Kun jouluvalkeat sytytetään, lämmittävät ja loistavat kaikissa asuinrakennuksissa maalla ja ihmiset kokoontuvat loimuavain tulien ääreen, viillettää sinisenkylmä pakkastuuli ulvoen ja vinkuen pitkin rannikkoa eikä siellä ole muita valoja sytytetty kuin majakkain hyödylliset lyhdyt; meri heittelee mustien kallioiden yli jääkylmää suolaloiskettaan ja vesilinnut kirkuvat ja palelevat nälkiintyneinä rykelminä.

Hitaasti, vaivaloisesti ponnistaa raskas Jäämerenhöyrylaiva eteenpäin vyöryttäen nokista haikua perässään pyrkien pohjoiseen päin. Niemi niemeltä, kallio kalliolta, peninkulma peninkulmalta kasvaa muuri jäämerenlaivalla matkustavain ja valossa ja lämmössä, ilossa ja kirjavassa vilskeessä joulua viettävän maailman välillä.

— — — Kaukaista ja hiljaista on täällä autioiden tunturien välillä, joiden valta on kasvanut kesän jälkeen, kasvanut valkean, väljän talvipuvun mukana, joka seisauttaa joka kuohuvan kosken ja tasoittaa valtavat piirrot. Elämä, joka ryömii peninkulmien päässä toisistaan olevien pysäyspaikkojen välillä — jäätynyt rahtivene, pari palelevaa ihmistä sisässään, soutamassa kauppapaikkojen lumisista säilökojuista, lisää vain surkealla köyhyydellään kuollutta, yksinäistä hiljaisuutta.

Päivän harmaa hämärrys käy niukemmaksi joka leveysasteelta, joka jää taakse, ja laivan vuorokaudessa voittama taival käy lyhemmäksi. Jo aikaiseen illalla lasketaan ankkuri kaukana vuonon suulla ja matka on siltä päivältä päättynyt.

Siltä mustalta linjalta, missä meri ja taivas kohtaavat, nousee yö raskaana ja yksinäisenä kaukaisuuden äärettömästä, synkästä kuilusta.

Kalliot ja niemet ojentavat alastomuuttaan ja palelevaa köyhyyttään, kaipuuta täynnä yön peittävää verhoa kohti, laineet vaimentuvat loiskeen laimeten kuin sairaat sielut kuolemaa kohti, ja laivan raskas teräsruumis levähtää itseään keinutellen, valot sammutetaan ja kaikki äänet vaikenevat uneen ja unelmiin —: äänettömänä ja nöyränä alistuu kaikki yön alle, mustan valtiaan, joka lähestyy yksinäisenä mereltä.

Aika kuluu, ja yö on tullut. Kuu riippuu täytenä tummalla seinällä ja valaisee hiljaisuutta, tähdet tuikkivat kalpeina ja kaukaisina syvän rauhan yllä.

Rauha, rauha!

— — — Mutta voi sitä, joka vaikertaa ja valittaa yön tuloa, jolle sen rauha on myllertävää levottomuutta kiusallisissa, päivän melun vaimentamissa, vaan ei kuolettamissa ajatuksissa, — jonka sielussa sen pimeys on tuijottavien kysymysten vilkkuvia virvoja ja jonka mielessä sen hiljaisuus vyöryy kuuntelevan äänettömänä yli räikeiden huutojen ja itkun syvältä pulppuavan vuon; voi sitä tässä kaiken rauhan ylirauhassa, kaiken hiljaisuuden ylihiljaisuudessa — tässä kaiken yön yliyössä täällä yksinäisyyden ja satujen maassa!

* * * * *

Tik, tak, kaksikymmentä askelta eteen- ja kaksikymmentä askelta taaksepäin, tik, tak, kannen yli salongin ja peräskanssin välillä — juuri käänteessä lyhdyn punakeltaisen valon räikeästi valaisemana, turkinkaulus korvilla, kulki Jan Högh ja odotti venettä maalta. Edellisenä laivalla oli lähetetty sana, että oli tultava noutamaan kyytiä vuononpohjaan tohtorintaloon.

Hän oli raskas ja väsynyt ja pahoinvointinen sielulta ja ruumiilta. Kaksitoista pitkää päivää samalla laivalla, samat kaksiymmentä askelta kannella ja sen alla samat kalisevat messinkilamput, ruoanhaju, öljynhäkä, kosteat kojulakanat, unisena virnistävä palvelija. Ei milloinkaan täyttä lepoa unessa eikä päivän vaelluksessa kannella, levottomuutta ja hämäriä ajatuksia ja syvällä turkin alla kärsimättömyyttä ja väsymystä, pistävä, kaipaava tuska.

Kaksitoista päivää.

Hän oli sanonut hyvästit kapteenille, joka oli mennyt levolle — nyt vain tämä loputon aironloiskeen odottaminen ulkoa pimeästä vedestä! Se oli kuin kaksitoista päivää vielä.

Palvelija oli jättänyt yhden lampun palamaan tupakkahyttiin. Hän meni sinne ja istui plyyshisohvaan, aukaisi turkkinsa ja vaipui puolihorroksiin silmät kiinni.

Sitten kaivoi hän sisimmästä povitaskustaan muistikirjansa ja otti sen välistä esiin kuluneen kirjeen, jonka hän varovasti levitti auki. Luki kuitenkaan lukematta tunsihan hän joka kirjaimen, joka käänteen ja kiemuran tohtorin suuressa käsialassa:

Rakas Hra Högh!

Kiitos ystävällisestä kirjeestänne. Tuntui hyvältä kuulla, että olette hyvin päässyt perille, ja teidän lämminsydäminen osanottonne meidän oloomme, jotka yhä istumme rakkaassa tohtorintalossamme ja sangen usein kaipaamme teitä, on meille kaikille iloksi. Jumalan kiitos on Sunnivan sairaus nyt täydellisesti ohi. Hän jaksoi jalkeille jo kolme päivää teidän lähdettyänne ja on nyt aivan tyyni; mutta heikkohan hän on, emmekä lähimmässä tulevaisuudessa saata ajatella suunniteltua matkaa. Kun te huomattavalla huolella tiedustelette hänen vastenmielisyyttään teitä kohtaan, voin vakuuttaa teille, että se oli yksinomaan yksi hänen omituisen sairautensa monia ja satunnaisia ilmiöitä. Hänellä ei todellakaan nyt — kuukausi teidän lähtönne jälkeen — ole mitään muistoa siitä, mitä hän vaikean kohtauksensa aikana ajatteli tai puhui. Täällä on nyt syksyistä, ja pian on talvi meidän yllämme — pikemmin kuin haluamme — — —

— Herra Högh, nyt on vene kyljessä!

Se oli suloista kuulla. Hän hypähti hymyillen pystyyn.

— No, se oli erinomaista! Kiitoksia, perämies.

Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pani sen takaisin taskukirjan väliin, napitti nuttunsa ja turkkinsa ja sanoi hilpeät hyvästit perämiehelle.

Alhaalla veneessä, missä molemmat nahkapukuiset soutajat pian alkoivat tahdikkaasti soutaa, sijoittui hän mukavasti, sytytti sikarinsa ja katseli kuutamotaivasta.

Oli kuin olisi hän kylpenyt, vaihtanut vaatteita ja päässyt ulos ahdistavasta vankeudesta — ei mikään tuntunut pahalta ajatella, ei mikään peloittavalta, vain iloon souti hän nyt, vihdoinkin, vihdoinkin varmalla uralla — täysikuu yllään ja koko yö ympärillään, puolihämäränä, lupaavana — — —

Mutta kun hän aamuyöstä oli tohtorintalon eteisessä ja riisui päällysvaatteitaan, tunsi hän lyijynraskasta ahdistusta. Kaikki ovet olivat lukitsematta ja hän meni saliin, missä hän istahti nojatuoliin odottamaan kunnes talo heräisi. Hän nukahti istuessaan ja heräsi vasta kun mamseli Gundestad pieni lamppu kädessään seisoi ruokasalin ovella. Tämä jäi seisomaan ja tuijottamaan häntä, kun hän hypähti ylös:

— Hyvää päivää, mamseli Gundestad, — niin, täällä minä istun kuin joulutonttu — — —

Hän tarttui Jan Höghin käteen ja pudisti sitä konemaisesti samalla kun hänen kasvonsa räikeässä lampunvalossa alkoivat näyttää yhä huolestuneemmilta. Vihdoin puhkesivat kyyneleet esiin ja koko hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pudisti päätänsä.

— Kuinka täällä voidaan? kysyi Jan Högh; mutta mamseli Gundestad katsoi vain mykkänä häntä silmiin avuttoman toivottomana kyyneltensä läpi.

— Mikäs on, mamseli Gundestad?

— Jumala, Jumala auttakoon ja varjelkoon teitä ja meitä kaikkia, juu!

— Tulenko sopimattomaan aikaan?

— Te tulette murheen majaan, herra Högh, niin totisesti teette! Ja paras teidän olisi ollut jäädä sinne, missä olitte ja missä teidän oli hyvä olla — ettekä nähnyt tämmöistä ahdistuksen tuskaa!

— Jumalan nimessä, mamseli Gundestad, sanokaa minulle, mikä täällä on? Onko Sunniva — — —

— Meidän pieni enkelimme ei elä enään monta päivää, herra Högh. Hän makaa vuoteellaan ja kuihtuu silmäimme edessä, niinkuin kukkanen, juu!

— Se ei ole totta, mamseli Gundestad, se ei ole totta!

— Herra suokoon, ettei olisi!

Jan Högh irroitti kätensä ja istui raskaasti tuolille kädet kasvojen edessä ähkyen tuskasta.

— Rakas, siunatkoon! Mitä te täältä nyt tahdoitte?

— Minä tahdoin — minä tahdoin — — — kuiskasi hän ahdistuneena; mutta hypähti samassa pystyyn:

— Se ei ole niin vaarallista, kuin te luulette, — kuinka voittekaan sanoa semmoista! Missä on tohtori?

— Hän on valvonut monta yötä; nyt olen saanut hänet levolle; hän nukkuu ettekä te nyt saa herättää häntä, herra Högh. Mutta istukaa, niin tuon teille edes vähän syötävää.

— Mamseli Gundestad, — sanoi hän äkkiä tyynesti — minä en usko tätä; se ei voi olla niin; sanokaa että, että — — —

— Siinä ei ole enään mitään sanomista minulla eikä kenelläkään muulla, herra Högh. Lapsi on nyt kuukauden maannut vuoteen-omana ja kuihtuu pois. Vaikka tohtori ei jo kauan sitten olisi sitä sanonut, että tauti tekee lopun lapsen hennosta elämästä, niin huomaisi sen kuitenkin heti nyt, kun näkee hänen siinä makaavan.

Mamseli Gundestad puhkesi itkuun uudelleen, laski lampun pois ja istahti vieressään olevaan nojatuoliin.

Jan Högh astui hänen luokseen:

— Hän paranee taas, — hän ei kuole — minä tiedän sen — minä tulen, minä voin — — —

Sitten keskeytti hän äkkiä:

— Ylhäälläkö hän makaa?

Mutta ennenkuin mamseli Gundestad sai aikaa vastata, oli hän ulkona salista. Tuntien voimansa vastustamattomaksi riensi hän portaita ylös.

Sunnivan huoneen ovella pysähtyi hän ja koputti hiljaa. Ei kukaan vastannut. Hän koputti uudelleen. Eteisessä oli pilkkopimeä; sormennivelen kurja, vähäinen ääni ovea vasten — sisällä oli Sunniva ja täällä ulkopuolella seisoi hän, tulvillaan nuorta syväänjuurtunutta rakkauttaan — tuoko mitätön suljettu ovi ja heikko, varovainen koputus sille — estäisi häntä — estäisi elämää, aurinkoa —

Hän tarttui ovenripaan melkein hymyillen tyynesti pyhässä vakaumuksessa tuovansa mukanaan elämää — missä mamseli Gundestad heikkoudessaan oli toivoton!

Huone oli pimeä. Mutta vuoteen vierellä paloi yölamppu. Vuoteessa makasi ruumis. Kalvennut ruumis, varjojen kohdilta vihreä, mustat silmäluomet kiinni, tukka kuihtunut — nenä pitkänä, terävänä, kuolleena.

Jan Högh painaltui takaisin ovea vasten, jotta niskaan teki kipeää, — hapuili käsillään seinää takanaan, tuijotti ja tunsi hyytyvänsä, — kalpenevansa.

Hän oli vähällä parkaista tuskasta, kun sulkeutuneet luomet hitaasti aukenivat ja kaksi suurta, mustaa silmää loisti sielukkaina, voitollisina kuolemasta. Mutta ei häneen päin, ennenkuin hän oli polvillaan aivan ääressä, lampunvalon piirissä. Silloin katsoivat ne levollisesti ja kauan hänen tuskaista tuijotustaan. Hän yritti puhua, mutta kun sairas sulki silmänsä ja makasi jälleen mykkänä ja kuolleena, takertui hänen äänensä kurkkuun; hän jokelsi kuin lapsi, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja kumartui hänen ylleen jännittyneesti kuunnellen hänen hengitystään.

Jälleen aukaisi hän silmänsä ja katsoi häneen kauan vakavasti, hymyili heikosti kuin unessa. Kyyneleet kihosivat Jan Höghin silmiin huomaamattaan, kun hän kuiskasi:

— Sunniva, etkö sinä tunne minua?

Hänen katseensa säteili, kun hän melkein kuulumattomalla äänellä vastasi:

— Sinä olet sadun prinssi.

Hän sulki silmänsä ja makasi hetken hiljaa; sitten kuiskasi hän ylös katsahtamatta:

— Puhu vielä.

Kyynelten valuessa pitkin poskipäitä lausui hän sanomattoman hellästi ja varovalla äänellä:

— Niin, pieni suloinen Sunniva, minä olen sadunprinssi, joka olen ollut niin kauan poissa ja nyt vihdoin löytänyt tien sinun luoksesi pyytääkseni sinua olemaan minun oma, siunattu prinsessani ja tekemään minut onnellisimmaksi prinssiksi maailmassa.

Sairaan sulkeutuneilla luomilla värähti tuskallinen ele, kun hän kuiskasi:

— Minä menen äidin luo taivaaseen.

— Ei, ei, Sunniva, sinä et saa kuolla nyt — — —

— Äiti on odottanut niin kauan.

— Mutta minä olen sinun prinssisi, joka rakastan sinua!

Silloin sanoi hän unelmoivan surullisesti:

— On niin monta prinsessaa.

— Ei, Sunniva, minulle ei ole olemassa muita kuin sinä yksin. Ymmärrätkö sinä minua, Sunniva, minä olen maalarimestari, joka rakastan sinua, minä olen, tullut tänne takaisin nyt, olen jättänyt kaikki maailmassa; monta päivää minä olen matkustanut tullakseni sinun luoksesi; ymmärrätkö minua, minä rakastan yksinomaan sinua, Sunniva!

Sairas avasi silmänsä puoliksi ja koetti vaivoin herätä kuumehorroksestaan. Sitten kuiskasi hän:

— Sano se vielä kerta!

Silloin kumartui hän aivan hänen ylleen, laski käsivartensa tyynylle hänen päänsä yläpuolelle:

— Sunniva, pikku Sunniva, sinä olet minulle ainoa maailmassa, älä kuole minulta nyt; minähän en sitä tiennyt, näes, en ymmärtänyt mitään ja tein sinulle väärin. Mutta sinun pitää elää ja rakastaa minua, ja kaikki on taas hyvin, onnellista ja ihanaa!

Sairas loi häneen äkkiä aivan selkeän katseen:

— Sinä läksit pois minun luotani!

— Niin, niin, se oli niin pahasti, niin pahasti; mutta pahinta se oli lopuksi minulle itselleni; minähän en ymmärtänyt, että koko sekaannus johtui vain siitä, että minä pidin sinusta hiin hurjasti, Sunniva!

— Onko se totta, maalarimestari?

— Niin totta, niin totta kuin minä nyt olen tässä sinun luonasi ja olen tullut sanomaan sinulle, että nyt on kaikki hyvin — — —

Hän keskeytti; sairaan ruumis värisi ja hänen laihojen kasvojensa piirteet venähtivät, kyynelten pulpahtaessa hänen silmistään.

— Sunniva, Sunniva, minä rakastan sinua, rakastan sinua!

Hän tunsi käden koskettavan keveästi olkapäätään, hypähti ylös ja näki tohtorin seisovan takanaan lempeästi, mutta käskevästi antaen merkin, että oli poistuttava.

Hän lähti ja tohtori seurasi jälessä. Kun he tulivat eteiseen ja ovi heidän takanaan oli sulkeutunut, syleili Jan Högh itkuun purskahtaen tohtoria, joka puristi häntä rintaansa vasten itse kamppailen äänekkään nyyhkytyksen kanssa.

* * * * *

Jan Högh jäi tohtorintaloon. Viikko kului ja toivo, jota hän ei ollut voinut hellittää, että Sunniva toipuisi, oli nyt sammunut. Tohtori otti hänet mukaansa hiljaiseen, alistuvaan suruunsa, ikäänkuin olisi hän ollut hänen oma poikansa, sittenkuin Jan Högh oli avannut hänelle sydämensä. He valvoivat Sunnivan luona vuoroon, ja ellei mamseli Gundestad äkkiä omaksumallaan määräysvallalla olisi sitä kieltänyt, olisivat he istuneet hänen vuoteensa ääressä päivät ja yöt.

Sunniva oli ensimmäisinä päivinä Jan Höghin tulon jälkeen hiukan virkistynyt, niin että jo tohtorikin oli vähällä ruveta toivomaan. Hän oli täydessä tajussaan tuntimääriä yhtämittaa eikä silloin huolinut luokseen ketään muuta kuin Jan Höghin. Tämä varmeni lujassa toivossaan, istui hänen kätensä kädessään eikä väsynyt kuvailemasta hänelle, kuinka onnelliseksi elämä nyt muodostuisi, kunnes tohtori tuli ja määräsi Sunnivan levähtämään.

Mutta vähitellen pakeni elämä hänestä; tajunta oli poikessa yhä pitempään, ja öisin istuivat he kaikki kolme, Jan Högh, tohtori ja mamseli Gundestad, ja kuuntelivat itkun ja tuskan vallassa sairaan hourailuja äidistään ja kultasarvisesta porosta ja sadun prinssistä.

Kahdeksantena päivänä hän kuoli ja seuraavana sunnuntaina siunasi pappi Kjaer hänet hautaan kalmiston koivujen alle.

* * * * *

Seuraavana syksynä riippui Jan Höghin, kultamitalilla palkittu taulu näyttelyssä.

Se oli mahtava kuva:

Valoisa ranta etualalla reunustana valkorunkoisia koivuja, jotka katselivat kuvaansa hiljaa päilyvässä vedessä. Mutta ulkoa mereltä tulivat aallot vaahdoten kaukaisten karien yli — auringonkimmelteisinä vuonon vartijoina seisovien tunturien sinertävien rivien välissä.

Keskellä vuononsuuta näkyi hehkuva, punertava keskiyön-aurinko syvä loiste silmässään — valaisten välkkyväksi ja onnenloistoisaksi kultaista siltaa taivaaseen.

Luettelossa oli kuvan kummallinen nimi: »_Itäpuolella aurinkoa ja länsipuolella kuuta._»