, joka istui toisella puolen kahvipöytää ja virkkasi äänettömänä.

Jan Högh katsoi hänen kudelmaan päin painuneita kasvojansa, niin kalvakkaita ja kauniita, kapeaa suorapiirteistä nenää, pitkiä silmäripsiä, hienon ihon alta kuultavia hermostuneesti tykyttäviä suonia — — — levollista hengitystä ja harsonhienojenkohohihojen alta häämöittävien käsivartten ja olkapäiden liikettä.

— Kuule, Sunniva!

Hän kohotti suuret silmänsä — nuo kummalliset silmät, joiden sielu heijastui yli koko kasvojen, niin ettei niissä ollut muuta kuin nuo syvät, mustat silmät.

— Sinun pitäisi taas laskea hiuksesi alas?

— Miksikä niin? hymyili hän ja muuttui taas kalpeaksi ja mykäksi luodessaan silmänsä alas.

— Niin minä tuntisin sinut paremmin viime vuodelta.

— Oo!

Hän virkkasi edelleen, ja Jan Högh vaikeni. Sininen sikarinsavu häilyi ohuina viiruina hänen edessään.

— Kuule, Sunniva!

— No?

— Minkävuoksi sinä olet semmoinen minua kohtaan?

Hän punastui ja kysyi ylös katsahtamatta:

— Mimmoinenka?

— Oletko sinä minulle vihainen?

— En toki!

— Mikset sinä enään sano minua maalarimestariksi?

— Oo —!

— Minkä takia sinä et enään laisinkaan tahdo tuntea minua, miksikä annat minun kulkea täällä ja katsoa sinua siinä uskossa, että sinä olet minulle vihainen etkä tahdo tietää minusta enään? Ja mikset sinä enään seuraa minua iltaisin, vaikka tiedät, etten minä voi saada aikaan siellä mitään yksinäni?

Hän ei vastannut, painoi vain päänsä vielä syvemmälle. Jan Högh nojautui tuolinsa selkämystä vasten ja jatkoi matalalla äänellä, melkein synkästi:

— Sinä olet tullut minusta niin suureksi, täyskasvaneeksi ja ylvääksi, Sunniva, että vähältä en arvaa sinua puhutella. Mutta jos olet minuun loukkaantunut, jos vielä muistelet, että minä läksin viime vuonna sinun luotasi sillä tavoin — niin voisit ainakin sanoa sen minulle. Niin minä saisin sanotuksi sinulle, että minä kadun sitä — en ole koko tänä vuonna tehnyt muuta kuin katunut, katunut niin kamalasti! Kun sinä vain sanoisit minulle, että se on se, joka on tiellä — sekä sinun että sinun isäsi puolelta — kun minä saisin vain luvan puhua siitä, niin sinä varmasti ymmärtäisit minut ja antaisit minulle anteeksi, Sunniva! Mutta sinä et sano mitään, annat vain minun kulkea ja kiusaantua — — —

Sunniva katsahti häneen silmät täynnä kyyneleitä ja sanoi kiusaantuneen näköisenä:

— Minä en ole sinulle vihainen, en mistään, maalarimestari!

— Mitä se sitten on, Sunniva? Mikä teidän on kaikkien? Minä en keksi, missä vika on — olenko minä tehnyt jotakin sopimatonta — minusta tuntuu kuin kulkisin täällä kuin rikollinen — — —

— Ei, ei toki — — —! kuiskasi hän.

— Rakas, pikku Sunniva, sanoi Jan Högh ja laski kätensä hänen käsivarrelleen pöydän yli, — etkö sinä voi niinkuin viime vuonna olla minun hyvä, pikku ystävättäreni ja kertoa minulle, mikä sinun sydämelläsi on? Tee se, kuule, niin saat nähdä, että meidän on hyvä olla taas, molempien!

Sunniva kamppaili itkun kanssa, nousi äkkiä ja meni sisään kädet kasvojen edessä. Jan Högh jäi istumaan yksin ja kuuli hänen askeleidensa nopeasti rientävän portaita ylös sisälle. Hän istui ison aikaa ja rummutteli sormillaan pöytää — — —

Hänen mielessään kuohahti raskas tunne, joka veti häntä jollakin tuntemattomalla voimalla hänen peräänsä, huumaava kiintymys, viehätys häneen; ja kun hänen askeltensa kaiku kuoli oven kumeasti paukahtaessa kiinni, tunsi hän hetken pistävän kipeää yksinäisyydentunnetta.

Hän nousi ja kuivasi otsaansa — aivanhan hänen oli tullut kuuma!

Hän meni puutarhaan ja edelleen sillalle, missä hän pysähtyi neuvottomana ja tyhjänä, kunnes hän äkkiä polkaisi maata:

— Ei, nyt menen suoraan mamseli Gundestadin luo.

Ruokakamarissa keittiön takana tapasi hän hänet. Hän istui puutuolilla puhdistamassa hopeoita, kalisevia kahveleita ja lusikoita. Täällä oli Jan Högh useammin kuin kerran istunut viime vuonna ja nytkin astui hän sisään hilpeästi tervehtien ja hypähtäen istumaan penkin päähän, niin että kupit ja kulhot tärähtivät seinähyllyillä.

— Hyvää päivää, mamseli Gundestad! Mitenkäs nyt on mielialan laita?

— Oo, tekö!

— Minäpä minä! Minun mielialani on ihan alakärsänä, mamseli.

— Jestas, mitenkä niin?

— Oletteko pannut merkille, että tämä on ensimmäinen kerta sitten viime vuoden, jolloin istun täällä teidän luonanne, mamseli Gundestad? Tehän olette aivan hylännyt minut nyt — ja vielä kummastelette, että mieli masentuu!

Mamseli Gundestad kierteli ja kiemurteli viimeiseen saakka hänen käärmekiedonnastaan päästäkseen. Mutta tällä kertaa Jan Högh ei hellittänyt ja kun hän lopuksi piti kokonaisen katkeruuden ja raskasmielisyyden esitelmän uskottomuudesta ja ystävyyden pettämisestä ja yksinäisyyden tuskista, ei mamseli Gundestad kestänyt kauempaa:

— Niin, onhan täällä kyllä tapahtunut jos jotakin, mutta ei ole mikään ilo sitä kertoa. Täytyy panna luottamuksensa kaikkivoipaan Jumalaan ja toivoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin!

— Mutta kun minä viime vuonna läksin, oli kaikki vielä hyvin, mamseli!

— Eikä ollut, kyllä se jo silloin oli alkanut, vaikka Herra tietää, kenties se olisi käynyt paremmin, jos te olisitte viipynyt vielä jonkun aikaa; teistä oli niin suurta iloa ja hauskuutta, nähkääs, että raskasmielisyys ikäänkuin ei päässyt juurtumaan niin syvälle.

— Niinpä kertokaa minulle sitten kaikki, mamseli Gundestad! Kenties voin auttaa hiukan nytkin!

— Sen tosiaan Jumala suokoon! lausui mamseli Gundestad ja pysäytti hetkeksi puhdistelun jääden miettiväisenä istumaan.

— Niin, nähkääs, — alkoi hän vihdoin — te muistatte ehkä, että minä puhuin hiukan eräästä Sunnivan tädistä; oli liikkeellä jotakin huhua, että hän kulki lasta etsimässä. Me emme siitä paljoa uskoneet, kun emme koskaan kuulleet mitään varmaa, kunnes tohtori kerran — juuri sinä päivänä, jolloin te olitte matkustanut — kertoi minulle, että tuo täti oli ollut papin luona ja käyttäytynyt kuin mielipuoli ja vaatinut Sunnivaa luovutettavaksi hänelle ja paljon muuta, josta pappi oli puhunut tohtorille. Niin kului kuukauden päivät syksyllä enkä minä luule tohtorin olleen siitä huolissaan, kun ei siitä kerran enempää kuulunut. Mutta sen kyllä näimme, että Sunniva siitä päivästä alkaen, jolloin te läksitte, tuli raskasmieliseksi ja yhä hiljaisemmaksi. Usein huomasin hänestä, että hän oli itkenytkin. — Niin, useinhan sitä erehtyy, nähkääs, ja niinpä minä päättelin itsekseni, että lapsi suri ja ikävöi teitä! Ja niin tohtorikin arveli, sen kyllä näki, sillä joskus hän hymähti minulle ja viittasi, että pikkutyttöjen sydänsurut ovat ohimenevää laatua. Mutta pian näimme asian kyllä toisessa valossa, sen pahempi.

Eräänä yönä hän, nähkääs, ei tullutkaan kotiin!

Ja kun tohtori ja minä istuimme iltaa myöten odottamassa Sunnivan tavanmukaista kotiintuloa, kun hän aterian jälkeen oli ollut kävelemässä, arvasimme me, mitä pitemmälle aika kului, ilman että kumpikaan sitä oikeastaan sanoi, mitä oli tekeillä.

Me lohduttelimme toisiamme hetken sillä, että hän ehkä oli saattanut mennä pappilaan — mutta sitä ei tietenkään kumpikaan meistä uskonut. En tiedä, kumpaako oli surullisempi ajatella, Sunnivaako itseään vaiko tohtoria, joka istui siinä ja näki uudelleen koko onnettomuuden entisiltä rouvavainajan ajoilta.

Se oli nähkääs se mielipuoli tätiraukka, joka oli pitkät ajat kierrellyt täällä talon ympärillä ilman että kukaan oli häntä nähnyt, mutta vaaninut Sunnivaa ja puhellut hänelle kaikenmoista. Hän tahtoi saada hänet mukaansa Inariin Suomeen ja pani lapsenpään täyteen kaikenmoista lörpötystä hänen äitivainajastaan ja että tohtori muka oli ollut paha ja ilkeä hänelle ja anastanut hänen rakkautensa hänen omalta suvultaan — ja paljon kaikkinaista tuommoista, jonka me sitten jälkeenpäin huomasimme Sunnivasta puhuessamme hänen kanssaan. Me saimme hänet tosin mukaamme takaisin löydettyämme hänet, mutta sitten alkoi sama surkeus kuin rouvavainajan aikana; meidän täytyi vahtia lasta joka päivänhetki ja tohtoriparka vanheni muutamassa yössä. Välistä saattoi Sunniva puhjeta mitä hurjimpaan kiihkoon meitä vastaan, niin ettei häntä ollut tuntea samaksi; mutta enimmäkseen oli hän hiljaa itseksensä eikä sanonut sanaakaan; kalvaaksi ja kivuliaaksi kävi hän talven mittaan, oikein harmaaksi ja surkeaksi. Niin lähetti tohtori hänet kaupunkiin siinä joulun alla koettaakseen jos se auttaisi. Ja sillä välin sai hän papin ja voudin avukseen ja sen lappalaisvaimoparan vihdoin lähetetyksi etelään Trondhjemin mielisairaalaan, ja siellä hän nyt on. Mutta eräänä päivänä ilmestyi Sunniva kotiin, aivan sairaana koti-ikävästä; hän oli paennut kaupungista ja niiden luota, joiden luona hän asui eikä suostunut millään ehdolla palaamaan takaisin. Mutta kun hän sitten kerran sai tietää, että täti oli lähetetty Rotvoldiin — se oli kai tammikuussa, muistaakseni — tuli hän aivan kuin vimmatuksi! Ei, sitä ei käy kertominenkaan, nähkääs, sitä tuskin osaa ajatella! Hän puheli aivan päättömiä ja se mielisairas oli kai saanut hänen päähänsä kaikkinaista uskonnollista mielettömyyttä, jota oli mitä kauheinta kuulla. Lopulta sairastui hän kuumeeseen emmekä me enään uskoneet hänen toipuvankaan, niin raastoi tauti ja kaikki tämä ahdistus lapsiparkaa sekä sielusta että ruumiista! Mutta, Jumalan kiitos, hän tointui vihdoin, kun maaliskuulla alkoi tulla vähän valoisampaa, ja siitä pitäen on hän ollut kylläkin terve, vaikkakin niinkuin itse näette kalpea ja laiha. Mutta se, mikä on jäljelle jäänyt, on kaikkein pahinta; minä luulen — Herra armahtakoon — mutta niin minä luulen, että hän on alkanut vihata omaa isäänsä! Pelokkaana ja arkana liikkuu hän meidän keskellämme, emmekä koskaan pääse hänestä perille; Jumala tohtoria lohduttakoon — ja lasta tietenkin myöskin!

Mamseli Gundestad niisti nenäänsä ja itki ja vaaputteli ruumistaan tuijottaen kyyneltensä lävitse.

— Enkä minä näe mitään apua millään suunnalla!

Jan Högh istui järkytettynä kuunnellen.

— Ettei tohtori kauan sitten ole lähettänyt häntä etelään, Kristianiaan, missä hänellä on sukua — — —

Mamseli Gundestad pudisti toivottomana päätään.

— Herra siunatkoon, kyllä hän sitä on koettanut. Mutta se matka, joka ennen oli Sunnivan suurin toive, on nyt hänestä kauhistus, niin ettei lopulta sitä hänelle edes raatsita mainita! Hän purskahtaa vain itkemään. Ei, ei, ei! Minä en keksi, ellei Jumala auta.

— Mutta hänhän on nyt aivan levollinen, minun nähdäkseni, eihän hänessä huomaa semmoisesta merkkiäkään!

— Ei, Jumalan kiitos, kiivaus ja ne kohtaukset ovat ihan ohi nyt; mutta niin vaikeneva ja itseensä sulkeutunut, nähkääs. Siitähän on jo kauan, kun me olimme hänestä huolissamme sillä tavoin kuin talvella — mutta näettehän itse, mikä ero lapsessa on viime vuoteen verraten. Oli niin ilahduttavaa, kun hän vähitellen alkoi soitella ja laulella hiukan taas alkukesästä; mutta muutoin ei hän näytä montakaan elonmerkkiä. Hän lukee kyllä tohtorin johdolla niinkuin ennenkin, mutta hiljaisesti ja raskaasti kai sekin käynee.

— No niin, huokasi mamseli Gundestad lopuksi — kaikkihan on Jumalan kädessä.

— Niin, niin, mamseli Gundestad, niin kai, sanoi Jan Högh ja siveli vanhan naisen tukkaa. Lähti sitten ulos tavanmukaiselle, pitkälle kävelylleen ennen iltaa.

Viime aikoina oli hän suunnannut kävelyretkensä pitkin lahden rantaa, ja kun hän palasi, oli tohtorintaloon sillä välin tullut vieraita.

Pappi Kjaer ja tuomari olivat kävelleet kankaan poikki kauniissa ilmassa, kun tuomarin oli Kirkevaagenissa odotettava sunnuntaihin laivatilaisuutta kaupunkiin.

Jan Högh tapasi kaikki, kolme herraa salissa keskustelemassa tuomarin varsinaisesta asiasta; oli kysymys, eivätkö kaikki piirikunnan virkamiehet voisi liittyä yhteen vuokraamaan jotakin vapaana olevaa pientä höyrylaivaa käytettäväksi käräjämatkoilla, — ja yliluotsi, joka oli hankkeen etunenässä, oli ajatellut, että kulkuvuorot voitaisiin kyllä sovittaa käräjäin mukaan.

Suostuisiko tohtori tuumaan! Ei ollut epäilyäkään, etteikö se kannattaisi paremmin kuin kallis venekyyti ja sitten päästäisi odotuspäivistä, jotka täytyi maata vartoillessa höyrylaivaa mennen tullen vuonojen varrella.

Jan Höghiä tervehti pappi erinomaisen lämpimästi, kun taas tuomari tirkisteli häntä lasiensa takaa:

— Luulenpa, Herra varjelkoon, että olette saanut haivenia leukaanne, herra Högh!

— Niin olen, vastasi hän hilpeästi, — olen vain odottanut herra tuomarin partaveistä!

Tohtori oli erittäin pirteänä ja niin tyytyväisenä, jommoisena Jan Högh ei ollut nähnyt häntä vielä tänä vuonna. Mamseli Gundestadin hyvän aterian jälkeen tuli Burgundi sisään — myöskin ensimmäistä kertaa — ja hyvät sikarit, kimaltavat lasit ja toden totta koko viimevuotinen mieliala!

— Niin, sinä pappi tahdot tietysti lämmintä totia, — ole hyvä, keittiö kiehuu.

— Ah! — maiskutti tuomari runsaan, raskaan viinin jälkeen, te olette aatelismies, tohtori! Meidän rakas pappimme sitävastoin on, sääli sanoa, alaspäin menossa. Minä vakuutan teille, että hän eilen illalla tahtoi minua tekemään totia — paloviinasta!

— No te sitten totisesti ette ole aatelismies, rakas tuomari! — lausui pappi keittiön äärestä — asia on niin, että vaimoni eilen epähuomiosta oli kaatanut karahviin viinaa arrakin asemesta, — ja sitä minä nyt saan yhtämittaa kuulla häneltä. Se on mahdollisesti juriidinen käsitys jaloudesta — mutta ne juristit!

Verannanovet avattiin, ja sikarinsavu — papilla oli muuten piippunsa mukanaan — kokoontui virtaaviksi piiriksi salin ylle ja kierteli kolmen vanhan herran ympärillä heidän istuessaan hyvällä, herttaisella tuulella pöydän ympärillä lasien, pullojen ja tummanpunaisen viinin ääressä. Jan Högh oli hiukan keskustelun ulkopuolella, mutta viihtyi mainiosti, ja varsinkin huvittivat häntä tuomarin huomautukset, kun paikalliset olot ja ihmiset tulivat puheeksi. Lämpimän ilon tunteella katseli hän tohtoria, joka oli aivan vanhoissa vireissä ja nauroi ja jutteli mukana.

Sunniva istui mamseli Gundestadin kanssa akkunan luona virkkaus kädessään ja seurasi hymyillen, keskustelua. Jan Högh loi häneen silloin tällöin viimevuotisia, hilpeitä salasilmäyksiään, joihin hän vastasi vähän punastuen ja hämillisenä.

Aika kului, mieliala hilpeni ja tuomari tanssi cancania permannonmatolla mamseli Brom-vainajan malliin Köpenhaminassa.

Jan Högh alkoi katsoa kehoansa; hän oli tehnyt reippaan päätöksensä — nyt sujui se äkkiä niin sulavasti, arveli hän, tänä hyvänä, iloisena iltana, jolloin kaikki viimevuotinen palasi niin luontevasti ennalleen.

— Niin, Sunniva, — sanoi hän nousten ylös — mitä sinä arvelet? Eikö ole aika meidän kahden siirtyä juhlan vakavaan puoleen? Kello on yksitoista ja aurinko odottaa ulkona!

Sunniva joutui aivan ymmälle ja katsoi häneen kysyvästi; mutta kun muut herrat alkoivat vastustella hänen lähtemistään, otti hän puolusteluunsa Sunnivan niin luontevasti mukaan — syyttipä osittain hänen intoansa lähteä matkaan — että hänelle suorastaan ei jäänyt mitään tilaisuutta jäädä pois, ja ennenkuin hän oli täysin tointunut, istui hän veneen perä tuhdolla Jan Höghin soutaessa.

— Ei — selitti tämä — sinusta on tullut sellainen daami nyt, että olisi häpeä antaa sinun soutaa. Minä en sentään ole ihan putipaljas kohteliaisuudestakaan!

Vähän väkinäistähän oli väli alussa; Sunniva istui veneessä ja virkkasi ahkerasti; mutta Jan Högh ei ollut ollakseenkaan ja jutteli tuomarista ja papista ja illan keskustelusta ja sittemmin maalauksesta, sen virheistä viime vuonna: ylimalkaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Paikka paikoin se kyllä kajahti hiukan hermostuneelta ja pysäyksiä pelkäävältä — — —

Mutta mikäli yön tunnit kuluivat, sikäli tuli heidän välinsä luontevammaksi, ja hän alkoi puhella vakaammin ja hitaammin, yhä hartaasti maalaten. Sunniva oli yhä useammin katsahtanut ylös ja kuunteli, silloin tällöin vastatenkin.

— Joo, se käy kyllä, ajatteli Jan Högh.

Kun he vihdoin läksivät kotiin, riensi Sunniva tarttumaan airoihin, ja eteisessä erottaessa välähti hänen kasvoillaan pilke entistä eloisuutta ja sen ohella lieto, lämmin läikähdys salattua kiitollisuutta.

— Hyvää yötä sitten, maalarimestari!

Jan Högh meni tyyten tyytyväisenä ylös portaita ja itsekseen hymyillen huoneeseensa, — mutta kävi ylen varovaksi ja kulki varpaillaan, huomatessaan toisen vuoteen siirretyksi sisään hänen sijansa vastapäiselle seinälle — ja siinä tuomarin partaisen, nukkuvan naaman.

— — Papin ja tuomarin oli määrä palata jo aikaiseen seuraavana aamuna; mutta ensinnäkin nousivat molemmat ylen myöhään ylös, ja kun toiseksi tohtori lupasi tulla mukaan jälkeen puolenpäivän, jäivät he.

Tuomarin höyrylaiva lähti Kirkevaagenista vasta yöllä, ja tohtorilla oli sielläpäin potilas, jota hänellä nyt oli sopiva tilaisuus käydä katsomassa.

Niin viettivät he valoisaa aamupäivää verannalla, puutarhassa, sillalla ja kävelyllä pitkin rantaa. Tuomari oli tarjonnut käsivartensa Sunnivalle ja kulki hänen kanssaan leikkisänä, kuten aina, mutta toisen aavistamatta kuitenkin urkkien esille yhtä ja toista, joka hänestä näytti tietämisen arvoiselta. Myöhemmin oli hän menetellyt samalla tavalla Jan Höghin suhteen; käsivarsi Jan Höghin olalla vei hän häntä mukanaan kappaleen matkaa ja sai hänet kuvailemaan jokapäiväistä elämää tohtorintalossa. Jan Högh vastasi välittömästi kaikkiin tuomarin kysymyksiin — hänellähän oli vain hyvää kerrottavana ja tuomari oli talon hyvä ystävä! Epämääräisesti se välillä tosin tuntui hänestä hiukan oudolta — nämä seikathan täytyi tuomarin itsensä tuntea perinpohjin! Mutta hän jutteli ja kertoi ja yhtyi ilomielin toteamaan tuomarin kanssa, että tohtorintalossa oli hyvä olla.

Kun päivällinen oli syöty, kahvi juotu ja hiukan, nukahdettu, sanoivat molemmat vieraat ja tohtori hyvästit Sunnivalle ja mamseli Gundestadille, kun taas tuomari pyysi Jan Höghiä saattamaan heitä kappaleen matkaa — — —:

— Nähkääs, pappi ja tohtori käyvät ikäviksi koko matkan mittaan!

Ja Jan Högh lähti.

Vähää edellä kulkivat pappi ja tohtori, tuomari ja Jan Högh jälempänä. Kun he olivat tulleet hautuumaan ohi, pysähtyi tuomari äkkiä:

— Ei, kiitoksia, herra Högh, nyt en vaivaa teitä enempää! Nyt saatte mennä kotiin parempaan paikkaan!

Tuomari tarttui hänen käteensä, seisoi hetken ja katsoi häntä hyvillä harmailla silmillään tuuheiden kulmakarvain alta ja sanoi vihdoin:

— Kuulkaa, nuori ystäväni, tänä vuonna ette toki lähde tohtorintalosta — sanomatta hyvästiä pikku ystävättärellemme Sunnivalle! Lupaattehan sen minulle?

— Mutta, herra tuomari — — —

— No, hyvästi vaan, poikaseni! Hei — odottakaahan hiukan, pikajuoksijat, maalari luopuu meistä!

Jan Högh jäi seisomaan pitkäksi aikaa ja katseli menijöitä, kunnes hän vihdoin kääntyi — takaisin tohtorintaloon.

Kun Jan Högh tuli saliin, istui Sunniva pianon ääressä; hän lopetti soittonsa kesken tahtia ja kääntyi heti hänen puoleensa:

— Tiedätkö, minä osaan sen, minä osaan sen!

Ilo loisti hänen silmistään ja Jan Högh totesi ensimmäistä kertaa näkevänsä niin tervettä väriä hänen poskillaan.

— Minkä sitten?

— Odota, kunnes on syöty, niin saat kuulla — nyt minun täytyy mennä mamseli Gundestadin luo.

Hän meni ja Jan Högh jäi hetkeksi seisomaan, alkaen sitten kävellä salissa edestakaisin.

Kuinka kaunis hän oli, tuo omituinen, hienon erikoinen — kuin unelma runoa ja satua, herkkää runollisuutta koko olennossa! Toisenmoinen kuin kaikki — — —

Ei, sillä tavoin hän kyllä ei lähde hänen luotaan toista kertaa — pikku Sunnivan luota! Tietysti oli tohtori kertonut tuomarille hänen äkkilähtönsä viime vuonna, ja sen täytyi tietenkin herttaisen vanhan herrasmiehen mielestä tuntua sopimattomalta.

Ei, tällä kertaa hoitaisi hän asiansa paremmin — kun vain saisi häneen kunnollisen otteen jälleen! Hän kyllä puhaltaa häneen henkeä uudestaan — — —. Pikku Sunniva!

Hän kulki ja kulki, mamseli Gundestadin ja Sunnivan puuhatessa keittiössä — ja päähänpälkähdys, jonka hän äkkiä sai, muuttui vähitellen yhä varmemmaksi päätökseksi hänen polkiessaan matolla tahtia omille ajatuksilleen:

Kohta kun tohtori huomenna tulee kotia, sanoo hän hänelle, että Sunnivan pitää päästä matkustamaan!

Kun illallinen oli syöty ja mamseli Gundestad oli asettanut viinitarittimen salin pöydälle, alkoi hän:

— Niin, mitä se on, minkä sinä sanoit osaavasi kun minä tulin?

— Sen, sanoi Sunniva riemuisana — sen pitkän viime vuodelta!

— Minkä pitkän?

— Sen laulun, »Morsiameni», — jota sinä et uskonut minun koskaan oppivan tai muistavan!

Hän istui pianon ääreen ja pitkän alkusoiton jälkeen lauloi, Jan Höghin istuessa nojatuolissa ja katsellessa häntä sivulta:

Joka yö — joka yö ikipitkä — hän nousevi aaltoillen, veensinisin silmin katsoo: — kovin kauan te viivytten!

Tarulinnanne teitä vartoo korukorallipylvähin, meripihkaa ja helmiä välkkyy sen holveissa tuhansin.

Sen yllä korkeena kaartuu siniseesteinen katto veen ja alla vuolteissa häilyy meren metsä lehvineen.

Ja kaiken kaipuunne maisen tulisimmat toivehet tosiks tuutivat sydämeenne meren sävelet ainaiset.

Merenruohoista teettänyt teille olen pehmyen vuotehen, — häälahjanne ottakaatte: nuor' eloni lämpöinen!

* * * * *

Minun päiväni on ikipitkät, elo mulle on tuskaa vain: mitä öisin lien unelmoinut on haihtunut muistostain.

Joka ihmisen puoleen käännyin ja taivahan Jumalan, — vaan kenkään ei tiedä he tietä luo morsion vartovan.

Sinis viettiä outoa tunnen meren rannalle kuohuvan kunis ruhkakiville vihdoin ma hiljaa istahdan.

Niin laineet luokseni kantaa sanan kumman ja kaukaisen meren huokauksena rantaan: kovin kauan te viivytten!

Sunniva nousi ja tuli Jan Höghin luo:

— No, enkös osannut?

Tämä oli aivan mietteisiinsä vaipunut käsi silmillä. Hitaasti väisti hän sen pois ja katsoi häntä unelmoivalla silmäyksellä hiljaa nyökäten päätään.

— Jo vain — Sunniva. Osaat kyllä! Kiitoksia vain.

Sunniva istuutui ja he olivat hetken ääneti.

— Minä en ole kuullut sinun laulavan siten kuin tulin. Paitsi sinä iltana — ulkoa, puutarhasta. Mutta silloin minä en kuullut. — Sinulla on kaunis ääni. Se on kasvanut — Sunniva. Se on niin ehjä ja täyteläinen — nyt...

Hän istui puoliunissa ainakin tunnin, eikä Sunnivakaan puhunut mitään.

Vihdoin hän nousi.

— Tule, Sunniva, mennääs taas.

He soutivat melkein vaiteliaina, eikä äänettömyys keskeytynyt, ennenkuin Sunniva, pitkän aikaa sen jälkeen kuin hän oli alkanut maalata, kauhistuneena hypähti pystyyn:

— Ei, mutta mitä sinä teet, maalarimestari!

— Tämä on kelvotonta! vastasi hän rauhallisesti, pyyhkiessään rievulla pois melkein toisen puolen taulua. — Kaikki se, mitä olen tehnyt viime viikon aikana, on jotakin sotkua, — sen näkee äkkiä; sen huomaa näes joskus äkkiä ja silloin havaitsee kohtia, jotka eivät laisinkaan kuulu asiaan — kas nyt tuossakin — roskaa! — puhkesi hän samassa ja vetäisi puukollaan koko suuren kankaan halki.

Sunniva parkaisi; mutta Jan Högh hymyili:

— Huomenna pannaan alulle uusi. Alusta alkaen.

— Ei, mutta rakas ystävä, lapsi, älä ole niin kauhistunut — niinhän sinä olet melkein kuin minä olisin silponut sinua itseäsi enkä tätä kangasta!

Sunniva oli käynyt aivan kalpeaksi ja painoi rintaansa pelästyneen, hämmentyneen näköisenä.

— Oo, maalarimestari, sitä oli niin paha katsoa!

— Kuinka hermostunut sinä olet, Sunniva, sanoi hän huolestuneena alkaen kerätä kojeitaan kokoon. — Minä sanon sinulle, mitään ei pidä ruveta parsimaan, — jos mikä on mennyt vikaan, niin ei muuta kuin uudestaan vain alusta pitäen.

— Uh! — mutta tuommoisessa maalauksessa on ikäänkuin jotakin elävää — — —!

— Se mikä on elävää, se on täällä — vastasi hän vakaasti ja näytti otsaansa — ja sitä ei ole silvottu — eikä silvota tällä kertaa, Sunniva, niinkuin, viime vuonna. Nyt saat nähdä, että taulu alkaa elää huomenna uudelleen!

He soutivat kotiin, mutta kun vielä ei ollut myöhäistä, jäivät he verannalle istumaan. Mamseli Gundestad oli mennyt maata.

Sunnivan laulun herättämä mieliala asui vielä hänessä — niinkuin liikkuva sumu liukuen hänen ajatustensa ympärillä, täyttäen ne suurilla tummilla kuvilla ja häälyen edestakaisin kasvamatta ja selvenemättä.

— Tahdotko viiniä, maalarimestari?

— En kiitos, ei nyt enään.

Hän istui hetken ääneti, nousi sitten ja meni sisään pianon ääreen, missä oli esillä Beethovenin sonaatit. Hän selaili ja koetteli muutamia, mutta päätyi vihdoin soittamaan »pathétiquea» — sen ensimmäistä, osaa kumeanraskaine sointuineen. Lopetti siihen ja tuli taas ulos.

— On jotakin, jota taiteessa sanotaan suureksi säveleeksi. — Sävel, jota kaikki maailman taide etsii ja aavistaa, mutta jonka vain oikea, todellinen taide löytää ja jota vain harva, jos kukaan, on uskaltanut täysin tavata, sillä ihminen ei saa nähdä Jumalaa! Michelangelo, Shakespeare, Beethoven — he ovat soittaneet sitä mahtavin soittimin, täysin ottein, runsain soinnuin — Kuningas Lear arolla ja näes, narri sankarin jaloissa on juuri peite Shakespearen silmillä — hän ei rohkene katsoa Jumalaa silmiin! Dante Alighieri on sen löytänyt; mutta Beethoven nostaa sen korkeimmalle, Beethoven, jättiläinen. Kuunnella häntä täydessä juhlavuudessa on kuin ajella Helioksen vaunuilla — läpi suuren septetin, »pathétiquen», »Kreutzerin» ja symfoniain! Halki merten ja maiden korkeille, yksinäisille kukkuloille, missä pilvet jäävät jalkoihin ja maailman valtakunnat ja maat häipyvät — — —

Hän seisoi ovenpieleen nojaten ja katseli ulos puhuen itsensä yhä suuremmaksi. Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten hillityllä äänellä:

— Yksi on sen täydellisesti tavannut, mutta se oli Jumala itse, Kristus ristinpuussa, pitkänä yönä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Kuuletko siinä ihmiskunnan miljoonain huokauksen — Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit! — entisyys ja etisyys yhtyy siinä, suvut heräävät kuoleman unhosta ja elämän unelmasta — ja huuto kaikuu pitkässä yössä, niinkuin vuode ja luoksi merensyvyydessä värisee siintävillä laineilla — — —

Hän pysähtyi taas. Sunniva istui ja katsoi häneen, haltioituneena, suu puoliavoimia ja silmät kyynelissä. Kun Jan Högh jälleen istahti, tarttui hän ylitsevuotavalla liikutuksella molemmin käsinsä hänen käteensä.

— Voi sinua, maalarimestari!

— Niin, näes, Sunniva, joskus saattaa se kajahtaa niin voimakkaana tämä suuri, pyhä — enkä minä milloinkaan ole tuntenut sitä niin väkevänä ja niin alinomaa kuin täällä; sillä täällä on niin mahtava kaiku, niin valtava avaruus ja tila vain suurimmalle ja korkeimmalle! — Rakas, minä luulen, että sinä itket, Sunniva!

— Oi, ei se ole mitään — se oli vain niin ihanaa! Ja nyt on siitä niin kauan kun kuulin sellaista!

— Ei ole ketään, jonka tunnen, joka ymmärtäisi sellaista niinkuin isäsi, Sunniva!

— Niin, mutta — — —

— Mutta?

Sunniva punastui:

— Tänä vuonna on isä puhunut niin vähän.

Syntyi hiljaisuus. Jan Högh muisti äkkiä kaikki, ja hetken epäröityään laski hän kätensä Sunnivan kädelle ja sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:

— Mamseli Gundestad on kertonut minulle niistä asioista.

Sunniva painoi päänsä syvemmälle käsityötään kohti.

— Etkö voisi ajatella, että selittäisit minulle hiukan sitä kummallista ilmiötä, Sunniva?

Hän pudisti päätään katsomatta ylös.

— Ei, ei! — sanoi Jan Högh lempeästi ja päästi hänen kätensä irti. Vähää jälkeen meni hän kokonaan toiseen asiaan:

— Sano minulle, miten Petra Kjaer elää?

— Oo, hän on kihloissa herra Moldenhawerin kanssa ja menee syksyllä naimisiin. Hän on nyt sulhasensa äidin luona Foksundissa.

— Sinä et näytä enään välittävän hänestä erikoisesti?

— En. Hän käyttäytyi pahasti asianajaja Böllingiä kohtaan joulun aikana —!

— Mitenkä niin?

— Oo — sillä tavoin — kiemaili ja semmoista.

Sunniva istui seinään nojautuneena ja katsoi eteensä nähtävästi muissa mietteissä.

— Mitä sinä mietiskelet, Sunniva?

— Tuota, maalarimestari — sanoi hän vihdoin hitaasti ja häneen katsomatta — siinä ei ole mitään puhumista tai muistamista enään — siinä viimetalvisessa. Tiedätkö, nyt minusta tuntuu kuin olisi se ollut vain unta! Mutta se oli niin raskasta, niin raskasta, minä uskoin niin paljon enkä ymmärtänyt mitään. Se oli enimmäkseen äidistä, ja usein öisin tuntui minusta kuin olisin hänet nähnyt tai kuullut hänen huutavan minua — — —

— Onko se sitten ohi nyt, Sunniva? Kokonaan?

— On, maalarimestari! — hän katsoi häneen silmät säteilevinä — oli niin ihanaa, että sinä tulit!

— Ja nyt meistä tulee hyvät ystävät taas, Sunniva, niinkuin ennen!

— Kyllä!

— — Seuraavana päivänä tuli tohtori kotiin päivällisiksi. Iltapäivällä vastasaapuneita sanomalehtiä luettaessa käytti Jan Högh päättävästi tilaisuutta, kun hän oli kahdenkesken tohtorin kanssa salissa:

— Katsoisiko tohtori kovin pahaksi, että minä — jos minä — ää — ottaisin vapauden tehdä teille erään ehdotuksen — tai oikeammin — — —

Tohtori laski lehden kädestään.

— Mitä te tarkoitatte?

— Minä luulen, että herra tohtorin pitäisi lähettää Sunniva esim. Kristianiaan tai — — —

Tohtori sävähti tulipunaiseksi ja keskeytti hänet huomattavan kiivaasti:

— Minä en voi antautua keskustelemaan sellaisesta ehdotuksesta, herra Högh!

Jan Högh sopersi hämillistä anteeksipyyntöä ja poistui vähän ajan kuluttua.

Illallispöydässä oli tohtori verrattain vaitelias ja ilta kului ikävästi. Kun Jan Högh nousi ja tahtoi ottaa Sunnivan mukaansa ulos, teki tohtori huomautuksia sitä vastaan — yön viileydestä ja Sunnivan kaulasta, mutta mukautui kuitenkin Sunnivan päättävään vastarintaan.

Jan Högh ei kuitenkaan ollut maalaustuulella eikä ollut ehtinyt pitkällekään uuden kankaan pohjustamisessa, kun jo soudettiin kotia taas.

* * * * *

Yksi aurinkoviikko oli mennyt, ja Jan Höghin ja Sunnivan suhde oli aivan kuin viimekin vuonna. He laulelivat yhdessä, tekivät välillä retkiä milloin minnekin, ja öisin jatkui työ niinkuin ennenkin.

Tänään olivat he soutaneet jyrkälle kalliosaarelle vuonoon. Hans Joelsen oli kertonut kahden merikotkan oleilevan siellä ja Jan Höghin teki mieli noita kuninkaisia lintuja.

He kiipesivät ylös jyrkkää kallionkylkeä meri suoraan allaan ja saivat helkkarinmoisen metelin aikaan kaikkien tuhanten säikähtyneiden lokkien ja hanhien, haahkojen ja kirkuvien räiskien keskuudessa. Saaren laella olevalla tasangolla kaakottivat metsikanat ilman suurta pelkoa melkein heidän jaloissaan perässä piipattavine poikasineen — kuin rykelmä rotanpoikia emonsa jälessä; mutta metsikanaemo pitää almanakkaa silmällä ja tiesi olevansa turvallinen vielä jonkun aikaa — elokuun 15 päivään saakka. Jäniksiä hyppeli viidakossa. Mutta kotkat uivat hiljoilleen ilmassa korkealla heidän yllään aivan rantajyrkänteen kohdalla ja niin oli tyytyminen vain niiden näkemiseen!

Kotona tohtorintalossa istui mamseli Gundestad ja kutoi tyynessä yksinäisyydessään, kun tohtori, joka oli ollut ulkona neljä päivää ja vasta tänä aamuna oli tullut kotiin, tuli hänen luokseen työhuoneeseen.

— Kuulkaa, rakas mamseli, minulla olisi jotain vakavaa keskusteltavaa kanssanne, jos teillä on aikaa.

— Jestas — tietenkin oli mamseli Gundestadilla aikaa, hän laski sukankutimen pois ja otti lasit silmiltään, kun tohtori istui ja vähän ajan perästä alkoi:

— Nähkääs, mamseli, se on kyllä väärin minun puoleltani, minä tunnen sen, mutta — niin, se ei tahdo minulta sujua! Minä saatan niin vähän seurata Sunnivan oloa, paitsi juuri opetuksessa — ja niinkuin te kyllä olette nähnyt, varsinkin tänä viimeisenä, vaikeana vuonna — — — Mutta te, mamseli, tulette häntä lähelle aivan toisella tavalla; vastatkaa minulle suoraan, minä olen hiukan huolissani, ja moneltakin taholta on minun huomiotani herätetty — nytkin sekä pappi että tuomari, kun he viimeksi olivat täällä! — No niin, mamseli, luuletteko te, voitteko te ajatella, että alituinen seurustelu nuoren maalarin kanssa olisi rakkaalle pikku Sunnivallemme jollakin tavoin vähemmän suotavaa? Minä tarkoitan, onko hän, maalari, — voisiko ehkä ajatella, että hänen vaikutuksensa Sunnivaan ei olisi kaikkein parasta?

— Ei, mutta kyllä totisesti tohtori nyt on väärällä jäljellä — vastasi mamseli Gundestad vakuuttavasti hetken harkittuaan.

— Vai niin te arvelette, mamseli? Sen nojalla, mitähän teidän on täytynyt nähdä ja kuulla?

— Niin, totisesti se on minun uskoni ja vakava käsitykseni, että lapsella on vain iloa siitä seurasta, raukalla. Katsokaa itse — enkö minä olisi häntä pitänyt silmällä ja eikö hän ole niinkuin pystyynnoussut ja terve taas, niinkuin kukkanen Jumalan päivänpaisteessa katsella kaiken sen huolen jälkeen, joka meillä oli — sittenkuin herra Högh tuli takaisin taloon! Niin, siltä vain minusta näyttää, että saa olla Jumalalle kiitollinen, että hän lähetti hänet takaisin!

— No — niin perin luotettava nuori mies ei hän sentään ole. Minä olen saanut kuulla vähän kutakin siinä suhteessa. Pikku Petra Kjaer on tiennyt kertoa hänestä, yhtä ja toista Kristianiasta — — — Mutta kun te olette hiin varma asiassanne, niin saamme uskoa, että hän täällä pysyy nahoissansa.

Tohtori istui kauan aikaa ääneti ja mamseli Gundestad tarttui taas sukankutimeensa. Hänen vanhan, pitkähköjä haivenia kasvavan ylähuulensa pielissä asui harmistumisen piirre — mutta hän ei sanonut mitään.

Vihdoin nousi tohtori ja meni ikkunan luo.

— Jaa, jaa! huokasi hän raskaasti — joka aika ei ihmistä miellytä!

— Kuulkaa, mamseli Gundestad, — jatkoi hän äkkiä kääntyen hänen puoleensa — luuletteko hyödyttävän, jos te kerran vielä koettaisitte saada häntä suostamaan siihen matkaan?

— En, rakas herra tohtori, sitä älkää minulta pyytäkö! Minä en saata nähdä semmoista toista kertaa. Mutta jos tohtori koittaisi itse?

Tohtori asteli edestakaisin. Sitten pysähtyi hän ja laski kätensä vanhan mamselin olalle; sanomaton suru synkensi hänen katsettaan:

— Minä olen liian karkeakätinen, mamseli Gundestad, niinpä en ole koskaan voinut auttaa niitä kahta, joita rakastin.

Tohtori meni konttoriinsa, ja mamseli Gundestad istui yksin kutimineen ja huolineen, kunnes Sunniva ja Jan Högh saapuivat kotiin, meluten, nälkäisinä ja hilpeämielisinä.

Tavallista aikaisemmin tahtoi Jan Högh sinä iltana Naissaarelle.

— Minun täytyy sanoa sinulle, Sunniva, minussa on viime aikoina ollut nuutumisen henkeä. Täytyy korvata, mitä on laiminlyöty. Eikä ole hyvä tietää, kauanko tätä siunattua, ilmaa kestää!

Telineensä edessä seisoi hän pitkän aikaa saamatta alkaneeksi.

— Ei, ei! Siinä on taas jotakin nurinkurista! Siinä on taas jotakin sotkua joukossa — tämä on taas huono!

— Ei, mutta maalarimestari sinä!

— Joo, näes, minulla on ollut liian paljon muuta päässä. Minä näen sen nyt — tämä ei kelpaa. Aate on taaskin tärvelty. Piru vieköön! — Ooh — minä alan väsyä tähän!

— Ei, maalarimestari, nyt sinä et saa väsyä. Minä istun täällä sinun luonasi koko ajan — ja sitten sinä kyllä et menetä kärsivällisyyttäsi.

— Kiitos, Sunniva-kulta. No — aletaan alusta taas huomenna sitten!

Mutta seuraavana päivänä satoi hienoa märkää tihkua ja ilma oli aamupäivällä kiiltävän harmaa mustanpuhuvien tunturivärien yllä ja tiuheni iltapäivänä; missä valoa oli kuultanut ohuen hunnun takaa — missä auringonsilmä oli ollut takana — tummeni ja sameni kaikki yhä pimeämmäksi, ja kun Jan Högh sadevaippa ja -lakki yllään kulki pitkin lahdenrantaa iltapäiväkävelyllään, oli kaikki murheellisen, raskaan ja yksitoikkoisen harmaata. Tunturitkin olivat puoliksi sumun peitossa.

Päällysnutun kaulus korvilla ja kädet syvällä taskuissa kulki hän hitaasti — silloin tällöin hypähdellen kiveltä kivelle nostaen melkein maahanulottuvan vaippansa liepeitä. Maa oli liian märkää, ja vuononrannalla louhineen ja erivärisine, sileiksi hioutuneine kivineen ja alituisella aaltojen loiskeella niiden välillä oli erikoinen vetovoimansa. Muudan västäräkki pyrähteli hänen edellään keveänä ja märkänä ja vaaputteli pyrstöänsä — kunnes se vihdoin päätti uskaltaa vaarallisen kokeen — jäädä seisomaan alallaan kivellä tuon vaippapukuisen hirviön kulkiessa ohi.

Hän olisi tahtonut saada Sunnivan mukaan, mutta tämän ei sopinut; tohtori oli äkkiä keksinyt hänelle jotakin tehtävää konttorissa.

Tohtorissa oli jotakin omituista pitkin päivää. Pienistä piirteistä oli hän sen lopulta huomannut, — jonkinlaista epäluuloa, joka aina tärveli hauskimmat hetket Sunnivan kanssa: hän suorastaan piti heitä silmällä!

— Mitä hän mahtanee ajatella! Hän ei toki sentään saattane luulla, että minä täällä — keimailen lasta tai semmoista? No — se vielä puuttuisi!

Muuten täytyi hänen myöntää, että Sunniva viime aikoina oli askarruttanut häntä enemmän ja toisella tavalla kuin ennen. Erikoinen uteliaisuus ja samalla samalla syvempi voima, jonka otteen hän joskus tunsi sisimmässään — kiinnitti häntä tyttöön.

Mutta rakastunut häneen — ei! Se oli mahdotonta!

No — piti koettaa haihduttaa se mielestä. Sillä siinä oli jotakin, jota hän tunsi epämääräisenä pistona, kuin salahaava tai kuin hyllyvä pohja, jolla hän ei arvannut astua tukevasti ja varovasti! Sunnivan suhteen täytyi olla niin varova! Sillä hän ei ollut niinkuin muut naiset, häntä ei käynyt kaappaaminen rynnäköllä ja suuteluilla ja sitten mennä ohi hattua heiluttaen auringon paisteessa — niinkuin niitä muita. Häntä ei saanut vahingoittaa ja polkea — ei millään ehdolla maailmassa saisi nuo suuret, mustat silmät täyttyä itkusta tai tehdä hänelle viattomina ja lapsellisina aina omaantuntoon tunkevia kysymyksiä. Häntä oli kohdeltava hellällä kädellä — — —!

Tai kenties johtui se vain ympäristöstä, yksinäisyydestä ja ankeudesta täällä! Täällä ei ollut satojen äänien sorinaa, jonka taakse hän saattoi nakata salaisen kiehtovan lempensä kuin näkymättömien keijujen leikkinä — — —; täällä ei ollut kätköpaikkoja — juhlan tohu ja kohu kaukaisena taustana — missä ajatuksia voi kuiskata, suukkosen varastaa ja mieli uinua unelmiin — — —!

Täällä oli liian avaraa ja aukeaa, ja vähinkin ääni sai moninkertaisen kaiun; senvuoksi pelästyivät leikkivät keijut itseänsä, pakenivat ja jättivät tuvan tyhjäksi jälkeensä, hiljaiseksi ja vakavan herkäksi, vahtivaiseksi jokaista uskaliasta katsetta ja joka kuiskausta.

Jospa hän voisi loihtia hänet mukaansa — pikku Sunnivan! vilkasvilskeiseen maailmaan, pois tästä alastonseinäisestä juhlavuudesta — — — tanssiin!

Hän hiljensi reipasta kulkuaan ja istahti vihdoin suurelle kivelle, joka oli vierähtänyt aivan rantaan saakka ja nyt vuoksen aikana oli veden ympäröimänä joka puolelta — niinkuin saari. Hän paleli ja pisti kätensä sadetakkinsa laajain hiha-aukeamain sisään ja vaipui jonkunmoiseen ajatusten horrokseen.

Sade yltyi ja rapisi hänen ylleen; sumu sameni vielä enemmän ja seisoi häntä vastassa kuin seinä.

Kuinka täällä oli yksinäistä!

Ja harmaanraskas meri loiskui kohisten kiviä vasten ja väistyi taas, niin että ruoho ja ruhka häilyi ja heilui lakkaamatta eestaas, eestaas. Ja syvällä raskaiden kivilouhien alla hölkkyi ja kuului niin syviä huokauksia, jotka toistuivat joka kerta kun aaltojenloiske vaahtoavana kohisi niiden alle.

Hän seurasi säännöllistä kohinaa ja syviä ääniä sen kiven alla, jolla hän istui; se järähti ja vapisi jokakerta.

— Mitä etsi hän täältä! Mikä kutsumus ja mahti hänet oli uudelleen ajanut tänne outoon maahan, johon hän ei kotiutunut!

— Maalausko —? Ei, siihen hän ei kyllä pystynyt. Parasta, tunnustaa se suoraan — se tehtävä oli hänelle liian suuri!

— Niitä on vähäkykyisiä, jotka tekevät huonoa työtä; he saavat tuomionsa — ja katoavat. Sitten on niitä, jotka tekevät hyvää työtä, onnistuneesti ja aavistamatta tehtäväänsä, sillä se loistaa heitä vastaan valmiina tuloksena. Mutta näiden välillä on muutamia murheellisia, jotka tietävät miten olisi tehtävä, jotka tuntevat voiton makeutta kiihkeässä odotuksessa — mutta joiden käsi näivettyy eivätkä saa mitään tehdyksi muuta kuin istutuksi meren rannalla ikävöimässä.

Oo!

Hän painoi päänsä aivan polviinsa saakka, jotka hän oli istuessaan nostanut ylös ja tuijotti levotonta vettä.

— Rakastunut! Ei, asia oli se, että sana rakkaus oli hänelle liian suuri ja korkea — oo, hyvin kyllä hän tiesi mitä sen, että rakastaa naista, täytyi olla! Mutta tässähän oli sama seikka: kaipuu eikä kaipuun esinettä! Tieto ilman elämää.

— Hän oli murennellut itsensä vähittäisanniskeluun ja vaihtoraha jakeluun; nyt kun kysymyksessä olisi ollut todellinen, suuri, oli hän kulunut — loppuunvaihdettu.

— — Hän ei kelvannut!

— — — Ja kuitenkaan, näin ei saattanut olla, tässä oli jotakin muuta; sellainen kaipuu ei voinut elää ihan ilman totuutta ja todellisuutta — jotakin, jotakin pohjimmalla!

Ja niin kuiskasi hän itselleen puoliääneen — harmaanraskaan meren tahtia ja säveltä seuraten —:

Joka yö — joka yö ikipitkä — hän nousevi aaltoillen, veensinisin silmin katsoo: — kovin kauan te viivytten!

* * * * *

Niin laineet luokseni kantaa sanan kumman ja kaukaisen meren huokauksena rantaan: kovin kauan te viivytten?

Ilma oli yltynyt. Tuuli tuiverti vihaisin vaahtopärskein vuonolta, ja satoi yhä vinhemmin.

Hän nousi. Kivi, jolla hän oli istunut, oli aivan kuiva; hän oli mahtanut istua kauan, kun vettä oli satanut niin pitkän aikaa.

Kotimatkalla kohtasi hän Sunnivan sadepuvussa ja aivan pelästyneenä:

— Sinä viivyit niin kauan! Minä tulin ihan levottomaksi sinusta.

Hän ei vastannut; hän tunsi, että jos hän nyt puhuisi, kuulisi Sunniva hänen äänestään, että hänellä oli itku kurkussa.

Vihdoin, kun he olivat lähellä taloa, kysyi hän:

— Antoiko isäsi luvan sinun tulla etsimään minua?

— Voithan toki ymmärtää, että minun täytyi lähteä — meidänhän piti syödä eikä sinua kuulunut. Mitä varten — lupaa?

— Niin — minä en luule, että isäsi pitää — — — minä luulen suorastaan, että hän kohtelee minua epäsuosiolla ja epäluottamuksella.

Mamseli Gundestad tuli heitä vastaan puutarhassa ja torui, kun hän oli ollut poissa — hullu mies tämmöisessä ilmassa!

Tohtori poistui konttoriinsa illallisen jälkeen, ja toiset poistuivat aikaiseen kukin huoneeseensa.

Ylhäällä kamarissaan istui Jan Högh kauan akkunan ääressä. Ulkona raivosi nyt täysi myrsky.

Vihdoin nousi hän ja alkoi riisuutua. Hän seisoi paitahihasillaan keho puoliksi vedettynä kädessään, kun ovelle koputettiin.

— Saanko luvan? — sanoi tohtori kuiskaten; — olisin kernaasti puhellut kanssanne eräästä asiasta.

— Tehkää hyvin — anteeksi, minä panen nutun ylleni — — —

— Ei mitenkään. Minunhan on pyytäminen anteeksi, että häiritsen teitä tähän aikaan. Mutta kuulin, että vielä olitte valveilla.

Tohtori istui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Harmaa valo akkunasta lankesi hänen kasvoilleen, kun hän hetkisen istui ääneti miettien.

Jan Högh seisoi odottavana ikkunanpieleen nojautuen ja katsellen häntä. Milloinkaan ei hän muistanut nähneensä enemmän surun leimaamia kasvoja — — —

— Se vaatii selitystä — alkoi tohtori hitaasti ja harkiten — kun minä taannoin niin tylysti ja kiivaasti torjuin teidän hyväätarkoittavan kääntymisenne puoleeni Sunnivan suhteen. Te tahdoitte neuvoa minua lähettämään hänet pois. Te olette siis, niinkuin luonnollistakin on, nähnyt kuinka hermostuneeksi ja muutenkin heikoksi hän on käynyt viime vuonna. Älkää luulko, että en pane arvoa hyvälle sydämellenne tässä. Mutta teidän tulee tietää, että siinä on vaikeuksia, joista teillä ei saata olla käsitystä; vaikeuksia, jotka viime vuonna, sen jälkeen kuin viimeksi olitte täällä, ovat tuottaneet minulle monta ja raskasta huolta. Raskasta huolta.

Minä en voi teille lähemmin selittää näitä seikkoja, jotka riippuvat omituisista ja sisällisistä olosuhteista. Teidän tulee vain tietää, että ajatus antaa Sunnivan päästä ulos maailmaan, uuteen ilmaan ja elähdyttävään ja virkistävään ympäristöön, on tietenkin ollut mielessäni hyvin kauan. Kuinka tuiki tarpeellista se lapselle on, sen olen minä nähnyt räikeämmässä valossa kuin te, Jumalan kiitos, olette saanut nähdä. Mutta häntä ei tähän saakka ole saatu suostumaan tähän matkaan. Se ei ole mitään tavallista pelkoa kodin ja sen turvallisten olojen jättämisestä; se johtuu tavattomista olosuhteista. Minä en voi sanoa niitä luonnottomiksi, kun näet hänen syvään juurtunut kiintymyksensä tähän paikkaan, tähän seutuun yleensä saa luonnollisen selityksensä lapsen peritystä verestä.

Tohtori pysähtyi hetkisen, ja hiljaisuuden täytti pitkä tuulenulvahdus ulkona. Raskaasti huoaten jatkoi hän:

— Sitä vaikutusvoimaa, joka voisi hellittää näitä siteitä — ja nyt saada hänet matkustamaan — sitä ei minulla ole, herra Högh.

Hän kuivasi nenäliinallaan otsaansa ja silmiänsä ja toisti raskaasti:

— Sitä minulla ei ole.

— Minä tahdon olla aivan suora teitä kohtaan, herra Högh, ja sanoa teille, että kun olen luullut huomanneeni, että teillä on hyvinkin suuri vaikutusvoima Sunnivaan, niin olen minä, odottanut jonkun aikaa, ennenkuin olen täydellä luottamuksella ja tyytyväisyydellä siihen suhtautunut. Kun minä nyt tulen luoksenne ja pyydän teitä auttamaan minua ja käyttämään vaikutusvaltaanne pikku Sunnivaan, jotta vielä kerran yritettäisiin saada tämä matka toimeen, niin on tämä, tahdon minä sanoa teille, teille täydellinen hyvitys — minun loukkaavasta epäluottamuksestani.

Asiassa on nimittäin enemmän kuin te varmaankaan ymmärrätte ja saatatte aavistaa. Ilmeni, nähkääs, että mamseli Gundestadin ja minun esitykset Sunnivalle tämän matkan suhteen eivät ainoastaan kohdanneet jyrkkää vastarintaa, vaan aiheuttivat samalla mitä kiihkeimpiä purkauksia. Teidän tulee myöskin ottaa huomioon — ennenkuin vastaatte minulle — mahdollisuus, että menetätte pikku Sunnivan ystävyyden ja viattoman luottamuksen; enkä minä varmaankaan erehdy otaksuessani, että se surettaisi teitä — vaikkakaan ei niin kovasti kuin — kuin se on surettanut hänen isäänsä.

— Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen? lopetti hän ylös nousten ja tullen akkunan luo.

Jan Högh astui häntä vastaan ja tarttui häntä käteen; hänen silmänsä olivat kyynelissä, ja ääni värisi liikutuksesta, kun hän päätään kumartaen vastasi:

— Minä olen teille niin sanomattoman kiitollinen, että osoitatte minulle tämän luottamuksen. Te olette sillä tehnyt minulle siunatun hyvää! Ja mitä pyydätte minun tekemään, sen luulen varmasti onnistuvan.

— Kiitos, nuori ystäväni. Ja sitten ette saa olla minulle vihainen tästä; en ole voinut sitä lähemmin selittää; on paljon, jota ette ymmärrä — mutta tietäkää, että — minä — että tämä on ollut minulle raskasta.

Hän pysähtyi hiukan.

— Hyvää yötä!

Jan Högh saattoi häntä ovelle. Siinä kääntyi tohtori hänen puoleensa:

— Niin, ja ehkä sopisi järjestää sillä tavoin, että hän saisi tulla teidän mukananne, kun te matkustatte?

— Jo vain! Sehän on erinomainen ajatus!

— Hyvää yötä!

Jan Högh seisoi keskellä lattiaa paitahihasillaan, puoliksi vedetty kello yhä kourassaan ja hymyili itsekseen.

Tuuli repi ja raastoi ikkunoita vihaisin nykäyksin ja Jan Högh riisuutui.

* * * * *

Sumua kesti kunnes se kolmantena päivänä taas alkoi häipyä.

Tohtori istui iltapäivällä konttorissaan suuren, mustaksikiilloitetun työpöytänsä ääressä. Seestyvää ilmaa virtasi sisään avoimista ikkunoista ja täytti huoneen, kimmeltäen lasiastioissa ja huonekalujen kiiltopinnassa, heijastellen kaikkia värejä kaappien ja hyllyjen lääkenesteiden läpi.

Tohtori istui kasa asiakirjoja edessään; hän oli juuri laskenut kynän kädestään ja nojautunut takaisin tuolin selkämystä vasten, kun ovelle koputettiin ja Sunniva pisti päänsä sisään.

— Saanko tulla?

— Tee hyvin, lapsi!

Hän tuli tohtorin luo, istahti tuolin nojapuulle ja alkoi silitellä hänen harmaita hiuksiaan:

— Kuule, isä, sinä, se on niin, että minä — jos sinä — tiedäthän, sinä puhuit kerran, että minun pitäisi matkustaa.

— Jo vain, lapsi.

— Vieläkö sinä olet samaa mieltä?

— Olen kyllä, lapsi!

— Kas minä tahtoisin niin hirveän mielelläni nyt, näetkö. Niin, minä saisin vielä matkaseuraa Jan Höghistä, luullakseni. Hän sanoi sen itse.

— Sinä et voisi tehdä minulle suurempaa iloa, ystäväni. Ja herra Högh on sinulle erinomainen matkakumppani.

— Niin, etkö sinäkin usko, isä?

— Hän on harvinaisen kunnollinen nuori mies.

Sunniva kietaisi äkkiä käsivartensa rajusti hänen niskaansa ja suuteli häntä.

— Pikku Sunnivani! kuiskasi tohtori ja istui kauan näin hänen kanssaan sivellen hänen poskiaan ja silloin tällöin kämmenellä pyyhkäisten silmiänsä.

Niin ilmoitettiin asia mamseli Gundestadille, joka ällistyi kovasti, mutta sai heti selityksen Jan Höghin riemuitsevasta silmäniskusta. Ja sitten tuli puuhaa! Lapsihan täytyy varustaa asianmukaisesti kiireestä kantapäähän — — —

— Ei millään muotoa! selitti tohtori päättävästi. Kaikki sellainen suoritetaan Kristianiassa. Lapsen ei pidä astua tätiensä eteen meikäläisissä maakalaishepeneissä!

Ja niin piti mamseli Gundestadin rajoittua, kaikkein välttämättömimpään — mutta sitäkin oli koko joukko.

Nytkös neulottiin ja leikattiin ja kudottiin ja ommeltiin nimiä, niin että sali oli ompeluliike, ja kone hyrräsi Hanna Kvitnesin taitavain kätten alla. Häntä oli heti lähetetty noutamaan pappilasta, missä hän parhaillaan oli töissä, mutta missä ei ollut laisinkaan kiirettä.

Sunniva oli kovassa touhussa — niin kiiruussa, että hän kahtena ensimmäisenä iltana ei joutanut edes Naissaarelle kauniissa ilmassa.

Jan Högh kulki keskellä kaikkea tätä puuhaa loistavan hyvällä tuulella:

— Näinhän hän juuri oli toivonutkin! Nyt hän saisi Sunnivan kanssansa etelään ja pitäisi kyllä huolen hänen huvittelemisestaan. Hän tunsi ikäänkuin erikoiseksi kutsumuksekseen pelastaa Sunniva kaikesta pohjolan raskasmielisyydestä.

* * * * *

Kolmantena iltana soutivat he jälleen yhdessä.

— Joo, voit uskoa, että saat hauskaa, näes! Minä olen sinun isällinen holhoojasi ja vien sinut kaikkialle — kaikki saat nähdä ja paljon iloisia ihmisiä!

— Oo, maalarimestari, kuinka minä riemuitsen!

— Ja sitten saat nähdä kaikki minun hienot daamini, joista olen sinulle kertonut — ja itsestäsi tulee sinusta hieno, viehättävä daami, paljoa viehättävämpi kuin kaikki muut — — —

— Voi sinuas!

— Totisesti, kautta kunniani! — hei, kuinka me tanssimme sinun kanssasi! Ja sen saat uskoa, että ne tulevat jonossa sinun perässäsi, kaikki herrasmiehet — oo, sinä tulet herättämään huomiota!

— Näes, siellähän on aivan toisenmoista elää — kuin täällä kaukana, kaikesta ja kaikista erillään. Minä olen tästä lopulta aivan tyhjä päästäni; ja minun tekee mieli minunkin matkustaa sinne etelään taas, tekee totisesti, iloiseen elelyyn taas! Tulikin oltua niin vähän mukana viime vuonna, kun minä vain kuljin ja mietiskelin; mutta nyt etsitään heidät esiin taas! Kaikki toverit, jotka katsoivat minua kieroon viime vuonna ja lopulta luopuivat minusta; mutta ennen kaikkea kaikki herttaiset neitoset, kuule! Voit uskoa, että he ovat sekä odottaneet että ikävöineet — mutta nyt minä taas tulen heidän luokseen! Toinen toistaan ihanampi — oo, kun minä ajattelen heitä, on se kuin kuin tuhatvälkkeinen kirkkaiden silmien päily ja käherrettyjen hiusten ja korujen ja naurun ja läikähtelevän elämän runsaus!

— Ei, kuule, — keskeytti hän äkkiä — tänä iltana en saata enään maalata! Minun on pääni täynnä kaikkea tätä toista nyt — saamme odottaa vähän ja ajatella ensin elämän hauskuutta kylliksemme!

He soutivat kotiin ja Jan Högh oli niin innostunut kertomaan kaikista kauniista naisistaan, ettei hän huomannut, kuinka Sunniva istui tuhkankalvaana ja tuijotti.

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna herätti hänet makeasta unestaan mamseli Gundestad, joka tuli hänen vuoteensa ääreen aamupuvussaan:

— Herra Högh, Jumala auttakoon, teidän on tultava alas. Lapsen laita on hullusti — — —

— Mikä on? — kauhistui hän ja oli heti täysin valveilla.

— Oo, pikku Sunniva on ollut ulkona koko yön, ja nyt tuli Hans Joelsen häntä tuoden; hän on aivan suunniltaan, ja niin lähetti tohtori minut noutamaan teitä.

Jan Högh hypähti ylös sängystä ennenkuin mamseli Gundestad oli ehtinyt ulos. Parissa silmänräpäyksessä sai hän vaatteet ylleen ja riensi alas saliin; se oli tyhjä; ruokasali samaten; hän pysähtyi; konttorista kuului vaikeroivaa ääntä — — —

Hän avasi oven ja astui sisään. Vahva lääkehaju tuoksui häntä vastaan. Leveän sairastuolin ääressä oli tohtori polvillaan, ja tuolissa makasi Sunniva ja ähkyi heikosti. Mamseli Gundestad seisoi sivulla kädessään sieni ja pesuvati.

Jan Högh astui tuolin luo, mutta samalla kun Sunniva havaitsi hänet, kirkaisi hän hurjasti, niin että Jan Högh hätkähtäen astahti taapäin. Tohtori nyökkäsi oveen päin ja hän riensi ulos.

Koko aamupäivän kulki hän rauhattomana edestakaisin salissa ja odotti. Vihdoin puolenpäivän tietämissä tuli tohtori ulos. Sunniva oli vuoteessa ja nukkui.

Hän oli ollut yöllä ulkona kunnes Hans Joelsen oli tavannut hänet melkein tajuttomassa tilassa; hänellä oli ollut kouristusitkun kohtauksia ja nyt hänellä oli kova kuume.

Nyt piti vain odottaa.

Molemmat herrat söivät yhdessä yksinään syvän, huolestuneen äänettömyyden vallitessa ja aterian jälkeen meni tohtori Sunnivan luo.

Jan Högh jäi yksin sekaviin ajatuksiin; talo oli kuin kuollut, ja hän oli vihdoin istahtanut puutarhaan, kun tohtori tuli hänen luokseen ja pyysi tulemaan ylös:

— Kohtaus on aivan ohi. Mutta hän sanoo, ettei hän tahdokaan matkustaa. Minä luulen, että olisi parasta, jos te heti menisitte ylös ja juttelisitte hänen kanssaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; niin hän kyllä rauhoittuu. Tämä menee kyllä verrattain helposti ohi, mikäli minä voin havaita.

Jan Högh meni Sunnivan vuoteen luo ja tervehti hymyillen — — — mutta heti hypähti tyttö ylös, nousi polvilleen vuoteessa, — silmät kiiluivat ja tukka valui hajallaan poskilla ja olkapäillä:

— Minä en tule sinun kanssasi, en koskaan, koskaan, koskaan! Sinä olet se musta, se paha, joka tahdot riistää minut äidiltä — mene, mene, minä en siedä nähdä sinua, sinuun katsominen on syntiä, ja se joka seuraa sinua, antautuu paholaiselle, paholaiselle, paholaiselle!

Kalpeana säikähdyksestä astahti hän taapäin; Sunniva kätki päänsä vuodepeittoon ja huusi, puoliksi alaston ruumis väristen:

— Paholainen, paholainen!

Jan Högh syöksi ulos ja alas portaita, miltei tajuttomana riensi hän puutarhan läpi pitkin rantaa ja sattuman kauppaa tunturille päin; koko iltapäivän myöhään yöhön samoili hän ympäri, väliin niin väsyneenä, että hän vaipui maahan ja jäi pitkäksi aikaa istumaan, kunnes ajatus ja muisto ajoivat hänet ylös. Huutavassa epätoivossa, tuskassa, hämmentävässä käsittämättömyydessä palasi hänen mieleensä yhä uudelleen pikku Sunniva hurjassa mielenliikutuksessaan, kauheat sanat huulillaan. Pari kertaa tulvahti hänessä tarmokas mitä voimakkaimman tunteen kannattama päätös — ja niin riensi hän takaisin tohtorintaloon: hän tahtoi mennä sisään, ihan hänen luokseen, selittää hänelle kaikki, pelastaa hänet täältä pois ja korkealla yli kaiken maan kantaa hänet rauhaan ja onneen ja päivänpaisteeseen! Mutta yhä pysähtyi hän puutarhaan pistävästä pelästyksestä ja hämärästä epäilyksestä itseänsä kohtaan. Eikä hän uskaltanutkaan mennä sisään.

Kun hän vihdoin hiipi huoneeseensa väsyneenä ja tyhjänä ja raskaana, kuuli hän jo aamun elonmerkkejä keittiöstä.

Kun hän vielä nukkui sikeästi aamupäivällä, tuli tohtori häntä herättämään. Kuin sumussa hän kuuli mitä hän sanoi:

— Teidän täytyy lähteä, rakas nuori ystävä. Heti. Minä en uskalla muuta. Sunniva ei saa rauhaa ennenkuin voin vakuuttaa hänelle, että te ette enään ole talossa. Tämä ei merkitse mitään, rakas, rakas nuori ystävä, se on vain selittämätön hermokiihoituksen purkaus. Muutoin on hänen kohtauksensa aivan ohi. Jumala olkoon teidän kanssanne ja kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt. Unohtakaa tämä surullinen, ja eläkää onnellisena siellä, minne kuulutte!

Aamupäivän kuluessa pakkasi Jan Högh tavaransa ja lähti päivällisen jälkeen tohtorintalosta Hans Joelsenin veneessä.