Köyhyyden kadotus.

Nuori Verner Svart ratsastaa lokaista tietä tasaista, lujaa vauhtia. Kolmisen penikulmaa on jäänyt taakse, lähes kymmenen on vielä katkaisematta. On keskipäivä. Ja hänen täytyy ennättää takaisin kotiin seuraavaksi aamuksi, jos aikoo pelastaa isänsä vankilasta.

Svartin onnettomuuksien vuori oli kohoamistaan kohonnut. Ja nyt uhkasi Norrin herran kätyri, vallesmanni Klingstedt, kanteella konkurssirikoksesta. Rothman oli nimittäin jo aikaisemmin sortunut. Svart oli myynyt Maatialan puolella hinnalla pelastaakseen edes kauppansa. Mutta näidenkin takaussuoritusten jälkeen tarvittiin velkojille rahaa. Tätä saatiin kuuluttamalla huutokauppa. Mutta kun sittenkin oli lopulta pakko jättää pesä vararikkotilaan, olivat siis eräät velkojat saaneet etuoikeuksia, ja häntä uhkasi vankila epärehellisenä velallisena, jollei kahdentoista penikulman päässä asuvalle tuomarille saatu tietoa vararikosta ja tästä todistusta oman pitäjän nimismiehelle seuraavaan aamuun mennessä, jolloin tämä oli luvannut täyttää uhkauksensa.

Tämän vuoksi olivat Ilo ja Verner Svart suorittamassa viimeistä urotyötä suvun puolesta, pelastaakseen edes kunniallisen nimen sen syyttömille jälkeläisille.

Yöksi yltyi tuuli. Se vihmoi kylmää syyssadetta kasvoja vastaan, likainen loka ruoski takaa. Vain eläin alla oli lämmin. Ratsastaja hyväili Ilon märkiä lapoja.

— Ei meillä väsytä, Ilo! Täytyy kestää, kestää...

Väsyvä, hikinen ruumis taisteli kylmän salavihoja vastaan. Sairaus, kuumetauti puristi jostain vyötäröltä. Toivottomat hetket olivat kaataa nuorukaisen satulasta. Ja itkevä hätä huohotti joskus hengityksessä. Äidin vapisevat huulet, onnettoman isän kurja hahmo ja Joelin ja Kaarinin lapsenkasvot vilahtivat näkyviin kuin hukkuvat hädän pyörteestä. Kylmä vavahdutti koko ruumista. Teeriojan Ellin suloiset käsivarret, hämärästä lämpimästä houkuttelevat kasvot, pieni kamari ja tuoksuva aitta pujahtivat ohi sokaistuneitten silmien. Hän oli menettää tasapainonsa. Mutta kaikkien näkyjen takaa nousivat vankilan muurit ja jättiläisportti. Ne oli murrettava. Musta vallesmanni oli tallattava maahan! Ja kannukset painuivat taas hiljaa, mutta varmasti Ilon kupeisiin.

Samana yönä kuului Svartin kaupparakennuksesta, jonne Maatialan myönnin jälkeen koko perhe oli muuttanut, kahden ihmisen toivoton kamppailu.

Huugo Svart seisoi täysissä vaatteissa keskellä huonettaan. Hän on tullut ulkoa myrskystä, jossa hän on harhailemalla huojentanut suurta tuskaansa. Vaatteet ja parta valuvat vettä. Saappaat jättävät jälkeensä liejuisia lammikoita. Myrskyn kohdussa on hänen epätoivonsa vain kasvanut.

— Jaksaako poika? Ei jaksa, ei jaksa, oli hän tolkuttomana hokenut pimeällä pihamaalla töytäillessään. Hän oli lyönyt verille vasemman käden rystyset. Ja tätä kätensä revittyä selkäpuolta hän nyt tuijottaa älyttömin silmin.

Hänen vaimonsa seisoo pitkässä yöpaidassa miehen edessä, kädet kohotettuina kyselevän anovasti.

— Verellä ... vain verellä sellainen pestään pois, sanoo mies vihdoin lonksahtelevin leuoin, ojentaen kätensä pöydän laatikkoa kohti.

Vaimo käy kiinni miehensä käsivarsiin, painaen ne koko kauhunsa voimalla rintaansa vastaan. Mies pyrkii elottomin liikkein vapautumaan saadakseen laatikosta käsiinsä revolverin. Molemmat ovat mykkiä, vaimo kauhusta, mies kuolemanaikeensa turruttamana. Näin he kamppailevat, siirtyvät kankein liikkein huoneen toisesta laidasta toiseen, ikäänkuin suorittaisivat hirvittävän koomillista tanssia.

Elämän inho, kuoleman kauhu, viha ja rakkaus syleilivät toisiaan luonnottomassa syleilyssä.

Se lakkaa äkkiä. Mies on voittanut. Hän harppaa hämmästyttävän jäntevästi laatikolle, tempaa kiiltävän aseen ja pakenee ulos.

Augusta-rouva juoksee ulko-ovelle ja huutaa tukahtuneen huudon. Ivallinen nauru, jossa ei enää tunnu olevan mitään järkeä, kuuluu vastaan pimeästä, ja mies katoaa juosten rakennusten solaan. Polvet onttoina äiti laahustaa kohti viereisiä kamareita, joissa tytöt ja Joel nukkuvat. Hän lankeaa polvilleen kamarin lattialle. Aliisa havahtuu.

— Rukoilkaamme, lapset! Nouskaa, nouskaa...

Aliisa herättelee. Lapset kertyvät samaan huoneeseen.

— Polvistukaa ja rukoilkaa, toistelee äiti. Tytöt ovat jo polvistuneet. Joel seisoo nyrpeän näköisenä uunin luona.

— Isä tahtoo surmata itsensä. Rukoilkaamme kaikki Jumalaa, ettei hän salli sen tapahtua. — Ja hän kääntyy kohotetuin kasvoin ja palavin sanoin pelastavan Jumalan puoleen.

"Tahtoo surmata itsensä" tunkeutui humisten Joelin korviin. Hän lankesi maahan ja kiinnitti katseensa äidin kasvoihin. Hän tavasi perässä muutamia juhlallisia sanoja. Äidin kasvot olivat lientyneet äskeisestä kauhusta. Niistä paistoi heleä kalpeus. Veri oli palannut sinertyneille huulille. Ja hetki hetkeltä kirkastuivat silmät yhä iloisemmasta uskosta. Joel katseli. Hänen äitinsä kasvot eivät olleet koskaan näyttäneet niin ihanilta. Hän innostui ja koroitti kimeän äänensä yhteiseen rukoukseen.

— Varjele meitä, auta meitä, ettei isä meiltä pois menisi! kuuluu äidin huulilta. Joel lakkaa äkkiä seuraamasta ja rypistää otsaansa.

— Pois? Menisi pois? Jospa se menisikin, kiusanhenki, senkin hirviö ja kiusanhenki! tankkaa hän itsekseen tytöiltä kuulemiaan sanoja. Enkä rukoile, tokaisee hän synkästi ja nousee maasta. Hän tuntee ensikerran elämässään säälimätöntä julmuutta. Äidin kärsimyksen kirkastamat kasvot valaisevat leimahtaen hänen aivonsa, jotka vahvistuvat ja alkavat elää entistä avarampaa elämää. Nyt hänen ei tarvitse aprikoida, hän tietää, hän näkee ja tietää, että äiti on vielä ihanampi marttyyri kuin Joosef tai Ismael ja punaliinainen profeetta. Niin, niin, siinä he ovat ja heidän kiusanhenkiään hän ei ikinä sääli. Hän lyö ja nauraa, vaikka kuolisivat kuin se rupisammakko, jonka Jaakko kerran hakkasi piiskalla kuoliaaksi.

— Mutta eihän sieltä ole kuulunut mitään laukaustakaan, kimahtaa äkkiä Signen ääni. Lapset vapautuvat siitä hurmiosta, johon äidin rukous oli heidät saattanut. Signe ja Aliisa heittävät vaatetta ylleen ja rientävät lyhty kädessä ulos. Muut seuraavat ovelle. Makasiinin nurkalla makaa Huugo Svart suullaan. Mutta mitään itsemurhaa ei ole tapahtunut. Ampumahaavaa ei ole missään. Suurella vaivalla raahataan hänet vuoteeseen. Aamuyöstä tulee lääkäri. Patruuna on saanut lievähkön halvauksen. Suoni on revähtänyt kiristyneissä aivoissa. Viikon verran lepoa. Sitten ... raitista ja säännöllistä elämää.

Kun patruuna aamulla tulee tuntoihinsa, seisoo hänen vuoteensa vieressä lokaisena ja menehtyneenä Verner, kädessä pelastava paperi laillisin todistuksin ja allekirjoituksin. Poika antaa paperin ja kävelee horjuen Aliisan tukemana sisähuoneisiin. Verner oli ponnistanut viimeisensä isän puolesta. Muutaman päivän kuluttua hän jätti autioituvan kotinsa ja lähti tarjokkaana Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.

Augusta-rouva jää yksin istumaan vuoteen viereen. Hän taittelee melkein hymyillen paperia laskoksiin ja ottaa käteensä puolisonsa käden:

— Jospa nyt ymmärtäisit, että tämä kaikki annettiin sinulle viimeisenä armona.

Huugo Svart tuijottaa kattoon sanomatta sanaakaan.

* * * * *

Astuminen herruuden kukkulalta köyhyyden kadotukseen on kiduttavaa kuoleman kujaa. Mutta Huugo Svartille se oli tätäkin enemmän. Hänellä oli takanaan monet herruuden valtikkaa käyttäneet polvet. Hän oli syntynyt palveltavaksi eikä palvelemaan, ei tekemään työtä, vaan käskemään.

Tottuisivatko nyt hänen niskasuonensa venymään pyytelyyn ja kumarteluun? Ei, tuhat kertaa ei! Ne olivat jäykiksi kasvaneet ja nyt ne olivat kalkkiutuneet. Mutta lisäksi oli halvaus lyönyt toisen käden ja jalan veltoksi. Vasen jalka seurasi laiskana irvikuvana oikeata. Ja jos hän yritti ristiä kätensä, haparoivat vasemman sormet kuin tartuttaakseen jonkin ellottavan taudin terveeseen. Niilläkö rukoilla ihmisiä tai Jumalaa? Naurettavan naurettavaa! Viimeinen ropo herran tavalla pyövelin kouraan ja viimeinen armonisku hauraaseen niskaan! Mutta pyöveliä ei ollut missään. Ja ettei hänestä ollut siksi itsestäänkään, sen hän tunsi viime yrityksestään.

Pyöveliä ei ollut! Oli ainoastaan köyhyys. Vihollista ei ollut! Oli vain joukko ihmisrottia, jotka olivat nakertaneet hänen uhkean talonsa reikäiseksi ruumishuoneeksi.

Tällaisia mietteitä hautoen Vartin herra toipumisensa jälkeen makasi ja laahusteli huoneessaan. Rauhallisempina hetkinään hän saattoi omaa sortumistaan katsella myöskin ikäänkuin ulkopuolelta. Hän ymmärsi selvästi, että ne käskemisen ja johtamisen muodot, joihin hän oli tottunut, olivat nyt eläneet yli aikansa. Ja kaikki ne, joilla ei enää ollut voimaa muokkautua uuden elämänkaavan mukaisiksi, olivat armotta tuomitut murenemaan hiekaksi ja kalkiksi uusien rakentajien laastilapioon. Hän tiesi olevansa kapteeni lahonneessa puulaivassa, joka oli saanut vuodon yhteentörmäyksessä teräksisen aluksen kanssa ja jonka mukana hänen nyt oli oikeus ja velvollisuus vajota pohjaan.

Mutta hänen sukunsa ja perheensä matkustivat samalla laivalla! Lapsiaan hän oli sentään rakastanut. Vanhemmat lapset muistivat vielä, miten hän heitä oli hellinyt. Ja Augusta-rouva tapasi sanoa, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän saattoi kestää tuon ränsistyvän hirviön rinnalla:

— Hänen rinnallaan olen elänyt enemmän kuin kymmenen onnellista vuotta. Enkö nyt kestäisi myös nämä kärsimyksen vuodet?

Tämän onnellisen rakkauden hän, Huugo Svart, oli viime vuosinaan hukuttanut monenlaiseen julmuuteen, sillä vaivuttuaan himojensa alle hän oli muuttunut myös itse häijyksi ja tunnottomaksi. Varsinkin nuorimpiin lapsiin, Joeliin ja Kaariniin, oli hän siittänyt kammon itseänsä vastaan. Mutta lasten kohtalo painoi nyt raskaana hänen mieltään.

— Mitä tulee meidän lapsistamme? kyseli hän vaimoltaan.

— Koetamme järjestää... Vernerhän on jo poissa ja Aliisa, ... hän on alkanut jo ommella...

— Piiantumpuille röijyjä, niinkö?

— Eipä suinkaan ... Hänhän on niin taitava käsistään ja voi perustaa vaikka oikean neulomon pitäjän herrasväkeä varten.

— Herrasväkeä ... kertasi mies ivallisesti. Hänen vaimonsa puhui siis jo herrasväestä kuin joku apumuija.

— Ja hän on ajatellut ottaa Kaarinin luokseen. Ja Tyyrankin, kunnes Tyyra pääsee teatteriin...

— Olkoon. Mutta Signe ei vieraan puotiin lähde palvelukseen. Sitä minä en salli! Hänen on myönnyttävä kauppias Torkkelin kosiskeluun, varsinkin kun Torkkeli on luvannut jättää hakematta saatavansa konkurssipesästä, jos...

— Mitä? Aiotko sinä myydä oman lapsesi? Nyt minun täytyy...

— Älähän nyt ... myydä en aio. Mutta Signe on järkevä tyttö ja ... hän itse sen ratkaiskoon.

— Niin, ja sitten... Joelin kanssahan koetan pyytää äitini luokse, jos sinä et enää meitäkään... — Augusta-rouvan ääni salpautui äänettömään itkuun...

Vanha, itserakas tyranni saa äkkiä voiton Svartin sielussa, ja hän nousee muka kaikkien hylkäämänä:

— Jättäkää vain minut kaikki... Niin, en minä kykene mihinkään! Ymmärrätkö? Jättäkää, jättäkää! Minä menen vaivaistaloon... Niin, niin, lahjoittaja astuu hotelliinsa kunniavieraaksi!

Tuletko mukaan vai? — Hän nauraa taas tunnotonta naurua. Muutamista läheisistä keskusteluista kutoutunut luottamuksen side oli taas rouhaistu poikki. Augusta-rouva poistui huoahtaen. Yhtä valoisampaa hetkeä vastassa oli tuhannen mustaa.

Itsekkyyden saatana puraisi taas Vartin herraa ytimiä myöten. "... Ihmisrotat nakersivat minun taloni reikäiseksi ruumishuoneeksi", tuo ajatus takoi takomistaan hänen sairaita aivojaan. Ihmisinhonsa märehtiminen tuli hänelle nautinnoksi. Yksinjäämisen ajatus paisutti hänen loukatun itserakkautensa sairaalloiseksi kuvitteluksi: vaimo ja lapset aikovat hänet jättää. He suunnittelevat jotain salaliittoa! välähti yhä useammin hänen aivoissaan. He hihittävät takanapäin hänen saamattomuuttaan... Niin, niin, hehän touhuavat kuin olisivat lähtemässä pitoihin! Häneltä ei kysytty enää mitään. Ja jos kysyttiin, vain muodon vuoksi. Sen hän näki heidän salaperäisestä hymystään. He supattelivat keskenään. Hän kuunteli usein oven takaa. "Kiusanhenki" ja "onneton ihminen" kuuli hän itsestään kuiskattavan. Ahaa, nyt oli hauska jättää tuo kiusanhenki ja saatana.

Ines myyjätär hoiti puodissa yksikseen hiljaista kauppaa konkurssipesän laskuun. Hän oli kuin vihollinen, joka oli ryöstänyt hänen kauppansa. Ja palvelijat! Piiat ja tuo kolmisorminen pojan lortti olivat perheen kanssa samassa juonessa. Kuhkailivat ja supattelivat. Röpelin nyhjötti yksin leivintuvassa. Ja kun hän tuli sinne, katseli kirjansa yli silmät kaljamalla. Oliko se vahingoniloa vai sitä "nuoruuden rakkautta"?

Vain pehtori, joka viimeisenä miespalvelijana keplotteli makasiinissa, tuntui hänestä luotettavalta. Maatialan tallista oli näet siirretty erääseen tyhjennettyyn makasiiniin Ilo, kääsit ja kuomureki, joita ukko suki, pesi ja hankasi niinkuin ei talon elämässä olisi tapahtunut mitään muutosta.

Huugo Svart tuntee sairaan käsivartensa ja jalkansa voimistuvan. Hän koettelee jalkaa molemmin käsin.

— Ahaa, hahattaa hän itsekseen. — Tällä potkaistaan vielä. Tämä on saatanan kavio... Vai valmistelette itsellenne uutta elämää? Ja minun kai luulette lenkkaavan tuliaiskekkereihinne kuokkavieraaksi? Ho-hoo! Minä aion pitää läksiäispidot, ja ne rakennetaan tämän saatanan nimessä Hornan kalliolle. Odottakaa...

Eräänä päivänä hän ajoi viimeisen palvelijattaren pois talosta. Seisoi senjälkeen keittiön rappusilla koukkukeppi kourassa. Joel ja Jaakko ampuilivat jousenkaarilla teräväpäisiä nuolia pilkkaan, joka oli monin värein maalattu makasiinin seinään.

— Mitä tuo kerjäläinen täällä oikein lorvailee? huusi patruuna pihan yli osoittaen Jaakkoa kepillään. — Tule tuohon! — hän käänsi kepinkärjen maata kohti. Pojat lähestyivät vitkastellen.

— Korjaa luusi, vaivaistalolle... Sielläpähän tavataan! hohotti hän perään. Jaakko seisoi yhä osaamatta liikahtaa. Hän katseli Joelia silmiin ja Joel katsoi Jaakkoa. Pojat luulivat seisovansa sumussa, jossa oli vaikea nähdä. Patruuna kohottaa keppiään. Joelin kasvoissa oli jotain, joka häntä vaivasi, ja hän tahtoi ratkaista yhdellä iskulla mierolaisen eroon pojastaan. Jaakko seisoo kuin koira, joka on valmis ottamaan ennen lyöntejä selkäänsä kuin jättämään isäntänsä. Keppi iskee. Joel on äkkiä hyökännyt Jaakon eteen ottamaan iskua vastaan. Lyönti on tarkoitettu etupäässä peloitukseksi, eikä se lyö Joeliakaan maahan. Mutta isä hämmästyy poikansa tekoa, ja keppi kirpoaa hänen kädestään. Samassa on Joel sen siepannut käteensä ja huutaa kimeällä äänellä:

— Sinä kiusanhenki ja hirviö! Lakkaatko siitä lyömästä ... viatonta poikaa! — Viimeisissä sanoissa viha vääryyttä vastaan ja läimähtävä kipu olkapäässä sortavat äänen itkunsekaiseksi huohotukseksi. Hän katsahtaa suojelevasti Jaakkoon, joka on siirtynyt syrjemmälle ikäänkuin luisuakseen maantielle. Joel tuhahtaa, heittää kepin portaille isänsä jalkojen juureen ja lähtee Jaakon jälkeen.

Joel viipyi poissa koko päivän hennomatta jättää Jaakkoa yksin. Pojat kulkivat mökistä mökkiin ja viipyilivät milloin minkin kallion kupeella tai aidan vierustalla, jossa sattui vastaan muistoja yhteisistä retkistä ja tapauksista. Joelin sydäntä kidutti vuoroin eron haikea tuska, vuoroin pelko palata kotiin. He joutuivat kuin sattumalta Vanhalan tiensuuhun, jossa Joel kertoi suuren kokemuksensa niiltä ajoilta, jolloin hän oli luullut kiinalaisten haudanneen elävältä lapsia. Hän näytti, miten hän oli kävellyt tietä, miten kauhistunut ja kuinka hän oli kollottanut kiven takana. Sitten hän nauroi, mutta hän tunsi kuitenkin samanlaista vihlovaa tuskaa kuin silloinkin. Tapauksesta keskustellen he vähitellen kaarsivat kuin huomaamattaan vaivaistalolle.

Illansuussa Joel lähti kotimatkalle. Jaakko ja Ismael jäivät portinpieleen seisomaan. Joelin oli ankara nälkä. Hän tunsi itsensä sanomattoman kurjaksi. Ei edes koiraa näkynyt tiellä. Kuinka paljon mahtuikaan iloa ja tuskaa yhteen päivään! Hän tajusi äkkiä, että koko elämähän oli varmaan kuin päivä aamusta illansuuhun. Mutta paljon enemmän siihen saattoi mahtua onnettomuuksia, ehkäpä tuhat kertaa enemmän kuin tähänkin päivään. Miten sitten kukaan jaksoi elää niin vanhaksi kuin Herran-Leena tai Jänkä-Jussi myllyllä? Häntä pyörrytti tämä ajatus, ja jalat laahustivat kuin tie olisi upottanut.

Mutta loppumatkalla tuli vastaan kaksi ihmistä. Heikkopäinen, hontelo mies, jonka leukaa kiertää kähäräinen parranhaituva, taluttaa sokeata vanhaa äitiänsä. Poika pälyilee varovasti sivuilleen kuin kuljettaisi kallista aarretta. Hän kulkee keinuvin askelin, vasen käsi viittaamassa eteenpäin, oikea pitkällä takanapäin, jossa äiti seuraa ojossa käsi. Pojan oikea käsi puristaa jännittyneenä sokean kättä, pieni syljenpisara tirskahtaa melkein jokaisella askelella hammaskolosta, ja pälyilevät silmät kääntyvät tuon tuostakin huolekkaasti äitiin päin. Hänen hartioillaan näyttää painavan koko levottoman elämän kiusaava taakka. Mutta sokean kasvoilla on yksi ainoa ilme: turvallinen rauha.

Oman äidin kuva nousee Joelin kasvojen eteen. Hän, juuri hän ottaa äitinsä kädestä, ja he kiitävät eteenpäin. Hänen aivoihinsa sekaantuu toinenkin kuva haltiattaresta, joka ohjaa pientä poikaa kuilun yli heikkoa siltaa myöten. Kumpiko heistä taluttaa, äiti vai hän? Tätä hän ei ryhdy enää miettimään. Hän juoksee, juoksee kuin risahtelisi heikko silta hänen allaan. Ja niin painaa hän äidin kamariin saakka.

Aamulla ei kukaan puhunut sanaakaan onnettoman päivän tapauksista. Päinvastoin oli talossa muutama päivä tavallista rauhallisempaa.

Mutta Huugo Svartin sairas sielu hautoi yhä Hornan pitoja.

* * * * *

Pieniä tulipalon alkuja sattui talossa pari kolme kertaa. Eräänä aamuna kärysi salin oviverho palaneelta. Arveltiin, että patruuna oli ohimennessään sattunut sen sikarilla sytyttämään. Puotikamarissa tavattiin eräänä iltana seinäpaperi ilmiliekissä. Kovistettiin Joelia, jolla oli tapana istua kamarin pitkällä pöydällä polttelemassa tulitikkuja. Mutta poika kertoi koko sen iltapäivän olleensa Ismaelin ja Jaakon kanssa laskettelemassa. Säikähdys meni vähitellen ohi.

Mutta kerran iltayöstä syttyi tulipalo makasiinin nurkan alta. Sekin saatiin sammumaan. Mutta silloin havaittiin, että tuli oli alkanut lastukasasta, joka oli kerätty nurkalle ja josta tuoksahti vieläkin paloöljyn katku. Murhapolttaja! Talossa tai sen lähettyvillä oli joku, joka suunnitteli rikosta! Augusta-rouva ja lapset tuijottivat hiiltyneeseen nurkkaukseen ja sitten toisiansa silmiin kuin turvattomat pakolaiset kulon polttamalla kankaalla. Äiti painoi vasemmalla kädellä sydänalaansa ja nosti oikean huuliansa kohti kuin salvatakseen parahtavan syytöksen. Hän aavisti kuka oli tihutöitten takana. Ja vanhemmat lapsista käsittivät sen myöskin.

Signe otti selvän pesän kirjoista. Kaupparakennus oli vakuutettu niin mitättömästä summasta, että mikään järjellinen hyötylaskelma ei ollut voinut ajaa Vartin herraa murhapolttajan katalalle tielle.

Nyt he tiesivät olevansa tekemisissä sairaan olennon kanssa.

* * * * *

Patruuna oli aloittanut jälleen matkansa. Hän tyhjensi viimeiset salakätkönsä, valjastutti Ilon kuomureen eteen ja istutti Röpelinin, viimeisen kaverinsa, viereen. Pehtori kuskasi ja herrat ajattivat torpasta torppaan ja hökkelistä hökkeliin. Vartin herra näytteli viimeistä herruuttansa.

Kun isäntä palasi hetkeksi kotiin, piileskelivät lapset vinttikamareissa, leivintuvassa ja keittiössä. Mutta he pitivät joka hetki valmiina käsiruiskua ja vesisankoja ja vartioivat kukin loukostaan jokaista nurkkaa pihamaalla. Augusta-rouva taas valvoi ja kamppaili monet yöt vuoroin pelosta tutisevan, vuoroin raivosta karjuvan miehen kanssa. Hän kesti pari kuukautta tätä kauhistavaa elämää, kunnes hänen sielunsa viimeinkin hajosi riekaleiksi.

Eräänä valjuna aamuhetkenä, Svartin tuijottaessa häneen kamarinsa nurkkatuolista silmät hehkuen häijyä vihaa, hän tuntee äkkiä silmänsä pimenevän ja sen jälkeen huikaistuvan äärettömästä valomerestä. Tämän kirkaisevassa loimossa hän näkee miehen oljentelevan keskellä pätsiä pienenä, inisevänä möhkäleenä, josta ulkonevat petomaiset, mutta avuttomat raajat. Aluksi hän ei erota tuosta sekavasta rykelmästä mitään kasvoja. Mutta äkkiä nousevat sen takaa jostain olemattomasta hänen miehensä nuoruudenkasvot. Silmät loistavat tulisina ja tummansinisinä. Valkea otsa nousee kulmallisilta, kaartuu ja häipyy hiusten rajasta alkaen pimeyteen. Kiiltävä parta kiertää nuorekasta leukaa. Mutta möhkäleen raajat jatkavat avutonta kiemurteluaan. Läähätys lyö hänen korviinsa. Kaunis pää katoaa kuin poikkilyötynä. Kaukaa kuuluu inisevä korahdus.

Vaimo parahtaa. Kevyet, harsomaiset suikaleet liehuvat hänen sisässään kuin repaleet tuulessa. Hänen sielunsa sisäpuolella ja ulkona, ympärillä soi kirkas huuto: Pois ... pois! Koko hänen ruumiinsa kevenee. Hän puikahtaa muutamasta ovesta. Seisoo rappusilla. Hän tietää, ettei hänellä ole siipiä. Mutta jalat tuntuvat kohoavan ilmaan. Hän on kuin jonnekin kaukaiselle lähteelle kirmaiseva peura. Hän juoksee pihamaata pitkin nuorin askelin. Äkkiä ampuu hänen aivoihinsa viisas välähdys: Piiloon, piiloon... Syvälle vuorien sisään! Hän tekee äkillisen mutkan ja syöksyy makasiinin korkeahkon kivijalan aukosta rakennuksen alle.

Tila madaltuu ja kapenee. Hän ryömii nelin kontin ja työntää lopulta päänsä jonnekin pehmeätä sahajauhoa vasten. Siihen hän jää huohottaen helpotuksesta.

— Täällä kerään rauhassa sieluni repaleet, hymisee hän lapsellisen turvallisesti. — Vain hiljaa ja turvassa... Ne lakkaavat liehumasta, liittyvät yhteen. Kas, kas ... sydän alkaa lyödä... Ooh ... unettaa...

Signe ja Aliisa ovat juosseet leivintuvasta portaille. Tyyra seisoo pitkässä paidassa keittiön ovella. Joel ja Kaarin ovat heränneet äitinsä parahdukseen vinttikamarissa ja kurkistelevat pihalle akkunan pienistä ruuduista.

Joel on saanut, joka jäseneltään vavisten, housut jalkaansa. Nyt hän on juossut portaille Tyyran viereen ja katsoo sisartaan silmiin silmänräpäyksen hetken.

Äiti ei palaa rakennuksen alta. Signe ja Aliisa lähestyvät kivijalan aukkoa. Joel kipaisee paljain jaloin kovaa lunta ja syöksyy rakennuksen alle.

— Äiti, äiti ... hän hokee koko matkan kulkiessaan ja sitten kontatessaan eteenpäin. Äiti, äiti... Niissä on aluksi hätää ja huutoa, sitten ne hellivät ja houkuttelevat, pyrkivät muka houkuttelemaan leikkiinkin. Ja nyt hän painaa päänsä äidin korvan viereen.

— Tule pois, ei olla enää ... supisee poika äidin korvaan. — Äiti, äiti!

Äiti liikahtaa, havahtuu kuin unesta. Tuntee Joelin käden kaulallaan ja hänen hengityksensä korvassaan. Pieni, kehtolaulun tapainen hyrinä hengähtää hänen huuliltaan. Jotain lämmintä valahtaa hänen jäseniinsä. Ja hän tuli tajuihinsa.

— Mennään, Joel, mennään toki...

Koettaen hymyillä lapsilleen hän laahusti pihan poikki puutunein jaloin. Tytöt auttoivat äitinsä kamariin ja hoitivat vuoteeseen.

Mutta seuraavalla viikolla tytöt muuttivat kylälle kahteen vuokrakamariin, jossa he alkoivat Aliisan johdolla pitää neulomaliikettä. Röpelin katosi leivintuvasta kenenkään huomaamatta.

Ja Augusta-rouvan ja Joelin oli määrä lähteä jonkin ajan kuluttua Virt'ojan kartanoon. Nyt he jo — isän ollessa kotosalla — viettivät yönsä tyttöjen luona, mikä Joelin mielestä oli sanomattoman hauskaa.