Vartin herran syntivelka.

Vanhalan tallissa päästeli Malakias Ilo-oriin kuolaimia, joihin oli ennättänyt kertyä kuolaa ja vaahtoa lyhyellä matkalla.

Patruuna istui porstuakamarissa keinutuolissa. Santra-emäntä oli sipaissut päällensä punaruutuisen juhlahameen, järjesteli ryyppylaseja kirpeänkeltaisen piirongin kulmalle. Kiepsahti välillä patruunan polvelle, niin että hame lanteilla lehahti ja kohahtivat rinnoilla kuohkeat pitsit. Hänen raikas koreutensa ja riettaat eleensä liikahuttelivat Vartin herran veret pariin laiskahkoon pyörteeseen, ikäänkuin alkajaisiksi.

Hän poltteli hitaasti. Santran kujertaviin ikävän voivotuksiin hän vastasi vain kouraisemalla häntä pari kertaa nivusten paikkeilta.

Nurkassa seisoi iso, paksulehtinen fiikus, joka oli ollut Santran hempeimpien hetkien suuri päämäärä. Vihdoin oli patruuna sen hänelle tuottanut kaupungista. Ja nyt se kukoisti paikallaan mahtavan herran lemmenmerkkinä. Se ikäänkuin laillisti hänen suhteensa Vartin herraan, sillä se kohotti hänet tasaverroille minkä vallasnaisen kanssa tahansa.

— Lapsen nyt sai kuka tahansa herrojen kanssa, mutta tällaisen arvonmerkin saivat vain parempaan säätyyn kuuluvat ... rakastajattaret ja daamit, puheli hän usein itsekseen huolekkain käsin kasvia hoidellessaan.

Lamppu valaisee koreiksi kamarin kukikkaat seinäpaperit, joilla riippuu mustapohjaisia ja hopeakirjaimisia raamatunlauseita. Eräässä taulussa seisoo: Murra isoovaisille sinun leipäs ja raadolliset ota sinun huoneesees. Toiseen on kirjoitettu: Menkäät ahtaasta portista sisälle. Ja kolmannessa sanotaan: Autuaat ovat puhtaat sydämestä.

Mutta Santran tyttären Esterin ristiäisiin, jotka oli pidetty kuutisen kuukautta häitten jälkeen Malakiaan kanssa, oli mestari Röpelin tuonut lahjaksi omin käsin valmistamansa taulun. Sen kehykset oli liimattu kokoon korkinmurusista, ja niiden sisäpuolelle hän oli maalannut helakanpunaisen ruusunnupun ja auenneen hehkeän ruusun, ja keskelle oli kirjoitettu sinisin koukerokirjaimin seuraavat kauniit sanat: Anna sen alinomaa olla itselläs yrttihajuna, narduksena ja safframina. Lahjan antaessaan oli mestari myös pitänyt kuvan ja lauseen merkityksestä syvämietteisen puheen. Taulu olikin Santran mielestä kamarin suurin kaunistus fiikuksen jälkeen.

Muona- ja viinakuorma oli tullut. Sen päällä oli istunut ajopoika ja neljä akkaa, sillä Herran-Leena oli ottanut kolme vaimoa Rantakylästä apumuijikseen. Janne Aukusti Heinikainen oli kyydinnyt kääseillä Lerkin suutarin ja mestari Röpelinin. Ja Lerkki oli soittanut hanuriaan pihaan tultaessa kuin moniäänisiä urkuja.

Nyt luuhasivat apumuijat noron, puuvajan ja saunan väliä. Ja Herran-Leena komenteli tuvassa, pihamaalla ja saunannurkalla. Hän oli päässyt nuoruutensa elementtiin. Hän tiesi, mitä herrat tarvitsevat, ja osasi myöskin arvostella, mikä niille kelpaa. Kun Tillasen Marja ja Tourulan Hanna pujahtivat tupaan pyhähepenissään, hymähti hän halveksivasti, nykäisi Tourulan tyttären liinan kulmasta ja tokaisi:

— Mikä Tilu-Hanna se tämä rääpäle on? — Mutta pyylevähkön Tillasen tytön hän näytti hyväksyvän käskemällä hänet vihtoja hakemaan.

Kamarissa otettiin löylyn alusryyppyjä. Heinikainen kaateli pikareihin, ja Santra kantoi ne miehille. Mestari Röpelin tuli parista ryypystä puheliaalle päälle.

— Niin että naisista puhuen ... ei se rakkaus ole kestäväinen, missä naidaan ja huollaan. Ei, pojat, sitten se vasta rakkauden hopea ja kulta kuonasta erii, kun tulee murhe, kun nainen ylkänsä katalasti pettää tai kuolee nuorena myrttiseppele päässä. Silloin, veljet, silloin on rakkaus mirrhamikimppu, joka yli öitä ja päiviä riippuu meidän rinnoillamme. Niin sanoakseni ... hengellinen mirrhamintuoksu, jota nautitsemme hiljaisuudessa ja jota meiltä ei pois oteta tässä eikä...

— eikä tulevassa elämässä, jatkoi Heinikainen. — Ja kippis sen mestarin nuoruudenrakkauden haudalla. Heipä hei!

Lerkki veti ryypyn kunniaksi huiman sävelen, joka katkesi seuraavaan ryyppyyn. Röpelin nousi seisomaan:

— Jaa, jaa, veljet, alkoi hän, kohottaen oikeata kättään juhlallisuuden merkiksi, — kun minä nuorena kisällinä purjehdin Skagerrakissa ja Kattegatissa...

— Eikä näkynyt muuta kuin vettä ja maata ja vähän taivasta lisäksi, jatkoi taas puukhollari ulkomuististaan.

— Ja sillä laivalla oli steeteskana minun Oihonnani tai tarkkaan sanottuna ... se ihana neito, joka sitten satamassa minulle sydämensä lahjoitti.

Samassa päästi Lerkki hanuristaan rääkäisevän äänen ja alkoi hoilata omaa tekemäänsä laulua:

Haaraviksit silinterisaksit koijari koetteli konstillaan...

Mutta patruuna leikkasi kämmenellään ilmaa:

— Hiljaa suutari, mestari puhukoon, hänellä on se oikea rakkaus, johon me pääsemme vasta satavuotiaina eli viisauden yksinäisellä vuorella. Nyt ajavat himot ja halut meitä synnin kuiluun, jotta unohtaisimme jauhorotat ja puotirotat, jälkeläiset ja itkevät vaimot, lapsen silmät ja ... äsh! — Hän hähätti ja huohotti ja paiskasi pikarinsa pirstaksi seinään. Horjahdellessaan ovea kohti hän painoi kätensä raskaasti mestarin olalle:

— Saunan jälkeen kerrot minulle ihanasta Oihonnasta ja hänen kavalasta rakkaudestaan... Ja suutari laulaa Ilvesten laulun!

Nyt hän seisoo keskellä tupaa kuin vanha sotaori, joka kuulostelee kaukaa sotatorven toitotusta. Marja ja Hanna tirskuttavat karsinan puolella. Patruuna ottaa molemmat tytöt kahmaisten kainaloonsa, ja tytöt ovat lyyhistyä maahan hänen ryntäittensä painosta.

Saunatie on valaistu vanhaan tapaan. Tervaan kastettuja tuohisoihtuja on pistetty koivujen kylkeen. Ne savuavat ja tohahtelevat. Liekit venyvät tuulessa pitkiksi suikaleiksi, kuin olisi vastatuulta kiitämässä punatukkaisia juoksijoita tai suorastaan liekkipäisten pirujen lauma. Saunan ovesta tupsahtaa Santra vastaan ja rupeaa häätämään tyttöjä takaisin tupaan. Mutta patruuna on tällä hetkellä sillä päällä, ettei häntä ole hyvä vastustaa:

— Röijyt nurkkaan, riisukaa ja kaikki saunaan.

Herran-Leena vie patruunan saunakamariin.

— Nuoret naiset lauteille ja vanhat akat permannolle löylyä lyömään, käskee hän lauteille noustessaan. — Hoi, Herran-Leena, huutaa hän lauteilta, — nyt vietetään isäni Abrahamin juhlaa! Ja löylyä ja rakkautta sen mukaan...

Santra vilahtaa lauteille suutuksissaan, niin että oljet kahahtavat. Ja tytöt perässä vähän häpeillään, vaikka ovat tottuneet maalaisten luonnollisiin tapoihin. Kolme akkaa käpsehtii permannolla hikitippa nenänpäässä ja kipristellen tihruisia silmiään. Herran-Leena heittää löylyä omalla kädellään.

Vartin herra hikoaa valtavasti, nauraa ja pauhaa:

— Elämän muotoja, niitä pitää olla miehen ympärillä tuhatta lajia ... nuoria ja honteloita kuin viimeöisillä vasikoilla karsinassaan... Kypsiä ja raskaita kuin syksykesällä pakottavat utareet. Ja riippuvarintaisia akkoja — katsokaa tuonne alas! — riettaus puhtaimmillaan, ilman hekuman sokaisevia verhoja... Kintuissa kuhmut ja mäkärät, rintojen alla läähättävät kylkiluut ja lanteitten sijalla natisevat lonkat ... Juuri niin, ja siinä ovat ne kaikki! Ja völlehtikööt ne kerran ilman ryysyjä ja siteitä. Sekaantukoot toisiinsa ilman erotusta ja määrää. Ja Eeva on uudestaan luotu! Se Eeva, jossa ovat yhtyneinä kaikkien ikäkausien naiset, kaikki rumuudet ja kaikki kauneudet... Hö-hö-hö... Jokeltavat lapsen huulet ja riettaat silmät, uhkuvat rinnat ja sydänalassa kuoleman syöpä. Norjat nilkat ja polven lumpiot ... kuin isot, keltaiset voikukat ja sylinanto kuin vanhalla akalla Kyöpelin pidoissa. Siinä se on Eevojen Eeva! Ymmärrättekö, rakkaat kanat?

— Liekö tuossa paljon ymmärtämistä, sanoi Herran-Leena alhaalta. — Mutta melkein se puhuu yhtä komeasti kuin vallesmanni parhaimmassa löylyssään. Lyödäänkös lisää vai...?

— Riittää. Ja nyt akat illallista laittamaan ja tytöt vieraille seuraa pitämään. Santra jää tänne ... pesemään.

Akat livahtivat ovesta. Tytöt huuhtaisivat itsensä permannolla ja juoksivat kikattaen ulos vaatenyyttiensä luo. Santra pöyhötteli olkia lauteitten lattialla.

* * * * *

Huugo Svart pysähtyi erään tuohuksen valopiiriin... Sauna oli kirkastanut hänen humalansa. Jäsenet olivat kevyet. Suonet olivat kuin uudestaan täyttyneet heleästä verestä. Lyijy niskasuonista oli sulanut ja päästänyt veren kiertämään aivoihin rauhallisina aaltoina. Ne työskentelivät herkästi ilman jyhkeän otsan rasittavaa painoa. Ja hänen sielussaan oli kirkas lepo.

Tällaista hän oli tuntenut usein ennenkin synnillisten saunojensa jälkeen. Hän oli heittänyt sielustaan ja ruumiistaan jotain liejuisen hirviön kitaan, joka työntyi hänen eteensä säännöllisten väliaikojen jälkeen, ammollaan ja uhkaavana kuin vaatien ihmisverta laillisella oikeudella. Niin, tällaisina hetkinä hän tunsi maksaneensa pakkoveroa esi-isilleen ja saatanoille, jotka näyttivät olevan liitossa keskenään. Ja kun ne olivat repineet hänen ruumistaan ja juoneet myrkyn hänen sielustaan, silloin ne irtaantuvat hänestä kuin kylläiset iilimadot paiseen ympäriltä ja putosivat jonnekin, liejuihinsa takaisin. Ja hän tuli rauhalliseksi ja terveeksi, ikuisiksi ajoiksi, kuten hän joka kerta uudestaan kuvitteli.

Katumusta hän ei osannut tuntea. Se tuli vasta myöhemmin ruumiillisen sairauden mukana. Tämä hänen kamppailunsa oli jotain, joka oli ulkopuolella rikoksen ja vanhurskaan työn. Se oli hänelle määrätty. Joskaan ei ehkä suoraan Jumalalta, niin ainakin hänen sallimansa, ja se kuului yksin hänelle. Eikä siitä päässyt muuten kuin määräveronsa maksamalla. Mutta kerran hän tulisi siitä vapautumaan, jonkin ihmeellisen onnen kohdatessa tai ainakin vanhuuden saapuessa, ja sitten... hän eläisi puhtaana päivät ja yöt.

Tällaista hän oli tuntenut usein, mutta ei koskaan niin jäntevän varmana kuin nyt, tuijottaessaan tuohuksen valopiiristä pimeään yöhön.

Lämmin aalto lehahtaa hänen rinnastaan. Hän näkee sen etenevän yli tuttujen laaksojen ja kennäiden ja tulvahtavan kamariin, jossa Joel nukkuu punoittavin poskin ja äiti valvoo lampun valossa, tuijottaen seinälle heittynyttä varjoa.

— Kohta lakkaat kärsimästä, Augusta parka, myhäilee hän puolittain kuuluvasti. — Asiat korjataan. Kauppoja tehdään ja vahingot maksetaan. Nälkä häädetään pitäjästä. He saakoot koko viljalastin syödäkseen. Kyllä Maatiala kasvaa laarit täyteen oman maan viljaa. Ja Ilvesten kynnet pystyvät vielä vihamiehiä vastaan. Jauhorottia, puotirottia ja... ihmisrottia vastaan.

Huugo Svart astuu pitkin askelin tuvanportaat ja repäisee ovet auki.

Tuvassa näytellään huvittavaa näytelmää. Mestari Röpelin on nukahtanut, ja hänet on kannettu leivinlaudalla tupaan. Siinä hän nyt makaa selällään autuaassa unessa. Rintapieleen on kiinnitetty pahvista leikattu sydämenkuva, johon on hiilellä piirretty nuoli ja yhteen laitaan kirjoitettu: Oihonna. Kuivunut fiikuksen lehti on asetettu hänen housuilleen ja tämän päälle suulleen tyhjä pikari. Penkillä istuu Lerkki ja soittaa hanurilla ruumisvirttä. Ja Heinikainen, joka koko pilan on keksinyt, laulaa vieressä seisoen samaa virttä leipälapio toisessa ja tuhkaa toisessa kourassa, valmistuen suorittamaan papinosaa hautajaismenoissa. Herran-Leena toruu suutaria jumalattomuudesta tuvan perällä, tytöt seisovat puolittain peloissaan keittiön ovella ja kätkeytyvät vikkelästi uuninsoppeen herran astuessa sisään.

— Hiljaa, miehet! Tänä yönä ei kuole kukaan. Ja minun veljeäni mestaria ei saa kenkään pilkata. — Hän ottaa mestarin syliinsä, juottaa ryypyn konjakkia ja asettaa hänet istumaan pöydän taakse, jossa ukko istuu pian iloisena ja kekkevänä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

— Suutari, laulapas Ilvesten laulu, käskee herra ja heittäytyy tuvan sänkyyn pitkälleen.

Lerkin harmonikka pihahtelee ja römähtelee, ja viimein kärähtää hänen kurkustaan jonkun nimettömän runoniekan tekemä laulu:

On haukalla kynnet ja lentimet, ja orhin lautaset läikkyy. Mut latvoissa kiiltävät ilvekset, ja ilvestä pirukin säikkyy.

Ja Vartin herra kun karjaisee, sen kuuli moukka ja herra. Ja Vartin poika kun polkaisee, ei tarvis toisemman kerran.

Talon tyttäret kirkossa punastelee, kun Vartti ympäri ajaa. Ja pappi se ristii ja kirkottelee, kun herra on pitänyt majaa.

Ei liitele ilvekset taivaaseen, kun tuomion pasuunat soivat. Kas, kuinkahan karitsakatraaseen pedot tulla ja pantterit voivat?

Patruuna kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan:

— Onpa taitanut laulajapoika pahasti erehtyä siinä viimeisessä värssyssä. Siellä taivaassahan ne vasta käyvätkin yhteisellä laitumella... sekä pedot että lampaat...

— Tietäänhän se vanhastaan, iski terävästi mestari pöydän takaa, — että patruuna ei tunne näitä raamatuita. Niin tapahtui, että leijonat ja lampaat kävivät yhdessä, ei taivaassa suinkaan, vaan Eedenissä, ennen naisen petollista viekkautta ja Aatamin langettamista. Ja oli naisen iho silloin punaisempi korallia ja kirkkaampi kristallia, sillä siinä ei ollut vielä petollisen viettelyksen mustia laikkoja. Ja söivät kaikki eläimet heleällä nurmikolla nelilehtistä apilaa, joka pisaroi helmeilevää aamukastetta niin vuohille kuin karitsoillekin. Tai oikeammin ... vuohipukkeja ei meidän katsannossamme ollut olemassakaan, sillä niinkuin petollinen sydän, niin ovat kaikki pahat hajutkin tulleet vasta lankeemuksen jälkeen.

— Niin että taidatkos sen selkiämmin sanoa, hörähytti suutari penkistään.

Mutta Heinikainen virnisti ovensuusta:

— Eipä hätää. Patruuna voi aina panna uskonsa ryövärin päälle, joka viime hetkellänsä teki Marjanpojan kanssa ovelimman kaupan, mitä koskaan on maan päällä tapahtunut.

Mestari Röpelin, joka yleensäkään ei Heinikaista sietänyt, närkästyi hänen jumalattomasta puheestaan ja sohaisi salavihkaa puukhollarin arkaan paikkaan:

— Rehellinen ryöväri onkin tuhat kertaa paremmin autuuden väärti kuin esimerkiksi puotirotat, nuo kavalat kähveltäjät, jotka jyrsivät isäntänsä jauholaarit hataraksi seulaksi ja...

Heinikainen livahti ulos.

— En mä paremmin sano, puhisi mestari sisäistä suuttumustaan.

Mutta Vartin herra ei ollut kuulevinaan koko kinastelua ja nousi viitaten miehet kamarin puolelle jatkamaan juhlaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousi teräksinen aurinko tyhjälle taivaalle. Se levitti ympärilleen vihertävää valoa ja tuijotti patruunan mielestä kuin tuomarin silmä. Mestari Röpelinille se oli lempeä tervehdys hänen kaukaisesta nuoruudestaan, jolloin hän oli uskonut ihanaan Oihonnaansa ja pettynyt niin katkerasti, että koko hänen elämänsä päivä ja ehtoo oli ollut valjua säätä. Heinikainen ja suutari olivat jo lähteneet. Ja ukot kellistyivät pian leveään sänkyyn ja nukkuivat veljellisesti vierekkäin.

Iltapäivällä patruuna herätettiin. Vuoteen vieressä seisoi hänen Anton-veljensä, joka turhaan odotettuaan oli tullut häntä hakemaan.

Menomatkalla Anton kertoi veljelleen, että hänen oli täytynyt jättää pesä velkojille ja että nyt oli Huugon suoritettava takaussumma konkurssipesälle. Onneton veli esitti asiansa monisanaisesti itseänsä puolustellen. Huugo Svart istui mykkänä ja velttona. Hän tiesi nyt, että ensimmäinen isku oli tullut. Ja vieläpä suunnalta, jolta hän sitä oli vähimmin odottanut. Se oli annettu takaapäin, suoraan, keskelle niskaluuta.

Pakkovero himon hengille oli suoritettu. Mutta velanmaksu oli edessä.