Kalastajamökit lahden rannalla ovat teljetyt ja hiljaiset, ja niiden turvekattojen alla nukkuvat väsyneet.

Pienet kitukoivut, jotka vain vaillinaisesti peittävät rikkinäisiä ruutuja ja vinoonmenneitä ovia, unelmoivat omistavansa kosolta kultaa, kuin heidän ruskokullassa ja maininkilaineissa välkkyvät kuvajaisensa.

Harkille vedetyt verkot ja nuotat tihkuvat suolaista merivettä ja levähtävät, poimujen liepeet maassa, päivän puuhan jälkeen. Kahnalaidat hankakulut veneet, varppi maissa ja riippa ulkona, airoja ja kalansuomuksia tuhdoilla ja pohjalla, keinuilevat soljina laineilla, ja yön lauha, runoileva aurinko levittää kultahunnun liman ja lian, päiväntyön tahraisten jälkien, ylle.

Ja lokit uinuvat ulapalla.

* * * * *

Kun kaikki päivän äänet vaikenevat, kun kaikki sen uuraat kädet levähtävät, ja tuhannet lennähtäneet ajatukset uneksivat aurinkoyön rauhassa — silloin kirpoavat luonnon kielten kahleet ja tunturit puhelevat korkealla kohisevassa tuulessa.

Ja lahdenpoukama avaa neitseellisen sylinsä meren aalloille.

Myrskystä ja huikeasta temmellyksestä autiolla jäämerellä vyöryvät ne maata kohti, murskautuvat kallioihin ja kuohuvat karien yli, ja loivina auringon kultaamina juovina liukuvat meren taltuneet taistelijat vuonoon ja sen hiljaiseen, kuvaansa katselevien koivujen reunustamaan lahdelmaan — painavat suudelmansa sen valkoiseen rantaan, kauan viipyen, vitkaan väistyen.

Ja yöllistä yhdyntää vartioimassa seisovat kalliot äänettöminä ja uskollisina riveinä silmän siintämättömiin saakka, aina mereen asti.

* * * * *

Keskellä päilyvää vuonoa on saari.

Maalta katsoen on se kuin tumma pilvenpälvi, taivas yllä ja taivas alla soiluvan kalvon kuvassa.

Mutta jos sen sileällä, harmaalla kalliopohjalla istut, niin ratsastat sadun valtalinnun selässä; sen karaistuilla kupeilla loiskuvat aallot niille ystävyksin kuiskutellen vuosituhansien tuttavuudesta — vuononsuulta välkkyy meri kuin kullasta rakennettu taivaaseen johtava silta, näköpiirin äärellä näyttävät tunturit asettuneen pitkiin riveihin kuin ketjutanssia varten, ja pohjoisessa seisoo aurinko sydänyönpunaisena, syvää hehkua katseessaan — se on valtaista piirtojen, värien ja onnenhehkunan jättileikkiä − − − ja itse istut sinä harmaalla kivellä niinkuin kelokuusi äärettömyydessä, kautta loppumattomien satumaiden lennät lapsen-ihmettely silmissä voimallisen taikalinnun selässä.

* * * * *

Kauas korkenee sinun ajatuksesi kohti ikuista suuruutta, joka täällä tulee sitä vastaan, ja laajalti liikkuvat unelmasi värihehkujen kaukomailla — _liian_ kauas kenties ja _liian_ laajalti sinun surkeanpienelle ihmisastunnallesi, elleivät meren aallot olisi kohdanneet sinua vuonossa ja laulaneet sinulle tarinaansa, ohiliukuessaan myrskystä ja hurjista temmellyksistä ulapalla rauhaan ja lepoon odottavassa lahdelmassa.

Sillä meren tarina on sen suuri kärsivällisyys.

* * * * *

Tämän tahtoi hän maalata!

Suurella kankaalla tahtoi hän sen omistaa, kiinnisaatuna, luotuna ja ilmielävänä, leveisiin kultapuitteisiin pantuna!

Maalari Jan Högh seisoi matkailijalaivan kannella ja tuijotti; jota kauemmas vuonoon suuri raskas alus tunki, sitä mahtavammaksi paisui kuva hänen silmissään ja hän kuuli mielessään kuin urkujensoittoa— —

Ja yks-kaks-kolme oli hän kannen alla ja hetkistä myöhemmin kaikkine kimpsuineen alhaalla kalastajaveneessä, joka oli välikannenluukun luona — käsittämättömäksi hämmästykseksi vanhalle Peder Martinille, joka juuri oli tinkimässä stewardin kanssa yökalojen hinnasta.

Mutta ylhäällä kannella, missä kaikki oli virkeätä puoliyöninnostusta, aivan hämmennyttiin, ja kaikilla maailman kielillä huudettiin hänelle laitakaiteen yli suruisin ja moittivin ilmein — mikä hänelle nyt yhtäkkiä tuli? Mitä tahtoi hän täältä? He eivät millään tahtoneet menettää häntä, herttaista maalaria! Messinkiaidan takana kävi kohu ja pyrinä, ja veneessäolijain päähän pälkähti äkkiä, että tuo kaikki muistutti apinahäkkiä eläintieteellisessä tarhassa; hän viittoili ja lasketteli leikkiä heille päätöksen ylimielisyyttä loistavin kasvoin:

— Olkaa rauhassa, vapaaherra, minä käyn luonanne Berlinissä ja silloin minulla on kaikki mukana — katsokaa, kaikki, kaikki! sanoi hän saksaksi ja viittoi kädellään osoittaen koko näköalaa.

— Ah, madame, älkää itkekö! Ensi lempeen palataan aina! taas ranskaksi ja painoi liehitellen kättään sydämelle, niin että vanha kellastunut ranskalainen velhotar haltioituneena ja ylpeänä sitä naureskeli maamiehilleen.

Mutta kun pieni punaposkinen hollantilaisneito tuli ylös kantamuksenaan koko salongin kukkavarat, puoliksi ja kokonaan kuihtuneet hyvästelykukkaset enemmän tai vähemmän tärveltyneinä vihkoina, remahti riemu rajattomaksi, ja ruususateessa, nenäliinain liehuessa ja hyvästelyttä huudettaessa kaikilla kielillä, työntyi nuori maalari laivan kyljestä irti Peder Martinin puolilahossa soutuveneessä.

Verkalleen pantiin höyrylaiva uudelleen käyntiin ja katosi erään niemen taakse.

Aivan väsyneenä huitomisesta ja hyvästelyistä istahti hän tuhdolle kimpsujensa, maalaustelineiden ja matkalaukkujen keskeen. Muutamia kuihtuneita ruusuja uiskenteli veneen solkkavedessä kukat repsallaan murtuneissa varsissa; hän onki yhden niistä ylös ja istui jälleen selkäkenoon. Sehän oli kuin voitonvihkiä tämä, kukkasade ja innostus sieltä ylhäältä — hän itse kuin nuori Jason veneessä − − — Mihinkäs sinua sitten pitäisi viedä? kysyi Peder Martin.

— Kolkhiseen olen kulkemassa.

— Ei, semmoista paikkaa ei täällä ole.

− Hm no. Kuka asuu tuossa kauniissa valkoisessa talossa lahdenperällä?

— Se on tohtorintalo se.

− Arveletko, että tohtorilla olisi minulle tilaa pariksi yötä?

— Voi kyllä olla.

— Onko sillä isokin perhe, tohtorilla?

— Ei kuin vain hän itse ja nuori Sunniva-neiti, niinkuin ne sitä kutsuu sen tytärtä. Ja on sitten vielä se Gundestadin mamseli, mutta se nyt ei oikeastaan kuulu perheeseen.

— Entäs rouva?

— Häh?

— Tohtorin vaimo?

— Ei, se raukka on kuollut jo kauan aikaa sitten.

— No souda sitten tohtorintaloon.

Kun Peder Martin souti ja mietiskeli, mitähän lajia miestä hän mahtoi olla kuljettamassa, alkoi Jan Höghin hilpeä ilme kuitenkin hiukan himmentyä; veneen vaappuvalla tuhdolla oli aika epämukavaa istua ja kartella solkkavettä kastelemasta jalkoja, − − — olihan äskeisen upean mukavuuden jättäminen oikeastaan silkkaa tuhmuutta − − —

Ruusut uiskentelivät eestaas hajaantumistilassa, tuhdon edessä oli rusennettu kukkavihko − − — ei, parasta oli sentään päästä pois yhtäkaikki!

Hän oli sen kyllä havainnut, eikä ilman eräänlaista halpamielistä tunnetta, että mustasilmäinen mademoiselle Antoinette, kalpeana hämmästyksestä ja vihasta oli pysytellyt syrjässä toisten ilakoidessa höyrylaivan kannella!

Se oli, antaas olla — kolmas senlaatuinen juttu vain tällä matkalla, ja hän oli kuitenkin vannonut joka kerta, sekä nyt että ennen, lopettavansa semmoiset!

No — minkäpä sille mahtoi, kun tyttölapset väkisinkin rakastuivat! Mademoiselle Antoinetten suhteen oli hän sentään ehkä mennyt liian pitkälle — kulkenut keskiyönauringon valossa ja näytellyt lapsellisen haltioitunutta taiteilijasielua!

− Bon! hyvä toki että siitä pääsi hengissä. Hän olisi totta vieköön pakottanut minut kosimaan, hän ja vanha äitirouva!

Hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon veneessä ja alkoi hyräillä kirkasta taivasta katsellen:

Anna-neiti nuori on, kaunis, kiehteinen, mull' on juoma verraton — viini Bourgognen!

Tulkaa polvelleni vain, Anna, istumaan, maistakaa mun maljastain, — toist' ei olekaan!

Peder Martin vetäisi kerran voimakkaasti ja käännälti veneen valkamaan, ja Jan Högh heräsi rentoina retkeilevistä unelmistaan.

Keskeltä pohjukkaa pisti esiin tohtorin laituri vihreäksi maalattujen paalujen päällä, ja sen yläpuolella valkoinen talo, joka näin varhain aamulla vielä oli hiljainen ja suljettu. Kauas lahdelman sisään kuului heräävän elämän heikkoa viriä, sorsan-ängähdys, unisten lokkien korinaa. Mutta koivumetsä katseli kuvaansa äänettömänä.

Peder Martin nosti airot ylös, ja vene liukui sulavasti laituria kohti.

Jan Högh tunsi äkkiä tulevansa kuin kirkkoon, ja kun vene kolahti laiturin kylkeen, sätkähti hän ja viittasi Peder Martinia olemaan hiljaa. Sitten nousi hän varovasti, asetteli tavaransa hiljaa maihin ja puhui kuiskaten ollakseen häiritsemättä.

Peder Martin kulki edellä, Jan Högh perässä töyryä ylös taloon.

— Hiljaa — ei, älä koputa! Tässä on kyytirahaa ja kiitos kyydistä! Ei, ei, mene sinä vain, setä, minä voin istua täällä ja odottaa kunnes talonväki herää.

— No, se on tottunut, tohtori, että herätetään mihin aikaan sattuu.

— Kiitoksia vain, mutta kyllä minä tässä suoriun ilman. Hyvästi vain, setä.

Peder Martin läksi näin ollen ja oli pian kadonnut näkyvistä vanhoine veneineen ja ylen ihmeissään.

Jan Högh istui tavaroineen puutarhan-aidan nojaan — talon edustalla oli puutarha, jonka kultalakat tuoksuivat voimakkaasti aamukasteessa. Nurmi oli niin vehmasta, ja kun hihnakääre oli niskan takana, istuskeli siinä kylläkin mukavasti, paraiksi oli kovaakin, ettei nukahtanut − − —

Muudan lokki oli herännyt lahdella ja lensi ripeästi ulospäin, kunnes, katosi, se ja sen valkoinen, kiitävä kuvajainen kalvossa. Tunturien seinät seisoivat tummina ja aamukosteina lahden reunamilla, jonka sinisellä pinnalla oli vuoroin kirkkaita ja tummia pälviä. Useampia lintuja seurasi ensimmäistä, kaikki lentäen vuonoon päin ja suhisemattomin siivin; ja siellä oli heillä edessään koko matka merelle taivaankaari kattonansa.

Tämä oli niin sanomattoman hiljaista ja kaukana poissa koko maailmasta, tämä oli loihdittu sadunmaa, jossa kukaan kuolevainen ei ollut käynyt ja Jan Högh hymyili ja nuokkui ja nukahti valoisiin unelmiin maasta itäpuolella aurinkoa ja länsipuolella kuuta.

No — hän oli kai nukahtanut!

* * * * *

Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, niin että hän aukaisi ne ja tirkisti eteensä vielä puoliksi unenpöpperössä.

Hänen edessään seisoi ilmettynä kysymysmerkkinä nuori tyttö, yllään puolipitkä hame ja kädet alhaalla; toisessa kädessä heilui pytty, ja hän huomasi heti sangasta pitävän hienon pienen käden, jota koristi kimmeltävä sormus; ja käsivarren, joka oli valkoinen ja täyteläinen ylöskäärityn hihan alla. Sitten ei hän nähnyt muuta kuin kaksi suurta, mustaa silmää, jotka oljenkellertävän tukan alta häneen tuijottivat.

— Oo — hyvää huomenta — minä — ää — — —

— Tohtori ei ole kotona, hän tulee kai vasta puolenpäivän aikaan.

— Niin, anteeksi, neiti — minä — ää —, hän nousi seisomaan ja sai tehneeksi jonkunlaisen kumarruksen.

— Sinun on kai ollut huono nukkua täällä yösi. On parasta, että tulet sisään ja vuoteeseen.

Tyttö luulee tietysti, että minä olen mielipuoli, ajatteli Jan Högh; hän oli vähitellen päässyt käsitykseen asemasta ja siitä kuka tuo hiukan pitkäkätinen, kaitalanteinen ja nuoripovinen viehättävä impi hänen edessään oli, joka siinä seisoi niin määräävän näköisenä ja tarkasteli häntä tohtorintytär-kannaltaan.

— Ei, kuules, pikku ystävättäreni, etkö sinä ole tohtorin tytär?

— Kyllä.

— No sitten se olet sinä, jonka nimi on Sunniva, arvaan minä.

— Niin olen.

— Katsos, minä olen maalari ja tahtoisin halusta saada luvan maalata täällä hiukan.

— Kiitos, mutta täällä maalattiin keväällä!

— Ei — en minä tarkoita sellaista maalausta. Minä olen taidemaalari, maisemamaalari, minun nimeni on Jan Högh, ja nyt haluaisin maalata tätä täällä, ymmärrätkö?

Hän viittasi lahdelle päin.

— Oletko sinä semmoinen maalari? Semmoinenko kuin Rafael ja Rembrandt oli?

— Oho — hymähti hän vähän hämmästyneenä — niin, semmoinen!

— Sepä oli hurjan hauskaa, että sinä tulet tänne! Osaatko todellakin — ei, varmaan valehtelet!

— En, tässä saat nähdä!

Hän kaivoi hihnakääreestään esiin luonnoskirjan, ja pian istui tyttö hänen vierellään nurmella ja ahmi hänen piirroksiaan, ihmetyksestä huudahdellen. Jan näytteli, kertoi ja selitti, ja innostuksen viehättämänä siirtyi tyttö häntä lähemmäksi, pani käsivartensa hänen olalleen ja kumartui haltioituneena kirjan yli, kyseli ja ihmetteli.

— Ajatteles, elävä maalari!

Tämä lehteili ja lehteili, yhä hajamielisempänä vaipuen tytön hiukan ruskettuneen, lämminvärisen posken ja somien, kellerväin kiharain kaartaman, kiehtovan korvan katselmukseen; kaula kaartui niin sirosti olkaa kohti, ja kaulurilta väljä pusero oli nuoren poven kohdalta kiinteä, − − tyttö puheli ja katseli ja ihmetteli ja kumartui kuvia kohti — ja yhtäkkiä suuteli maalari häntä niskaan!

Hän ponnahti ylös!

Kuuma veri kuohahti hänen poskilleen, ja silmät tuijottivat häntä sysimustina kauhusta.

Maalari hymyili:

— Mikä nyt, lapsi?

— Minä luulen, että sinä suu —... hyi! Ääni tyrehtyi, ja hän kääntyi äkkiä, otti pytyn ja lähti menemään.

— Älä, rakas pikku Sunniva, en minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, saat uskoa! Älä nyt ole vihassa enään, tule katsomaan lisää.

Tyttö kääntyi takaisin ja purskahti heleään nauruun:

— No olet sinäkin niitä yksiä hyviä, sinä!

Mutta kaksi kyyneltä päilyi hänen poskillaan — hän pyyhki ne pois ja ihmetteli niitä samalla, niinkuin lapsi saattaa ihmetellä pikku kätösensä olevan verissä muistamatta, mistä se haava aiheutuikaan!

— Tule nyt, kas tässä on eri veikeä nainen!

— Luuletko sinä, että minulla nyt on aikaa siihen?

— No?

— Sinä tahdot siis jäädä tänne ja maalata meillä — kauankin?

— Jaa, näes — — —

— Ja olet istunut ulkona koko yön! Meidän on mentävä heti sisään mamseli Gundestadin luo, tule nyt!

Hän kulki edellä heiluva pytty kädessään, Jan Högh hiukan hitaammin perässä hihnakääre kainalossa taloon. Se oli suurehko, kaksikerroksinen rakennus, jossa oli suuri joukko pieniruutuisia akkunoita. Pääoven eteen oli — ilmeisesti myöhemmin — rakennettu soma kuisti, yltäänsä vehreiden humalaköynnösten verhoama; portaiden molemmin puolin seisoi kaksi komeaa kuusta, joiden latvat ulottuivat kattoa korkeammalle.

— Ole hyvä, tätä tietä! sanoi Sunniva ja pysähtyi hänelle syvään niiaten; ja sitten huusi hän sisään:

— Gunde-täti!

Ja sisältä tuli pieni, laiha nainen yllään musta pitsikappa, pitsikaulus ja pitsiä kaikkialla, mihin vain ylimalkaan pitsiä voi sijoittaa. Sunniva esitti ja selitti mamseli Gundestadille tilanteen suurenmoisella asiantuntemuksella.

— Kyllä, olkaa niin hyvä, herra maalari, jos kelpaa, niin on vierasvuode heti valmiina ja tohtori on odotettavissa puolenpäivän tienoossa. Olkaa niin hyvä, tätä tietä! — Ei, herrat edellä ylös portaita, juu!

Jan Högh saatettiin rakennuksen päätypuolelle suureen, hehkeänvaloisaan huoneeseen, jossa oli kolmiosaiset ikkunat, valkeaksi pesty permanto ja kahdenpuolen taitekatto. Yhdelle seinämällä oli valtava kukillisverhoinen himmelivuode.

Ah, täällä lehahti vastaan tuore, hieno, valtavan uunin eteen siroteltujen koivunlehvien ja akkunoille asetettujen kasvavien ruusujen tuoksu herttaisena tervehdyksenä tulijalle.

Kiitos, nukkua hän ei laisinkaan halunnut, hän oli päinvastoin nukkunut erinomaisesti puutarhan-aidan nojassa! Jos hän vain voi saada tavaransa ylös ja hiukan peseytyä, ei hän vaivaisi neitiä enempää — paljon kiitoksia! Ja kaihan täällä jossakin lähistössä voi ilman erinsuurta vaikeutta saada asunnon vähän pitemmäksi aikaa? Lahdelman rannalla oli näkynyt koko useita taloja — — —?

Asunnonko? No tuota — niin, siinä suhteessa voi epäilemättä tohtori antaa hänelle parhaan neuvon, kun hän palajaa.

Mamseli Gundestad poistui, ja hetken kuluttua, kun piikoja oli tullut ja mennyt pesuvettä, matkatavarat, pari julman suurta pyyhettä y.m.s. tuotuaan, seisoi Jan Högh ypöyksinään ja ilkialastomana ja venytteli jäseniään huoneessa. Kun hän ponnisti jäntevästi ja hyppäsi parhaansa mukaan, saattoi hän kädellään sipaista kattoa.

— Hip, hei! Koe uusittiin moneen kertaan — oli ihanaa saada olla näin siunatun huolettomasti! Sitten tutki hän näköalaa, joka ulottui kauas vuonoon saakka, mainiota! Ruusut tuoksuivat toinen toistaan ihanammin, runsaita, täysiä Gloire- ja La France-ruusuja vehmaslehtisissä varsissa. Sitten katsoi hän vuodetta, jonka verhon takana päällekkäin kasatut korvalliset houkuttelivat niin kiehtovasti ja hyväillen.

Jos voisi jäädä tänne ja öisin oleilla ulapalla maalaamassa — — —!

No, nyt vain pää pesuastiaan, sieni niskaan — a-h! hyytävän kylmää pitkin alastonta selkää — — —

* * * * *

Puolenpäivän aikaan käännähti tohtorinvene niemen nenitse sairashoitolippu punavalkoisena puuntaen päivänpaisteessa.

Perätuhdolla istui tohtori ja tähysti taloaan ihmetellen, missä Sunniva mahtoi tänään viipyä, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä vene jo kauan sitten!

Vene laski siltaan ja tohtori nousi maihin laukku kädessään ja paksu ulsteri auki yllään. Mutta ei vieläkään näkynyt Sunnivaa! Ylhäällä pysähtyi hän eteiseen: vierashuoneesta kuului naurua ja vilkasta puhelua — vieras miehenääni − −?

Tohtori nousi varovasti portaita ylös, ja ovelle ehdittyään kohtasi häntä outo näky:

Keskelle permantoa oli pantu kaksi pöytää päällekkäin, ja ylemmällä makasi selällään nenä taivasta kohti maalilautaa ja sivellintä pitelevä mies ja maalaili katossa olevia amoriineja, kuin taas Sunniva ja säädyllinen mamseli Gundestad kyykkyilivät alemmalla mahdottomassa asennossa, käsin ja jaloin tukien ylemmän pöydän jalkoja.

— Pitäkää varanne, mamseli Gundestad, huusi ylhäälläolija — nyt tähtään minä Amorin nuolen ihan teitä kohti, katsokaa, ettette värähdä, sillä jos putoatte, niin putoan minä suoraan teidän päähänne!

Samassa nytkähti mamseli Gundestad äkkiä — hui! ja kolisten nyrjähti ylempi pöytä alemman laidan yli mukanaan käsiä ja jalkoja, maalilautaa ja sivellintä huitova Jan Högh — mutta äkkiotteella pöydänlaitaan kiekahti hän ympäri, teki loistavan kuperkeikan ja seisoi solakkana ja suorana maalarinutussaan ja vaaleissa housuissaan, posket punaisina ja silmät kiiluvina tohtorin edessä, joka pelästyneenä oli yrittänyt rientää apuun säikytettyään järjen mamseli Gundestadin päästä, siten aiheuttaen koko mullistuksen.

Sunniva kavahti kohta tohtorin kaulaan, mutta mamseli Gundestad livahti ulos pahoin rypistyneine pitseineen, Sunnivan alkaessa innokkaana ja hengästyneenä selityksiään.

— Niin, puuttui vihdoin Jan Högh puheeseen — ja sitten näyttivät herra tohtorin amoriinit minusta hiukan haalistuneilta ja niin — — —

− Hyvä on, hymyili tohtori, minä tartun teihin heti, herra Högh ja teen teiltä tilauksen, jos suostutte!

— Minä olen valmis.

— Te puhallatte uutta henkeä minun koti jumaliini, ja minä vastikkeeksi annan teille asunnon ja muonan, täkäläisten vaatimattomien olojen mukaan, niin kauan kuin teitä haluttaa viipyä täällä luonamme — sovitaanko?

Sunniva nojautui isänsä käsipuoleen ja katsoi ilosta säteillen Jan Höghiä.

— Mutta, tohtori, sehän on verratonta! ja Jan Högh ojensi ylitsevuotavaisessa ilossaan molemmat kätensä, toisen tohtorille, toisen Sunnivalle — ja ellei tohtori olisi riuhtaissut itseään irti, olisi hän tanssinut ympäri huonetta molempien kanssa!

Mutta häntä kummastutti, kuinka vähän he kuitenkin olivat toistensa näköisiä, isä ja tytär, — tyttö säihkyvän mustine silmineen muutoin niin valkoverisissä kasvoissa, keltakutri, pieni ja siro, — tohtori kookas, tummaverinen, ja vakaa surumielisyys syvissä sinisissä silmissään.

− — Ja kun Jan Högh yöllä vihdoin makasi untuvanpehmeässä vuoteessa, mukavasti oikoillen väsyneitä jäseniään valvotun, vaiherikkaan vuorokauden jälkeen, päätteli hän, että tohtori oikeastaan muistutti vanhaa, ylhäistä sukumuotokuvaa. Puuttui vain pitsikaulus plastillisine poimuineen uljasmuotoisen kaulan ympäriltä ja kamelikurkitöyhtöinen samettipäähine korkean, kirkkaan otsan ja tuonenmustan tukan yltä. Soikeilla, hienopiirteisillä kasvoilla asui väsymystä, joku kajastus kauan sitten eletystä, jotain menneeksiannettua, mietiskelevää, ja katseen ilme oli niin tyyni — ikäänkuin riippuisi mies seinällä ja katselisi myöhäisempien polvien elämää, omansa suhteen päähän päässeenä.

Ja koko hänen ympärystänsä soveltui tähän, ruokasali alhaalla, sen vanhat korkeaselkäiset tuolit, muu raskas tammikalusto ja paksut matot — aina vanhaan Burgundin viiniin saakka, jota hän toi kellaristaan, ja siihen vakiintuneeseen, vähän vanhanaikaiseen, mutta herkänhienoon taidemakuun, jota hän osoitti keskustelun kuluessa.

Ja sitten Sunniva, kuin aurinkoisena päivänä vedessä molskiva kala! Kuinka kumman mustat silmät — ja kirkkaat! Tenhoava lapsi — vaiko? Ei, lapsi, niin luontevan kiehtovasti kummasteleva!

Hän makoili siinä suurella nautinnolla, uhrasi vihdoin Antoinette-neidille kaukana matkailijalaivalla keveän osanotonhuokauksen ja nukahti suruttomasti. Haahkanuntuvainen korvallinen pisti esiin kahdenpuolen päätä kuin suuret hevosen silmänkaihtimet tai kaksi tukevaa pasuunaenkelin siipeä, kun hän nukkui kuin tukki. − − —

Alhaalla ruokasalissa olivat kuistinovet auki ja tupakansavu liukui ulos hitaasti häilyvänä pilveymänä liki katonlakea.

Tohtori kulki edestakaisin matolla ja imeskeli sikariansa loppuun, kun Sunniva kokoili lasit ja karahvin ja mamseli Gundestad käänsi pöytäliinan ja kirjaellut liinaset nurin aamun auringonpaisteelta suojaan; ne haalistuvat niin helposti, selitti hän säännöllisesti joka ilta tohtorille.

— Hauska nuori mies, sanoi tohtori kolmannen kerran; ja vähän päästä taas:

— Hauska nuori mies!

Hän pysähtyi kuistin-ovella ja katsoi mietteissään ulos.

Sunniva meni hänen luokseen ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin jäivät molemmat seisomaan kynnykselle.

— Etkö sinäkin luule, että hän on hirmuisen hyvä maalaamaan, isä?

— Jaa, jos hän maalaa, niinkuin hän siitä juttelee, niin hän on yksi niitä oikeita!

— Minä en ole koskaan nähnyt mitään sentapaistakaan, isä! Ajattele kuinka erinomaista, että semmoinen suuri mies eksyi juuri meille! Ajatteles, kuinka hän puhui! Se oli juuri kuin olisi lukenut kaikkein hauskinta kirjaa, mutta vain paljoa hauskempaa! Minusta tuntuu, että joka ainoasta sanasta voi oppia jotakin uutta! Eikö sinustakin, isä?

— No, sinä nyt olet niin äkkikuuma, tyttöseni. Ei sitä pidä hetikohta aivan huumaantua.

— Mutta isä — — —

− No niin, hän on kyllä hyvin lahjakas nuori mies, mutta katsellaan häntä kuitenkin ensin vähän.

— Niin, puuttui mamseli Gundestad puheeseen nurkkapöydän luota, — minustakin tuntui, että hän olisi voinut olla hiukan vaatimattomampi.

— Vaati − −? yritti Sunniva syvästi pahastuneena, mutta tohtori keskeytti hänet lausuen melkein kuin itsekseen:

— No, mamseli Gundestad, meidän tulee sentään muistaa, että me vanhenemme täällä kaukana, vanhenemme ja syrjäydymme. Muupa ei olisi luonnollistakaan, nähkääs. Aika kulkee helposti sivu sen, joka ei sitä seuraa, ei siinä auta.

Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Mamseli Gundestad huokasi, teki tehtäviänsä, meni ja tuli ja sanoi vihdoin hyvää yötä.

Sunniva seisoi vielä isänsä luona ja nojasi päätään hänen olkaansa vasten syvissä mietteissä. Katsahti sitten ylös ja lausui äkkiä innokkaasti:

— Kuule, isä, minun mielestäni pitäisi sinun tehdä matka, oikein hyvä, pitkä matka ulkomaille jälleen!

— Rakas lapsi, mistä semmoinen sinun päähäsi pälkähtää?

— Siitä, että sinulle mahtaisi olla hauskaa nähdä se kaikki taas jälleen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaikki on varmaankin paljon muuttunut. — Eikö sinustakin tuntunut, että Jan Högh jutteli mieltäkiinnittävästi kaikesta, Parisista ja kaikesta siitä!

Tohtori hymyili itsekseen ja silitti hajamielisenä hänen tukkaansa vastaamatta.

— Hän oli hiukan kerskaileva siitä, oli varmasti! lisäsi tyttö.

— Älkäämme sanoko sitä kerskunnaksi tai vaateliaisuudeksi, lapsi. Minun makuni on nyt vanhentunut, ja hän on nuori ja nykyaikainen. Onhan niin luonnollista, että se taide, jossa minä elin, silloin kun minä — kun minä elin, on hänelle jotakin kaukaista ja vierasta.

— Mutta kun sinä, isä, ymmärrät sen kaiken niin hyvin! Minä olen varma, että jos sinä tulisit taas ulkomaille —

— Ole vaiti, lapsi, ja mene nyt levolle!

Mutta hän ei päästänytkään irti, vaan jäi seisomaan käsi tyttärensä pään päällä, ja lausui vihdoin verkkaisesti:

— Ei, se ei olisi minulle hyväksi! Kas niin, hyvää yötä, lapseni, Jumala siunatkoon sinua.

Suuteli lastaan, ja tämä otti kilisevän tarittimen ja meni. Keittiössä jäi hän mietiskelevänä seisomaan.

Maalarihan oli suudellut häntä! Ja se hänen varmaankin olisi pitänyt kertoa isälle.

— Ihan yhtäkkiä — ja juuri tuohon! Hän piti kättään niskan hiusrajan kohdalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli keittiön-akkunasta ulos.

Lokit lentelivät lahdella, tähystellen pikkukaloja vedenpinnalla, pitkin, hiljaisin kaarroin, ohi toistensa, ylös, alas, edestakaisin, valkoiset vaiteliaat linnut. — Ei, miksikä sen kertoisin! Hänhän ei sillä tarkoittanut mitään pahaa!

— Ettäkö pahaa! Hahaha!

Ja niin juoksi hän kamariinsa.

Mutta kauan sen jälkeen kuin kaikki äänet talossa olivat vaienneet, käveli tohtori eestaas salissa paksulla matolla sammunut sikarinpätkä suupielessä.

Vanhastaan oli kullakin oma paikkansa yökalastusta varten, Esaias Ismaelilla molempine poikineen Mustankarin edustalla ja Hans Joelsenilla Miessaaren luona. Peder Martinin paikka oli ennen ollut Naissaaren vesillä, mutta sieltä oli hän nyttemmin muuttanut aurinkovälkkeiselle vuonolle, niin että hänen veneensä näytti usein uiskentelevan kuin keskellä tulta ja liekkiä.

Kalaa kulki kyllä vieläkin Naissaaren tietämillä, vieläpä runsaastikin; mutta sittenkuin Ulkopoukaman Karelius keväällä oli siellä aluksineen haaksirikkoutunut ja seitsemän miestä hukkunut, ei kukaan halunnut Naissaaren kaloja, jotka tietenkin olivat ihmisenlihaa täynnä!

Niinpä oli Peder Martin muuttanut kauemmaksi, ja se saattoi olla hänelle kylläkin edullista, hän kun uloimpana-olijana sai kaiken ansion matkailijalaivalta, joka poikkesi vuonoon kahdesti viikossa; mutta kun Naissaari oli jokseenkin Mustankarin ja Miessaaren keskivälillä, niin oli ennen tuota tapahtumaa ollut rattoisampaa vesillä öiseen aikaan; he olivat saattaneet huudella toisilleen ja kuulla mitä kello oli ja minkälainen kalaonni. Nythän se oli käynyt mahdottomaksi; saattoi korkeintaan nähdä kalain kimmeltävän auringonvalossa, kun Peder Martin lappoi niitä yli laidan ja kuulla pyörän kitinän, kun hän keloi ylös pitkänsiiman köyttä.

Ja sitten vielä oli Peder Martin tavattoman hyvä laulamaan, mutta nyt kun hän oli niin kaukana, ei siitä juuri kuullut muuta kuin joskus kaikkein sitkeimmät kohdat virrestä.

Niinpä oleilivat he nyt kukin nuottaveneessään ilman muuta ajankulua yksitoikkoisen kalastuksen ohella kuin katsella pitkin toistensa köyryjä selkiä.

Esaias Ismaelilla oli tosin pojat mukana; mutta Manassesta, nuoremmasta pojasta, ei ollut puhekumppania, se kun oli kuuromykkä; eikä toinenkaan ollut juuri sen puheliaampi.

Ei — hyvin se olikin vesilläolo nyt käynyt yksinäiseksi, siitä olivat he kaikki kolme yhtä mieltä, kun aamupuhteella soutivat kotiapäin ja kohtasivat toisensa valkamassa.

Mutta kolmantena yönä sen jälkeen kuin Peder Martin oli kyytinyt sen vieraan miehen höyrylaivalta tohtorinsillalle, oli Naissaarella alkanut olla kummia nähtäviä.

Valkoinen tohtorin vene tuli soutaen lahdenpohjukasta noin tuntia ennen puoliyötä. Sama vieras mies istui perässä mukanaan jonkinlaisia sauvoja ja kojeita, ja airoilla istui Sunniva-neiti soutamassa. He nousivat maihin Naissaareen, ja sinne pystytti se sauvansa silkalle kalliolle ja niiden varaan taas suuren levyn, niinkuin jonkinlaisen merimerkin, joka hänellä oli ollut mukanaan. Ja sen kojeensa kimpussa hän sitten hääräsi ja tuhersi pitkälle yli puolen yön, mutta mikä sillä oli tarkoituksena, sitä ei vain järki-ihminen saattanut ymmärtää. Sunniva, kauniina ja hienona, niinkuin sen kaikki tietävät, jäi istumaan veneeseen ja heidän välillään kävi sitten vilkkaasti naurua ja juttua. Enimmäkseen kyllä puheli se vieras.

Hans Joelsen kulki veneellään vartavasten siitä ohi, ja silloin oli hän huomannut, että se oli seissyt ja töhrinyt maalia kankaalle — sillä kangasta siinä oli sauvojen varassa — mutta sen selvemmäksihän asia ei siitä tullut. Ystävällisesti oli vieras kyllä tervehtinyt ja Sunniva oli kysellyt kuinka kalastus käy.

Pari tuntia jälkeen puoliyön souti tohtorinvene takaisin.

Seuraavana iltana oli kukin taas paikallaan ja tähysteli lahteen päin. Ja aivan oikein, taas tuli tohtorinvene kiiltävän valkoisena auringossa, Sunniva soutamassa ja se vieras mies perässä niinkuin ennenkin. Ja sitten oli alkanut sama peli, — kolmantena iltana samaten, ja samoin koko viikon, lukuunottamatta torstaita, jolloin taivas yöllä oli hiukan pilvessä.

Ja joka aamu olivat Peder Martin ja molemmat toiset kalastajat kotiin soutaessaan kovasti kummastelleet — mitähän se oikein mahtoi Naissaarella puuhata — — —?

Vihdoin päätti Esaias Ismael maanantaina viedessään kaloja mamseli Gundestadille kysyä asiaa tohtorintalossa. Ainahan kysyä sopii eikä mamseli Gundestad ole niitä, jotka jättävät vastaamatta − − —

* * * * *

Vasta juhlallisesti luvattuaan olla sangen varovainen, kääriä saalin ja vaipan lämpimikseen oli Sunniva ensimmäisenä iltana saanut luvan soutaa Jan Höghiä Naissaareen. Tämä lupasi pitää isällistä huolta ja kotona oltaisiin taas viimeistään kello yksi.

Tohtori oli alussa vastaan — Sunnivan terveys ei ollut niinkään vankka — mutta taipui vähitellen varsinkin Sunnivan pyytelevästä katseesta; jakun mamseli Gundestad arveli että se kävi laatuun, niin − − — − − —

Seuraavina iltoina kävi asia itsestään.

Päivät kuluivat tohtorintalossa aurinkoisesti ja keveästi, niin että miltei unohti aikaa olevankaan! Kenties johtui se siitä, että aamun ja illan, päivän ja yön välillä ei ollut muuta eroa kuin että varjot vaihtelivat ja valo tuli eri puolilta; että värit illalla ja yöllä olivat hillitympiä ja ikäänkuin harsoon peitetyn väsymyksen verhoamia; kenties siitäkin, että aika kului leikissä, naurussa ja hilpeydessä.

Että Sunniva lauloi kuin Patti, oli Jan Högh vakuuttanut heti toisena päivänä, ja niin laulelivat he sekä aamu- että iltapäivin duettoja ja sooloja, niin että talo kaikui ja laulu lensi avonaisista akkunoista ja ovista kauas kirkkaaseen ilmaan kalalokkien kuuluville.

Vahinko ettei hänellä ollut nuotteja mukanaan. Sillä nyt täytyi hänen opettaa hänelle sekä laulut että säestykset ulkomuistilta korvakuulon mukaan; mutta Sunniva tahtoi oppia ne, talven varaksi.

Iltaisin oli tohtori vapaa konttorityöstään, ja silloin kokoonnuttiin ruokasaliin kaikkinaisten herkkujen ympärille, joita tohtori itse kävi noutamassa kallisarvoisesta kellaristaan; milloin Burgundia vuodelta 1850 vanhoissa hiotuissa kristallilaseissa, milloin kirkasta Maraskinoa kahvin kanssa, jota mamseli Gundestadin piti keittää mustaa kuin piki. Ja sikarit! Jan Högh oli tuskin koskaan polttanut niiden veroisia!

— Niin, katsokaa, nuori ystäväni, selitti tohtori hymyillen ja ilmeisesti tyytyväisenä Jan Höghin innostuneesta ihailusta, — kun oleilee niin syrjäisessä paikassa kuin täällä, niin on kyllä — ainakin kesällä — auringonvaloa riittävästi, mutta auringonlämpö on tuotava muualta, Bourgognen rypäleissä ja Havannan lehdissä. Mamseli Gundestad väittää kyllä, että kahvikin on alkuperäistä, mutta minä epäilen, että hän − —

— Oo, kivahti mamseli Gundestad loukkaantuneena, luulenpa suoraan sanoen, että tohtorin pitäisi voida luottaa minun rehelliseen sanaani —

— Kyllä, mamseli, mutta en kahvinkauppaajien. Voitteko te estää heitä sekoittamasta joukkoon hiukan toisesta säkistä?

— Olisi kai parasta, että tohtori ottaisi itse huolehtiakseen kahvin-ostonkin!

Huolestuneen vastarinnan jälkeen oli mamseli Gundestadin pakko avata sylttejä ja säilykeleivoksia sisältävät pyhättönsä ja aarreaittansa. Sunniva säteili, ja mamseli Gundestadin täytyi kesken huolestuneita huokauksiaan, kun hän ruoka-aitassa vertavuotavin sydämin teki lovia ruukkuihinsa, yhtyä hänen iloonsa siitä kuinka hyväntuuliseksi ja hilpeäksi talon alakuloinen isäntä oli tullut.

Uutta harrastusta ja satoja kysymyksiä, ihmetystä ja ihailua oli reipas maalari tuonut heidän joka-aikaiseen oloonsa, niin että kaikki totuntaan untunut sai uutta eloa. Vanhat maalaukset seinillä loistivat uudelleen ja virkosivat jälleen tarkasteltaessa ja pohdittaessa niiden arvoa ja mestareita; sorvatut, korkeaselkäiset huonekalut suorastaan tanssivat kangistuneilla jaloillaan kaiken sen uteliaisuuden ja mielenkiinnon johdosta, joka nyt äkkiä keskittyi heihin ja heidän monivaiheiseen historiaansa — mistä ja miten ne olivat löydetyt, kuinka vanhoja ne saattoivat olla, kenelle ne olivat kuuluneet j.n.e. Ja tohtori näytteli, selitti ja kertoi. Hänen suurin ylpeytensä oli kuitenkin ebenholzkalustoinen konttori, mitä täydellisimmin ja ajan viimeisinten vaatimusten mukaan varustettu.

— Niin, rahaahan se kyllä maksaa, mutta nähkääs, vaikka maallikkona kenties ette voi sitä täysin käsittää — minusta on ensimmäinen velvollisuus ponnistaa voitavani pitääkseni kaikki parhaassa kunnossa. Täkäläisten köyhien ja mitä alkuisinten elinehtojen varassa olevien ihmisten keskuudessa on tohtori todellisena lääkärinä enemmän kuin siellä teidän luonanne; täällä joutuu ihmisten kanssa läheiseen, sydämelliseen ja samalla erittäin vastuunalaiseen suhteeseen; joutuu, jos käsittää tehtävänsä vakavalta kannalta, olemaan jonkinlainen isä koko seutukunnalle ja voi olla avuksi useinkin, joskaan ei Jumala paratkoon ruumiillisissa, niin kuitenkin heidän henkisissä kivuissaan ja ylimalkaan heidän elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä. — Siinä te kyllä olette oikeassa, että täällä on yksinäistä ja kolkkoa, kovaa elää ja raskas tehdä työtä; mutta minä sanon teille, nuori ystäväni, että ihmisen todellinen elämä, hänen sisäinen olemuksensa tulee onnelliseksi, rikkaaksi ja täyteläiseksi.

Hiljainen hillitty herra sekä lämpeni että vilkastui saadessaan näin nuoren ja uuden kuulijan muutoin perin yksinäisille harrastuksilleen:

Keskustelujen ainaisena aiheena oli taide. Tohtori oli nuoruudessaan matkustellut paljon ja ilmeisesti ollut paljon mukana niiden aikojen taiteilijapiireissä; sen maalauksen oli hän saanut siltä ja siltä maalarilta, tuon akvarellin toiselta, ja hän saattoi usein viitata erinäisiin seikkoihin monivuotisessa taidearvostelijantoiminnassa.

Tässä törmäsivät he usein yhteen, ja keskustelu saattoi kiihtyä niin kovaääniseksi, että mamseli Gundestad huolestuneena kyhnäisi tohtoria ja toivotti taiteen ja koko sen olemuksen hornan kattilaan.

Saattoi sattua, että tohtori, kun Jan Högh ja Sunniva olivat illalla soutaneet ulos, tällaisen väittelyn jälkeen, kun sanat olivat sinkoilleet erikoisen kuumina ja kiivaina, asteli salissa kiihdyksissään ja purki puolittain itselleen, puolittain huolestuneelle mamselille katkeraa surkuttelua ja sääliä, niin että mamseli Gundestad jo oli vähällä kirota sitä päivää, jona Jan Högh oli taloon tullut.

Mutta kerran erään sellaisen illan jälkeisenä päivänä — väittely oli ollut tavallista kiivaampaa — päivällisen jälkeen, kun kaikki oli hiljaista ja molemmat vanhat juuri olivat alkaneet päivällislepoansa kumpikin nojatuolissaan salissa, kääntyi tohtori äkkiä hänen puoleensa:

— Minä sanon teille, Gunde-täti, taiteilijaluonteiden laita on se, että heillä on kokonainen kimppu aistimia enemmän kuin meillä muilla, niin että he ovat omakohtaisessa, joka päivä tuoreessa ja uudessa suhteessa siihen, mikä heitä ympäröi; kun me tylsymme tottumukseen ja käymme välinpitämättömiksi siitäkin, minkä puolesta olimme mukana taistelemassa ja työskentelemässä arkielämämme kaunistamista varten, katsoo sellainen luonne sitä aina uudella ilolla ja nautinnolla. Sen vuoksi on yhdessäolo sellaisten ihmisten kanssa siunaus ja uudistaa sitä, mikä meissä on parasta. Sillä he näyttävät meille, että me taitamattomuudessamme halvennamme olentoamme, unohdamme, mitä hyvää ja kaunista meillä on, levottomassa tyytymättömyydessämme ja kauemmas-tavoittelussa. — Niin, se tekee hyvää meille kahdelle vanhukselle!

Tohtori ojensi, katse lämpimänä, kättä vanhalle mamselille.

— Niinpä tulee olla vain iloinen ja kiitollinen eikä katkeroitua ja harmitella.

Vähää jälkeen kuului hänen tasainen hengityksensä kun hän nukkui. Mutta mamseli Gundestad ei saanut unta niin pian; hänen täytyi kuivata silmälasejansa.

— — — Jan Höghille oli kaikki tämä kiehtovan uutta ja kaunista, tämä tyylikäs tilan-anto, joka niin hyväätekevänä kohtasi häntä kaikkialla ja kaikkien puolelta, aina vanhaan mamseli Gundestadiin saakka, jonka sydämen hän päivä päivältä yhä vakaammin valtasi rajattomasti ihailemalla tohtoria ja koko taloa, vilpittömästi harrastamalla neuvoin ja viittauksin koristemalleja y.m.s. ja havaitsemalla mieliruuakseen erikoisesti juuri sen, mitä kulloinkin tuotiin pöytään!

Tosin saattoi tohtorin tyyni etevämmyys iltaisin keskusteltaessa häntä ärsyttää; hän ikäänkuin itse pieneni ja häneen vaikutti, enemmän kuin hän oikeastaan olisi tahtonut myöntää, tohtorin monipuolinen ja syvä asiantuntemus juuri alalla, millä Jan Högh oli tottunut pitämään pää-ääntä; suunnista ja kouluista, vanhasta ja nykyaikaisesta taiteesta — ja suoraan sanoen, kuka peijakas saattoikaan niin laajaperäisesti perehtyä taidehistoriaan?

Tohtorilla oli kyky lausua suurimpia ja korkeimpia asioita koruttomalla, tyylikkäällä tavalla, ja jos lähestyttiin suurentelun hiushienoa rajaa, osasi hän aina herkästi ajoissa ehkäistä sen pienellä pilalla, leikkisällä huomautuksella tai hilpeällä sitaatilla. Mutta koko hänen olennossaan oli lämpöä ja syvää tunnetta, joka vaikutti niin omituisen todelta ja viehättävältä sen herkän hengen vuoksi, joka siitä huokui ja sitä hienosti, verhosi − − —

Mutta juuri sepä kävi kiusalliseksi — tai jäi muuten niin vähän tilaa päästä esiin iskusanoineen. Kaikessa oli omituista juhlallisuutta, joka tenhosi hänetkin ja hän istui kuuntelemassa kuin koulupoika.

No — hymyili hän itsekseen palatessaan kerta ehdottoman tappion jälkeen — hän saa vielä kerran tuta, kenen kanssa hän on puheissa, tuo hyvä tohtori! Olisipa vain täällä kaikki toverit ja ystävättäret, niin − − — −!

Olihan se muutoin joskus hiukan harmillista!

Mutta — Burgundi oli erinomaista, ja onnihan oli kuitenkin kaikitenkin tänne osunta — tämmöinen odottamaton putoaminen suoraan Abrahamin helmaan!

− − Kun kello lähestyi iltaisin yhtätoista, noustiin ylös, ja sattuipa lopulta, että tohtori itse huomautti lähdön-aikaa:

— No, yölinnut, on aika lentää merelle!

Tosin oli kotona tunnelmaa ja iloa, mutta vasta kun he olivat ulkona Naissaarella, alkoi elämä oikein — tuntui ainakin Sunnivasta!

Kalliolla, jonne raskailla kivillä pönkitetty maalausteline oli pystytetty seisoi Jan Högh työpusero hartioilla, piippu suussa, maalilaudalla paksulti väriä, ja veneessä istui Sunniva sinisessä hameessaan ja kyseli ja jutteli, innosta hehkuvana. Kudintyö, joka hänellä oli mukana, edistyi vain hitaasti kaiken sen vuoksi, mitä hänen piti kertoa, kysellä ja saada tietää.

Siitä mitä hän kertoi, kyseli ja kummasteli, ymmärsi Jan Högh pian, että nämä yöt merkitsivät hänelle uutta ja ihmeellistä elämystä. Kotona tohtorintalossa oli hän kasvanut kahden vanhan ihmisen rakkauden vaalimana ja sekä isä että mamseli Gundestad oli kumpikin tavallaan johtanut hänen kehitystään; isä lempeällä viisaudellaan ja tietorikkaalla opetuksellaan, ja mamseli käytännön toimissa ja iltaisin tarinoita ja satuja kertomalla. Että hän vähitellen oli heidän käsissään kehkeytymässä täysikasvuiseksi naiseksi, olivat he kyllä huomanneet, mutta siinä he eivät enää paljoa mahtaneet; mamseli Gundestadin noidat ja lohikäärmeet kuolivat ja isän tietojen ja opetuksen takana häämöitti kangastuksena se todellisuuden elämä, jonka hän itse kauan sitten oli jättänyt, mutta joka tyttären mielessä herätti eloon kaikki ne kaipuut, jotka nyt vilahtelivat hänen tuhansissa kysymyksissään ja Jan Höghin joka ainoan sanan hartaassa kuuntelemisessa.

Ja samalla kuin tämä puolestaan kieltämättä tunsi helpotukseksi saada täällä ulkona tavallansa korvausta sisällä tohtoria vastaan kärsimistään tappioista voidessaan nyt mielin määrin laverrella, seurasi hän vähitellen myöskin puolittain uteliaana, puolittain huvitettuna, kuinka neidon kaipaava mielikuvitus täyttyi ja kasvoi.

Kullankirkkaissa öissä asui myöskin loistavaa rohkeutta, kiiltävän teräksen voimaa kevyen ilman sinessä ja vetten siinnossa tunturien välillä. Hiljaisuus auringonvalossa ei ollut päivän helteistä painostusta, ei yön sanatonta surua tai herkkäkuuloista huolta; se oli neitseellisen rauhoitettua lepoa, ihmeellistä ihanuutta, joka uinui oman heijeensä helmaan heittäneenä, omille unelmilleen hymyillen.

Ja meri nousi ja laski kuin rauhallisesti nukkuvan rinta.

Joka väri ja joka piirto tässä vahaisessa kuvassa oli taiteilijasta vaihtelevaa sisällystä ja alati uusivivahteisia ajatuksia rikas ja raskas — siinä oli sellaista kasvua, leveillä siivillä lentoa, että joka siveltimenveto avarti hänen ajatuksiansa. Ja kaikelle, mikä hänen mielessään liikkui, löysi hän niin helposti nimen ja ilmaisun, ja tytön suurten tähyävien silmien edessä vilahteli kuva kuvan jälkeen hilpeästä taiteilijaelämästä, iloisista muistoista ja sadoista leikkisistä sanoista ja mielijohteista, samalla kun taiteilija ahkerasti maalasi suurta kangastaan.

Ja Sunniva kuunteli!

Solakka, kookas mies kalliolla suuren maailman ihanuuden loistossa, josta hän kertoi — oli hänestä kuin sadun prinssi, ja kuin satu itse oli tämä pitkä, valoisa yö!

Ja hän tiesi, tuo sadun prinssi, kaikki kaukaisesta suurmaailmasta, kuinka se elää ja aaltoilee vaihtelevassa valossa ja värien vilinässä, ilosta, jota juodaan kimmeltävistä maljoista, käytävistä taisteluista ja saavutetuista voitoista — mutta enimmän ja ihaninta ihmisten rakkaudesta, miehistä, jotka voittavat, ja naisista, jotka seuraavat ja uskovat ja joskus itkevät — — —! Ja se kaikki _oli_ siellä, itse oli hän sen nähnyt, itse mukana elänyt — kaikkia naisia oli hän rakastanut ja naiset olivat rakastaneet häntä, kaikista prinsseistä ylväintä!

Posket pelmahtivat punaisiksi ja syvähehkuisina seurasivat silmät maalaria, kun hän kertoi; koko tuo hienohermoinen olento kumartui jännittyneenä kuunnellen yli veneenlaidan, jota hänen kätensä puristi niin että nystyrät valkenivat!

Kun sitten kertoja vaikeni, saattoi kuuntelija vaipua uinaileviin unelmiin, katse kaukaisuutta kohti.

Ja sitten se, että niin kuin hän puhui hänelle täällä yksin, niin vapaasti, niin hehkuvasti ja niin ihanasti monta kertaa, niin ei hän koskaan puhunut kotona, kun muita oli kuulemassa − − — ikäänkuin erikseen hänelle! Ja heidän välilleen tuli jotakin, vain heidänkeskistänsä, jotakin, joka oli erikseen hänen omaansa.

Olikin niin paljon kysymistä ja niin paljon sanomista, jota hän ei ennen ollut aavistanutkaan sydämellänsä olevan, ja hänelle saattoi hän sen kaiken sanoa, sillä hän ymmärsi kaikki ja osasi vastata. Siitä syntyi eri maailma, ulkopuolella isää ja mamseli Gundestadia − − — − —

Kun keskustelu kotona sattui aloille, joista he olivat keskenään Naissaarella puhelleet, saattoi Jan Högh salaa nyökätä hänelle tutunomaisella hymyllä: sinä ja minä, me tiedämme sen!

* * * * *

Paria päivää lukuunottamatta oli samaa ihanaa päivänpaistetta kestänyt neljätoista vuorokautta. Kaksi viikkoa Jan Höghin tulon jälkeen noudettiin tohtoria äkkiä eräänä iltana, ja Sunniva ja Jan Högh kulkivat veneellään yhtä matkaa ulos lahdesta, kunnes niemen kärjessä erittiin.

Aurinko paistoi kuten ennenkin; mutta tunturien välisissä syvennyksissä pohjoisessa — ne kuvastuivat taivasta vasten kuin petoeläimen hampaat — näkyi untuvan valkoista sumua, joka vähitellen kasvoi.

Työ oli täydessä käynnissä, ja Jan Högh kertoi mielialastaan kaksi viikkoa sitten, matkailijalaivasta ja mademoiselle Antoinettesta.

Mutta että sinä saatoit lähteä laivalta silloin! ihmetteli Sunniva.

— Miksen?

— Kun sinä — kun mademoiselle Antoinette — — —

— Oo, vastasi hän hymyillen, pani siveltimen pois ja katsoi ulapalle — minä seisoin kannella yksin itsekseni ja huomasin äkkiä tämän kaiken — taivaan ja meren ja tämän lahdelman, nämä ulkosaaret, vuonon aallot ja tunturit ympärillä, kaikki nämä aurinkoa väräjävät kirkkaat värit hiljaisuudessa — — sehän on kuin ihmettä! Katso nyt tuonne vuononsuulle, missä aurinko asuu kultaisena merellä, sehän on kuin leveä silta suoraan taivaaseen, ja sillä hetkellä oli minusta kuin olisi sieltä vastaani astunut loistava olento, kehoittava henki, jos niin tahdot, — ja niin minä päätin maalata sen! Se on kai semmoista, jota vanhat kutsuivat inspiratioksi, innoitukseksi.

He vaikenivat molemmat.

— Kuinka kummallista, kuule! sanoi vihdoin Sunniva.

— No?

— Tiedätkö, kun olin pieni, ajattelin aina, että äiti, jotahan en lainkaan voi muistaa, mutta jota usein ajattelen ihmeen paljon, — että hän oli mennyt taivaaseen tuonne ulos, missä me emme näe muuta kuin taivaan ja meren — — —

— Tuonneko vuononsuuhun päin?

— Niin. Me olimme niin usein siihen aikaan isän kanssa täällä kalastelemassa. Juuri sentähdenhän se oli niin erikoista, että sinustakin tuntui, että se oli tie taivaaseen. Ja mamseli Gundestad oli kertonut minulle, että kun kerran tulisin oikein kiltiksi, antaisi Jumala äidin tulla minun luokseni suurilla valkoisilla siivillä, ja silloin ajattelin aina, että hän tulisi taivaasta juuri tuolta ja lentäisi luokseni vuonon yli juuri tuota aurinkotietä. Ja minä saisin nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, ja hän selittäisi minulle kaiken.

— Minkä kaiken?

— Jumalasta taivaassa ja äidistä itsestään.

— Tulitko sitten koskaan niin kiltiksi, Sunniva? Hän käänsi haaveellisuutta loistavat silmänsä Jan Höghiä kohti, katse epävarmana, puoliksi hämillisenä, kysyvänä:

— Sehän on vain semmoista, mitä uskoin, kun olin pieni.

— Etkö nyt enään odota äitiäsi? Etkö enään usko, että hän tulee tuolta ulkoa valkoisilla, suurilla siivillä kertomaan sinulle Jumalasta taivaassa? Etkö koskaan?

Hän kysyi niin vakaasti ja katsoi niin levollisesti hänen silmiinsä, ja Sunnivan hymy häipyi jäljellä oli vain heikko epävarmuuden piirre kasvoilla, kun hän pudisti päätänsä:

— En nyt enään.

— Entä jos voisit tulla niin kiltiksi?

— Mutta sitä en voi.

— Voit kyllä, Sunniva, ainakin minä uskon niin.

— Mutta kuule nyt, niin saat kuulla! Viime pääsiäisenä pääsin ripille ja olin koettanut olla niin kiltti kuin voin — en vain iltaisin maata mennessä, sillä sen unohdan aamulla, vaan alati, koko päivän ja aina. Oo, kuinka yritin! Ja olin niin varma, että edespääsyn päivänä se tapahtuisi. Ja ajattele, tiedätkö, minä juoksin illalla kenenkään tietämättä pappilasta, missä isän ja minun piti viettää yötä edespääsypäivän jälkeen yli kankaan kotia saakka, ja sitä matkaahan on lähes peninkulma. Niin tulin kotia, rukoilin Jumalaa ja otin veneen ja sousin ulos, ja sitten — sitten — —

— Sitten ei kukaan tullut?

Sunniva pudisti päätään; silmät olivat täynnä kyyneleitä.

— Etkä sinä senjälkeen enään siihen usko?

Taas päänpudistus.

— Mutta minä uskon, Sunniva.

Tyttö katsoi häneen kummastuneena; häh seisoi telineidensä nojassa ja hymyili rauhallisesti.

— Minä uskon vain hiukan toisella tavalla kuin mamseli Gundestad. Minä en usko, että Jumala antaa äitisi odottaa, kunnes tulisit kyllin kiltiksi, sillä sinähän olet jo. Mutta minä uskon äitisi tulevan kertomaan sinulle kaikista asioista, kun sinä kerran oikein olet sen tarpeessa.

— Milloin sitten?

— Kenties ei koskaan. Mutta jos kerran tulisit oikein onnettomaksi, Sunniva. Silloin uskon äitisi tulevan taivaasta.

Tyttö vaipui syviin mietteisiin ja lausui vihdoin itsekseen:

— Niin se varmaankin on!

— Etkö ensinkään muista äitiäsi?

— En, minähän olin vain vuoden vanha, kun hän kuoli. Mutta minä tiedän kyllä paljon hänestä. Hän ei ollut tästä maasta, ja sitten oli hän niin kaunis ja hänellä oli musta tukka, joka riippui valtoimena.

— Mistä hän sitten oli?

— Jostakin jonkin suuren järven rannalta, missä ihmisten on hyvin yksinäistä, ja hänellä oli kultasarvinen poro. Ja kerran tuli hän tänne isän luo noiden sinivuonojen takaa ja isä ihastui häneen ja he menivät naimisiin. Mutta sitten hän kuoli, mamseli Gundestadin arvelun mukaan ikävään.

— Ikävään?

— Niin, hän ikävöi suurta järveä, jossa on vielä yksinäisempää kuin täällä, ja kultasarvista poroa.

— Mamseli Gundestadko sinulle kaiken tuon on kertonut?

— Niin, kauan sitten.

— Entä isäsi?

— En saata koskaan kysyä isältä.

— Mikset?

— Hän suree niin kovasti.

Vesi kohosi saaren rannalle vuoksen mukana, nosti raskaasti pohjarahkaa ja laski sen taas syvään huoaten, nosti ja laski, syöksi kivien väliin ja vaahtosi ulos taas satoina pieninä, kohisevina virtoina. Syvältä alhaalta kuului irtauneen kiven raskas kolina — vai oliko se sydänsairaan Vetehisen valittelua!

Saaren ympärillä kihisi ja kuhisi ja joka ainoa pieni aallonväre leikitteli oman pienen auringonsäteensä kanssa, miljoonia pieniä kirkkaita välkkeitä, jotka välkähtivät ja sammuivat ja tuikahtivat uudelleen joka sekunti.

Mutta kaikki tämä oli lopultakin voimakasta, syvää merivirtaa, joka kiiti ohi — auringonkimmelteiseltä jäämereltä — — —

Jan Högh tunsi puistatusta:

— Ei, nyt on lähdettävä kotiin! Täällä alkaa tuntua kylmältä.

Hän pani tavaransa kokoon raskaaseen arkkuun jonka hän oli saanut sinne sijoitetuksi ja ketjulla kiinnitetyksi suurimpiin kiviin. Sitten soutivat he pois.

— Mutta sano minulle todenperään, alkoi Sunniva, kun he kääntyivät niemen kohdalle — etkö sinä ole kauheasti katunut, että annoit mademoiselle Antoinetten näin mennä luotasi?

— Mademoi... — — —? Katunutko? En!

Hän nauroi ääneen ja nousi ylös hillitsemään töytäystä laituriin.

— Mutta hänhän oli niin miellyttävä!

— Oli kyllä, mutta sittenhän tapasin äkkiä sinut — niinkuin pikku keijukaisen täällä lahdenpohjukassa, ja sinä olet paljoa herttaisempi ja miellyttävämpi kuin kaikki maailman mademoisellit.

He astelivat yhdessä taloon.

Mutta nouseva sumu tunturien välillä pohjoisessa oli kasvanut mahtavaksi usmaksi, joka nyt alkoi laskeutua vuonon ylle. Vaaleanharmailla ulottimilla tunnusteli se saaria ja luotoja ikäänkuin jättiläiskala, joka verkalleen ojentelee nuutuneita jäseniään, suureni ja tiivistyi, kävi sitten liukumaan voimallisena valtana yli tummuneen veden, ja pian oli kaikki sen peitossa ja kosteankylmiä viimoja kulki hyytävänä yli meren ja maan. Aurinko oli pimitetty, sitä saattoi aamupuoleen vain aavistaa hiukan kellervämmästä kajastuksesta idän puolella.

Sinä yönä ei kannattanut odottaa matkailijalaivaa, sillä vuonossa ei nyt ollut paljoa nähtävää ja kun Esaias Ismael ja Hans Joelsen aikaiseen läksivät soutamaan kotia päin, seurasi Peder Martin mukana. Naissaaren kohdalla olivat he kuten tavallista rinnakkain kaikki kolme.

— Nyt tuli sumu.

— Tuli ja aika pahana tällä kertaa.

— Ja oikein viluttavana.

— Kyllä se ainakin viikon kestää.

* * * * *

Kaksiviikkoisen auringonpaisteen jälkeen voi kyllä sietää sumuakin. Mutta kun sitä alkaa kestää viikkokausia, lakkaamatta joka aamu sama alinomainen harmaa seinä silmäin edessä — — —!

Ja Jan Höghin mieliala alkoi vähitellen masentua.

Ensimmäisinä päivinä oli hän pari kertaa lainannut tohtorin haulikon ja kiertänyt lahden toiselle rannalle, minne hän kaukoputkella oli nähnyt sorsien laskeutuvan rantaruohikkoon. Hienossa vihmasateessa, joka kostutti pyssynpiipun ja asettui kuin helmisilaus hänen vaatteilleen, samoili hän tietään; koivunlehvät vihmoivat kasvoja ja märkyyttä pursui joka mättäältä ja heinänkorresta, jolle hän astui. Lahden toisella rannalla oli ankeampaa ja suojattomampaa, joten hänen oli taitavasti hiivittävä arkojen lintujen luo, joiden hän nyt saattoi nähdä varovaisesti kääntelevän pitkulaisia, viisaita päitään joka suunnalle.

Hiljaa nosti hän pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti hämyisen, harmaan ilman läpi — vaan samassa lehahtivat molemmat linnut lentämään poispäin.

Hän laukaisi panoksen kuitenkin jälkimmäistä lintua kohti, ruudinsavu jäi uimaan liikkumattomassa ilmassa, pamaus kajahti kipakkana ja kovana kaiun vastaamatta, ja raskaalla, omituisen yksinäiseltä tuntuvalla loiskahduksella putosi leveä lintu veteen. Hiljalleen kellui se virran mukana rannalle ja retkotti pian Jan Höghin kädessä matkalla tohtorintaloon.

Seuraavana päivänä ei ollut vesilintuja nähtävissä eikä sitäkään seuraavana, ja Jan Högh palasi kotiin ilman muuta saalista kuin likomärät vaatteensa ja pyssy, jonka puhdistaminen kesti toista tuntia.

Sitten olivat Sunniva ja Jan Högh kerran koettaneet kalastaa vuonolla; mutta se oli niukkaa ja kosteata, huvia. Ei — parempi on pysyä kotona.

Tohtori palasi parin päivän poissaolon jälkeen, mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa. Kaupungin apteekista oli saapunut hänen lääketilauksensa; se oli tarkistettava ja järjestettävä, laseja ja purkkeja puhdistettava ja täytettävä — ja konttorin ovi oli lukossa tunti tunnin jälkeen.

Lopulta ei ollut muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa Sunnivan kanssa ja välillä käydä hänen mukanaan kalossi- ja sateenvarjokävelyllä harmittelemassa ilmaa.

Tänään oli mamseli Gundestadin täytynyt lämmittää huoneita. Ei ollut muuta neuvoa, vaikka oltiin vasta heinäkuun lopulla! Niin koleaa ja kosteaa oli ulkona ja tämä inhuus tunki sisään joka liitteestä ja raosta.

Salissa istui Sunniva ja harjoitteli loppumattomia ääntenottoja:

— La—la—la-la—lalla—a—a.

Jan Höghin piti oikeastaan kirjoittaa kirjeitä, mutta sen sijaan istuikin hän sikaria poltellen uunin vierellä välihuoneessa mamseli Gundestadin luona, joka oli parsimassa sukkia, toisella puolellaan kasa valmiita, toisella toinen kasa odottamassa.

Jan Högh oli jo pitemmän aikaa nauttinut mamseli Gundestadin rajatonta luottamusta, ja kun tilaisuus nyt vihdoinkin oli erinomainen, kertoi mamseli hänelle, mitä hän jo usein oli tiedustellut — hiljaisella äänellä ja väliin huokaillen sukkien kantapäitä:

— Niin, rouva vainaja oli lappalaissukua, oli kuin olikin, vaikka sitä ei olisi uskonut, kun hänet näki, niin kookas ja kaunis hän oli.

Ja avioliitto solmittiin vähän omituisissa oloissa. Kun tohtori tänne saapui, ei hänen laitansa ollut kovinkaan hyvin. Siitähän ei nyt kannata enään puhua, siitä kun on siksi kauan — mutta kai se oli ollut joku juttu erään hienon ulkomaalaisen naisen kanssa, joka koko onnettomuuden oli aiheuttanut. Ihan nuorikaan ei hän enään tullessaan ollut, ja niin synkkä ja raskasmielinen! Ja kukin lohduttautuu omalla tavallaan. Varsinkin tohtorin kaltainen mies — hän oli nuoruudessaan ollut sangen hieno herra — kun hän tekee semmoisen mielettömyyden, että pakenee tänne yksinäisyyteen, niin ei sovi ihmetellä, jos ei hän viinin suhteen ole liioin varovainen. No, ulkopuoliset sitä tosin eivät huomanneet; mutta minä, joka heti alunpitäen tulin hoitamaan hänen talouttaan, näin tietenkin yhtä ja toista.

Mutta sitten johdatti Jumala viisaudessaan niin, että Kirkevaagenin pappi Kjaer kohtasi hänet ja vei hänet usein kotiansa. Se on hyvä mies, meidän pappimme, oikea Jumalan siunaus hän on tällä seutukunnalla. Ja siellä pappilassa oleskeli Sunnivan äiti, hän oli Funmarkenin rikkaimman lappalaisen, vanhan Joel Bilton tytär Inarista. Hän oli lähettänyt tyttären oppiin pappi Kjaerin luo, sillä hänestä piti tulla muita lappalaistyttöjä parempi, nähkääs, kuten luonnollistakin oli, Joel Bilto kun oli rikas ja valistunut mies itse.

Jaa, jaa, kyllä hän oli sitten kaunis! Ja niin ymmärtäväinen ja lempeä. Ja sitten kun he olivat naimisissa, istuimme hän ja minä monta kertaa yhdessä, kun tohtori oli ulkona, ja puhuimme vain hänestä ja silloin oli häntä niin ihana kuulla kuin Herran enkeliä!

Hän oli samanmuotoinen kuin pikku Sunniva, samat mustat silmät, vain että tukka oli sysimusta, niinkuin lappalaisilla yleensä on; ja ihan ihmeellistä oli olla hänen seurassaan, sillä oli kuin ei hänessä olisi ollut muuta kuin silkkaa rakkautta, mitä ikinä hän teki tai puhui! Jaa, jaa, kai hän oli liian hyvä tähän maailmaan!

Ja tohtori kuunteli ja oli niin iloinen ja tyytyväinen kuin päivä talossa, vaikka rouvavainaja itse ei ollut ensinkään erityisen vilkas, vaan pikemminkin vähän raskasmielinen. Ja iltaisin saattoivat he istua, varsinkin talvisaikaan, myöhään yöhön, aivan hiljaa yksissä ja silloin tällöin kuiskata toisilleen jotakin, tai otti tohtori viulun — johon hän nyttemmin ei enään kajoa — ja soitti; ja rouva lauloi niin että kuuntelijan saattoi tulla vesi silmään. Juu, juu.

Mamseli Gundestadin täytyi hetkinen kuivata silmälasejaan.

— Mutta sitten hän kuoli? kysyi Jan Högh.

— Niin, huokasi mamseli Gundestad — se oli lyhytaikainen onni. Kun Sunniva syntyi, kääntyi rouvavainaja kovin sairaaksi; ja kerran kevätpuoleen saapui hänen isänsä, vanha Joel Bilto tänne, kun tohtori oli matkalla, eikä kukaan tiedä, mitä hän mahtoi rouvalle puhua; hän oli käynyt vanhaksi nyt, Joel, ja jäänyt talvella leskeksi, niin että hän kenties katui lähettäneensä tyttären luotaan. Tohtoria hän ei tahtonut nähdä. Mutta siitä päivästä tarttui rouvavainajaan levottomuutta ja kaipuuta; hän saattoi kävellä pitkiä matkoja pitkin vuononrantaa itsekseen eikä hänellä kotona enään ollut malttia mihinkään. Kesällä, kun lappalaisheimo joka tuolla tunturin luona tapaa oleilla, oli saapunut, saattoi hän kulkea pitkän peninkulman heidän luokseen ja viipyä siellä tuntikausia — milloin nähkääs tohtori sattui olemaan matkalla. Ja öisin saattoi hän kulkea lapsi sylissä edestakaisin kamarissaan levähtämättä niin kauan, että toinen ihminen olisi siihen nääntynyt — ja lauloi omia laulujansa, joita kukaan ei saattanut ymmärtää. Alussa se meni ohi, kun tohtori oli kotosalla, eikä hän siitä paljoa tiennytkään ennen kuin perästäpäin. Syyspuoleen ei rouva totta puhuen kaikistellen ollut ihan täydessä järjessään. Keskellä pimeää syysyötä saattoi hän nousta ylös, kääriä lapsen vaippaan ja livahtaa ulos talosta, jotta tohtori herätessään aivan pelästyi. Ja piti lähteä ulos kadonneita etsimään. Tätä kesti jonkun aikaa; joulun tietämissä oli pitkät ajat levollisempaa, ja pikku Sunniva oli noin vuoden vanha. Mutta eräänä aamuna tuli tohtori minun luokseni kalpeana kuin lakana ja niin outona, etten ollut häntä tuntea.

— Mamseli Gundestad, sanoi hän minulle, tulkaa mukaani. Tällä kertaa en saata mennä yksikseni.

Jumala armahtakoon minua — mentiin sitten kerran yhdessä. Me etsimme ja katsoimme suksenjälkiä ja tähystelimme aamuhämärässä ja tohtori voivotteli ja valitteli tuskaansa. Ja yhä soimasi hän vain itseänsä niin raskaasti, että minun oli turha yrittääkään häntä lohduttaa.

Niin löysimme rouvan. Mutta sellaiseksi ei tuon hienon ja lempeän ihmisen olisi uskonut saattavan muuttua. Hän oli kuin raivoava noita; hänen silmänsä leiskuivat kuin tuli ja liekki ja hän heilutti suurta lappalaispuukkoa ja huusi hurjana, että hän ennen tappaisi itsensä ja lapsensa kuin palajaisi meidän kanssamme.

Minä en voinut muuta kuin langeta lumelle ja rukoilla taivaan Jumalaa, mutta tohtori astui häntä vastaan, aukaisi nuttunsa ja pyysi häntä iskemään puukkonsa ensin siihen, mistä hän muutenkin vuosi verta sydämensä haavoista, ja juuri kun minä parkaisin kauhusta nähdessäni puukon kohotettuna häntä vastaan, luopui riivaaja rouvavainajasta; ja me kannoimme heidät kotia, lapsen ja rouvan, joka oli melkein aivan tainnoksissa ja melkein kuin kuollut.

Sitten makasi hän vuoteessa viikon päivät ja oli niin herttainen ja lempeä kuin alkuaikoina, mutta niin surumielinen, niin sanomattoman suruinen. Uudenvuodenpäivänä hän sitten kuoli.

— Entäs vanha lappalainen, hänen isänsä, ettekö sen koommin koskaan häntä tavannut?

— Hänelle lähetettiin kyllä tieto tapahtumasta; mutta me emme kuulleet hänestä mitään ennenkuin kolme vuotta jälkeenpäin. Silloin sai tohtori kirjeen eräältä papilta siellä Venäjän puolella, että vanha Joel oli kuollut. Sitten tuli viranomaisten kautta erinäistä perintöä Sunnivalle, enimmäkseen kultakoruja ja hopeita, mitä lappalaiset käyttävät.

Sitten viime vuonna kerran ja pari kertaa nyt mennyttalvena kuulimme useiltakin tahoilta eräästä Sunnivan tädistä, joka ei liene aivan selväpäinen ja joka kuuluu kulkevan lasta etsimässä. Mutta se jäi kuulopuheisiin, emmekä me ole häntä nähneet.

Mamseli Gundestad ryhtyi taas sukkien parsintaan, ja Jan Högh puhalteli mietteissään tupakansavua kattoon. Salista kuului suljetun oven takaa vielä Sunnivan lauluharjoituksia.

— Niin, niin, alkoi mamseli Gundestad taas, onhan täällä tohtorintalossa monta aikaa ollut raskastakin aikaa. Katkeraa on nähdä miehen surevan niin kärsivällisesti ja hiljaa — joka viikko käy hän kerran hautuumaalla tuolla kankaalla, oli talvi tai kesä. Ellei pappia olisi niin lähellä — Kirkevaagenissa — ja ellei tohtori, niinkuin itse olette joka päivä nähnyt, olisi niin erinomainen mies sekä ammatissaan että monessa muussa suhteessa, — niin huonosti kai tässä talossa asiat olisivat.

Mamseli Gundestad huokasi.

Silloin kuului kirkkaasti ja heleästi salista, missä Sunniva istui, hänen laulunsa:

Ah, onneahan kaipaan ja onneen pyrkinen!

— Niin, ja sitten tuo herttainen lapsi! jatkoi mamseli Gundestad. — Hän on tohtorin ilo ja riemu. Ja hän on opettanut ja neuvonut hänelle paljoa enemmän kuin tämän puolen lapset muuten saavat oppia. Mutta tytölle on olo täällä kuitenkin liian yksinäistä ja pian hänet kai täytyy lähettää ihmisiin.

— Niin, se minua on kummastuttanut, vastasi Jan Högh, ettei tohtori jo ennen ole lähettänyt häntä ulos!

— No, hänhän on vielä lapsi.

— Olettekohan siitä niinkään varma, mamseli Gundestad?

— Kyllä sentään. Ja kasvuvuosinaan hän on ollut hyvinkin heiveröinen. Me olemme usein saaneet olla huolissamme hänestä — — —

Sunniva aukaisi oven ja seisoi pyydellen kynnyksellä:

— Ah, maalarimestari, tule auttamaan minua vielä hiukan, minä en opi sitä duettoa.

Jan Högh nousi raukeasti.

— Minä olen vain niin huonossa vireessä nyt. Mutta voimmehan sentään yrittää.

Mamseli Gundestad jäi istumaan sukkiensa luo ja salista kuului, maalarin opastavien huomautusten ja säestysohjeiden keskeyttämänä:

— Näes, Sunniva, ensinnäkin tulee sinun kokonaan sukeltautua laulun kuvitelman henkeen: Nyt olet sinä siis Vellamo, joka nouset aalloista kuutamoisena yönä, kun minä loion lehdossa ja uinun. Sinä olet meren valtarouva, Ahtolan emäntä itse, etkä vain pikku Sunniva, joka tässä laulaa pianon säestyksellä. No — nyt sinä ensin!

Ja Sunniva lauloi:

Mua kuule, kulkijapoikanen, et lähteä vielä saa, niin monta ja kaunista kertomaa mun on sulle kuiskattavaa, kun sa uinut.

Hän vastaa.

Jalo rouva! Mä viipyä saata en, mun kiiruusti nyt on lähteminen, luo morsion kauan kaivannehen.

Sitten Sunniva:

Sinisilkkiin meri mun vaatehtii ja aaltojen kuohuttuun, kevätmahlojen viiniä tuulet tuo mehumaljassa toukokuun, kun sa uinut.

Jan Höghin voimakas bassoääni kajahti komeana:

Minä pyydän, mä pyydän teitä polvillain, jalo rouva! pois suokaa mennäni vain, lumo silmäinne kiehtoo mun sieluain!

Sunniva taas:

Ain' yllä aaltojeix loiskua vain ui purteni kultainen, ja kalvaana luokseni kumartau kuu hopeanhohteinen. kun sa uinut.

Ja mies vastaa:

Jalo rouva! Pois menkää te merten taa, jott'en hipiänne, tuoksua juoda saa ja hulluutta toivo ja kuolemaa!

Sitten molemmat yhdessä toiston:

Oi, kulkijapoika: varo askelias, jos kaipuuta sulla on rinnassas — pian alkaa arkinen päivä!

— Hyvä, hyvä! kajahti äkkiä heidän takanaan. Ja tohtori seisoi »apteekkariasussaan» hymyillen ovella.

— Tehän houkutatte karhun pesästään sillä laululla! Sinä edistyt, Sunniva!

— Niin, vain vielä hiukan enemmän kiehtovaa houkuttelua ääneen, niin sitten! lausui Jan Högh.

— Minä luulen, että pojan osa oikeastaan sopisi minulle paremmin, sanoi Sunniva, vielä kokonaan laulun tunnelmassa.

— Minä olen istunut pesässäni ja sommitellut suunnitelman teitä varten. Mitä sanotte kalastusretkestä Vaagevandetille? Siellä on runsaasti mainiota taimenta ja siitä on nyt monta vuotta kun kävin siellä. Muita järvivedenkalastajia kuin minä ei näillä main ole, joten sitä paikkaa voi katsoa jokseenkin koskemattomaksi. Siellä on vanha ruuhi minun kalastusajoiltani — minä voin lähettää Hans Joelsenin sinne tänä iltana katsomaan vieläkö se on hengissä ja panemaan sen käyttökuntoon.

Jan Högh tarttui vaihtelun aikaansaantitilaisuuteen suurella innolla ja kun sää iltaan mennessä tuntui hiukan selviävän, pohdittiin suunnitelmaa hyvin hartaasti. Kirkevaagenissa oli käräjät maanantaina, joten tohtorin ei itsensä sopinut tulla mukaan. Mutta Hans Joelsen soutaisi mielihalulla Jan Höghin ja Sunnivan sinne lauantaina. Sinne oli matkaa peninkulman verran ja kun he saivat Hans Joelsenin saattomieheksi sopi lähteä aamulla ja ottaa mukaan mamseli Gundestadin runsaat eväät koko ajaksi.

Aikaisin lauantaiaamuna oli Hans Joelsen valmiina ulkopuolella.

Joo, kyllä se siltä näyttää, että illalla on sopiva sää.

Ilma oli kevyttä ja korkeahkoa, vaaleanharmaata, ja ohentuneen sumuverhon takaa kuulsi selkeästi auringonkeltaa.

Niin läksivät he matkaan mukanaan kalastusvehkeet, tohtorin englantilaisia patenttivapoja myöten. Tie kulki tunturin yli lähden toiselle puolelle ja läpi tasangon alinomaisia mutkia myöten rämesoiden vuoksi, jotka peittivät suuria aloja kasvaen ruskeankeltaista ruohoa ja paljastaen tuolla täällä mustia vesiläikkiä. Joka mättäällä kukki suopursu rehevänä ja valkoisena, ja äkkiä lähti metsäkana kaakottaen räpyttämään aivan heidän jalkainsa edestä; oli vähällä etteivät tallanneet pesää vaivaiskoivun juurella.

Tasangolta kohosi sitten maa yhtämittaa ja vihdoin käännyttiin erääseen sivulaaksoon, joka avautui heidän eteensä kammottavan tyhjänä alastomien, puuttomien, vihreänharmaakylkisten vuorenseinämien välillä.

Ja Hans Joelsen kertoi Stallon taisteluista täällä lappalaisia vastaan, — kuinka vanhat lappalaisnoidat ja velhot olivat kaikessa kaameudessaan täällä syrjäisessä laaksossa teutaroineet ennenmuinoin, kun laaksonrinteille kaatuneissa, tuhannen vuotta lahonneissa honganrungoissa vielä oli kasvua ja vihannuutta.

Ja äänettömiä lintuja pyrähti lentoon — ja katosi kuin maan nieleminä; tai laukkasi harmaa jänis pitkin loikkauksin mättäiden ja kantojen yli, ja alhaalla laaksonpohjassa seisoi vesi sysimustana ja hievahtamattomana, kuolleena ja yksinäisenä alastomien tunturien välillä.

Ilma oli niin kuulakkaa, että he luulivat olevansa aivan lähellä, kun heillä vielä oli pitkä taival edessään; ja kun he saapuivat perille, oli kaikki toisennäköistä; rauhallinen, hymyilevä järvi, kuvajaistaan katsova kaislakehys ympärillä; kanerva- ja ruohorinteitä joka puolella mustaan vuorenseinämään saakka.

Vene, jota heidän oli käytettävä, oli pieni ruuhi, johon Hans Joelsen edellisenä iltana oli veistänyt uuden pohjalaudan ja tuhdot.

Sitten nauttivat he mamseli Gundestadin herkullisia voileipiä; Hans Joelsen täytti mustuneen liitupiippunysänsä muserretulla lehtitupakalla ja Jan Högh sytytti sikarinsa. Kelat ja siimat tekoperhoineen ja kiiltävine syötteineen pantiin kuntoon, ja kalastus alkoi.

Vedenkalvossa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ei mitään elämän merkkiä lukuunottamatta melomista, sekin sangen varovaista, jotta ei säikytettäisi viisasta kalaa järven pohjalla, jonka mustiin komeroihin ei kenenkään näkö ulottunut. Etäältä laaksosta kuului kosken kohinaa lisäten hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaukaisella äänellään. He istuivat äänettöminä ruuhessa kaikki kolme; ongensiimat viilsivät kimaltavia säröjä vedenkalvoon, jonka yllä hyttysiä ja kärpäsiä surisi ja tanssi.

— Rratsh! Jan Höghin vavasta alkoi siima kieriä kelalta hurjaa vauhtia niin voimakkaasta nykäyksestä, että vapa taipui, kunnes se katkesi. Mutta kalan sai hän ruuheen yhtäkaikki; se oli käsivarrenmittainen kiiltävänlihava taimen, suomuksissa punaisia ja kiiltäviä laikkoja, — väkevänä kuin mies reuhtoi se Hans Joelseninkin tottuneissa käsissä, kunnes heitti henkensä hänen puukoniskuistaan.

Nyt huudahti Sunniva:

— Minun syö!

Ja kuumeisella kiiruulla hilasi hän kalaa ruuheen, sen tehdessä vastarintaa, niin että se väliin hyppäsi korkealle vedenpinnasta.

Yhtämittaa söi sitten kala Sunnivan onkea, kun taas Jan Högh istui ja harmitteli siimansa selvittelyssä, siinä lopultakaan onnistumatta.

Niin päätettiin laskea Jan Högh maihin selvittämään siimaansa; ruuhessa oli liian levotonta ja ahdasta.

Hetken matkaa rannasta löysi hän kuivan mättään kaatuneen honganrungon luona ja istui sille huoahtaen yrittääkseen kärsivällisesti selvittää sotkuista vyyhteä, sillä välin kuin ruuhi työntyi pois rannasta ja toiset jatkoivat onkimista.

Hän ähki ja puhki hetken likomärkien solmujen kimpussa, puhkesi tämäntuosta sähiseviin vihanpuuskiin ja sai sotkun vain pahemmaksi; yritti taas maltillisesti — — —

— Ei! Hän kirosi ja noitui ja nakkasi koko vyyhden menemään. Nojautui sitten jälleen puuta vasten ja sytytti lohdutuksekseen sikarin.

Näin makasi hän hetken ja tuijotti harmaaseen ilmaan, kun hänen huomiotansa herätti omituinen kohu tunturilta hänen takanaan, kaukainen, kasvava melu. Hän kääntyi katsomaan, mutta ei kotvaan nähnyt muuta kuin harmaan, sammaltaneen rinteen; kunnes hänestä tuntui, että suurehko ala tunturinlakea oli hitaasti liikkumassa alaspäin. Melu läheni ja kuului omituista kapsetta ja sen seasta koirienhaukuntaa ja silloin tällöin ihmisäänten huutoa; yhä voimakkaammaksi ja räikeämmäksi kävi meteli, monikertaisen kaiun monistamana; ja nyt erotti hän selvään valtavan porolauman, jota juoksevat ja huutelevat lappalaiset koirineen ajoivat edellään; tiheään yhteensullotut vaaleanharmaat, lakkaamattomassa aaltoliikkeessä olevat selät tulivat tunturinrinnettä alas kuin höytyvyöry, ja sen yllä haarasarvien metsä. Sorkkien kapse kävi suorastaan korviahuumaavaksi, ja ennenkuin Jan Högh oli ehtinyt kunnolla tointua, oli hän porolauman ympäröimänä; joka puolelta syöksi elukkaa hänen ohitsensa, lähimmät seisahtuivat, kohottivat ylvästä päätään ja katsahtivat häneen suurilla, kummastelevilla silmillään; hänen kohdallaan syntyi seisahdus; mutta ulompana jatkui luisuvien harmaiden selkien ja vaappuvien sarvien virta esteettömästi; eräs koira loikkasi hänen ohitseen käheästi haukkuen, ja sen perässä hikinen vanha lappalainen, joka tuskin häneen katsahti; eläimet tunkeutuivat yhteen, mutta hajaantuivat jälleen koirain haukunnasta ja kulkivat edelleen pärskyen ja läähättäen, ja vihdoin oli koko lauma vyörynyt ohi.

Jan Högh hengitti keveämmin — kaikki nuo suuret, levottoman hermostuneet elukat olivat pitäneet häntä jännityksissä.

Hän näki niiden katoavan mäen taakse järven toiselle puolelle ja seurasi verkalleen perässä.

Omana eri maailmanansa, jonka olemassaoloa he lainkaan eivät olleet aavistaneet, oli siellä kokonainen pieni lappalaissiirtola. Sikermä maakuoppia ja telttoja keskessä ja ympärillä suuri aitaus, johon porolauma nyt oli ajettu ja ahdattu.

Jan Högh meni luokse ja tervehti. Siellä vilisi pieniä lyhytjalkaisia lappalaisia, miehiä, naisia ja lauma lapsia, jotka kaikki kertyivät yhteen rykelmään toisen kuopan luo ja töllistelivät häntä. Pari miehistä vastasi hänen tervehdykseensä, mutta muutoin ei hänestä pidetty suurta lukua; he touhusivat omissa puuhissaan, puhelivat toistensa suuhun, huusivat ja kirkuivat ahtaessaan laumaa tiiviimmin yhteen ja sulkiessaan aitausta.

Erään vanhan, terävä- ja vilkuvasilmäisen äijän, jolla oli epämääräinen mytty keltaisia riepuja pukunaan ja harmaa, takkuinen tukka ja joka seisoskeli itsekseen toimettomana nysäpiippu suussa ja käsivarret nukkavierun nahkapeskin peitossa, sai Jan Högh vihdoin puhekumppanikseen tarjoamalla hänelle tupakkaa kukkarostaan. Ja ukko kertoi hänelle huonolla norjankielellä, että siinä oli kaikkiaan kaksituhatta poroa, mutta niiden omistajina kolme perhettä, joten oltiin köyhiä kovin!

— Kuuluvatko kaikki nämä ihmiset noihin kolmeen perheeseen?

— Kuuluvat muut paitsi tuota naista, joka tuolla tulee. Ja vanha lappalainen viittasi tavattoman kookasta naista, joka hitaasti lähestyi kudin kädessään; hän oli myöskin komeammin puettu kuin muut, uumenella leveä kultarengasvyö, kaulassa solkikoru ja päähine hohtavan punainen.

Hän oli tullut viime viikolla tunturin yli ja aikoi kai edelleen, aina kaupunkiin saakka.

Nainen pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja katseli Jan Höghiä hetkisen. Sitten asettui hän istumaan ja jatkoi punontaansa välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Jan Högh seisoi näkemänsä innostamana ja katseli mitenkä porolehmiä lypsettiin, kunnes äkkiä kellahti nurin ja ennenkuin edes taas pääsi jaloilleen näki koko lauman hurjassa sekasorrossa syöksevän murtuneen aidan yli alas mäkeä. Samassa hetkessä olivat koirat pakenevain kintereillä ja naiset ja miehet joka suunnalla kokoamassa laumaa yhteen; porot laukkasivat eteenpäin ja koirat perässä kiitäen niiden edelle pakottaakseen ne takaisin ja muutamassa minuutissa oli karja raivostuneiden koirien saartamana; jokainen poro, joka yritti livahtaa syrjään, ajettiin silmänräpäyksessä takaisin. Neljännestunnin kuluttua oli kaikki taas kunnossa ja aitaus auttavasti korjattu.

Se oli Sunniva, joka oli aiheuttanut koko sekamelskan ja säikyttänyt porot ilmestymällä vaaleassa puvussaan äkkiä mäenrinteelle näköpiiriin. Nyt lähestyi hän kauhistuneena Jan Höghiä, joka vielä seisoi puhdistelemassa pukuaan äkillisen maahankellahduksensä jälkeen. Mutta vanha lappalainen rauhoitti häntä, ettei kukaan ollut tapahtumasta pahastunut.

Niin asettuivat he katsomaan uudelleen alkanutta lypsyä, kun kookas lappalaisnainen tuli aivan heidän luokseen, lakkaamatta tuijottaen Sunnivaan. Hän seisahtui hänen eteensä ja poven näkyvästi kuohuessa ja pienten mustien silmien kiiluessa kysyi hän vihdoin:

— Ootko sinä Sonniva?

— Olen, vastasi Sunniva kummastellen.

— Ja sin' oot tohtorin tytär?

— Niin olen.

Pitkään, omituisen korisevaan ilohuutoon puhjeten tarttui hän Sunnivan käteen ja taputteli häntä yhtämittaa olkapäille ja käsivarsille mitä suurimman hellyyden ilmein, puhellen nopeasti ja herkeämättä:

— Tunsinpa sinut, tunsinpa heti, sin' oot mun siskoni tyttö, mun koria, kaunis siskoni tyttö, ma tunsin sun, sin' oot Marjan, mun siskoni, näköä, mun kovan kodan, kauniin Marja-siskoni. Sin' oot Sonniva, lapskulta, min' oon iloinen, min' oon kauan, kauan hakenut Marjan pientä lasta, ma luulin sin' olit Jumalan luona taivaassa enkelilasten parissa, mut sin' elät ja sinä tulet nyt mun kanssani Inariin, koria, kaunis siskontyttö, min' itkin Marjaa kauan päivät ja yöt, nyt kannan selässäni pikku lapsen Inariin, siskoni pikku lapsen — — —

Kyynelet valuivat pitkin uurteisia poskia hänen puhuessaan ja yhä kuumeisesti silitellen Sunnivan käsivartta. Sunniva väistyi taapäin täysin ymmärtämättä mitä hän sanoi.

Äkkiä pysähtyi nainen ja kääntyi toisten lappalaisten puoleen ja huusi heille lapiksi suuren sarjan sanoja, joista Jan Högh ja Sunniva eivät ymmärtäneet muuta kuin usein toistuvat »tohtori», »Marja» ja »Inari». Miehet ja naiset kertyivät yhteen äänekkäästi ihmetellen ja vilkkaasti keskustellen ja elehtien, ja katselivat Sunnivaa. Pysähtymättä jatkoi lappalaisnainen, puristaen Sunnivaa lähemmäksi itseään:

— Sinä tuut nyt minun kanssani Inariin, minä kannan siskonlapsen selässäni — — —

Hän veti Sunnivaa pari askelta mukanaan, yhä puhellen ja itkien haltioituneena; ympärillä oleva piiri aukeni tehdäkseen heille tietä; mutta Sunniva tarttui ällistyneen Jan Höghin nutunliepeeseen, ja kalpeana kuin ruumis parkaisi hän pelästyksestä ja kaatui pyörtyneenä maahan. Jan Högh hypähti esiin, riuhtaisi lappalaisnaisen hänestä irti ja nosti Sunnivan toiselle käsivarrelleen. Samassa oikasihe nainen, kietaisi salamannopealla liikkeellä käsivartensa. Sunnivan ympäri jälleen ja tuijotti Jan Höghiä silmiin eläimellisen hurjassa raivossa huutaen:

— Sinä vieras mies et koske Marjan pikku lasta!

Ja kun Jan Högh piti kiinni tajuttomasta taakastaan, irroitti nainen otteensa ja kävi käsiksi häneen, tarttui kurkkuun ja olisi kuristanut hänet, ellei hän olisi laskenut Sunnivaa maahan saadakseen molemmat kätensä vapaiksi.

— Auta lasta! sai hän hätäisesti huudetuksi vanhalle lappalaisukolle ja toisille, jotka seisoivat liikkumattomina ja katselivat kohtausta ikäänkuin jotakin heille kuulumatonta — ja niin syntyi mitä ankarin kamppailu raivoisan naisen kanssa. Jan Högh sai äärimmäisellä voimainsa ponnistuksella naisen jäntevää joustavuutta vastaan tämän vihdoin maahan, mutta tämä puri hampaansa syvälle hänen käsivarteensa, kun hän piti häntä kiinni ja huusi vanhaa lappalaista tuomaan nuoraa hänen kiinnisitomisekseen. Lyhyehkön neuvottelun jälkeen äijän ja hänen seuralaistensa kesken kumartui vihdoin muudan nuori lappalainen sitomaan raivoavan naisen jalat yhteen. Tämä kirkui ja kiemurteli, vaahto suussa ja silmät säkenissä.

Jan Högh hyppäsi pystyyn, nosti Sunnivan syliinsä ja riensi hänen kanssaan pois, mielettömänä tuskasta, huolissaan Sunnivan hengestä ja hurjassa mielenkuohunnassa. Takanaan kuuli hän naisen huutavan.

— Marjan pikku lapsi! Vieras saatana!

Hän riensi eteenpäin taakkaa tuntematta, mielessään yksi ainoa ajatus: veteen Sunnivan kanssa, muuten kuolee hän hänen käsiinsä. Ensin oli kuljettava aika matka ylösmäkeä; alaspäin kävi kulku helpommin, hän oli kompastua kiviin ja juoksi aivan kaislikkoon saakka kunnes oli melkein polvia myöten mudassa. Sitten huusi hän Hans Joelsenia, joka rauhallisena puuhaili veneen luona, asetti Sunnivan puolipystyyn erästä kiveä vasten, aukaisi hänen puseronsa ja valeli vedellä otsaa ja ohimoita.

Veden ja konjakin avulla saivat he vihdoin Sunnivan virkoamaan. Sitten kantoivat he hänet varovasti kanervikkoon, peittivät viltillä ja antoivat rauhallisesti uinahtaa.

Hans Joelsen tiedusti, mitä oli tapahtunut, mutta sai vastaukseksi vain käskyn kerätä tavarat kokoon ja laittaa kaikki kuntoon kotiinpaluuta varten.

Jan Högh istui Sunnivan vieressä, joka nyt nukkui aivan rauhallisesti. Hän tunsi kuin polttoa koko ruumiissaan ja ähkyi väsymyksestä. Sitten tunsi hän pistävää kipua käsivarressaan, riisui nuttunsa ja kääri paidanhihan ylös. Se mielipuoli, vaimo oli purrut hänet verille vasempaan käsivarteen olkavarren alle; hän meni rantaan, pesi veren pois ja sai hampaidensa ja oikean kätensä avulla haavan kireästi sidotuksi nenäliinallaan. Kääri paidanhihan taas alas, pani nutun ylleen eikä ollut kivusta ollakseenkaan. Hetken harkittuaan katsoi hän parhaaksi olla ilmaisematta Hans Joelsenille, mitä oli tapahtunut.

Hän palasi jälleen Sunnivan luo, istuutui hänen vierelleen ja katseli häntä. Tyttö oli vielä kalpea, mutta punaa alkoi palata poskille; silloin tällöin värähti silmäluomilla hermostuneita nykähdyksiä ja äkkiä aukaisi hän silmänsä selkiselälleen ja tuijotti Jan Höghiä hämmentyneenä.

— Sunniva, lausui tämä lempeästi hymyillen — mitenkä nyt on laita?

Tyttö nousi istumaan, siveli kädellä kasvojaan ja katsoi taas häneen. Sitten alkoi hän pelästyneenä pälyillä joka suunnalle — — —

— Sunniva, sehän olen vain minä, maalarimestari! Laski kätensä hänen olalleen ja tästä kosketuksesta hypähti hän pystyyn, hykertyi Jan Höghin kylkeen kiinteästi, kiinteästi ja kuiskasi:

— Se oli hirveätä! Hirveätä!

— Mutta nyt se on ohi eikä enään mitään vaaraa, Sunniva! Koetetaan nyt pyrkiä kotiin isän ja mamseli Gundestadin luo niin pian kuin luulet jaksavasi.

Tyttö päästi hänet irti ja alkoi hehkuvanpunaisena napittaa kiinni puseroansa ja suoria hiuksiansa.

— Älä koskaan puhu tästä mitään isälle äläkä Gunde-tädille!

— En, Sunniva, me emme enään ajattele koko tapausta. Hänhän oli mielipuoli, näes!

— Niin, etkö sinäkin arvele sitä?

— Jo vain, selvästi oli!

Hans Joelsen saapui korien kanssa, ja heti lähdettiin kotimatkalle.

Tohtorille ja mamseli Gundestadille kertoivat he samoin kuin Hans Joelsenille, että Sunniva oli säikähtynyt, kun porot säntäsivät ulos, ja että hän oli kaatunut ja täräyttänyt päätänsä.

Hiukan huolestuneena tutki tohtori häntä, mutta rauhoittui pian kuin ei huomannut mitään erikoista.

Mutta pakottavaa puremaa käsivarressaan piti Jan Höghin salata ja hoitaa itse, niin hyvin kuin taisi.

* * * * *

Hans Joelsenin ennustus ilmanmuutoksesta ei toteutunut. Sunnuntai oli yhtä harmaan auringoton kuin edellisetkin päivät, ja Jan Högh seisoi porrasparvekkeella ja katseli ulos tyytymättömänä. Hän ei ollut yöllä nukkunut melkein ensinkään, vain maannut jonkunlaisessa horrostilassa ja uneksinut lappalaisakoista ja kaikkinaisesta noituudesta.

Sunniva istui pianon ääressä.

— Opeta minulle jotakin uutta, kuule! pyysi hän.

— En, nyt minä en enään osaa!

— Osaat kyllä, maalarimestari!

— En ainakaan tänään.

Hän tuli huoneeseen:

— Saakelin aurinko!

— Hyi, minkälaista sinä tänään puhut, maalarimestari!

— Oo —! hän pysähtyi taas porrasparvekkeen ovelle. Alinomainen muuttumaton sumu peitti puoliksi tunturin ja vesi alempana oli kalpeaa ja väritöntä.

Hän sytytti sikarin ja lähti ulos, käänsi nutunkaulurin pystyyn, painoi lakin silmille ja läksi kipakasti kulkemaan tohtorintalon takana olevaan mäkeen päin. Pian oli hän ulkona taloa ympäröivästä koivumetsiköstä ruskealla kanervakankaalla, missä siellä täällä oli harmaita poronjäkäläpälviä ja täällä tuolla joku matala, vaivaiskasvuinen koivu. Polku, joka vei kankaan yli toiselta puolen Kirkevaageniin, kiersi rämelätäköitä ja suuria kiviä — paljoa muuta ei juuri sumulta saattanut nähdä eikä hän ollut muutenkaan erin katseluhaluisella tuulella!

Hän tunsi jäsenissään väsymystä ja mielessään painostusta, jolle hän ei tahtonut antaa perään — hän pakeni sitä, tunsi sen vaanivan sisässään ja tiesi kuitenkin, että kauaa ei hän kyennyt sitä pidättämään! Mutta hän kulki kuin hurja ja noitui kylmänkosteaa koleatta; sumupilvi seurasi häntä ja hän riensi eteenpäin kädet syvällä nutuntaskuissa, — pyh! kunnes pysähtyi ja vaipui märälle jäkälämättäälle, jääden siihen loikomaan silmät kiinni — — —

— Mitä pirua tämä on?

Hän nousi voimattomassa raivossa puoliksi ryntäilleen ja katseli ympärilleen. Sumu oli tasaista, tiuhaa ja liikkumatonta, telkevän, lohduttoman liikkumatonta! Hän nousi istuvaan asentoon, heitti lakkinsa pois, katsoi ympärilleen hitaasti ja kauan ja kuiskasi itsekseen:

— Autiota!

Ja täällä hän makasi, Jan Högh, leikkisä leikari, naisten Jan, ja värjötti ja paleli vieraassa maassa! — — — Eikö tämä ollut hänelle vierasta, ventoa, ventoa ja vierasta? Kaikki — koko hyytähuokuva erämaa peninkulmia ja peninkulmia ja taas uusia peninkulmia täynnä elottomuutta — ja nuo kummalliset ihmiset kummallisine historioineen ja heidän kummallinen, yksioikoinen, kalpea elämänsä!

Vai oliko se hän itse, joka oli haalistunut ja mitätön? Eilinen kohtaus Vaagenvandetilla, lappalaisnaisen intohimonhurjuus muistui taas hänen mieleensä — vihaa säkenöivät silmät aivan hänessä kiinni — — —! Eikö se ollut hän itse, joka oli ulkopuolella, kaukana heistä? Eikä hän koskaan saavuttaisi heidän lämmintä elämäänsä — vierovilla silmillä katsoisivat he häntä aina ja jos hän kertoisi heille mikä hänen vertansa huumensi ja kuumensi, pudistaisivat he vain päätä ja hymyilisivät — — —!

Hän käännähti ympäri ja tarkasteli hopeanhienoa jäkälää; siinä oli kokonainen aarniometsä pienoiskoossa kuin monihaaraisista hiushienoista metallilangoista sommiteltu. Hän poimi muutaman käteensä ja nyppi sitä, mutta nakkasi taas heti pois:

— Eikö mitä!

Häntä värisytti surkea hylättynäolon ja yksinäisyyden tunne — elottomat suureet tuijottivat häntä etäisestä kaukaisuudesta — ja hänen otsansa painui jäkäliin; maa kosketti hänen kasvojaan raakana ja kylmänä — — — hst!

Äkkiä kuului kuitenkin selkeästi tänne ääniä — ihmisääniä! Se tuntui hänestä tällä hetkellä suloiselta, herttaiselta ja rakkaalta, ja hän katsahti ylös.

Laajan kankaan toisella laidalla kulkivat Sunniva ja tohtori hitaasti ja keskustellen ylöspäin. He eivät nähneet häntä, ja hän jäi alalleen.

Sunniva kantoi seppeltä. Jan Högh seurasi silmillään heidän kulkunsa suuntaa ja havaitsi olevansa aivan lähellä hautuumaata; vain parinkymmenen askeleen päässä oli hautuumaan matala kiviaita ja sen takana harmaita ja vanhoja, valkoisia ja uusia puuristejä. Paikaltansa saattoi hän nähdä koko hautuumaan.

Hän näki tohtorin ja Sunnivan menevän sisään ja kulkevan toiseen nurkkaukseen, missä pieni hautalehto matalista koivuista puoliksi peitti heidät. Hän näki Sunnivan laskevan seppeleen haudalle ja molempien istuutuvan ruohopenkille, Sunniva pää isän olkapäätä vasten.

Jan Högh nousi polvilleen ja katseli sinne. Jos hän olisi huutanut, olisivat he saattaneet sen hyvin kuulla.

Entä jos hän huutaisi!

Tai hiipisi hiljaa valkoisen koivuaituun luo ja pyytäisi vaatimattomasti lupaa saada olla mukana — istua rauhallisesti tuolla lehvistössä omituisen, hurjamielisen rouvan haudalla — — —

— Joutavia, Jan Högh! Mitä sinulla on näiltä köyhiltä ihmisparoilta pyytämistä! Turhaa tuntehikkaisuutta! Sinun on ikävä, ystäväni, hirveän ikävä ja lisäksi vilu — — —!

Hän nousi ja lähti kulkemaan poispäin.

— Kun vain aurinko palajaisi, että hän saisi maalata! Nythän hän voisi yhtä hyvin koota kimpsunsa ja matkustaa takaisin kotipuoleen heti!

Jumaliste, se oli pohjaltaan parasta, mitä hän saattoi tehdä! Takaisin etelään iloon ja elämään — hei! ja hän lauloi täyttä rintaa mäkeä alaspäin mennessään:

Hei, neitoni mun! Punaviinissä juon minä maljasi sun — Bourgogne on tuliverta! Kuvas siinä mä nään joka kerta — ja hurmasi sun on turmani mun, vaan nyt uskallan sen, mitä ennen en, ja pohjahan juon, olen janoinen — — — Pyhä Neitsyt! Kai mies olen menneiden —? Vaan joudunkin suoraan taivaasehen — — —!

— Hyvää päivää!

— Kas, päivää, Peder Martin! Sinä tulet minun eteeni kuin ilon merkki! Rahtaatko minut nyt takaisin taas, kun tänne toitkin, sillä nyt olen minä valmis Kolkhiksessa?

— En, miesparka, minun pitäisi nyt vain tavata tohtori. Et kai sinä ole häntä nähnyt?

— Kyllä, mutta oletko sinä sitten sairas, Peder Martin?

— En, mutta vaimoni kyllä on. Se kamppailee kai kuoleman kanssa tällä kertaa! vastasi Peder Martin väräjävällä äänellä.

Jan Högh kertoi mitä hän tiesi tohtorista, ja kulki hitaasti tohtorintaloa kohti.

Talossa oli sunnuntainhiljaisuus. Tohtori istui edessään viikon sanomalehtipinkka, mamseli Gundestad ruokasalin akkunan ääressä postillansa kanssa, ja Sunniva kulki huoneesta toiseen äänettömänä ja miettiväisenä. Jan Högh meni huoneeseensa ja oli huonolla tuulella.

Iltapuolella huudettiin hänelle alhaalta, ja kun hän tuli saliin, oli pappilasta saapunut sana, eivätkö he kaikki tahtoisi seurata tohtoria kankaan yli käräjille huomenna ja jäädä pappilaan kolmeksi käräjäpäiväksi.

Peder Martin oli juuri käynyt noutamassa tohtorin ulos, mutta Sunniva selitti ilosta loistaen, miten hurjan hauskaa pappilassa oli. Nyt tuli vihdoinkin vaihtelua ikävään yksitoikkoisuuteen! Ja nyt oli juuri Petrakin tullut kotiin — — —

— Kuka on Petra?

— Se on papin tytär, joka on ollut etelässä huvittelemassa; hän on niin viehättävä ja Kristianiassa ovat kaikki olleet mieltyneitä häneen, hän kirjoitti minulle ja kertoi kaikista herroista ja tansseista — ja nyt on vasta hauskaa tulla sinne yhdessä sinun kanssasi, maalarimestari! Pappi Kjaer on myöskin kiltti ja hauska, sen voit uskoa — — —

— Ei, kuule, minä en tule mukaan.

— Etkö sinä tule mukaan — — —?

— En, minulla ei ole aikaa.

— Me olemme siellä vain kolme päivää — — —

— Niin, mutta sillä välin palajaa aurinko, ja minun täytyy maalata.

Jan Högh palasi yliskamariinsa, ja koko illan oli tohtorintalossa jokseenkin synkeätä. Tohtori oli palannut sangen vakavana ilmoittaen, että Peder Martinin vaimo nyt oli kuollut. Hänenkään mieleensä ei ilmeisesti ollut Jan Höghin kieltäyminen papin kutsusta.

Kun Sunniva ja tohtori seuraavana aamuna lähtivät matkaan, paistoi aurinko kirkkaasti kankaalle.

Aamupäivällä istui Jan Högh Esaias Ismaelin porraskivellä laaksonpohjukassa.

Yksi telinetanko oli mennyt poikki Naissaarella — voisiko sen saada korjatuksi?

Kyllä, sen saattoi Esaias Ismael tehdä, sillä Esaias Ismaelissa oli vähän tuhattaituria, sekä nikkaria että tarpeen tullen suutariakin. Mutta ensin oli hänen saatava pitkäsiima valmiiksi. Niinpä jäi Jan Högh istumaan hänen luokseen kynnyspaadelle sillä välin kuin Esaias Ismael pisteli silliä ja pientä kalaa koukkuihin. Vaimo oli tuvassa ja pesi permantoa.

Juttelu tuli käyntiin ja Esaias Ismael kertoi Jan Höghin poltellessa sikariansa:

— Joo, joo, ei se ole aina vain ratoksikaan merelläolo, se on kyllä totta. Joka miehellä ei ole sitä onnea, että pääsee siitä niinkuin minä, joka nyt olen seitsemänkymmentä. Täällä on monta, jolla on merkkiä ja arpia — paitsi niitä, jotka sinne jäävät.

Niinkuin tuokin Erik Gamvikin poika, Jörgen; Se on tullut aivan höperöksi paljaasta surusta, vallan kelvottomaksi työhön, se kun ei enimmäkseen tee muuta kuin vain veisaa virsiä ja itkee joukkoon. Pahinta on ettei se saa unta öisin, ja tohtori arvelee, että ennenkuin hän taas saa unta, ei hänestä tule kalua.

Se oli tässä talvella kun se lähti isänsä ja molempain veljiensä kanssa Langsundiin ja tuli kova ilma ja lumipyry ja pahat laineet. Se on aina pohjoistuuli ilkeä siellä salmissa. Tämä oli keskellä talvea ja he saivat jaalansa puolilleen vettä. Ja kun olivat suojaan pyrkimässä Langsundin rantaan, kuulivat he, avunhuutoja tuulenpuolelta, että he sen kyllä ymmärsivät, että siellä oli haaksirikko. Miettivät kyllä vähän kääntyä katsomaan, olisiko mahdollista auttaa; mutta sitten täytyi heidän vain pelastaa itsensä niin hyvin kuin taisivat uppoavassa aluksessa ja semmoisessa tuulessa.

Avunhuutajat olivat Matthis Skutvik ja hänen lankomiehensä Sören Kistrand ja ne jäivät sille tielle. Niin vähää ennen kevätkäräjiä haastoi Jon Kistrand, Sörenin veli, koko miehistön, päämiehen, Erik Gamvikin ja kaikki kolme poikaa käräjiin. Väärin siinä Jon teki — senhän kaikki järki-ihmiset sanoi, ettei siinä ollut ihmisellä varaa mennä apuun; mutta Jonilla on vanhastaan ollut kaunaa Erik Gamvikin kanssa, tai oikeastaan ne oli akat, jotka riitelivät siihen aikaan kun olivat naapuruksia tuolla eteläkärjessä, ja nyt koetti Jon saada häntä rangaistukseen siitä, ettei hän ollut pelastanut hänen veljeään ja lankoaan. Niinkuin oikein oli, vapautti esivalta Erikin ja pojat, ja sitä myötenhän piti asian olla selvän.

Mutta se nuorin poika, Jörgen, otti siitä itselleen semmoisen ylenmääräisen surun; ja tohtori sanoo sen tulevan siitä, että se yöllä maatessaan aina kuulee niitä avunhuutoja uudestaan.

Esaias Ismael täytti koukkuja kätevillä otteilla ja siiman valmis osa kasvoi kyynärä kyynärältä saavissa, auringon kimallutellessa sillinsuomuksia hänen paksuilla sormillaan. Päivä paahtoi, ja sääsket surisivat syöttirippeiden yllä tiheinä parvina rannan koivujen välillä ja liki peilikirkasta vedenkalvoa.

Jan Högh puhalsi puoleksi hajamielisenä savua sääskiparven sekaan ja sai Esaias Ismaelin jatkamaan:

— Joo, joo, sitä sattuu merellä monenlaista, jota ei ulkopuolinen tiedä. Tunnethan sinä tämän Peder Martinin tästä naapurista, sen on nyt vaimo ruumiina tuvassa. Mutta oli semmoinenkin aika, jolloin Peder Martinilla oli kolme poikaa, ja oikein reippaita poikia sittenkin kaikki kolme. Ne menetti hän merellä ja liki piti sillä kertaa, ettei mennyt mieheltä vielä ymmärryskin. Joo, siitä on nyt monta vuotta — hän purjehti Finmarkiin yhtenä keväänä kaikki kolme mukana veneessä, niin yhtenä yönä joutuivat he länsimyrskyyn Mehavnin luona. Niitä oli kolme venettä samassa matkassa ja kaksi laski pieneen poukamaan ja asettui sinne ankkuriin. Mutta Peder Martinin mielestä se ei ollut turvallista ja hän pyrki ulos taas löytääkseen paremman sataman. Pojat olivat kyllä pyytäneet ettei mentäisi, mutta hänhän oli päällysmies, joka isä oli, ja niin he lähtivät taas ulos. Hetken kuluttua sitten vene kaatui ja kaikki neljä joutuivat pitelemään pohjasta kiinni. Mutta kun oli kylmä, niin että köli jäätyi sormien välillä yötä myöten, niin heltisi ensin yhden pojan ote ja sitten toisen — ja he upposivat siinä isän silmien edessä. Kolmatta poikaa piti hän kiinni itse, ja aamuyöstä, kuni myrsky oli vähän hellittänyt, ajautui vene Mehavniin; paljon henkeä ei ollut enään Peder Martinissakaan mutta poikaa piti hän kiinni edessään. Mutta se oli siinä paleltunut kuoliaaksi, se poika, eikä sitten kolmeen vuoteen sen jälkeen Peder Martin ollut oikein täysijärkinen. Kyllähän se onkin kamala paikka menettää poikansa sillä tavalla, joo.

Nyt on Herra ottanut hänen vaimonsa; mutta se oli jo vanha, eikä siitä viime aikoina ollut juuri muuta kuin hoitamista ja tohtorinkäymistä, niin että ei suinkaan se nyt Peder Martin voine sitä niin ylenmääräisesti surra.

Mutta nyt saat tulla sen tankosi kanssa, nyt on siima reilassa, joo.

Tunnin kuluttua lähti Jan Högh kädessään uusi telinetuki. Hän oli niin oudon alakuloinen, ehkä myöskin Esaias Ismaelin surullisten kertomusten johdosta. Hän asettui pianon ääreen tyhjässä salissa ja soitteli sekaisin sävelmiä ja katkelmia, mitä mieleen juolahti, punoi yhteen juoksutuksia ja suuria vaikeita sävelsointuja. Hän soitti kaikki mitä muisti ja tunsi, mutta ei kuitenkaan löytänyt vastinetta sille, mitä hänessä itsessään liikkui; sillä jotakin se oli, jotakin, joka puristi ja pyrki ulos; hän soitti Beethovenin surumarssia ja kohtia eräästä Chopinin valssista, joka lopulta häntä tympäisi, niin että hän siirtyi räikeän säröääniseen Hallingiin, — mitä se oli — missä se oli — esiin sen piti, se väikkyi ja väistyi kuin virvat tai aaltojen hetkellinen kimmellys — — — — — ja soittokone natisi hänen kiihkeästi hapuilussaan milloin hurjia purkauksia, milloin pitkiä yhtenäisiä säveliä — — — — — — — — —

Kun mamseli Gundestad tuli ilmoittamaan päivällisen olevan valmiin, istui hän hyräilemässä vanhaa balladia, joka muistui hänen mieleensä lapsuudenajoilta, kun hänen äitinsä lauleli pitkinä talvi-iltoina —

Hei, kuule, pieni poika! käy noppapelihin! — Ei ole mulla kultaa, sua millä vastaisin!

— He pelasivat kulta-arpaa!

Hän tempautui irti ja siveli kädellä silmiänsä,

— Kiitoksia, mamseli Gundestad!

Oli kovin yksinäistä istua syömässä kahdenkesken mamseli Gundestadin kanssa.

— Kuulkaa, sanoi hän äkkiä pitkän vaitiolon jälkeen — täällä mahtaa sentään monta kertaa olla hirveän yksinäistä ja ikävää!

— No tottuuhan siihenkin. Ajan mittaan. Pahintahan se on talvella.

Ja mamseli Gundestad kertoi pitkästä, pimeästä talvesta, jolloin aurinko on poissa ja pimeys tummentaa lumen vuorilla ja laaksoissa ja painaa yhteensulloutuneiden ihmisten talvielämää — —

— Te ette varmaankaan ole oikein hyvällä tuulella tänään, herra Högh?

— Minäkö? Päinvastoin, nythän on taas aurinkoa, ja minä lähden illalla ulos maalaamaan!

Ja illalla oli hänestä tosiaan kuin juhla, kun hän jälleen pääsi pukemaan ylleen työpuseronsa, puuhailemaan maalilaudan, siveltimien ja väriputkien kimpussa ja astui veneeseen.

Hän irroitti pitonuoran ja souti voimakkain airon vedoin — ja ehkä sen vuoksi, että hän nyt oli ensimmäistä kertaa yksin soutelemassa, palasi hänen mieleensä ensimmäinen yö, jolloin Peder Martin souti hänet lahteen höyrylaivalta.

Kuinka tavattoman pitkä aika siitä jo oli. Kokonainen maailma silloisen ja nykyisen välillä, maailma uusia, suuria kuvia hänen sisässään. Ikäänkuin olisi hän pudistanut jättämänsä ahtaan hyörinämaailman tomut jaloistansa ja vaeltanut hiljaisiin, suuriin seutuihin satujen maahan!

Vuonolla lepuutti hän airojansa. Täällä oli niin laajaa ja leveää, niin hiljaista ja suurta, ja jälleen tunsi hän syvästi väsymystä, pienuutta ja voimattomuutta sen valtavuuden rinnalla, joka häntä ympäröi — — —

Sitten jännitti hän lihaksiansa, airon vedoissa ainakin tunteakseen miehuutensa voimaa!

Ja eikö hänen suuri, kaunis taulunsa arkussa tuolla saarella vain odottanut viimeistelyään hänen kätensä kautta, eikö hän siinä ollut taivuttanut ja alistanut koko valtavuutta taiteensa alaiseksi — hoo! Saammepa nähdä, kuka täällä on vuonon valtias!

Ja hän souti, niin että vaahto kokassa kohisi, kunnes vene puski Naissaaren rantaan.

Innokkaasti nosti hän kivet arkun kannelta, sai telineensä pystyyn, kankaan pingolle, piipun suuhunsa ja kaikki, kuntoon.

— Toimeen taas, Jan Högh!

Mutta hän ei päässyt alkuun. Jäi seisomaan ja katsomaan kangastaan ja maalaustaan.

— Oliko tämä hänen taulunsa?! Hänen suuri, ihana — — —? Tuo kankea, tunnelmaton kuva, tunturi taustalla ja vähän vettä välissä — hänhän ei tuntenut sitä, ei tavannut siitä mielialaansa, ei kerrassaan mitään — ja tyytymättömänä laski hän alas maalilaudan ja seisoi alallaan kauan.

Sitten oikasihe hän taas:

— Tämä on jälleen jotakin sotkua! Hän astui pari askelta taapäin ja katseli tauluaan matkan päästä.

— Ei se ole sittenkään huono, kun saan vain vähän korjattua muutamia kohtia!

Hän aloitti heti ja paranteli vähän taivasta, koettaen huolettomasti hyräillä.

Mutta työ ei tahtonut sujua, ja hän pysähtyi taas.

Ja hänen mieleensä hiipi ilkeä ajatus — —:

— Ehkei hänen kykynsä riittänyt?

Häntä puistatti — silmänräpäyksen; mutta hän pudisti pois sen, ei tahtonut ajatellakaan semmoista, ja valonvälähdyksenä tuikahti hänen mieleensä, mikä hän oli monien ihailijainsa, ystävien ja ystävättärien keskuudessa — Jan Högh, loistelias ritari — oho!

Hänen teki mielensä huutaa se ääneen, kertoa, maalata ja loihtia se esiin ja karkoittaa hilpeillä puheilla pakoon joutavat epäilyt — — —

Mutta täällä oli niin yksinäistä! Ei ketään kuulemassa, ei ketään ketä innostaa ja sytyttää — — —

Ei ketään Sunnivaa!

Hänen täytyi nauraa ääneensä:

— Vanha hölmö! Enkö seiso tässä pelkäämässä itseäni, mörkösäikkynä keskellä kirkasta aurinkoyötä ja kuvittele mieleeni jos jotakin, vain sen vuoksi että olen yksin — — ei kiitoksia, ystäväni! Lähtekäämme maihin ja noutakaamme neitonen paikalla, muuten tästä ei tule mitään!

Hän asetti kaikki takaisin arkkuun, souti kotiin suoriusi vuoteeseensa ja nukkui kuin kivi! —

* * * * *

— Hyvää huomenta, mamseli Gundestad! Tuletteko mukaan kankaan yli? Niin, sillä nyt minä menen. Ettekö? No, sitten minä vien terveisiä pappilaan. Hyvästi!

— Hei, kaikki hevoseni! hän kulki melkein tanssien kirkkaassa päivänpaisteessa mäkiä ylös ruskealle kanervakankaalla — oli vain noudatettava polkua, niin oli hän parissa tunnissa pappilassa.

— Tietenkin on tytön tultava mukaan tänä iltana ja sitten se käy taas kuin rasvattu, ja riikinviisas herra tohtori saa nähdä, että me pystymme maalaamaan hänet mäsäksi — ja näytämme pitkää nenää, setäkulta!

— Ohoo!

Hän nappaili kuuluvasti säärtään joka askeleella koivunoksalla, jonka hän oli taittanut ja jolla hän nyt löi tahtia, laulaessaan:

Olen kerjuripoika sun mielestäs, joka köyhän almua värjyn kai, hymyn suot sinä mulle säälissäs, niin luullen nälkäni tyydyttäväs, menet eellehen taas — kuni äveriäs, rovon jolta kerjuri sai!

Vaan mullahan valta — ja suuri — on: koko syksy kirjokultineen! Koko taivas linnani katto on, koko lehvistö matto permannon, ja kautta linnan kaariston soi soitto tuulten kanteleen!

Ja siksipä, neitoni kaunoisin, olet ollut erheellinen —: _minun_ on joka-ainoa hymysi, min luot syksyn soittoon ja kultihin, _minun_ kaikki ihmeisä kaipuuskin rusoloistoon sen iltojen!

Tie alkoi nyt jyrkästi kohota; hänen takanaan loiveni tasanko leveänä puoliympyräisenä näyttämönä ahtea kohti molempain korkeiden tunturijonojen väillä, ja etäämpänä siinsi vuono.

Hänen edessään sulki harjunlaki vielä näköalan — yllään väräjävää sinistä ilmaa ikäänkuin takanaolevan alamäen aavistus.

Hän nousi vielä viimeisen törmän ja oli vihdoin laella.

— Ah! vilvoittava tuulenhenki puhalteli häntä vastaan ja hän pysähtyi.

Syvällä sen harjun alapuolella, jolla hän seisoi, hymyili, jyrkkäin kallioseinämäin ympäröimänä, vaaleanvehreä aukea, sen keskessä valkoinen kirkko ja turvekattoisia taloja pitkin kapeaa vuonon rantakaistaletta. Erään koivulehdon takaa häämöitti valkoiseksi maalattu pappila, jonka savupiipusta kohosi haikua tasaisesti suoraan ylös. Pitkin jyrkästi kaltenevaa rinnettä kulki käärmeenä kiemurtava polku, jonka varrella koivut yhä korkenivat, hänen ympärillään olevista kitukoivuista alkaen suoriin solkikoivuihin saakka alhaalla tasangolla.

Entä värit sitten! Viihtyisinä, kirkkaina tulivat häntä vastaan kuin riemun soitto, hymyn ja ilon loistoa uhkuvana valtana —: tunturien kostea sini kuin henki, — lomissa lumen valkoista vitiä, vihreältä kuultavia jääreunustoja ja kaltailla kimmeltävä hopeahuntu — kiiltävä, kalpea vuono, reunamillaan merenvihreälle vivahtava, — ja niityt, koivulehto, turvekatot, vihreää vehreää, niin vehmasta ja verestä mitä herkimmissä vivahteissa, heleää ja hilpeätä — — —

Ja korkealla, korkealla kaartui taivas!

Hänet haltioi hytisyttävä halu liukua kirkkaassa ilmassa, sen kantamana hiljaa hymyilevään keitaaseen tuolla alhaalla — — — hän nosti käsivartensa ylös ja painoi kämmenet otsalleen. —

— No, toistaiseksi täytyy kulkea varovasti, ettei kompastu! ja lyhyin hypähdyksin läksi hän laskeutumaan alas.

Tunturinliepeeltä kääntyi pappilan valkoista puutarhan-aitaa kohti kulkeva tie. Se ei ollut varsinainen puutarha, vaan ennemmin suuri aitaus, jonka koristeina olivat tuuhet, solakat koivut ja valtavan leveälehtiset herakleijat. Sisällä oli haudanhiljaisuus, ja hän jäi seisomaan ja katsomaan äännetöntä, valkoiseksi maalattua taloa, jonka porrasparvekkeen ovet olivat auki. Ei ääntäkään! Koivujen välillä oli istutettuja kultalakkoja ja ruusuja ja toisessa kulmassa tiuha, luonnollinen pihlajien ja koivujen muodostama lehtimaja.

Talon takaa kuului äkkiä pitkä huuto:

— Nyt minä tulen!

Ja vähää jälkeen tuli talonnurkalta näkyviin nuori neiti, hiipien esiin ja tähystäen jännittyneenä joka suuntaan.

— Nyt minä tulen! huusi hän uudelleen. Jan Högh astui esiin:

— Päivää, neiti! Tulen ehkä sopimattomaan aikaan, mutta minut _on_ kutsuttu! Nimeni on Jan Högh.

— Oo — minä olen neiti Kjaer — sepä oli oikein hauskaa, että te kuitenkin tulitte! Sunniva toi sanan, että teillä ei ollut aikaa —

Se oli tottatosiaan näppärännäköinen neiti! Valkoverinen ja täyteläinen — sinänsä hiukan liikaa pyöreähkö — mutta veikeät silmät!

— Niinpä lienette sitten paljonpuhuttu Petra-neiti, papin tytär?

— Olen, mutta miksikä paljonpuhuttu?

— Maine teidän kauneudestanne on kulkeutunut kankaan yli — — —

— Oo, olkaa vaiti! ja neiti kääntyi ripeästi ja huusi huikeasti:

— Kaikki on vapaat! Kaikki vapaat! minkä jälkeen hän taas kääntyi Jan Höghin puoleen:

— Me olemme piilosilla kaikki, isä ja tohtori mukana —

— Tulkaa esiin! Kaikki vapaat! Me lopetamme!

— Ei millään muotoa, sanoi Jan Högh, — älkää mitenkään antako minun häiritä!

Mutta kaikilta suunnilta saapuivat vieraat piiloistaan ja kertyivät Jan Höghin ympärille, joka tervehti ja kumarteli Petra-neidin esitellessä. Heitä oli kaksi neitiä Jörstad, herra nimismies Jörstad, herra jumaluusopinylioppilas Peter Kjaer, talon serkku, neiti Aalbom, herrat koulunopettajat Nordgaard ja Svendsen sekä herra maakauppias Moldenhawer!

Ei ollut niinkään helppoa suoriutua tästä sikermästä vaikenevia aikaihmisiä, jotka kaikki seisoivat katsellen eteensä maahan tai puolivarkain häneen, joka vaistomaisesti kääntyi keskustelemaan teoloogin kanssa.

— Ei, mutta maalarimestari! Että sinä kuitenkin tulit! No se on sitten hurjan hauskaa!

Sunniva huusi pitkän matkan päästä tullen juoksujalkaa äärimmäisten herakleijojen luota puutarhan poikki.

— Sait yhtäkaikki sitten aikaa!

— Sain, sanoi Jan Högh, — sinä olit kuvannut seuran niin houkuttelevaksi, että minä lopuksi unohdin kaikki velvollisuudet!

Samassa loi hän silmäyksen Petra-neitiin.

— Mutta nyt vanhukset! huusi tämä reippaasti kaihtaen punastumistaan; hm, se tyttö ei ollut noloimpia —!

— He ovat varmaankin piiloutuneet pihamaalle.

Koko seura poistui nyt verkalleen puutarhasta laajalle pihamaalle talon takana; herra Kjaer ja Jan Högh keskustellen, — nuori teoloogi oli kesälomalla, ja aikoi matkustaa jouluksi suorittamaan tutkintonsa; — kuinka herra Högh viihtyi näillä seuduilla? heidän edellään Sunniva ja Petra Kjaer käsikädessä juosten. Jälkijoukon muodosti koko tuo vaikeneva kaarti, — ilmeisesti seudun nuori ylimystö!

Vihdoin saivat he yhteisillä ponnistuksilla huudelluksi molemmat vanhat herrat esiin, ja navetanparven siltaa kompuroivat alas pappi ja tohtori, hiukset ja vaatteet yltäänsä oljissa ja heinissä.

— Kas vaan, meidän maisemamaalarimme! Te tulitte siis kuitenkin! Kas tässä, pappi, on se mies, nuoren taiteen edustaja — —

— Hyvää päivää, herra Högh, sepä hauskaa, että kuitenkin tulitte. Täällä ei ole hullumpaa pappilassakaan, saatte nähdä, vaikka emme voikaan kilpailla tohtorin palatsin kanssa. Tervetuloa!

Ja hyväntuulisena pudisteli pyylevä mies Jan Höghin kättä. Hän oli enemmän vanhan laivurin kuin papin näköinen — ja merillä hän oli ollutkin nuoruudessaan, kertoi hän sitten.

— Tehkää hyvin ja astukaa sisään saamaan lasin viiniä vaimoltani virkistykseksi pitkän taipaleen päälle!

Pappi kulki edellä Jan Högh käsipuolessa, ja seurue saapui perässä, taloon, eteisen poikki, suuren, valoisan salin kautta ulos porrasparvekkeelle. Pappi huusi vaimoansa, pientä harmaatukkaista rouvaa, jolla oli kirkkaat, älykkäät silmät; hän näytti pikemminkin olevan hänen tyttärensä kuin vaimonsa.

— Katso nyt häntä, Sofia, ja sano, olenko erehtynyt! Eikö totta, herra Högh — niin, nyt on teidän tultava ripille heti: eikö totta, te _olette_ minun vanhan, kauan sitten kuolleen ystäväni, Rudolf Höghin, asianajajan poika?

— Niin olen, hän oli minun isäni.

— Näes nyt, Sofia! Minä olin sittenkin oikeassa. — Josko minä tunsin isänne? Luulisinpä tunteneeni. Yksi parhaita ystäviäni ylioppilasaikoina. Mutta varsinkin olimme sekä vaimoni että minä hyviä tuttavia äitinne isän, vanhan Jan Wendelböen talossa Bergenissä. Kun kirjoitatte äidillenne, niin sanokaa hänelle, että minä en milloinkaan unohda Lotta Wendelboeta! Eikö totta, Sofia, herra Högh on äitinsä näköinen? — Joo, nähkääs, hän oli mahtava mies, vanha Jan Wendelboe, ja niin rikas, että olisi voinut peittää koko Saksansillan pelkillä taalereilla. Ja minun appeni oli hänellä kirjanpitäjänä kuolemaansa saakka. — Mutta nyt pitää teidän kertoa meille äidistänne! Hän asuu kai vielä suuressa, uhkeassa huvilassaan kaupungin ulkopuolella — —?

Viini tuotiin, ja naisten ja herrain istuessa vaiteliaina ympärillä jatkoi pappi muistelmiansa muinaisilta päiviltä, silloin tällöin vaimonsa säestämänä vahvistavalla huomautuksella. Jan Högh puolestaan kertoi, mitä osasi, ja kuunteli muutoin mielenkiinnolla kaikkia näitä suhteita ja oloja, jotka olivat hänelle niin läheisiä, mutta joista hän kuitenkaan ei erikoisen paljoa tietänyt.

Päivällisen jälkeen menivät vanhemmat levolle »mietiskelemään» ja »nuoriso» siirtyi puutarhaan.

Jan Högh läksi toisella puolellaan Sunniva ja toisella Petra Kjaer maantielle ihailemaan näköalaa.

Pikku neiti Kjaer oli koko mukiinmenevä! Oli suorastaan nautinto hänen kanssaan hiukan keimailla — no, hiukan maakalaiselta tosin vaikuttivat nuo jokseenkin vähän kaksimieliset silmät ja ylen helposti herkähtävä nauru hänen huonoimpiinkin sukkeluksiinsa! Mutta, nautinto se oli sittenkin, — näin pitkän ajan perästä!

Hän oli ollut Kristianiassa vuodenpäivät, ja niin oli yhteistä juttelemista. Heistä tuli hyvät ystävät ja kun Jan Högh tarttui hänen käteensä kohteliaasti auttaakseen hänet erään kuopan yli ja enään irtilaskematta pisti kainaloonsa — ei hän kohdannut enempää vastarintaa kuin mikä oli ihan välttämätöntä.

Niin kulkivat he pitkin rantaa, kiersivät kirkon ja palasivat verkalleen takaisin. Sunniva kulki äänettömänä rinnalla ja nyppi keltaisista voikukista solmiamansa viuhkan hajalle. Kun he saapuivat jälleen puutarhan portille, oli hän huomaamatta erinnyt heistä.

Petra-neiti loi katseensa maahan ja myönsi, että nuoren, viehättävän naisen mahtoi olla ikävä istua erämaassa herra maakauppias Moldenhawer ja koulunopettaja Nordgaard kavaljeereina.

— Niin, pahinta on, että harrastukset esim, taiteeseen ja semmoiseen kokonaan kuihtuvat — —

— Pikku neitiparka!

Hän loi kosteat, siniset silmänsä saattajaansa, ja jos ei pahimmoiksi olisi oltu ihan noiden kaikkien muiden puutarhassa-olijain nenän edessä — — —

Käräjiä pidettiin kauppiaantalossa kirkon vieressä ja iltapäiväkahvin aikana saapuivat, tältä päivältä valmiina, odotetut vieraat pappilaan: vouti, pieni lihava hyvineläjä pulleissa liiveissä kiiltävät vaakunanapit, ja tuomari, vanha herrasmies, joka ilmeisesti nautti monia etuoikeuksia, varsinkin nuorten naisten puolelta, ja jonka partaisten kasvojen syvästi surumielisten ulkopiirteiden alta loisti leikkisä hyväntuulisuus. Sitten nimismies Jörstad, kunnioittavasti kuunnellen ja hirnahtaen jokaiselle sanalle korkean esivallan taholta ja ikuinen tuli porsliinipiipussaan — hehehe! Lisäksi kaksi asianajajaa kaupungista, herra Bölling ja herra Antoni, molemmat hyvin arvonsatuntevia, mutta muutoin alentuvansuopeita paikkakunnan vierasvaraisuudelle viran puolesta, uskoi herra Antoni Jan Höghille!

— Viran puolesta! kannatti herra Bölling vähän viinaltatuoksahtavaa virkaveljeänsä.

— Tasan kello kuusi! Se on meillä käräjillä totiaika. Tehkää hyvin, konjakkiako vai arrakkia? Minä olen aikanani tehnyt monta totia isävainajanne kanssa, herra Högh!

Jan Högh oli ollut suuren huomaavaisuuden esineenä vastailleiden puolelta ja oli nyt onnellisesti päässyt erääseen salinnurkkaan, missä pitkä, kumara tuomari hänelle katalasti parjasi hilpeätä, verrattain äänekästä seuraa. Lusikat ja lasit kilisivät, teekeittiö höyrysi pöydällä, ja pappi kulki ympäri ja pakotti Svendsenin ja Nordgaardin esiin kukkapöydän takaa, jonne nämä ujoina ja vaatimattomina olivat piiloutuneet, ja keskeytti veljensäpojan, herra Peterin, teoloogin, hartaan syventymisen neiti Aalbomin koruompelukseen.

— Saatpa tottatosiaan auttaa vanhaa setääsi, poika!

Ja keskustelu oli käynnissä pitkin linjaa; vouti väitteli politiikasta asianajaja Böllingin kanssa ja vetosi tohtoriin, pitäen kiinni tämän napinlävestä, — asianajaja Antoni käytti tilaisuutta paetakseen lasinsa kanssa, jossa oli puoliksi kumpiakin, pianon taakse.

Syntyi paljon naurua ja leikkiä naisten kanssa, jotka eivät mitenkään huolineet todista, — Herra siunaa, ei toki, ei millään muotoa! Ja pappi kertoi vanhasta matami Lyngistä, joka joi kaikki miehet peninkulman piirissä pöydän alle — — —

— No niin, maljanne, hyvät herrat!

Syntyi sanaton hiljaisuus salissa, kun kaikki lasit juhlallisesti nostettiin huulille; mutta sitten alkoi melu taas, nimismiehen poliittinen hyväksymishirnunta voudin luona kaikkia muita ääniä ylinnä.

— Minä uskon teille erään salaisuuden, nuori mies, suloisen salaisuuden — mutta vaiti! Ja tuomari lähensi kärsivät kasvonsa melkein kiinni Jan Höghiin, joka nyt oli vähällä läkähtyä nauruun, jonka alati ehkäisi tuomari: mutta vaiti!

— Katsokaa ystäväämme, nimismies Jörstadia! Ennen joulua tulee hän isäksi kuudennentoista kerran — mutta vaiti! Minä käväisin tänään tervehtimässä rouvaa, eikä asiassa ole vähintäkään epäilystä. Kuusitoista suloista pienokaista, tuo nuorukainen neiti Kjaerin rinnalla lukuunotettuna. Yritteliäs mies, meidän nimismiehemme! Mutta vaiti!

Ja tuomari veti päänsä taas tykönsä — syvästi surumielisenä.

— Mutta tuomari! Ettekö tee totia?

— Jumala varjelkoon teitä, pappi, asettamasta ansaa uskonluopion kurjan terveyden tielle! Viina keskellä päivää olisi minulle kuin sinihappo yöllä.

— Mutta yhdessä l'hombressa voitte kuitenkin olla mukana. Tulkaa, tänne työhuoneeseen!

— Ei kiitos, minä olen lain mies, ja »peli ja huijaus» tiedättehän — — —

— Oo, te ja teidän lakinne!

— Niin, minä myönnän, että te evankeliuminne kanssa olette kieltämättä onnellisemmassa asemassa! Ei kiitos, pastori, antakaa minun noudattaa syvinten tunteiden! kutsua — minä jään tänne teidän vaimonne luokse!

— Kiitos, tuomari, nyökkäsi rouva pöydän luota — te olette herttainen mies! Hyvän kupin teetä saatte palkinnoksi.

— Teidän teetänne kohtaan, rouva Kjaer, tunnen melkein yhtä suurta kunnioitusta kuin teidän itsenne suhteen!

Herrat, lukuunottamatta tuomaria ja molempia opettajia, jotka valitettavasti eivät osanneet muuta kuin viimeistä tikkiä ja nälkää seminaariajalta, katosivat työhuoneeseen, kun taas naiset jäivät saliin uudelleen katetun teepöydän ääreen — tuomarin istuessa patriarkkana sohvalla —

»Sa istuos ruusujen keskeen — olet ruusu sa itsekin!»

lausueli hän. Jan Högh sijoitettiin saman korttipöydän ääreen tohtorin, nimismiehen ja herra Moldenhawerin kanssa, ja peli kävi harvapuheisessa vakavuudessa, papin vilkastuttaessa lakkaamattomalla leikkisyydellä toista pöytäkuntaa, yhä ärsytellen herra Peteriä teologisista valteista.

Salista kuului avoimen oven kautta tasaista keskustelua, kuppien ja teelusikkain kilinää ja silloin tällöin huudahduksia ja naurunpuuskia, kun tuomari oli »hirveä». Jan Höghin sopi nähdä sinne, olipa hänellä vielä koko ajan onni kohdata Petra-neidin hämmentynyt katse. Mutta äkkiä pisti tuomari päänsä hänen eteensä ja huusi Jan Höhgille:

— Ahaa! Minun täytyi vain katsoa, mitä se oli! Maljanne, Petra-neiti, teevedessä!

Petra-neiti ei laisinkaan voinut ymmärtää — — —? Mutta sen koommin eivät hänen katseensa kulkeneet sitä suuntaa. Ja Jan Högh teki suuren tuhmuuden patarouvalla.

Peli jatkui; yhä syvemmälle vaipuivat syvämieliset päät kortteihin, kun naisten luona äkkiä syntyi hirvittävä meteli ja huuto; herrat riensivät sisään — mitä Jumalan nimessä oli tapahtunut?

— Oo, se oli niin kauheata, hyi, hyi! huusivat he toistensa suuhun, — sitä ei voinut edes kertoa.

Mutta tuomari ilmoitti, naama mitä viattomimman-ällistyneenä, että koko juttu johtui siitä, että hän oli luullut neiti Aalbomin ompelevan vatsavyötä, vaikka se todellisuudessa kuuluu olevankin kapea koristeliina pöytää varten!

Jan Högh oli toivonut, että tämä yleinen keskeytys aiheuttaisi väliajan pelissä, — mutta siinä hän pettyi eikä tuntenut nimismiestä ja pelin vakavuutta, hehehe! Ja jokseenkin haluttomana täytyi hänen palata takaisin taas ja istua kylmenneen todin ja ikävien korttien ääressä, kunnes emäntä kutsui illalliselle.

— Intohimoinen kortinpeluri te ette ole, herra Högh, lausui tohtori hymyillen.

Loppumattoman seisoskelun jälkeen ruokasalin ovella, missä syntyi umpikuja, kun ei kukaan tahtonut mennä ensimmäisenä sisälle, ennenkuin tuomari ratkaisi pulman, ja »otti tapin tynnyristä» tuli asianajaja Antoni Jan Höghin rinnalle ja löi häntä tuttavallisesti olalle.

— Minun kunnioitukseni, herra maalari! Ei ole leikintekoa maalata koko vuono tuolla ulkona!

— Ei.

Jan Högh ei tahtonut voida sietää rehevää asianajajaa, joka korttipöydässään oli pitänyt jokseenkin mautonta ja suurta ääntä, — ja ilmeisesti juonut.

— Ja sitten olette valinnut isäntänne niin onnistuneesti.

— Mitenkä — — —

— Oo, paremman miehen käsiin kuin tohtorin voi maalari tuskin joutua.

— Ei todellakaan.

— Ja sitten kaikki se oppi ja taiteentuntemus! Teillä on varmaankin ollut hyötyä siitä tuttavuudesta.

— Oo — hoo —

Mitä hittoa se asianajaja arveli!

Lähempänä pöytää alkoi herra Moldenhawer:

— Tehän maalaatte tohtorin lahdella?

— Joo.

— Se mahtaa olla vaikea asia — — —

— No — on kyllä.

— Mahtaa kai teille olla ilo, kun tapasitte semmoisen miehen kuin tohtori.

— Tietenkin.

Onnistumattoman yrityksen jälkeen päästä Petra-neidin vierustoveriksi pöydässä sai hän vihdoin paikan tuomarin ja toisen neiti Jörstadin välillä.

Se oli huikeansuuri pöytä, häikäisevän valkoisella liinalla katettu ja valtainen poronpaisti höyryävänä papin luona pöydän päässä. Tohtori leikkeli taidokkaasti, ja mikäli mehukkaat lihakimpaleet saapuivat lautasilla vieraille, sikäli vaikeni keskustelu kimppuunkäynnistä ja veitsien ja kahvelien kalinasta — hyvän, pitkän nälänkotvan, kunnes alkava kylläisyys verkalleen antoi sille uutta vauhtia. Parittain alettiin; vastapäätä Jan Höghiä kuvaili nuori Kjaer teologisia toimeentulomahdollisuuksia hartaasti kuuntelevalle neiti Aalbomille, ja kun Jan Höghin lopulta kokonaan oli luopuminen neiti Jörstadista, kääntyi hän tuomarin puoleen, joka jo nyt hänen mielestään tuntui vanhaita ja hyvältä tuttavalta.

— Niin — kuiskasi tuomari vakavasti — tohtori on erinomainen mies. Hän onkin koko seudun oraakkeli. Rohkenenpa sanoa, että harvoin tapaatte hänen vertaisiansa. Hän olikin aikanaan tunnettu kautta maan hienona kaunosieluna, kirjoitti taidearvostelutta lehtiin ja matkusteli ympäri Euroopan. On tosiaan vahinko, ettei hänestä ole tullut sitä miestä kuin piti!

Jan Högh mutisi hyväksyvästi, — mutta kovinpa toisaalta kaikki tohtoria jumaloivatkin!

Pöydän yläpäässä otti keskustelu voudin, papin, tohtorin ja molempien asianajajain kesken yhä enemmän vallan kaikelta muulta; he olivat joutuneet kiistelemään seudun kauneimmista kohdista, — missä oli parhaita ja viehättävimpiä aiheita maalarille, ja vouti huusi suu täynnä paistia, pappi selitteli innokkaasti — ja lopuksi olivat he kaikki loistavan yksimielisiä siitä, että täällä pohjolassa kuitenkin oli enimmän aiheita koko maassa. Asianajaja Antoni totesi sen asian, — ja sitten huusivat he sitä yksimielisyyttä toinen toisensa suuhun, kunnes tohtori, joka oli istunut vaiteliaana, huomautti:

— Niin, minua on usein kummastuttanut, että maalarimme niin harvoin tänne tulevat.

— Niin, se on kummallista, vahvisti kukin puolestaan.

— Mutta se johtuu kait siitä, jatkoi tohtori hiljaisesti toisten vaietessa, — että nykyaikainen taidesuuntamme ei sovellu suurille aiheille. Nykyään ei siinä määrin harrasteta muodon ja piirtojen kauneutta kuin se innostutti entisten aikain taiteilijoita, — nyt pannaan enemmän arvoa värille vain värinä —

— Oo, mörisi asianajaja Antoni, — värit eivät totisesti ole paljon-arvoiset! Olinhan minä etelässä käydessäni katsomassa viime syysnäyttelyä, ja jumal'auta se oli sotkua ja töhräystä kaikki tyynni!

Jälleen oli herra Antoni löytänyt yksimielisyyden sanan, ja suuressa ja äänekkäässä sovinnossa reveltiin alas uudenaikaista taidetta, kunnes melun yli äkkiä kuului:

— Herra asianajaja, teillä ei ole enempää käsitystä taiteesta kuin tällä suolakupilla tässä!

Sen lausui väkinäisen hillitysti Jan Högh tarttuen, suolakuppiin niin että sen sisältö lensi aivan neiti Aalbomin teologisiin harrastuksiin asti. Hänen poskensa punastuivat ja hän katsoi pilkallisen tyynesti keskelle asianajajan puolihämärää hämmästystä.

— Mitenkä — mitä te sanoitte?

— Minä sanoin, että te, herra asianajaja Antoni, olette — — —

Jan Högh tunsi tuomarin tarttuvan hänen käsivarteensa, rykäisi hiukan ja lopetti:

— — ette tiedä taiteesta mitään.

— Kuule, Sofia, minne jäivätkään muuraimet? Minä en luule, että me haluamme paistia enään.

Tohtori kysyi myöskin muuraimia, ja asianajajan yritykset ryhtyä väittelyyn hukkuivat vilkkaaseen keskusteluun muuraimista tänä ja viime vuonna, rouva Kjaerin tavasta valmistaa muurainhilloa ja siitä miten mamseli Gundestad sitä valmisti.

Mutta tuoman kaatoi kaikessa hiljaisuudessa jäännöksen viinikarahvin sisällöstä lasiinsa ja kuiskasi:

— Minun täytyy kai varata itselleni tämä pisara. Tehän olette tyhjentänyt koko karahvin.

— No, siitä minä viis.

— Mutta vaiti!

Jan Högh istui, hieroi pullonkorkkia sormiensa välissä ja joi paljon sherryä muuraimien paineeksi.

Särö yläpään hyvässä tuulessa silisi pian, ja kun pappi vihdoin osoitti aterian päättyneeksi ja tuolit kolisivat ja kiiteltiin ruoasta tukevilla kädenpuristuksilla, siirtyi seura jälleen saliin, meluavana ja hilpeänä ja niin mainion mielialan vallassa, että voutikin katsoi korttien saattavan hiukan odottaa. Nimismies hirnaisi — tällä keltaa kuitenkin hieman hillitysti.

Taas tuotiin höyryävää lämmintä totivettä, naiset ja herrat seurustelivat sekaisin, olivatpa jo herrat Nordgaard ja Svendsenkin mukana, keskellä asiantuntevaa keskustelua voudin ja tuomarin kanssa tämänvuotisten, tavattoman monien kouluselkkausten syistä — — —

Jan Högh meni verannalle ja sieltä edelleen puutarhaan. Ilma oli vilvas ja viileä ja aurinko punoitti tuntureilla toisella puolen, sattumalta saapui myöskin neiti Petra puutarhaan ja he jäivät kaksin kävelemään sen hiekoitettuja käytäviä, aina huvimajaan saakka.

— Niin, nähkää Petra-neiti, minä kadun kovasti — oli niin järjetöntä, etten minä hillinnyt itseäni mutta se pöhkö — — —!

— Älkää ajatelko sitä, herra Högh, minä vakuutan teille, se teki niin hyvää, että hän kerrankin sai osansa, tuo itserakas Antoni, hän on suorastaan inhoittava ja niin ollakseen — — —

— Niin sellainen, senkin — napalappalainen! On Petra-neiti, annattehan sen minulle anteeksi?

Hän tarttui neitiä käsivarresta ja katsoi häntä pyytävästi silmiin — jotka neito loi alas, — ja hitaasti veti hän tytön luokseen, lähemmäksi, lähemmäksi — — — kostea suudelma kuumalle poskelle!

— Herra Högh! Herra Högh! huudettiin äkkiä verannalta.

— No peijakas — jaaha! Täällä ollaan!

Se oli pappi, joka pyysi häntä laulamaan hiukan!

— Minä — en todellakaan osaa mitään!

— Suostukaa, kuiskasi Petra hänen takanaan

— Nojaa — koetetaan!

Salissa tehtiin hänelle, tilaa ja ryhmityttiin pianon ympärille. Hän näppäili hetkisen soittimia ja alkoi vihdoin lämpimällä äänellä:

Kuin outoa unta, niin kummissas sinä tyttöni katsot ja arkeillas, mitä lemmen on valtakunta!

Vähän mistähän ennen sä tiesit kai, kuin vuolahin tulva sun vastahas sai tuon sokkoverhosi mennen.

Yks hurmio hemmen, yks suukkonen: ja päivähän aukee, kuin kukkanen, ikiauvo ja onni lemmen.

Pois arvelun häivät, ne turhat on! Luo huoleti silmäs vain aurinkohon, kun kevään vielä on päivät!

Näät, aika se entää, ja mahlaton sun eessäsi kohta syys kalsea on: pois silloin lempi jo lentää!

Hän antoi sormien liukua näppäimillä, tunsi itsensä niin tempautuneeksi, niin läikkyvän täydeksi lämmintä kaipuuta, ja niin siirtyi hän raskaaseen, pulskeaan säveleeseen:

Viinisi mehvintä mettä täynnä kulhoni tuo! Onnesi vihkivettä kuin ois viinisi vuo!

Päilyyn kuohuvan kulhon kaikki toivosi luot, juoda kun untesi sulhon elämännestettä tuot!

Hehkua pilvien ruskon tästä ma juoda saan! Maassa unteni uskon toistekin kohdataan!

Hän nousi äkkiä, ja suosionosoitukset kajahtivat joka taholta. Pappi oli vähällä syleillä häntä:

— Teillähän on mainio ääni! No, laittakaa nyt itsellenne hyvä, lämmin lasi, sen olette tosiaan kunnialla ansainnut!

— Maljanne, herra Högh! Maljanne, maljanne!

Tohtorikin kohotti lasinsa häntä kohti ja hymyili:

— Maljanne, nuori ystäväni! Katsokaa nyt vain, että ette tärvele ääntänne ulkoilmaisilla aatteillanne!

Jan Högh kysyi jokseenkin terävästi, mitä hän tarkoitti. Ja pilan ja naurun kaikuessa kuvaili tohtori seuralle Jan Höghin ulkoilmamaalausta, — kuinka nykyajan maalarit uhmasivat säitä ja tuulia ja maalasivat taulujansa vaikka kuinka epämukavissa oloissa, valmistua piti niiden juuri ulkona, ja sen maalaaminen kotona, mitä ulkona oli tutkittu, niinkuin vanhaan, hyvään aikaan tehtiin — sehän oli rikos taiteen majesteettia vastaan!

Jan Högh seisoi pianon ääressä ja kuuli tohtorin sanat ja toisten naurun kuin vain puolittaisen tajunnan verhon läpi; hän ei huomannut hyvänsuopaa leikillisyyttä, piti vain sanoja pilkkana ja naurua ärsytyksenä — ja hänessä kuohahti viha, kauan kytenyt raivo rauhallista, omahyväistä tohtoria vastaan — — — asianajaja Antoni mylvi hohottamalla — — — hän hörppäisi kuumaa totia ja katsoi ympärilleen: siinä istuivat kaikki nuo tuhmat ihmiset, kiemurrellen typerästä naurustaan — ja tohtori jatkoi:

— Se kyllä täytyy sanoa, että se on uljasta! Hehän saattavat tosiaan sanoa uhraavansa henkensä ja terveytensä taiteelle. Varsinkin talvisaikaan!

Yhtäkkiä seisoi Jan Högh pöydän ääressä, posket punaisina, silmät säkenöiden ja toinen käsi kouristaen tuolinselkämystää:

— Minusta on halpamaista herra tohtori, puhua tuolla tavoin!

Ja hehkuvalla innostuksella selitti hän nuorta taidetta se tuli kuin ryöppy, yhä kiivaampana ja kuohuisampana, pärskyen suuttumusta, kun hän kättänsä ojentaen ja ääntänsä korottaen lopetti:

— Mutta senvuoksi että me emme maalaa teidän vanhojen, käpristyneiden ja homehtuneiden keittokirjainne mukaan, senvuoksi että me elämme ja menemme eteenpäin ja näytämme teille, että me voimme suoriutua ilman teidän ummehtuneita ohjeitanne, — senvuoksi että me olemme nuoria, niin, juuri siinä se on. Senvuoksi että me olemme nuoria, sentähden asetutte te meitä vastaan, — ja käytätte vielä voimattomuuden halpamaisimpia aseita, ivaatte ja pilkkaatte meitä siellä, missä me emme voi itseämme puolustaa, — tuhmuuden ja tietämättömyyden edessä. Mutta minä nousen teitä vastaan, minä pakotan teidät polvillenne nuoren, uljaan taiteemme eteen, odottakaa vain — — —

Salissa oli haudanhiljaista, ja äkkiä välähti hänen mieleensä, että hän tässä seisoi itseänsä saastuttamassa — — — hän kuuli omat sanansa kuin kaukaa muualta, — pani käden kasvoilleen ja mietti hetkisen. Sitten kääntyi hän ripeästi papin puoleen:

— Hyvästi, herra pastori, kiitoksia minun puolestani! — Minun täytyy lähteä nyt; aurinko paistaa enkä saa antaa kalliin ajan mennä käsistäni. Hyvästi, rouva! Hyvät naiset ja herrat!

Hän ei ollut vielä huumauksestaan tointunut ennenkuin hän jo oli puutarhassa, korvissaan puolinainen muisto muutamista papin lausumista herttaisista sanoista — ja tuomarin viimeisestä sanasta »mutta vaiti!» Hän kulki edestakaisin, oli erehtynyt tiestä ja pysähtyi vihdoin suljetun verannan-oven eteen.

Sisältä kuului myrskyisää naurua.

Jospa hän ryntäisi joukkoon, — löisi akkunan rikki nyrkillänsä, huutaisi heille uudelleen, huutaisi, että hän oli taiteilija, korkealla, huikean paljoa korkeammalla kuin he kaikki yhteensä — haa! Tulkoot vain vastaan, uskaltakoot sanoa yhtäkään sanaa!

Hän seisoi siinä ja katsoi hurjana ikkunaan. Silloin tunsi hän hiljaista, syvää lämpöä itsessään:

— Taiteilija!

Ja hän tunsi onneksi, voimaksi, jota hän koskaan ennen ei ollut kokenut, seistä taiteilijain joukossa koko matalamielistä maailmaa vastassa — hän ei ollut tänä iltana taittanut peistä vain itsensä puolesta, vaan taiteen ja tovereiden. Siinä oli viehättävää, uutta yhteystunnetta, — toverit, joista hän niin vähän oli välittänyt, olivat nyt äkkiä hänen sydäntänsä niin likellä — — — ja hän oli julistanut heidän asiaansa — — —

Tyynin, varmoin askelin lähti hän puutarhan porttia kohti eikä huomannut olevansa väärällä suunnalla, ennenkuin joutuessaan huvimajan eteen.

Sieltä kuului kummallista ääntä — — — kuin hillittyä naurua — — —?

— Ah, mitä minä siitä lihavasta papintyttärestä. »Suru mulla on suuremmanki — — —»

Vaan eihän se ollut naurua — — — hän meni likemmäksi aukkoa — sehän oli — — —

— Sunniva!

— Ei mutta rakas lapsi, täälläkö sinä istut? Mikä sinun on, Sunniva, itketkö sinä?

Hän polvistui penkin eteen, jolla tyttö istui, ja koetti saada itkun kanssa kamppailevan käsiä pois kasvoilta.

— Kulti, sano, mikä sinun on! Ehkäpä minä voin auttaa sinua! Enhän ole nähnyt sinua koko päivänä, sinä suloinen pikku ystävätär, jota ilman minä en tule toimeen! Tiedätkö, sinuahan tulin tänne hakemaan, kun en voinutkaan maalata ilman sinua. Ei, ei, mutta mitäs nyt tämä on? Onko pikku Sunnivan laita tosiaan ihan hullusti?

Itku sai ylivallan ja Jan Högh tarttui häntä varovasti harteisiin, painoi päätä poveaan vasten ja antoi hänen itkeä hiljoilleen silitellen hänen hiuksiansa.

— Olemmehan me kaksi niin hyviä ystäviä, Sunniva, eikä kukaan saa tehdä sinulle mitään pahaa.

Hän istui hiljaa ja katsoi ilta-aurinkoon; Sunnivan pää povellaan, se oli jotakin niin rauhaisan lievittävää äskeisen mielenkiihkon jälkeen; hän tunsi neidon väräjäviä liikkeitä käsivarttansa vasten, itkun vähitellen vaimentuessa, — ja verkalleen silitti hän kullankeltaista tukkaa. Tietämättään tuuditti hän häntä, hiljaa ikäänkuin kaukaisen soinnun mukaan — — —

— Minä tahtoisin niin mielelläni auttaa sinua, Sunniva, kantaa sinut käsilläni kauas pois kaikista niistä, jotka ovat sinulle pahoja. Ja sinä minun oma pieni valokeijuni, joka autat minua ja hymyilet minulle. Sentähden täytyi minun lähteä sinua noutamaan. Mutta sitten — sitten tuli niin paljon hämmentävää väliin, näes — — —

Hän kohotti ripeällä liikkeellä päätänsä ja katsoi häntä suoraan tuikkivilla, kyynelkimalteisilla silmillään, — niissä oli loimuavaa hehkua, jota hän ennen ei ollut nähnyt —:

— Onko se totta? Tulit noutamaan minua!

Jan Högh kertoi miten hän eilen illalla oli seissyt Naissaarella ja ikävöinyt häntä; paksu, vaalea suortuva oli valahtanut tytön otsalle ja varjosi hehkuvia silmiä. Hänen päänsä kumartui, hänen vielä puhuessaan, tyttöä kohti ja hän suuteli häntä otsalle.

Sunniva irtausi hänen käsivarreltaan ja oikaisihe istumaan pystyyn hänen rinnalleen.

— Ei, maalarimestari, sitä älä tee.

— Miksikä ei, Sunniva?

Hän loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:

— Silloin tulee minun sinua niin oudon pelko. Aivan kuin sitä lappalaisvaimoa silloin.

Samalla siirtyi hän lähemmäksi jälleen ja jatkoi innokkaasti:

— Ja tiedätkö, minä kuulin papin kertovan aamulla isälle, että se lappalaisvaimo oli ollut hänen luonaan eilen, — ja ajattele, se on luultavasti minun äitini sisar, raukka, hän on vaeltanut minua etsimässä niin kauan eikä hän taida olla ihan viisas, arveli pappi!

Jan Högh nousi:

— Tule, Sunniva, niin jutellaan matkalla! Mene sisään ja ota hattu päähäsi, niin mennään kankaan yli ja sitten soudetaan ulos maalaamaan!

— Niin — mutta — — —

— Oo, sinä voit sanoa jollekin talonväestä, että sinä menet kotiin vain täksi yötä ja että palaat tänne takaisin huomenaamulla aikaisin.

— Niin — mutta — — —

— Mitä sitten?

Hän oli saanut nenäliinansa esiin ja kuivasi kyyneleitään.

— Tulitko sinä todellakin tänne vain minua noutamaan?

— Tulin, yksinomaan sentähden, Sunniva. Tule, riennä nyt sisään, niin minä odotan sinua niin kauan tiellä.

— No, — sanoi hän viivytellen, — mutta sitten pitää sinun luvata minulle yksi asia, maalarimestari!

— Kyllä, sata, jos tahdot!

— Sinun pitää pyytää isältä anteeksi niitä ilkeyksiä, jotka hänelle sanoit!

— Oo, Sunniva, sinä et ymmärrä — — —

— Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä, ja kun sinä puhut maalauksista ja taiteesta, niin tuntuu minusta, että sinä olet niin oikeassa, usein paljoa oikeammassa kuin isä. Mutta sinun tulee tietää, että sinä et huomannut, että isä vain laski leikkiä, — sinä olit niin hirveä, niin kamalan — — —

— Mitä minä olin?

— Niin kiivas, että! Ja sitten sanoit niin paljon ilkeätä isälle.

— Niin, sanoi hän miettiväisenä, — niinhän tosiaan tein. Mutta kun minä huomenna pyydän isältäsi anteeksi — — —

— Niin mieltyy hän sinuun vielä enemmän kuin ennen!

— Joo, Sunniva, sen minä lupaan. Tule nyt!

Hän lähti, taloon päin, mutta kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sanoi:

— Sinä olet herttainen maalarimestari, sinä!

Sitten juoksi hän varovasti talon nurkan ympäri ja eteiseen. Juuri kun hän oli saanut päällysvaipan ylleen, tuli Petra.

— Mutta kultaseni, minne sinä menet?

— Hiljaa! älä nosta siitä melua! Minä menen vain kotiin herra Höghin kanssa ja tulen takaisin huomenaamulla aikaiseen. Sano se isälle, että hän tietää, missä olen.

— Kotiinko? Herra Höghin — — —? Mutta kultaseni, miltä sinä luulet sen näyttävän? Sehän ei sovi — — —

— Eikö? sanoi Sunniva, pannen kiinni päällysnuttunsa viimeistä nappia, aivan ylimielisesti. — Ei, sinulle se kyllä ei sopisi; mutta hän tarvitsee minua välttämättömästi, näes. Näkemiin, niin kauaksi!

Rinne oli varjossa, ja Jan Högh ja Sunniva kulkivat ripeästi ylös. Sunniva jutteli vilkkaasti ja kertoi lappalaisnaisesta, joka oli ollut papin luona, ja itsestään, — kuinka hän oli ollut suruissaan koko päivän, sillä häntä pahoitti, ettei Jan Högh ollenkaan puhunut hänelle, eipä edes katsahtanut häneen!

— Ja ajat tele, kuinka tuhma olen! Minä kun luulin, että sinä et välittänyt minua enään tunteakaan!

Jan Högh kulki ja hymyili puoliksi hajamielisenä vastaamatta muuta kuin silloin tällöin tarttumalla hänen käteensä ja kulkemalla niin käsikkäin hetken aikaa.

He olivat viimeisellä mäentörmällä ja laskeutuivat reippain askelin lahtea kohti, joka kaukana alhaalla kimmelsi koivupuiden välissä.

— Sinä olet niin vakava, maalarimestari.

— Niin, näetkö, Sunniva, minun silmäni ovat auenneet niin monessa suhteessa tänä iltana. Minä sanon sinulle, että oli kyllä sopimatonta sanoa isällesi kaikkia noita epäkohteliaita sanoja, ja siitä minä pyydän häneltä anteeksi. Mutta toiselta puolen sain kuitenkin sanotuksi niin paljon, joka oli totta ja hyvää!

— Oo, luuletko sinä, että siitä kannattaa puhua nimismiehelle ja niille!

— En, mutta itselleni!

— Sitä en ymmärrä.

— Et arvatenkaan! Mutta se on niin, näes, että minä pohjaltani, jos oikein totta puhun, en itse ole täysin tiennyt, mikä suuri ja ihana asia on olla taiteilija, ennenkuin nyt, kun minä sain sen sanotuksi — — —

— Mutta ethän sinä voinut sitä sanoa ilman että sen ennalta tiesit!

— Minun laitani on niin; minä en usein ollenkaan ajattele, ennenkuin vasta puhuessani. Silloin se tulee kuin itsestään — se iskee kuin salama minun pääni läpi, usein nopeammin kuin kerkiän saada sanotuksi.

— Mutta etkö sinä ole ennen ajatellut kaikkea sitä ihanuutta, mistä tänä iltana puhuit?

— Olen —tietenkin, kyllä. Mutta sillä tavoin en ole koskaan ennen sitä _tuntenut_! Tuntenut, että voin antaa henkeni taiteeni puolesta, henkeni ja vereni, niinkuin täytyykin, jos on mieli, että siitä jotakin tulee.

— Oo, Sunniva, riennetään! Minua vetää Naissaareen, vetää halu päästä työhön käsiksi taas ja saada ihana tauluni valmiiksi! Minä voisin avata kuumimman valtimoni ja kastaa siveltimen! lämpöiseen, suolaiseen vereen, — niin että näkisin sen kuvassa, näkisin siinä itseni, sen mitä tunnen ja ajattelen ja tarkoitan — oo! niin että veri tykkisi kaikissa väreissä ja joka piirrossa — — —

— Tule, juostaan!

Ja hurjassa juoksussa kiitivät he mäkeä alas, käsi kädessä, — he nauroivat ja juoksivat eivätkä malttaneet pysähtyä ennenkuin aivan näännyksissä henkeenkäyvästä naurelusta ja juoksusta heittäytyivät kumpikin penkilleen tohtorintalon verannalla.

He jäivät istumaan ja läähättämään saamatta sanaa suustaan, kun ovi aukeni raolleen ja mamseli Gundestadin kauhistunut ääni kuului:

— Jeesus Kristus, mikä nyt on?

— Iltaa, mamseli Gundestad, täällä me ollaan! Jan Högh avasi oven selälleen — ja siellä seisoi mamseli Gundestad keveimmässä yöasussaan, yönuttu yllä ja valkoinen myssy päässä, loukattua kainoutta sähisten! Ovi paukahti jälleen kiinni.

— Rakas, kulta mamseli Gundestad, minä en katso teihin päinkään! Mutta kuulkaa, ettekö voisi ahtaa meille pikkuriikkistä hiventä jotakin syötävää! Me olemme juosseet itsemme melkein piloille ja pitää vielä lähteä ulos töihin!

— Kyllä, mutta odottakaa sen verran, että saan ylleni edes vähän säädyllisyyttä — kuului mamseli Gundestadin ääni hiukan leppyneempänä — älkääkä pelästyttäkö ihmisiä pyörryksiin semmoisella menolla keskellä yötä!...

Hetken kuluttua tuli hän ulos aamunutussa ja muutoinkin kaikin puolin täydessä säädyllisyydessä ja tiedusteli ja kyseli ja sai vastauksia, asettaessaan liinaa verannanpöydälle.

— Vesi kiehuu tuossa tuokiossa, minä tuon heti kahvin tänne.

— Kahvia! Ei, te olette maailman suloisin mamseli Gundestad! huusi Jan Högh ja kiersi innostuneena käsivartensa vanhan naisen uumenen ympäri.

— Ah! Kahvia, kahvia! — Hän maiskutti kieltään ja tunsi himoitsevansa juuri väkevää, mustaa kahvia.

— Semmoisessa seurassa tarjotaan niin paljon imelää ja makeata!

Kahvi tuli höyryävän kuumana — ah! ja tuoksu! ja mamseli Gundestadin herkullisinten voileipäin kanssa. He söivät molemmat niin, että mamseli Gundestad lausui, että voisi luulla, että he eivät ole maistaneet ruokaa moneen päivään.

Vihdoin olivat he valmiit ja Jan Högh asettui yksi tohtorin sikareja suussa mukavasti nojatuoliin.

— Joo, on sentään ihanaa taas olla kotona! Sunniva nousi seisaalleen:

— On, mutta eikö jo lähdetä?

— Odota vähän, Sunniva, levähdetään ensin hiukan.

He istuivat hetkisen jutellen mamseli Gundestadin kanssa; Jan Högh vaipui ajatuksiinsa, mutta kavahti äkkiä pystyyn ja heitti sikarin kiivaasti menemään:

— Tule, Sunniva, lähdetään matkaan!

Jan Högh kävi noutamassa työkalunsa ja pian istuivat he veneessä.

— Kuinka ihanaa, kuule, että viimeinkin taas päästään sinne!

— Niin, vastasi Jan Högh, — kun nyt vain tätä ilmaa kestäisi!

— Kuinka minä olen tästä iloinnut! Minä aloin jo melkein luulla, ettemme enään koskaan pääse yhdessä ulos! Ja ajattele, nyt se on kuitenkin todellisesti totta! Etkö sinä ole kauhean iloinen, maalarimestari?

— Olen, Sunniva.

Hän istui ja katseli vakavana eteenpäin. He olivat tulleet lahdesta vuonoon.

— Oletko milloinkaan uinut täällä kesällä? kysyi hän äkkiä — täällä meressä, tarkoitan.

— En, isä sanoo, että minä en siedä sitä rintani vuoksi. Mutta kuinka se nyt juuri johtuu mieleesi?

— Joo — lausui hän hitaasti — minä muistan kun olin pieni ja olin isäni kanssa menossa uimahuoneelle; se oli pitkä, pitkä tie silloin, ja kun sitten kaukaa näkyi vesi, johon meidän oli mentävä, tunsin omituista ahdistusta, epämääräistä tuskaa tässä rinnan alla. Minä en laisinkaan pelännyt vettä, päinvastoin, mutta se oli kuitenkin omituinen tunne — vain sen veden näkeminen — — —

— Ei, maalarimestari, sinä olet sitten ihmeellisin, mitä minä olen tavannut! Mistä ihmeestä johdut sinä ajattelemaan semmoista nyt?

— Minusta on kuin tuntisin samanlaista taas juuri nyt.

Sunniva nauroi ääneen.

— Et suinkaan aio tässä ruveta uimaan!

— Uimaanko —! Ei ole sanottu!

— Silloin minä ainakin katoan veneen kanssa.

— Ei, ole rauhassa, keskeytti hän ja nauroi. Hän hyppäsi kokkaan ja otti vastaan töytäyksen rantaan saapuessa; pian olivat telineet pystyssä ja kaikki kunnossa.

Hän puri hammasta ja tahtoi olla ajattelematta, — vain jatkaa maalaamista.

Samalla kun hän katsoi tauluansa, huomasi hän että eiliset ajatukset pakkasivat päälle; mutta hän maalasi vain ja nauroi ja kertoi Sunnivalle, kuinka typerä hän oli ollut eilen.

Vajaan tunnin kuluttua pani hän siveltimen pois.

— Ei, kuule, soudetaan pois kotia takaisin. Minä huomaan olevani liian väsynyt!

— Nytkö jo?

— Niin, enkä minä ole oikein otteissanikaan.

— Otteissasi? nytkö, juuri kun sinä olit niin — — —

— Joo, mutta minä olen todellakin väsynyt.

He soutivat kotia jokseenkin vaiteliaina, kiinnittivät veneen rantaan ja palasivat taloon melkein hiipimällä. Äkkiä kääntyi Jan Högh Sunnivan puoleen lämpimässä puuskassa, jo toivotettuaan hyvää yötä:

— Ja kiitos, kiitos tästä illasta, pikku Sunniva!

— Hyvää yötä!

* * * * *

Yö kulia edelleen äänettöminä tunteina, välkkyi ja kimalteli vuonolla molempain tervanruskeiden kalastajaveneiden ympärillä Miessaaren ja Mustankarin luona; väreili ja välkkyili tuhansin vivahtein hylätyn Naissaaren luona, missä suljettu maalausarkku kiviä kannellaan värjötti yksinään kalliolla.

Heitä oli vain kaksi nyt; Peder Martin oli Kirkevaagenissa vaimonsa ruumista saattamassa. Huomenna toimittaisi pappi. Kjaer kristillisen hautauksen.

Hans Joelsen istui juuri miettimässä eikö pian olisi se aika, jolloin matkailijalaiva oli odotettavissa — Vetäisikö hän siiman sisään, vai odottaisiko vielä hiukan?

Jaha, Esaias Ismael näkyi jo vetävän, ja niin kai sitten hänenkin oli vedettävä; he jakoivat tulot nyt näinä päivinä, kun Peder Martin oli esteellinen vaimonsa vuoksi.

Mutta samassa Hans Joelsen kummastui suuresti ja seisautti kesken siimanvedon: tohtorinvenehän tuli takaisin vieras yksin soutamassa! Esaias Ismaelinkin veneessä seisautettiin.

Tohtorin vene laski Naissaareen, ja vieras käyttäytyi kovin kummallisesti, se kun istui arkun päälle ja istui siinä kämmenet kasvoilla oikein pitkän aikaa. Nousi sitten ylös ja pystytti ne telineensä — — — ei oikein sitä oli kumma katsella! Seisoihan mies ja huhtoi ja huitoi käsiään ilmassa, niinkuin olisi ollut ankarassa tappelussa jonkun kanssa!

Hans Joelsen laski airot veteen ja huopaili hiljoilleen Naissaarta kohti. Kun hän tuli lähettyville, oli mies taas hiljaa ja katseli taulua edessään. Ja sitten se iski äkkiä leveällä puukollaan, joka hänellä oli kädessä, sitä taulua ja vetäisi sen keskeltä halki, ja sitten ristiin ja rastiin, että riekaleet lenteli. Nakkasi sitten koko roskan mereen, kokosi telineensä ja kantoi arkun veneeseen ja souti kotia niin että kokka kohisi!

— Onko mokomaa nähty!

Esaias Ismaelkin oli saapunut Naissaaren luo.

— Meikeinhän sitä olisi luullut mielipuoleksi!

Alhaalla salissa kulki Sunniva seuraavana aamuna hyräillen laulunpätkiä avatessaan ikkunoita lämpimälle päivälle. Mamseli Gundestad kattoi ruokasalissa aamiaispöytää.

— Sinä tulet liian myöhään pappilaan — puheli hän sieltä — ne aterioivat siellä aikaiseen.

— Niin, mutta minä jäisin mieluummin kotia, pappilassa on tällä kertaa niin inhoittavaa!

— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhutkaan! Kiitä sinä onnea, että sinulla on lupa ja tilaisuus päästä sinne!

Mamseli Gundestad tuli ovelle ja varoitteli häntä sormellaan.

— Huihai! Täällä on paljoa herttaisempaa sinun luonasi, Gunde-tätikulta!

Hän kiersi käsivartensa mamseli Gundestadin kaulaan ja syleili häntä.

— So, so, lapsikulta! Sinä olet niin kiivas! Mamseli Gundestad suori rypistyneitä pitsejään, kun Sunniva tanssi jo lattialla.

Jan Högh tuli sisään.

— Hyvää huomenta, maalarimestari! Tiedätkö, että kello käy yhtätoista?

Jan Högh näytti väsyneeltä ja synkältä.

— Ja sinä olet viivyttänyt minua niin että myöhästyn pappilasta.

— Minä tulen saattamaan sinua sinne.

— Tuletko tosiaan? Sinä olet sitten vähän kiltti maalarimestari!

— Tulen, minun täytyy mennä tapaamaan isääsi.

— Oo, sillä ei ole niin kiirettä. Luuletko sinä, että isä välittää semmoisesta!

— En, mutta minun täytyy sanoa hänelle hyvästi. Minä lähden tänä iltana.

— Läh-det? Minne?

— Kotiin.

Sunniva katsoi häntä kummastuneena:

— Mutta — tauluhan ei ole vielä valmis! Ei, sinä vain pidät minua pilanasi!

— Ei, oikein totta, Sunniva. Minä lähden tänä iltana. Se taulu, se on ykskaikki.

Hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla ja puheli:

— Se on töherrystä koko juttu. Minä en saata vain käsittää, että olen touhunnut täällä niin kauan!

— Mutta — eilen illallahan — — —

— Niin kyllä! Eilen illalla, eilen illalla! Siinähän se juuri tuhmuus on. Täällä minä olen Herra siunatkoon kulkenut ja kehrännyt niin kauan, kunnes olen ruvennut itsekin kuvittelemaan, että se on täyttä totta, kaikki tämä juttu ja juhlallisuus. Asia on yksinkertaisesti se, että sitä maisemaa ei voi maalata. Se ei ainakaan vastaa sitä vaivaa, minkä se minulle on tuottanut. Se ei ole edes mielenkiintoinen! Liian yksinkertaiset värit, liian — liian _tyhjä_ se on, nolo ja muodoton, — minä annan sille piupau!

— Mutta sinä, joka sanoit — — —

— Sanoin, niin! Minun täytyy nyt nauraa ääneen, kun ajattelen, mitä kaikkea minä täällä olen _sanonut_! Roskaa se on kaikki tyynni. Minä en ymmärrä, mikä hiivatin juhlavuuspainajainen minua on ahdistanut. Mutta se johtuu siitä, että te käsittelette täällä kaikkea, naurettavimpiakin pikkuseikkoja, juhlallisesti, — ikäänkuin olisi kysymyksessä ihmisen henki ja hänen — hänen sisin omatuntonsa. Se saattaa sapettaa minua että tulen ihan viheliäiseksi — — —

— Tehkää hyvin. Kahvi on valmista, ilmoitti mamseli Gundestad ruokasalin ovelta.

Jan Högh meni sisään. Mutta Sunnivan ei tehnyt mieli ruokaa.

Hän meni ulos verannalle. Siitä hitaasti portaita alas, puutarhan poikki, mäkirinteen koivujen alle, hitaasti, hitaasti — — —

Joku tuli rinnettä alas —

— Isä! huudahti hän, riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen povelleen niin että tohtorin täytyi pysähtyä, ja ennenkuin sanaakaan oli lausuttu, purskahti hän hurjaan itkuun puristautuen isäänsä yhä kiinteämmin.

— Ei, mutta mitä tämä on, lapsi, oletko sinä sairas! Mikä sinun on?

Hän hillitsi suurella ponnistuksella itkunsa, kuivasi kyyneleitään ja änkytti:

— Ei se mitään ole, isä, — se — se on vain Jan Högh, joka — — —

Tohtori tarttui häntä lujasti käsivarteen ja kysyi väräjävällä äänellä:

— Jan Högh? Mitä hän on tehnyt? Mitä sinä hänestä, — vastaa heti, lapsi!

Hän katsahti kummastellen isäänsä, mutta loi sitten silmänsä heti taas alas ja kuiskasi onnettomana:

— Hän aikoo matkustaa.

Tohtori päästi hänen käsivartensa:

— Eikö muuta! ja vähän jälkeen lisäsi hän: — No, oli siinäkin uikuttamista!

He kulkivat edelleen ja hetken miettiväisen vaitiolon jälkeen jatkoi tohtori:

— Sinun pitää hillitä liikaa intomieltäsi, lapseni. Kuinka usein tulee minun se sinulle sanoa? Miltä sinä luulet sen näyttävän sinun ikäisessäsi tytössä! Niinkuin nyt sekin, että eilen illalla läksit pappilasta sanomatta minulle tai kenellekään, se on sitä samaa intomieltä. Minä sanon sinulle, Sunnivani, sinä olet nyt jo liian suuri käyttäytymään sillä tavoin; ja minutkin saatat siten noloon asemaan! Mitä tiedän sanoa noille vieraille ihmisille sinun puolustukseksesi? Täytyyhän sinun tietää, että se näyttää omituiselta — — —

Sunniva kulki nolona vieressä ja katsoi häneen suu puoliksi avoinna ja silmät suurina, kysyvinä.

— No jaa, ymmärräthän sen — _minä_ kyllä tunnen sinut, mutta kaikki ne vieraat, — ja sitäpaitsi eihän ole säädyllistäkään noin vain kadota!

Sunniva jäi puutarhaan, kun tohtori meni sisään.

Jan Högh istui vielä pöydässä, kun tohtori äkkiä seisoi hänen edessään ja lausui melkein huomaamattoman ivallisella hymyllä:

— Tekö matkustatte jo pois meiltä, herra Högh?

— Niin — tuota — täytyyhän joutua kotiinkin, — sitäpaitsi niin, minulla ei oikeastaan ole täällä mitään tekemistä?

— Eikö?

— Ei, — Jan Högh sai tavoitetuksi tyynimmän ja varmimman äänensävynsä:

— Se maisema ulkona ei sovellu maalattavaksi.

— Vai niin! Ei, ei, sitähän saatoin aavistaakin, — että se ei sovellu juuri teidän laatuunne.

— No, sitä en juuri tiedä, — mutta se ei ylimalkaan sovellu.

— Hm!

Päivä kului jokseenkin painostavana. Ylhäällä vierashuoneessa pakkasi Jan Högh kokoon tavaroitaan. Hän koetti laulaa, viheltää, piristää mieltänsä; mutta se ei ottanut onnistuakseen; häntä rasitti tympäisevä paino, että hänen pitäisi mennä alas esittämään tohtorille anteeksipyyntönsä eilisen johdosta.

Eipä silti — siitä hän oli selvillä; että mitä hän oli sanonut — paitsi nimenomaan epäkohteliaat lauseet tohtorista mieskohtaisesti — se oli hitto soikoon tepsinyt! Hän muistikin selvästi, että hän oli tehnyt erinomaisen vaikutuksen puhettaan pitäessä ja että hänen sanansa olivat olleet loistavia.

Mitä hän oikeastaan sananmukaisesti oli sanonut — niin no, sitä ei ollut niin helppo muistaa — mutta hän näki edessään kaikki ne hölmistyneet naamat — — —! Ja sitten, että oli saanut sanotuksi tohtorille päin silmiä, — ettei häntä niinkään vain nujerreta! Ja saattoipa niille muillekin olla terveellistä saada tietää, ettei heidän jumaloimansa tohtori sentään ollut niinkään erehtymätön suuruus — — —!

— No niin, koko anteeksipyynnön saattaa suorittaa verrattain, jokseenkin muodollisesti! Ja se, että hän heti sen päälle nyt lähti! Se jäi siten viimeiseksi vaikutelmaksi, pysyväiseksi — — —

Hän oli joutunut seisomaan avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

Kaukana rannalla loisti Sunnivan vaalea sertinkipuku. Päivä oli tyyni ja kuuma, ja Sunniva kulki hitaasti eteenpäin, kunnes katosi lehvikön taa. Jan Högh katsoi sinne, missä hän juuri tykkänään katosi — niinkuin valo, joka sammui.

— Sunniva, niin! — Omituista! Mitä hän nyt tuolla ulkona maleksii — — —!

— No, täytyy laittaa itsensä valmiiksi!

Hän sulloi päällysvaatteensa hihnakierteeseen ja kiristi vöitä — kas niin! Kaikki oli valmista. Nyt oli vain tilattava Hans Joelsen kyytimään lähimpään höyrylaivalaituriin. Siitä tuli pitkä venematka — vähintäänkin pari penikulmaa! Mutta sopihan odottaa iltaan, niin on viileämpikin.

Hän astui portaita alas. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului hiukan liikettä.

Hm — parempi hypätä kerrassaan kuin ryömiä — ja mitäs kamalaa se oli.

Hän koputti reippaasti konttorinovelle ja astui sisään.

Tohtori istui työpöytänsä ääressä.

— Anteeksi, jos häiritsen, herra tohtori — ei kiitos, minä olen aivan lyhyt — minä tahdoin vain pyytää anteeksi teiltä ajattelemattomia ja kiihkeitä sanojani eilen illalla — — —

— Mitä sitten? Eilen illallako?

— Niin, tohtori kyllä muistanee, että minä hiukan — hiukan lämpenin ja lausuin sanoja, joilla en ensinkään tahtonut — — —

— Oo, te tarkoitatte äkillistä esitelmäänne nuoresta taiteesta! — Rakas ystävä, mitä te minusta ajattelettekaan! Olemmehan kaikki kerran olleet nuoria — ja että viini ja lämmin veri joskus nousee päähän, ei herra Högh, paremmin luulin teidän minua tuntevan! Ettäkö minä kantaisin närkkää teille siitä pikkujutusta!

— Minun sanani olivat kyllä kokolailla liian räikeitä — — —

— Teidän sanoissanne ei ollut, mikäli minä muistan, kerrassaan mitään hampaankoloon panemista, rakas nuori ystäväni, minä en ole niitä edes ajatellut.

— Kiitoksia, — mutta läsnäolleiden vieraiden vuoksi —

— Noo, te voitte kyllä kestää sen hairahduksen, että jaarittelitte jotakin taiteesta ja senlaatuisista asioista sille seuralle, ja minä en levittele juoruja — — —

Jan Högh tunsi kuin jotakin kangistavaa tunnetta: Mitä tuo tohtori luuli! Mitä — mitä — — —! Hän oikaisi ryhtinsä, seisoi pystynä ja sanoi säkenöivin silmin:

— Toivon, että ette käsitä minua väärin! Katson velvollisuudekseni pyytää teiltä anteeksi epäkohteliaita sanoja teidän suhteenne mieskohtaisesti. Mutta mitä minä eilen illalla sanoin taiteestani, ei ollut jaarittelua, vaan vakavinta puhettani, jonka joka hetki elämässäni olen valmis toistamaan. Milloin ja missä tahansa!

Hän kumarsi ja läksi.

Raivosta kuohuksissa riensi hän rantaan, tapasi Hans Joelsenin ja tilasi kyydin hetipaikalla! Vähät välitti hän Hans Joelsenin huomautuksista, että höyrylaiva tuskin saapui ulkopoukamaan ennenkuin huomenna aamupäivällä. Vain pois paikalla!

Sitten lähti hän taloon takaisin, pani molemmat palvelijattaret toimeen ja sai tavaransa sillalle ja seisoi hetken kuluttua taas konttorissa hämmästyneen tohtorin edessä.

— Hyvästi, herra tohtori! Minä saan lausua teille parhaat kiitokseni suurenmoisesta vierasvaraisuudestanne. Minä — minä en koskaan ole unohtava näitä päiviä — — —

Tohtori oli noussut:

— Odottakaa toki iltaan! Höyrylaiva — — —

— Kiitoksia vain, kyllä minä lähden heti. Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Hän ojensi kätensä, mutta tohtori ei siihen tarttunut; hän seisoi suorana ja vakavana ja katsoi nuorta maalaria ilme tutkivana ja ikäänkuin hiukan paheksuvana. Vihdoin sanoi hän:

— Tekisi mieleni sanoa teille jotakin, ellette minulle pahastu!

Hän laskin kätensä Jan Höghin olalle ja jatkoi:

— On vanha latinalainen sananparsi: »_svaviter in modo, fortiter in re_». Ja se merkitsee, että valtaisinkin ja vaatimattomin vakava työ on enemmän arvoinen, kuin kaikki innokkaat sanat ja kuuma hehku. Jääkää hyvästi, nuori ystäväni! Te olette aina tervetullut tohtorintaloon!

Nyt se oli tohtori, joka ojensi kättä, ja Jan Högh, joka jäi siihen tarttumatta.

— Hyvästi, kumarsi hän lyhyesti ja lähti.

Sitten tuli mamseli Gundestadin vuoro! Tämä seisoi kyökissä hakkaamassa pihvilihaa hihat ylöskäärittyinä ja joutui aivan ymmälle.

— Niin, eihän sitä sopinut odottaakaan, että te voisitte viihtyä täällä, missä on niin hiljaista ja yksinäistä!

— Päinvastoin, rakas, herttainen mamseli Gundestad, minä olen viihtynyt mainiosti. Mutta minun täytyy lähteä, nähkääs, ei auta mikään. Ja kiitoksia vain kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan.

— Oo, mitä vielä, meidän kiittäminen on! Pahinta se on pikku Sunnivalle, jolla on ollut oikein iloa tästä ajasta.

— Sunniva! Niin missä hän on?

— Jestas, hän on varmaankin mennyt Serine Krokenin luo asialle. Mutta hän tulee kotiin päivällisiksi — ettehän te sentään mene sanomatta lapselle hyvästiä!

Jan Högh mietti hetken. Mutta tohtori — — —

— Ei, hyvästi, mamseli Gundestad! Ja sanokaa Sunnivalle tuhansia terveisiä minulta, minä en _voi_ odottaa.

— Jestas sentään, sen lapsen takia!

Jan Högh riensi ulos, otti hattunsa ja meni rantaan. Sillalla seisoi tohtori; Hans Joelsen oli valmis. Tohtori oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja hyvästeli ystävällisesti, ja ylhäällä portailla seisoi, mamseli Gundestad hihat ylöskäärittyinä — — —

Jan Högh heilutti hattuaan ja liukui hiljoilleen näkyvistä rannan koivumetsän taa.

Hän istui perätuhdolle ja kuuli puoliksi tajuttomana Hans Joelsenin huomautuksia ilmasta — ja näki ihmisten, puutarhan ja talon häipyvän ja vihdoin vihreäpaaluisen sillankin. He olivat tulleet ulos lahdelmasta ja soutivat pitkin rantaa kokka vuononsuuta kohti; hänen silmänsä seurasivat rantaa ja harmaanruskeita rinteitä, vielä näkyi talonkatto ja molemmat pihlajat.

Silloin vilahti äkkiä vaalea serttinkihame muutamien suurten, harmaiden kivien lomassa.

— Sunniva!

— Souda rantaan, Hans Joelsen, minä puhun vielä Sunnivan kanssa.

Hän oli hyvän matkaa rannasta, mutta hänen oli kuitenkin täytynyt tuntea hänet ja ymmärtää, että hän matkusti. Jan Högh heilutti hänelle hattuaan veneen lähestyessä.

Ja näki hänen nousevan.

— Sunniva! huusi hän.

Hän ei vastannut, seisoi kuin patsas ja katseli venettä, joka nyt oli aivan lähellä.

— Sunniva! Tule rantaan!

Samalla kun vene kolahti rantakiville ja Jan Högh nousi hypätäkseen maihin, kääntyi hän äkkiä ympäri ja juoksi kuin ammuttu ja säikähtynyt hurjaa vauhtia kankaalle päin.

— Sunniva, minä matkustan!

Kun Jan Högh saapui niiden suurten kivien luo, missä Sunniva oli istunut, nousi niistä yhden takaa ihminen — ihan hänen eteensä, niin että hän säikähtäen pysähtyi.

Se oli musta lappalaisnainen Vaagevandetista.

Se seisoi käsi povella ja sähisi hänelle vastaan:

— Vieras saatana!

Äkillinen kammo jähmetytti häntä tuijottaessaan naisen kiiluviin silmiin. — Kaukana ylhäällä näki hän samalla Sunnivan vaalean hameen katoavan viidakkoon.

Niin kääntyi hän jälleen ja palasi verkalleen veneeseen.

— Souda pois, Hans Joelsen!