Tuomion päivä.

Lopputili oli maksettu Heinikaiselle, joka poistui talosta muikeasti hymyillen ja tuli pian senjälkeen kansliakirjuriksi nimismies Klingstedtille.

Verner kävi reippaasti työhön. Signe kirjoitti iltapuhteet ja yötkin tilikirjoista laskuja ja täytti vekselilomakkeita, joilla piti nostaa maakunnasta saatavat tai ainakin saada ne velallisten tunnustamiksi.

Verner hyppäsi aamuisin varhain ratsun selkään ja kiersi kyläkunnissa, viipyen joskus vuorokausia retkellään. Näillä matkoillaan hän näki kerran Teeriojan talontyttären Ellin, joka oli lempeä silmänluonnilta, povelta pyöreä ja huulilta tuore, ja hän leiskahti hurjaan rakkauteen, kuten ainakin kokematon nuorukainen, jolla on määrättömästi voimaa tuhlata öitten unet ja penikulmien matkat parin aamutunnin vuoksi pienessä porstuakamarissa tai tuoksuvassa aitassa.

Mutta ottamaansa tehtävää ei Verner lyönyt hituistakaan laimin. Kuinka monta kertaa hän saapuikin keskellä yötä rakastettunsa luo, hän jo aamun valjetessa painoi kiinni kuumaa lämpöä huokuvan kamarin oven ja heittäytyi ratsulleen. Ja hän ulotti matkansa pitäjän kaukaisimmille perukoille saakka.

Hän ilmestyi taloon kuin tuli ja leimaus. Löi laskun pöytään isännälle ja sanoi, että maksettava olisi, rahoja tarvitaan suurissa kaupoissa. Ja jos eivät rahat heti hellinneet, pani hän vekselipaperin pöytään ja lupasi kolmen kuukauden maksuajan, jos vain tulee poikkipuolin nimi paperiin. Tällä tavalla hän saikin talollisilta jonkin verran saatavia, joilla sitten maksettiin kiireellisimmät tavaralaskut ja hoidettiin pankkiasiat kaupungissa. Svartin kauppahuoneessa hengitettiin hieman vapaammin.

Mutta useimmat talolliset tuijottivat laskuun hitain silmin ja tokaisivat välinpitämättömän näköisinä: En minä muista semmoista velkaa herralta ottaneeni. Tai: Kuinka monet kerrat teillä oikein näitä samoja laskuja karhutaan? Ja kolmannet: Mistäs ne semmoiset summat tällaisesta kitutalosta, enkä minä poikkipäin pännälläni kirjoita, vaikka multahirsiin saakka käräjiä käytäisiin.

Osa saatavista oli jo vanhentunut, osasta otettiin haasteet käräjille. Mutta vallesmanni, yksissä juonin Norrin herran ja Heinikaisen kanssa, sai lykkäyksillä velkomisjutut venymään käräjistä toisiin. Hän liehui ja koukutteli vastaajien asiamiehenä kuin kalamies hyvällä apajalla.

Perin harvat torpparit kykenivät laskujansa lunastamaan. Verner houkutteli heidät sopimaan vähittäismaksuista. Mutta nämäkin, mikäli niitä eräät harvat tunnollisesti suorittivat, tulivat liian hitaasti.

Ja pahinta oli, että kauppahuone tyhjeni melkein kokonaan ostajista. Kun velaksi ei enää annettu, ei töllin miehellä enää ollut kaupalle asiaa. Ostivat vähät suolat ja sokerinsa kyttyräselkäisen Krökin piskuisesta puodista, joka sijaitsi kylän laitapuolella. Kaikki, jotka tiesivät olevansa velkaa Vartin herralle, varoivat visusti hänen puotiaan, puhumattakaan niistä, jotka olivat haasteen saaneet.

Pitäjällä alkoi kiertää huhuja, että Vartin herra oli konkurssin partaalla ja yritti hädissään vääryydellä kiskoa olemattomia saatavia. Juoru oli saanut alkunsa niistä velkomisista, joissa oli ollut kysymyksessä vanhentunut saatava.

Mutta se kasvoi ja piteni, loi nahkansa kuin käärme ja kiemurteli yhä myrkyllisempänä mökistä mökkiin ja talosta taloon. Ja Heinikainen levitteli mitä mustimpia juttuja Vartin herran muka epärehellisistä kauppatavoista. Lopulta ei Huugo Svartilla ollut enää pieksunrihmojakaan jäljellä revitystä maineesta. Ja hänen haureellisen elämänsä synnit, joita siihen saakka oli pidetty luonnollisina, ylimalkaan herrojen etuoikeuksiin kuuluvina, kiskottiin nyt vaikka väkipakolla näkyviin kaikkien märehtiä ja sylkeä ruiskautella. Eikä ainoastaan Huugo-herran, vaan myöskin isän ja isoisän synnit, jotka Rantakylässä osattiin luisevilla leuoilla jauhaa hirvittävän näköisiksi.

Ilvesten lauluun ilmestyi lisävärssyjä, joissa rahvaan entinen ihailu oli muuttunut sortuvan suvun törkeäksi pilkaksi.

Vartin herra kun karjaisi, että tuhannen vaimoa saunaan, niin Herran-Leena se siunaili ja hyppäsi patruunan kaulaan,

lauloivat nyt renkipojat ja mäkitupien poikaviikarit raitinsuissa ja laivasillallakin humalapäällä renttuillessaan.

Norrin herra naksutteli hyvillään paukahtelevia rystysiään ja juonitteli myös Ruutin herran saarnamiesten kanssa vetääkseen Rothmanien mukana Svartit lopulliseen tuhoon.

Kartanoiden herrat oli sokeudella lyöty. Tapellessaan keskenään he vain kalusivat omia luitaan. Heidän elämänpuunsa juurelle oli jo pantu kirves, jota hiottiin parhaillaan kahdelta puolen.

Nuo kolme kartanonherraa oli saarrettu edestä ja takaa.

Taustalla, oman kontunsa raja-aidalla, seisoskelivat letkuvarsiaan imeskellen talonpojat ja odottelivat kartanoitten viimeistä päivää. Vielä edellisenä vuosikymmenenä heitä olivat metsäkaupoissa jymäyttäneet sekä tukkipomot että hienommat herrat, mutta nyt he olivat jo aikoja sitten viisastuneet ja osanneet ottaa metsästään käyvät hinnat. He katselivat kymmentuumaisiaan tyvestä latvaan, raaputtelivat ahnaina partaisia leukaperiänsä eivätkä antaneet enää pulikkaakaan torppareitten haaskattavaksi.

Pankissa oli rahaa, mutta siitä ei kylällä levennelty, vaan jatkettiin perisuomalaista köyhyyden-marinaa siinä raja-aitaa vasten nojailtaessa. Sisukuntaa kaivelivat tuon Norrin herran "ruohtalainen koppavuus" ja varsinkin Vartin herran lihavat pellot ja äveriäät viljelyskoneet. Ollapa nuo tällä puolen... Saisivatpa kokea nahassaan patruunat ja virkaherrat, ettei meitä enää lakki kourassa ovenpielessä seisoteta eikä kolloksi haukuta. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun... Ja isännät iskivät viekkaasti toisilleen silmää.

Piirongin laatikossa oli raamattu ja setelipinkka sen sisässä kasvoi pankkimatkaa odotellessaan, ja samanpaksuisesti kertyi mieleen ahneutta, herravihaa ja vallannälkää.

Pakkohuutokauppoja odotellessa syljeskeltiin hartaita tupakkasylkyjä kartanonherrojen selän takana.

Mutta suomalaisherrat pääkaupungissa olivat kutitelleet koreilla lupauksilla heräilevää työväkeä, joka pahimpina riistäjinään piti juuri ruotsalaisia teollisuusherroja. Fennomaanit tuudittelivat työväenliikettä lienteässä pumpulissa sen heiveröisimmän kehtoajan ja puhuivat "koko kansan nimessä", kunnes oli päntätty päähän marxilainen katkismus, nostettu salkoon punainen lippu ja heitetty "työmiespuolueesta" laidan yli sekä herrat että herrojen näköiset.

Uuden opin kaarneet lensivät suoraan Suomen erämaihin hakemaan öljypuun oksaa ja löysivät taannoisten vuosikymmenien nälkämailta katkerat kurjuuden muistot. Ne löysivät kansan käsissä kuluneitten katkismusten siittämän kirjainuskon ja sokean luottamuksen saarnattuun ja kirjoitettuun sanaan. Ja pietistien entisiltä mailta syöksähti vastaan hurmahenkinen kiihko, joka lupasi uskovaisille tuhatvuotisen valtakunnan, mutta uskottomille koston helvetin tulessa.

Agitaattorit tulivat maaseudullekin apostolin kyydillä ja olivat tämän kansan mieleen, sillä Suomen rahvas kuuli heidän suustaan ensikerran elämässään, että tuhatvuotinen valtakunta oli jo maan päällä saavutettavissa.

Jaakko Hanskin seurakuntaan saapui ensimmäisenä eräs Eetvartti Väätäinen, joka oli alun perin kotoisin samoilta mailta, joilla Jumalan lähettämä Elias Hänninen oli jo puolen vuosisataa tätä ennen saarnannut omaisuuden yhteyttä.

Eetvartti Väätäinenkin julisti itsensä Jumalan lähettämäksi köyhien Johannes Kastajaksi, joka oli tullut valmistamaan Kristuksen tulemista. Hän nousi eräänä keväisenä sunnuntaiaamuna Rantakylässä hautuumaan kiviaidalle ja alkoi puhua vehnäskojujen lähettyville kerääntyneelle kansalle.

Joel kierteli Jaakon kanssa ihmisrykelmässä, joka alkoi siirtyä puhujaa kohti.

Miehellä oli kähärä punainen parta ja kalpeat kasvot.

— Ihan kuin nahkurimestari Joonas, tokaisi Joel osoittaen Jaakolle miestä.

Kuulijat lähestyivät puhujaa hitaasti, mutta kunnioittavasti, sillä hänellä oli siisti puku ja kaulukset ja punainen liina kaulassa. Kukaties miten lie kouluja käynyt herra, kuiskailtiin joukossa.

Eetvartti Väätäinen saarnasi valtiokirkon pappeja vastaan, jotka olivat naamioineet väärällä naamiolla Kristuksen kasvot ja näyttelivät nyt sitä kansalle epäjumalan kuvana.

— Natsarealainen oli köyhä ihminen niinkuin me, tuollaisten hökkelien poika kuin nuo tuossa, ja saarnasi veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja nousi riistäjiä vastaan. Ja minä sanon teille: kun vuosisata kohta päättyy, astuu keskellemme uusi Kristus, joka on jo syntynyt ja jonka tulemista minä, Eetvartti Väätäinen, olen tullut teille julistamaan. Hän, juuri Hän, jolla on yllä kaivostyöläisen nokiset ryysyt, nokisemmat ja repaleisemmat kuin teillä, jotka mieroa käytte tai manttaaliherrojen riihessä pemuatte, juuri Hän, jolla on kourassa raskas kuokka kuin teillä, muonamiehet ja torpparit, jotka tylyjen herrojen nurjat nurmet olette kuokalla kääntäneet. Hän nostetaan kolmantena päivänä pimeydestä päivään ja toteuttaa vuosisadan suuren ajatuksen. Hän astuu tehtaaseen ja vauhtipyörät pysähtyvät. Hän seisahduttaa kätensä liikkeellä junat ja laivat. Hän saarnaa kerran ja keisarit kaatuvat. Hän saarnaa toisen kerran ja teidän herranne vapisevat. Mutta kun hän kolmannen kerran puheellansa valistaa, silloin syntyy Suuren Tuomion Päivä, jona Juudakset hirttävät itsensä ja herrat ryömivät teidän mökkienne kynnyksille. Silloin, rakkaat veljet ja sisaret köyhyydessä, saapuvat hänen apostolinsa jokaiseen kylään ja jakavat jokaiselle ilmaiseksi maata ja vettä, leipää ja kalaa. Ja köyhälistön tuhatvuotinen valtakunta on läsnä! Tehkää autioiksi kirkot ja kivittäkää kirkkoherrat ja rovastit, jotta tiet tasoitettaisiin tämän Ihmisen Pojan tulla. Tämä oli minun sanomani teille, te rantahökkelien vaivaiset asukkaat, ja teille, huutolaispojat, herrojen loiset ja joutolaismiehet, ja teille, muonamiehet ja torpparit, joiden kumaraisilla hartioilla kartanonherranne tänäkin päivänä mässäävät ja syntiä tekevät. Alas riistäjät ja herrat!

Puhuja hyppäsi alas kujatielle ja katosi nopeasti Hanskin kanssa tämän asuntoon.

— Tuollaiset veijarit pitäisi toimittaa vanginkuljettajan rattaille, kivahti suutuksissaan joku isäntämies ja lähti nousemaan kirkonmäkeä.

Mutta maattomat kuokkamiehet katselivat syrjäkaria talollisen poistumista, vetivät sitten suupielensä vahingoniloiseen mareeseen ja myhähtelivät itsekseen eri tahoille hajaantuessaan. Jonkinlainen odotuksen tunnelma, paljon juhlavampi kuin lauantai-iltana saunaa odotellessa, työntyi heidän mieleensä ja täytti lähtemättömästi koko heidän olemuksensa.

Joel ja Jaakko nykäisivät mukaansa kellosepän oppipojan Artturin, juoksivat hakemaan Ismaelia ja kulkivat Vanhalan tietä Värjärinojan latvoille, jossa jo pajut vihersivät ja sopi koetella pillin ja huilunkin tekemistä.

Täällä piti Joel, auringonpaisteisella kivellä seisoen, ankaran puheen niitä kiinalaisia ja koirankuonolaisia vastaan, jotka hautasivat elävältä lapsia, olivat vioittaneet Ismaelin jalan ja katkaisseet Jaakolta kaksi sormea, eivätkä olleet antaneet heille oikeata äitiä, joka antaisi heille ruokaa ja lukisi punamekkoisesta Joosefista Potifaarin emännän luona. Puhuessaan hän haroi ahkerasti olematonta partaansa, kuten oli nähnyt äskeisen puhujankin tekevän. Ja sitten hän hyppäsi tasajalkaa kiveltä poikien keskelle.

Samassa pälkähti hänen päähänsä, että heidän olikin mentävä kellosepälle katsomaan tuota ihmeellistä miestä.

Hanskin talon edustalla oli suuri joukko ihmisiä. Vallesmanni ja poliisi seisoivat portailla. Vanginkuljettajan rattaat odottivat portaitten edessä. Ja ihmiset kuiskailivat keskenään jännittyneen näköisinä. Pojat pysähtyivät kuin naulattuina paikoilleen. Jotain hirvittävän jännittävää oli tekeillä! Vallesmanni viittaa. Poliisi katoaa ovesta. Nyt se palaa ja taluttaa käsipuolesta Eetvartti Väätäistä, joka riuhtaisee kätensä vapaaksi ja avaa suunsa puhuakseen väkijoukolle.

— Suu tukkoon ja rattaille, komentaa vallesmanni.

Joel näkee vangitun tekevän kädellään alakuloisen liikkeen, mutta samassa hän hyppää reippaasti rattaille, jää seisomaan ja nostaa uhmaavasti päänsä ja toisen kätensä:

— Toverit, viekää kirkkoherrallenne terveisiä, että samanlaisena irtolaisena kuin minä tulee kohta Kristus kolkuttamaan hänen ovelleen, ja voi silloin tätä Ruotusta, jollei hän tunne ja tunnusta vainottujen ja sorrettujen Messiasta. Vain marttyyrit voittavat! Siinä on teille tunnusmerkki ja totuus.

Samassa löi vanginkuljettaja hevosta piiskalla selkään, niin että hevonen tohahti säikähtyneenä väkijoukon keskitse Portinmäelle, jonka taakse se katosi tuulen liehuttaessa Eetvartti Väätäisen punaista partaa.

Mutta ukot ja akat jäivät tuijottamaan mäen päälle. He ikäänkuin pienentyivät siellä ahteen alla pieniksi käppyröiksi. Korkea mäki kohosi iltapäivän kuulakkaassa auringossa yhä korkeammaksi. Ja akkojen mieleen valautui jostain kuva pitkäisen leimauksesta, joka oli roihahtava kerran vuoren takaa ja julistava tuomion tuloa sekä heille että herroille. Mutta etenkin juuri herroille, joiden suuri syntitaakka oli viime aikoina aivan erikoisessa määrässä päässyt kasvamaan.

Joel oli tämän jälkeen monta päivää levottomalla mielellä. Marttyyrikuvansa värit ja muodot hän oli tähän saakka saanut alttaritaulun Joosefista ja Ismaelin puhtaista kasvoista. Miten siihen nyt kykeni sulattamaan tuon isopartaisen miehen, joka muistutti hänen muinoista pyövelikuvaansa. Jollei miehellä olisi ollut yhtä kauniinpunaista kaulaliinaa kuin oli Joosefin viitta, olisi ollut aivan mahdotonta rakentaa järkeväksi kokonaisuudeksi nämä kummalliset kokemukset.

Seuraavana syksynä tapahtui kaiken lisäksi, että Joelin käsityksen mukaan maailman kelvollisin mies, kelloseppä Hanski, sai kirkkoherran aloitteesta haasteen jumalanpilkasta, ja hänet tuomittiin syyskäräjillä kärsimään parin kuukauden vankeusrangaistus. Nyt tuli ensikerta näkyville, että pitäjän alavaisempi kansa ei enää vuorenvankasti luottanut edes herrojen oikeuteen. Marttyyrit voittavat! Kaikui nyt, kun oman kylän isällinen neuvoja oli joutunut vainon alle, yhä selvemmin profeetan sanana sen korvissa. Ja juuri Hanskin johdolla kylän suutarit, nikkarit, kisällit, muutamat renkipojat ja itselliset perustivat oman kirkkonsa, työväenyhdistyksen, jonka pykälättunteva helsinkiläinen agitaattori kävi tekemässä viralliseksi juuri vähää ennen Hanskin linnamatkaa ja joka sai Hanskin talon kortteerikseen.

Mutta samoihin aikoihin julistettiin Huugo Svartin kauppahuone konkurssitilaan.