Köyhyyden kynnyksellä.

Joel oli jo tulemaisillaan oikeaksi pojaksi. Tuskin hän pelkäsi enää mitään. Ei varsinkaan kolmisormisen Jaakon kanssa, joka oli jäänyt kartanoon Joelin sitä ankarasti vaadittua. Poika autteli kyökkipiikoja puun ja veden kannossa, mutta enimmäkseen hän seurasi Joelia tämän moninaisilla retkillä.

Ensimmäiset onkimatkansa oli Joel viime kesänä tehnyt Jaakon opastamana ja oppinut soutamaan ja onkimaan, vieläpä uimaan. He olivat kulkeneet selkiä myöten aina kaukaiselle Katihtajärvelle saakka. Siellä erämaiset selät ja salmet salaperäisine molskahduksineen ja huikaisevasti liitävine tiiroineen ja nuo kivenharmaat rantojen kaarteet, joilla huvittavat västäräkit viipottivat ja iloinen kärppä näytti valkoisen mahansa ja joilta korkeat kallioseinät upottivat pyörryttävät varjonsa syvyyksiin, pilvenkuvajaisiin saakka, nuo oudot ihmeet kaikki olivat täyttäneet hänen sielunsa vavisuttavalla ilolla.

Hän oli kokenut laajan ja rohkean maailman ensimmäiset tuulet ja kasvanut vaaksan verran ja kyynäränkin, jos olisi mitattu hänen omalla mitallaan.

Nyt oli tulossa joulu, ja isoa veljeä Verneriä ja isoja siskoja odotettiin kaupungista kotiin.

Kukaan ei aavistanutkaan, että hän tiesi erään suuren salaisuuden. Leivintuvan takimmaisesta nurkasta peltihyllyjen takaa hän oli löytänyt punaiseksi maalatun kelkan, jonka etulautaan oli maalattu kultaisin, mustareunaisin kirjaimin: _Joel_. Tästä hän tiesi, että kelkka oli aiottu hänelle joululahjaksi, ja senkin hän arvasi, että nimen oli siihen mestari maalannut. Siihen ei uskaltanut koskea eikä olla tietävinäänkään. Mutta se salaisuus täytti hänet päivästä päivään kärsimättömällä ilolla.

Niin läksivät he, Jaakko ja Joel — tosin vielä vanhalla kelkalla — vaivaistalon mäkeä laskettelemaan. Ja taas oli ilon veitikka myötä. Se helisi mäkeä laskettaessa kelkan nokalla kulkusessa. Se pöllähytteli lunta päin naamaa, se puhalsi posket pullollaan leutoa tuulta vastaan, niin että hengitys salpautui ja vedet tippuivat silmistä. Ylämäessä se taapersi perässä, hypähteli kokkareelta kokkareelle tai istahti hänen naapukkalakkinsa punaiselle tupsulle. Ja Joel itse, hän oli ihan samanlainen ilon poika.

Mutta tämän illan ihmeellisin ilo oli vasta ovella.

Kun he kerran taas pääsivät mäen päälle, näkivät he vaivaistalon porttikaaren takaa hieman ontuvan pojan lähestyvän keppi kädessä, arasti ja seisahdellen. Joel pysähtyi.

Poika tarttui portinpylvääseen ja pysähtyi myöskin. Hänellä oli sinertävät, karkeat housut ja ruskeanpunainen, sinttynyt takki, jota muutama tinanappi oli pitämässä kiinni. Ja yhdestä napinreiästä pisti näkyviin latteaksi vuoltu tikku, joka teki napin virkaa. Takissa ei ollut kaulusta, ja valkea kaula tuli näkyviin sen aukosta. Tähän kaulan puhtaaseen valkeuteen ja pojan kasvoihin kiintyi Joelin koko huomio. Hän lähestyi poikaa huomaamattaan.

Pojan kasvoilla on samanlaista heiveröistä kauneutta kuin pimeässä kasvaneessa kalpeassa oraassa. Sirot poskiluut ja terävähkö leuka kuultavat vahankalpean hipiän läpi. Hän näyttää istuneen paljon huoneessa, kylmä tuntuu tarttuvan nopeasti hänen kasvoihinsa, ja syvät, sinertävät varjot hänen silmiensä alusilla ikäänkuin kovenevat vähitellen. Hänen kasvoillaan ei ole kurjuuden leimaa, mutta niillä on alituisesti värähtelevää hiljaista kärsimystä.

Ja lisäksi ... jotain nuorta ja aurinkoista kauneutta. Joel ei voi heretä katselemasta. "Ja he möivät veljensä Joosefin orjaksi Egyptin maalle", niin välähtävät hänen mieleensä sanat alttaritaulun alta, jossa Joosef seisoo veljiensä keskellä revityssä punaisessa viitassa ja kasvoiltaan surullisen kauniina.

Joel yrittää puhua. Mutta pojan suuret harmaat silmät katsovat häneen pelokkaina ja kosteina. Niissä on silmäterän kohdalla kimmeltävää aurinkoa. Niiden valkuaiset kuultavat ja päilyvät. Niihin näkee syvälle. Ja siellä pohjalla elää syytön kärsimys ja hätä, joka ei tuomitse ketään. Ne pyytävät vain saada olla olemassa ja katsella varjosta aurinkoisia päiviä, Heleänpunaiset huulet värähtelevät samaa kieltä kuin nuo liikuttavat silmät. Suupielissä on jotain järkevää ja pikkuvanhaa, mutta nuo huulet, ne elävät vain omaa lapsenelämäänsä. Ne avautuvat ja sulkeutuvat valkeain hampaitten eteen. Ne aikovat elää, koskea ja maistaa, mitä maailma antaa, mutta mitään ne eivät pyydä. Nyt ne ovat puolittain auki eivätkä oikein tiedä, miten asettuisivat vieraan, koreasti puetun pojan katsellessa silmät sirrillään. Sairaan jalkansa, joka on nilkasta hieman vääristynyt, niin että se ei pääse koko jalkaterältään maahan, hän vie hämillään toisen jalan taakse. Puristaa jo keppinsä päätä ja aikoo kääntyä pihalle päin takaisin.

— Tule laskettelemaan, tokaisi Joel hädissään. — Minun kelkkani nokassa on kulkunen, joka soittaa ihmiset pois alta ja ... hevosmiehetkin!

— Lasketaan vaan, sanoi poika, ikäänkuin ihmettelisi jotain harvinaista tapausta.

Poika istui nokkapuolelle, ja Joel ryhtyi ohjaamaan. Hän painoi poskensa pojan laihoihin hartioihin. Suloinen sääli teki hänet tuon olennon kanssa niin tutuksi, kuin isoksi veljeksi heikommalle. Ja kelkan seisahduttua Värjärin sillankorvaan hän kysäisi kuin olisi vain unohtanut pojan nimen:

— Mikäs sinun nimesi taas olikaan?

— Olen Ismael, sanoi poika yksinkertaisesti. Tuo sana soinnahti Joelin korvaan kuin äidin lukema lause Kristuksen kärsimisen historiasta, jonka jännittävä tarina oli hänestä vielä ihmeellisempi kuin kertomus väkevästä Matista.

He laskivat mäen moneen kertaan. Joel kävi yhä rajummaksi. Ja kerran hän laski tahallaan tienoheen, suoraan ojanietokseen. Mutta Ismael ei päässytkään hangesta omin voimin. Hän oli satuttanut sairaan jalkansa. Joel säikähti tekoansa. Hän raahusti Ismaelin kovalle tielle. Veti hänet kelkassa mäen päälle raivokkaasti puhkuen sallimatta hänen nousta kävelemään. Ylhäällä Ismael nousi omin voimin kelkasta, mutta hän vavahteli vilusta ohuissa, märissä vaatteissaan. Joel häpesi yhä enemmän ajattelemattomuuttaan. Äkkiä hän riuhtaisee yltänsä päällystakkinsa ja kietaisee sen Ismaelin ylle.

— Minä saan toisen äidiltä, ota! Mene nyt lämpimään, huomenna lasketellaan taas! Tuletko? — Ja niin he painuivat Jaakon kanssa taas mäkeä alas. Joelin on hyvä ja paha olla.

Mutta Portinmäellä hänen tunnonvaivansa hukkuvat uusiin ilon pyörteisiin. Takaapäin alkaa kuulua setolkkaruplien äkillisiä helähdyksiä hevosen kinnatessa ylämäkeä raskasta kuormaa. Joel juoksee päistikkaa alamäkeä takaisinpäin. Hän on tuntenut nuo äänet, ne lähtevät Ilon valjaista. Ja Ilo, juuri Ilo oli lähetetty sisaria hakemaan kaupungista. Hän syöksyy ja hukkuu vällyjen alle Tyyra-sisaren syliin, jossa hän peuhaa ja telmii, kaikkien vetäessä häntä ilakoiden puoleensa. Vanhin, Signe-sisar, kutittaa häntä säärestä ja vatsasta, niin että hän on tikahtua nauruun. Vähän nuorempi, hiljainen Aliisa pelastaa hänet syliinsä ja suutelee häntä poskelle. Kuskipukilla istuva Verner, pitkä hurjannäköinen pojanhoilake, riistää pojalta naapukkalakin ja nostaa sen ruoskan varrella ilmaan.

Ja niin he ajavat Joelin kirkuessa, Vernerin loikatessa suoraan kuskipukilta Ilon selkään ja hoilatessa täyttä kurkkua Signen ja Tyyran kanssa kilpaa Maatialan pihamaalle. Mutta ensikerran kokivat lapset suureksi kummakseen sen, ettei talossa ollut juhlavalaistusta heidän kotiin tullessaan. Vain isän huoneesta ja keittiökamarista tuikki kaksi yksinäistä valoa.

* * * * *

Seuraavana aamuna koko perhe sai käskyn saapua isän huoneeseen.

Tyyra oli tullut paitasillaan äidin kamariin ja kertoi Joelin sängynlaidalla istuen, miten hän oli näytellyt "Papin perheessä" Maijua eräässä kaupungintalon juhlassa. Hänen sinisenmusta tukkansa oli harrillaan, ruskeat silmät nauroivat ja itkivät, hymykuopat elehtivät, kun hän vuoroin käpristyi paitansa sisään painaen leukansa polvia vastaan, vuoroin hyppäsi lattialle ja taas takaisin sänkyyn, näytellen miten hän oli osaansa lausuillut ja miten kuuntelijat olivat hänelle aplodeeranneet. Äiti hoputteli tyttöä pukeutumaan, ja Joel vierasteli pitkäksi venynyttä tytönheilakkaa.

Aliisa istui keittiökamarissa ja päärmeili monogrammia, jossa jo loistelivat valmiina kultaneuleiset kirjaimet K.R. Kun joku meni ohi, kätki hän sen punastuen povelleen, sillä Kaaperi Rasimus oli hänen hiljaisen mielensä suuri salaisuus. Tuo punatukkainen Kaaperi oli köyhistä vanhemmista, mutta hän oli ollut luokkansa primus. Ja nyt, erottuaan viidenneltä luokalta lyseosta köyhyytensä ja heikon rintansa vuoksi, hän oli saanut paikan kaupungin lehdessä. Ja hän kirjoitteli runojakin! Tälle pojalle, runoilijanimeltään Rasin-Kaapo, ompeli Aliisa joululahjaa, sillä he olivat keskenään salakihloissa. Hänen hieman teerenpisamaiset kasvonsa hehkuivat kuin juhannuksen aikaan vaaleanpunaiset orjantappurat. Kalpea, korkea otsa ja tummansiniset, miettivät silmät muodostavat kummallisen vastakohdan poskien, kaulan ja korvallisten tyttömäiselle hehkeydelle. Hän silitti neulettaan hyväilevin sormin, näki rakastettunsa astuvan vastaansa kaupungin puistotiellä. Mutta riutuneet olivat hänen kasvonsa. Ja siksi oli tytön silmissä kauas katsova, surumielinen ilme.

Signe, joka pienestä pitäen oli ollut innostunut kaupantekoon, oli jo puodissa myymäläpöydän takana. Ja Verner oli pehtorin pakeilla tallissa laittelemassa kuntoon Ilon satulaa, sillä pienestä asti hän oli aikonut rakuunaksi ja ratsumestariksi, jonka ei tarvinnut nyhjöttää kurjalla koulunpenkillä.

Ja kaikille noille juoksutti laihasäärinen Kaarin sanaa, että oli tultava oitis isän kamariin.

* * * * *

Huugo Svart istui työtuolillaan kulmalliset synkissä rypyissä. Hän istui syrjittäin akkunaan ja tuijotti oveen, josta perheen jäsenet tulivat vaiteliaina toinen toisensa jälkeen, sillä tällainen kutsu ei ollut koskaan tietänyt mitään hyvää. Vain Tyyra, isän lellikki, uskalsi heittäytyä sohvannurkkaan, veti jalat hameen alle ja painoi Joelin vierelleen. Vallitsi painostava hiljaisuus, jonka perheen pää katkaisi töykeän jyrkästi.

— Tyttöjen on lopetettava kallis koulunkäynti. Olen kärsinyt suuria vahinkoja. Olen ... konkurssin partaalla! Te joudutte kaikki maantielle, jollei jo ajoissa kavenneta tätä liian laveata menoa. Mutta Verner, joka on poika, saa jatkaa lyseonsa loppuun. Niin ... kuulitteko? Tästä alkaen syötte ruokapöydässä silakkata ja perunoita. Menkää.

— Minkälaisia vahinkoja isä on sitten kärsinyt? kuului äkkiä Signen kirpeä ääni.

— Menkää! sanoin minä.

Mutta Verner ponnahti tuoliltaan ja seisoi kuin pitkä riuku isänsä edessä:

— Signe on oikeassa! Meidän täytyy saada tietää isän asiat.

Isä taipui kärsimättömänä ja selitti katkonaisin lausein, että Maatialan metsästä oli myyty loputkin ja otettu vielä laina kiinnitystä vastaan, niin että Anton-sedän konkurssipesään oli voitu suorittaa takaussumma. Rothmanienkin pesä oli häviön partaalla ja lisää vahinkoja odotettavissa. Käteistä rahaa ei ollut. Tavaratilaukset lankeavat maksettaviksi. Mutta kauppa käy huonosti, pieneläjät eivät kykene ostamaan muuta kuin velaksi. Ja varasto joutuu seisomaan.

— Sitten en jatka enää koulua minäkään, kivahti Verner.

— Mitä sitten aiot? Rakuunaksiko? Murahti isä töykeän ivallisesti.

Augusta-rouvan silmään oli tullut lasittunut ilme. Hän pelkäsi puolisonsa hirvittävää vihaa, jota pahaenteinen murahdus jo ennusti. Hän ojensi kätensä hillitsevästi Verneriä kohti, ja anova kyynelpisara kiertyi hänen silmänurkkaansa.

Mutta kun Verner näki äitinsä hädän ja isänsä röyhkeän ilmeen, sekaantuivat itkettävä sääli ja suuttumus ylpeäksi taisteluhaluksi. Ja tuo kuusitoistavuotias poika, jolla oli miehen mitta ja hoikan naisen vartalo, asettui koko perheen puolustajaksi isää vastaan.

— Aion pelastaa mitä pelastettavissa on. Otan käsiini liikkeen hoidon. Sillä sinä et näy osaavan muuta kuin kirjoittaa humalapäissäsi takauksia jokaiselle rentulle, joka mairittelee sinun herruuttasi...

Huugo Svart murahti yhä uhkaavammin, mutta päätti sen vain naurahtamalla:

— Kukonheltta näkyy kasvavan nykyajan nulikoille aikaisemmin kuin viiksenalut, vai mitä?

— Sinä hävität äitimme omaisuutta, ja sitä minä en salli! kajahti vastaan nuorukaisen suusta.

Isä sipaisi tuimasti leukapartaansa ja karjahti:

— Mitä sinä uskallat?

— Sitä että sinut olisi pantava holhouksen alle!

Huugo Svart hyökkäsi sokeana tuoliltaan, riipaisi seinältä ruoskan ja kohotti sen korkealle, molemmat kädet koholla:

— Ulos talostani, sinä häpeämätön lurjus! huusi hän tolkuttomana.

Isku sattui Verneriä kasvoihin. Hän parahti villisti, hyppäsi jälleen kohonnutta piiskan vartta kohti, riisti sen käteensä ja seisoi oven luona, valmiina iskemään.

Ukko läähätti, otsasuonet pullottivat ratkeamaisillaan ja hän retkahti voimattomana tuolilleen.

— Lähden kyllä, jatkoi ovelta poika, — mutta muista se, että ikuisiksi ajoiksi et sinä sukumme rikkautta hävitä. Minä tulen sen nostamaan... entiseen suuruuteensa! — Ovi longahti auki, toinen jalka astui kynnyksen yli...

Augusta-rouvan kädet kiertyivät takaapäin pojan kaulaan:

— Poikani...

Verner kääntyi hitaasti kynnyksellä. Tyyra ja Kaarin itkivät ääneensä. Aliisa nyyhkytti hiljaa. Signe seisoi kalpeana, mutta päättävännäköisenä seinävierellä. Joel tuijotti äitinsä silmiin, jotka jännittyivät suuriksi ja lasimaisiksi.

Hän hoippui pojan luota ja heittäytyi lattialle miehensä polvien eteen. Jotain mielenvikaista oli hänen soinnuttomassa äänessään, kun hän huusi:

— Tapa minut, tapa minut, mutta tätä älä tee, tätä älä tee...

Äänen kaamea soinnuttomuus tyrehdytti jokaisen itkun ja raivon. Lapset seisoivat henkeään pidättäen. He tunsivat kaikki kärsimyksen langan olevan katkeamaisillaan. Heidän äitinsä oli suistumaisillaan pimeään kuiluun. He pelkäsivät liikahduttaa jäsentäkään. Mutta kaikki katseet kääntyivät hitaasti isää kohti. Eikä niissä enää ollut pelkoa, vaan syyttävää kauhua.

Huugo Svart katsoi aluksi kummastuneena, sitten kammahtaen vaimonsa silmiin, jotka tuijottivat elottomina suoraan häntä silmiin. Huuliin oli venähtänyt ivallinen piirre, jota Svart ei ollut koskaan niissä nähnyt.

— Koetetaan sopia, koetetaan sopia, tuli hätäisesti hänen huuliltaan. Hän nousi ja nosti vaimonsa mukanaan, viitaten avuttomana Aliisaan päin. Aliisa kiirehti luo ja hoiti äitinsä viereisen kamarin vuoteelle. Kaikki lapset paitsi Verner ja Signe seurasivat heitä.

Oli hetken tyhjää hiljaisuutta.

— Mitä te sitten tahdotte? sai vihdoin isä kysytyksi.

— Heinikainen on pantava pois. Se mies on varas, eikä meidän enää kannata puotivoroja rikastuttaa. Signe pitää kirjanpidon ja auttaa myynnissä. Minä ryhdyn keräämään saatavat kokoon maakunnasta. Isä suorittaa laskut. Ehkä tästä vielä selvitään ... sillä tavalla, päätti Verner puheensa sovinnollisessa äänilajissa.

— No, koetetaan sitten, sanoi isä melkein iloisesti.

* * * * *

Augusta-rouva toipui nopeasti. Koko päivän osoitti Huugo-herra vaimolleen huomaavaisuutta ja hellyyttä, jonka laatuista vaimo ei ollut kokenut moneen vuoteen. Jo päivällisellä hän liikuskeli iloisena keittiön ja ruokasalin väliä, totuttuun tapaan omiaan palvellen. Ja iloinen riita oli pöydässä, kun jokainen pyrki palvelevaisuudessa kiirehtimään äitinsä edelle.

Illalla loistivat taas valot Maatialan molemmista kerroksista yli pimeän tienoon. Ja perhe oli kokoontunut saliin. Isä sai totilasinsa ja kuunteli heltynein mielin Tyyran laulua, jota Aliisa pianolla säesti. Äiti ei ollut koskaan lasten nähden hyväillyt isää. Mutta nyt hän pysähtyi useasti isän tuolin viereen ja upotti kätensä hänen hiuksiinsa. Ja ihmeellisen kauniilta näyttivät lapsista hänen sirot sormensa.

Laulujen lomassa suunniteltiin elämänuria.

— Tyst, pojat, markkinoilla, minä olenkin nyt puukhollari ja kasööri. Ja täällä ne nyörit seisoo, julisti Signe.

— Minä olen kotiopettajattarena Kaarinille ja Joelille, sanoi Aliisa, — ja teen koko talon ompelutyöt. Ei tarvita ompelijatarta lainkaan.

— Osaatko leikata ja ommella primadonnaleningin, sillä minä lähden tästä näyttelijättäreksi. Eikös passaa? ilakoi Tyyra liidellen tanssiaskelin isänsä eteen ja keikistellen teatraalisin elein koko seuralle.

Joel oli istunut hiljaa peilin alla jakkaralla. Nyt hän kävelee lattian poikki äidin eteen, heittää kädet selän taakse ja rypistää tarmokkaasti otsaansa:

— Minä aion tulla kisälliksi ja yhtä kauniiksi kuin, kuin ... Ismael, joka on vielä kauniimpi poika kuin punatakkinen Joosef alttarin päällä.

Svartit valmistuivat taisteluun.