Kuoleva talo.

Vartin herran kauppahuone ja kartano ja näitä ympäröivä yhteiskunta torppareineen, muonamiehineen ja mäkitupalaisineen, ulkotaloineen ja hökkelikylineen, koko tuo maailma, jossa Joel oli aloittanut uteliaat lapsenretkensä, rupesi vähitellen rakoilemaan liitoksistaan.

Se oli vielä laaja. Se ulottui kaukaa korvesta, Myllyjärven rämeisiltä takamailta Kirkkolahteen saakka. Myllyjoen ruskea vesi ja tämän takana Norrin herran maat olivat idässä sen rajana, ja lännessä se ulottui vaivaistalon raja-aitaan saakka. Ja itse vaivaistalokin oli kuin Vartin herran omaisuutta, sillä hän oli eräänä Augusta-rouvan syntymäpäivänä lahjoittanut humalapäissään köyhäintaloa varten pienen talon laajuiset viljelysmaat. Ja kunnan miehet olivat tilanneet kaupungista saakka torvisoittokunnan, joka soitteli varhaisena aamuhetkenä vienoja serenaadi-lauluja Maatialan rouvan akkunan alla ja illalla pitäjänkuulussa juhlassa Sotilaspoikaa ja Maamme-laulun tapahtuman kunniaksi.

Vielä leipoivat paakarin sällit pihan perällä vehnästä ja piparkakkuja kirkkokansaa varten. Puukhollarit juoksivat makasiinirivin ja puodin väliä, torpparit tekivät päivätyönsä, ja piikoja ja renkejä oli kartanossa tavallinen määrä.

Suuret olivat keväällä jälleen hinaajain tavaralastit ja syksyllä suola- ja jauhoproomut. Puolet kylää sai silloin työtä ja lisäansiota. Uudenmallisia viljelyskoneita, suureksi kummaksi talollisille ja torppareille, vivuttiin suurin miesjoukoin laivojen keulakannelta sillalle Maatialan viljelysten parantamiseksi, ja isot kuormat rahdattiin rannasta apulantasäkkejä, joiden tulikivenkatkuinen voima uhosi uutta aikaa koko pitäjän viljelyksille.

Mutta syksyllä, kun kartanon heinäladot ja jyvämakasiinit täyttyivät, ja mylläri Jussi Jänkälä eli Jänkä-Jussi — kuten häntä tavallisessa puheessa nimitettiin — laski ja nosteli ruostuneita tokeitaan, jotka narisivat ja ratisivat kuin Jussin omat leininsyömät koivet, silloin tulivat näkyviin merkit vaikeista ajoista.

Talolliset hallaisine tai kivikkoisine peltoineen ja — ennen muita — pitäjän kolmen suurkartanon lukemattomat torpparit muutamine tynnyrinaloineen saivat huonon sadon ja joutuivat entistä enemmän ostoviljan varaan, puhumattakaan jyvätorppareista ja mökkiläisistä, jotka saivat kaivaa tavallistakin pienempiä perunanpirpanoita kapanalaisilta tonttimailtaan.

Rantakylän hökkelit makasivat liejussa. Niiden asukkailla oli vielä vakan pohjalla rippeitä kesän marjakaupoista ja pyhäpäivien hyysäyksistä. Mutta syksymmällä vedentakalaisten kirkkoveneet toivat rantaan vain kourallisen vanhahkoja akkoja. Mitäs niiltä ottaa? Ketäs pitkätukkaista nyt jymäyttää? Ja ketäs pohatta-leskeä paritella nuorten joutomiesten kanssa?

Rantakylän poikkijalkaiset koiratkin olivat tavallista hiljaisempia. Ne kaivelivat kuin porsaat vanhan hautuumaan kuopista harmaita luita, jotka tietenkään eivät olleet ruokaisaa syötävää. Ja koirat päästivät niiden ääressä vain laiskoja murahduksia. Jos kylälle juoksivat ja livahtivat pihoihin tunkiokasoille, korennoilla kolhittiin, niin että ei muuta kuin töpöhännät luihussa syrjäkaria hökkelikujille takaisin.

Ja melkein samalla tavalla kävi rantakyläläisten aprakan-anojien. Mökeissä ei ollut mitään annettavaa, taloista ei annettu. Ja jos antoikin Maatialan rouva puolukkakapasta ja sienikopasta kukkuroilleen jauhoja tuokkoseen, ei hänenkään varastoihinsa ylettömiä määriä mahtunut.

Akkojen silmiin tuli nälkäinen kiilto, keuhkotautisten nuorukaisten kintut vepattivat yhä enemmän pihan yli kulkiessaan. Ja ensimmäisenä routayönä ulvoivat pitkäselkäiset koirat koko kylän nälkää yli yksiöisen jään, joka päilyili kuun valossa kiiltävän mustana.

Hiltan-Olga ei enää istunut nikkarin rappusilla laulamassa. Hän nyhjötti hiljaa lastukasalla uunin vieressä ja pelkäsi mennä ulos, sillä hautuumaanportin lomitse kiilsi vallesmanni Svartin hautapatsas myrkyllisen vihreänä, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kunnollisia kenkiäkään.

Vain nahkurimestari Joonaan parkkiammeet olivat likoavaa vuotaa täynnä, sillä talolliset ja torpparit lahtasivat tavallista enemmän nautojaan, karjaa kun täytyi talveksi vähentää.

Muita onnellisia olivat vaivaistalolaiset, jotka olivat osanneet luopua kurjasta vapaudesta ja turvautua kunnan leipiin. Sitäpaitsi tekivät kunnantuvan ihmismarkkinoilla huutolaiset hyvin kauppansa, sillä pikkutalollinen ja torppari sai sentään sievät pennoset poikanallikasta ja tyttörievusta, jotka eivät paljonkaan ruoan puolta tarvinneet.

Tällainen oli sen kartanoyhteiskunnan tila sinä syksynä, jolloin Jaakko Hanski alkoi yhä voimallisemmin saarnata köyhien puolesta herroja vastaan ja pääkaupungissa oli ryhdytty yhä jyrkemmin ajamaan avuttoman köyhälistön asiaa.

* * * * *

Sellaisia syksyjä oli tosin ennenkin eletty ja aina oli keinolla jos toisella saatu Vartin herralta apua. Oli pitäjässä — kuten mainittu — kaksi muutakin kartanonherraa, Julius Rothman ja Norrin herra, jonka jälkimmäisen nimi oli oikeassa muodossaan jalosukuista aatelia, mutta jonka kansa oli muokannut senkin maatiaiskielensä mukaiseksi Norrin herraksi ja Norrin sotakapteeniksi, sillä nuorena luutnanttina oli tämä herra ottanut vapaaehtoisena osaa Tanskan sotaan Saksaa ja Itävaltaa vastaan.

Ruutin herran maat olivat kuitenkin yhtä laihoja kuin torpanmiesten pientaret. Pellonojat kasvoivat vesakkoa, ja heinäniityt olivat painuneet luonnonniityiksi, sillä rouva ja tyttäret, joille tuotettiin sulhasvieraita läheltä ja kaukaa, sekä pääkaupungissa kallista oppia nauttiva nuori herra, kiristivät ukolta jokaisen pennin, mitä jäi yli velkojen koroista ja yhä vaivalloisemmin suoritettavista lyhennyksistä.

Sitäpaitsi piti kansa koko herrasväkeä hassahtavana joukkona, jonka koreudesta ja köyhyydestä, vieläpä vanhenevien tytärten lemmenseikkailuista torpanpoikien kanssa, laskettiin takanapäin karkeaa pilaa. Suomen maalaiskansan kankea kieli ei, näet, ole koskaan sen norjempi ja armottomampi kuin päästessään ruilahuttelemaan tupakkasylkyjä köyhtyneen herran permannoille.

Ruutin herran hovista ei ollut enää vuosikymmeneen ollut köyhälle kansalle mitään apua, jollei jonkin verran torppareille, jotka saivat mielin määrin harjoittaa metsänhaaskausta, melkeinpä sen puutarhaportin lähettyvillä, pelkäämättä lainkaan sen surkeasti marisevaa isäntää.

Ruotsalaisverinen Norrin herra kävi alituista sotaa alustalaisiansa vastaan.

Hänen keltaisenkalpeasta linnunnaamastaan tuijottivat jäätävän harmaat silmät, jotka ylpeyden hetkinä peittyivät puoleksi silmäluomen alle ja katsoivat mutkikasta nenänvartta pitkin, kuin ympärillä olisi ollut vain onkilieroja tai tiellä jönkeileviä sontiaisia. Ja ylpeä hän oli aina.

Mutta hänellä oli eräs heikkous, joka rahvaan kesken antoi aihetta monenlaiseen leikinlaskuun. Kun hän kulki aina nenä taivasta kohti ja niska kenossa ja nuoruudensyntien leini oli syönyt hänen pitkien koipiensä polvet heikoiksi, kompasteli hän tuon tuostakin kävellessään. Portaissa, juuri juhlallisimmasta asennostaan, hän lankesi säännöllisesti viimeisiä askelmia laskeutuessaan. Kuoppaisilla kujilla hän horjahti tuhka tiheään keskelle lätäkköä. Ja kynnyksillä hän kuukahteli nenälleen. Nämä kommellukset olivat hänelle niin tavallisia, että hän tuskin niitä huomasikaan. Ja hän selvisi niistä aina mitä aatelisimmin elein.

Mutta kansa haukkui häntä takanapäin Konkari-Norriksi. Ja pojat matkivat hänen käyntiään raitinsuissa. Hän puolestaan ei sanonut tavallista torpanmiestä erehdyksessäkään muuksi kuin kolloksi.

Tämä mies riiteli alinomaa alustalaistensa kanssa. Kirjallista kontrahtia hän ei suostunut antamaan yhdellekään torpparilleen.

— Suomalaiselle kollolle riittää minun aatelinen sanani, oli hänen tapansa tokaista sopimuskirjan anojille.

Mutta se "sana" maksoi torpanmiehelle paljon. Hän sai lisätaakkaa harteilleen herran mielialojen mukaan. Työpäiviä ratkaistiin lisää selkään tuon tuostakin. Marjatuokkosta ja voipyttyä sai torpparin akka kantaa kartanoon alvariinsa, saamatta edes kahvikuppia nenänsä alle. Ja minä päivänä hyvänsä saattoi ammahtaa suoraan torpanmiehen otsaluuhun häätökäsky kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman syytä ja rikettä. Norrin herra vaihtoi, näet, torppareitaan tuhka tiheään, saadakseen uudelta tulijalta entistä korkeammat vuokrat ja ennen kaikkea suuret käsirahat, sillä hän oli alinomaisessa rahapulassa, koska oli intohimoinen peluri; matkusti usein pääkaupunkiin ja Tukholmaan, vieläpä pari kertaa Pariisiin ja Monacon pelihelvettiin saakka sammuttaakseen jaloa intohimoaan.

Nälkätalven uhatessa rakensivat siis koko seutukunnan pieneläjät Vartin herran varaan. Hänen kauppansa hyllyt olivat katkeamaisillaan monenlaisen tavaran painosta. Ulkomaista jauhoviljaa oli riittänyt monena talvena eltaantumiin saakka. Kyllä riitti kai nytkin jauhosäkki talven yli velaksikin. Ja sitä muunkin tavaran siivoa! Ei mahtunut läheskään kaikki rikkaus puoti- ja rantamakasiineihin. Ulkorakennusten solissa ja avonaisissa katoksissa lojui pakkilaatikoita ja rautatavaraa, romua jos jonkinlaista. Oli pilallekin ruostumaan. Oli vaikka varastettavaksi, kuten varastettiinkin.

Näin mietti kansa ahdistuksessaan. Mutta tällä kertaa se erehtyi.

Huugo Svart ei ollut enää entisensä. Isänsä Abraham Svartin rappeuttaman Maatialan hän oli lunastanut veljiltään ja pannut sen oivaan kuntoon niillä rahoilla, jotka rikkaan Virt'ojan tytär oli tuonut myötäjäisinään. Ja kaupastaan hän oli miehuutensa päivinä tehnyt koko maakunnan kauppahuoneen.

Mutta nyt hänen ennen kiiltävänruskeat ja paksut hiuksensa törröttivät päässä harvenneina. Ja harmaa suikale ulottui otsalta aina takaraivoon saakka. Ennen tarkasti hoidettu leukaparta oli siivoamaton, verevät huulet olivat veltostuneet ja silmänaluset muuttuneet rasvaisiksi pusseiksi. Ja kun hänen oikea kätensä siveli kasvoja nenänvarresta viiksiä pitkin leukapartaan, oli sen liike hidas ja väsynyt.

Takin rintapieleen oli kasaantunut nuhraantunutta pölyä ja imelästä todista läikähtäneet tahrat kiilsivät siellä täällä. Eikä hän sietänyt enää takkiansa harjattavan.

Pitkiin aikoihin hän ei ollut enää vetänyt itse kenkiä jalastaan. Augusta-rouva ne häneltä riisui ja pani jalkaan, mikäli hän enää viitsi lähteäkään savuisen kamarinsa pöydänäärtä kauemmaksi.

Hän enimmäkseen oleili, makasi selällään sängyssä ja nousi usein vasta iltapäivällä totilasinsa ääreen.

Hänen sydämensä suonet olivat höltyneet. Kyynel valahti hänen parralleen herkkinä hellyyden puuskina. Varsinkin laulu ja soitto herahduttivat hänet helposti kyyneliin. Usein kun Augusta-rouva lauloi Joelille nukutuslauluksi "Mistäs tulet, kustas tulet, poikani poloinen", itki hän yksin kamarissaan hetken kestävää meltoa itkua, ähkäisten sitten harmistuneena, ja maistoi irvistäen totilasistaan. Mutta "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla" oli hänen lempilaulunsa, jota hänen Tyyra-tyttärensä piti laulaa hänelle hämyisinä iltoina, varsinkin joulu- ja pääsiäislomilla ollessaan.

Ajoittain oli Huugo-herra ärtyisä ja julma. Hän sai yht'äkkisiä tarmon puuskia. Vedätti kiiltonahkasaappaat jalkaan, kiersi kiivain ja raskain askelin Maatialan pientaret, puodit, makasiinit ja leivinverstaat. Silloin hän saattoi lyödä kepillään myymäläpöytään, niin että puotipojat ja myyjätärneiti Ines vavahtivat, tai laskea entistä koninleikkiään, puristaen jonkun ostajaukon kättä, niin että luut rusahtelivat, haaraisten huvikseen jotakuta ohijuoksevaa piikaa tai antaen niskavelliä leipurinsälleille ja komean sikarin mestari Röpelinille.

Silloin tuli hetkeksi jälleen elämää kuolevaan taloon.

Hurjistelumatkat olivat harvenneet, mutta vanha myrkky alkoi kuitenkin säännöllisten väliaikojen päästä pakottaa suonissa. Hän kävi rauhattomaksi. Ei ryypännyt lasiakaan muutamaan päivään tai kokonaiseen viikkoon. Vaimolleen ja lapsilleen hän oli oikea tyranni. Hän sai saituuden puuskan, kiristi talousasioissa esille pienimmätkin menoerät ja kovisti ärtyisin sanoin Augusta-rouvaa tuhlaavaisuudesta, mutta jätti sitten koko talon menon entiseen uomaansa.

Tällaisina päivinä hän tuijottaessaan järvelle kamarinsa akkunasta näki tuhon lähestyvän huonettansa. Selän tuolta puolen kajotti Paimelan kuihtunut kartano. Ja hän oli näkevinään Ruutin herran avaavan piironginlaatikkonsa ja lueskelevan viekas hymy suupielissä niitä takauskirjoja, joihin hän, Huugo Svart, oli jalomielisissä humalanpuuskissa kirjoittanut nimensä. Hänen Anton-veljensä, joka oli kauppiaana naapuripitäjässä, oli saanut hänen nimensä vielä suurempiin takauksiin. Mutta Ruutin herran romahtamista hän pelkäsi eniten.

Hänen ainainen riitaveljensä, Norrin herra, tuotti hänelle yhtämittaista harmia. Yhdessä pelitoverinsa, vallesmanni Leo Klingstedtin kanssa hän punoi "Ilves-Varttia" vastaan ilkeämielisiä juonia ja haasteita käräjille. Syyt olivat monenlaisia, niitä oli sekä vanhoja että tuoreita. Nuorena luutnanttina oli Norrin herra kosiskellut Augusta-rouvan vanhempaa sisarta, mutta tyttö oli mennyt rahoineen päivineen jollekin savolaistollolle, tuomari Lankalle; joka silloin kiipeili ylöspäin reunimmaisia virkarappusia Helsingissä. Tätä tappiotaan ei voinut jalosukuinen Norrin herra unohtaa.

Eikä hän saattanut sietää Huugo Svartin rikkautta ja suomalaisen rahvaan hänelle suomaa suosiota. Kun avunpyytäjä tuli hänen ovelleen, tiuskasi hän tavallisesti:

— Kerjätkää Ilvekseltä. Sehän se raatelee koko pitäjää, ja sillä on kaluttuja luita makasiinit täynnä, sanoi ja paiskasi ovensa lukkoon.

Myllyjarven takamaitten epäselvästä rajasta oli Norrin herra nostanut käräjäriidan, joka vieläkin oli ratkaisematta. Ja kunnianloukkausjutussa, jonka riitapukari oli nostanut siitä, että Svart oli sanonut häntä Konkari-Norriksi, oli ropsautettu sakkojakin Vartin herralle. Ei ollut yleensä sitä kiusaa, mitä Norrin herra ei apureineen olisi yrittänyt, tehdäkseen vahinkoa Maatialalle ja sen haltijoille.

Huugo Svart oli tekaissut vuosien varrella riitaveljestään tuutinkijuhliensa rasvaisimmat pilajutut. Ja vallesmannin tullessa karhuamaan sakkorahoja oli hän heittänyt tämän kauluksesta puodinrappusten kaiteen yli nokkospuskaan ja maksanut reimasti toiset sakot virkavallan vastustamisesta.

Mutta nyt, vaikeitten aikojen uhatessa, kiertyivät nuo vihamiesten juonet hänen ajatustensa ympärille kuin tahmea verkko. Hän sipaisi sitä kädellään, veti koko kämmenellään kasvojen yli. Se ei poistunut. Hän työnsi rymisten tuolin taaksepäin ja käveli kiivain askelin. Seisahtui akkunan eteen ja tuijotti nopeasti pimenevää maisemaa.

Hän tiesi, että koko pitäjän hätä oli hänen harteillaan. Hänestä tuntui, kuin Maatialan maita hallitseva Kokkovuori uhkaisi langeta kohti kartanoa ja haudata hänet alleen. Maan nälkä, kaiken nälkä, alastomat lapset, repaleiset loiset ja kerjäläiset, laihat, romuluiset akat ja nääntyneet torpparit tuijottivat häneen pimeästä vettä ja verta vuotavana silmänä. Murinaa kartanonherrojen vääryyksistä kuului sieltä ja täältä. Saarna uusista oikeuksista kuului kaupungista kaukaisena ulvontana ja rähähti jo tuolloin tällöin kuuluviin omassakin pitäjässä, vieläpä omillakin tonttimailla.

Hän näki pitäjän kartanoyhteiskunnan lahoavan päivä päivältä. Se oli jo mätä multahirsiin saakka. Ja itsensä hän näki kaatumassa sen korkeimmalta harjalta.

Jotain päättävää ja voimakasta oli tehtävä! Mutta mitä, mitä? Kirveltävät silmät eivät jaksaneet katsoa kauemmaksi. Rasittuneet aivot kieltäytyivät rauhallisesta työskentelystä.

Ei edes saatana tullut hänen luokseen tämän onnettoman temppelin harjalle.

* * * * *

Jälleen eräänä saman syksyn iltana oli Huugo Svart joutunut tällaisten ajatuspaholaisten ajamana toivottomaan umpikujaan.

Äkkiä hän alkoi hohottaa suu ammollaan. Loksahutti kieltään, ponnahti melkein nuorekkaasti pystyyn ja tarttui telefonin kampiin. Hän kutsui puodista luokseen puukhollarinsa Janne Heinikaisen.

Suurileukainen, pystynenäinen mies, jonka pienet ruskeat silmät pelehtivät viekkaasti gorillamaisten kulmaluitten alla, astui kumarrellen patruunansa työhuoneeseen. Hänellä oli pinkka papereita kainalossa.

— Paperit helvettiin! Nyt lähdettiin, Janne Aukusti, taas kerran ... ryöväreitten saunaan, löi patruuna olalle puukhollariaan.

Mies paljasti isot hampaansa ja nikkasi toisella silmällä tuttavallisesti.

— Renki ruunalla edeltäpäin. Kuorma täyteen muonaa, viinaa ja konjakkia. Pane pakka leninkikangasta emännälle ja muutama kyynärä sarkaa Malakiaalle housuiksi. Ota Herran-Leena rannasta mukaan. Se muija se osaa hommata ilvesten ilokestit.

— Tillasen Marja ja Tourulan tytär ovat tulleet kaupungista palveluspaikoistaan, toinen on ollut hotellissakin... Otetaankos mukaan?

— Toimita, toimita... Ja Röpelin tulkoon myöskin ja Lerkin suutari hanurinsa kanssa. Helvetin joutuin! Mene. Ja sauna lämmitä! huusi patruuna puukhollarin jo ovesta painuessa.

Kartanon pehtori käskettiin patruunan luokse.

— Ilo valjaisiin! Saapas tästä, Porkan poika... Ja patruuna ojensi pehtorille konjakkiryypyn, mennen samalla ottamaan seinältä ratsuruoskan, jolla paukahutteli saapasvarsiinsa kuin koetellen piiskan kestävyyttä. Nakkasi pari tuimaa ryyppyä partaansa ja karjahti vielä:

— Ja sen pitää harjan hulmuta ja valjaitten kiiltää kuin nuoren miehen häissä! Mars! — Ja samassa hän paukahutti ruoskalla takapuoleen ukkoa, joka köpitti suuta pyyhkien ulos.

Patruuna seisoi valmiina lähtöön. Lyhyt turkki yllä. Ja musta, kiiltävälippainen lakki hieman kallellaan päässä.

Ovi avautuu. Sisään pujahtaa kasvot hätäisinä Augusta-rouva. Hän jää hetkeksi ovensuuhun kuin neuvottomana. Äkkiä hän heittäytyy miehensä kaulaan:

— Huugo, älä lähde, Huugo... Olet ollut sairaalloinen ja vilustut routayössä. Kotonahan on parempi. Laitanko sinulle totivettä? Ja kutsut pari vierasta tänne, kamariisi...

— Älähän nyt, mitäs turhia, mutisi mies vaivautuneena, silittäen kuin kiireissään vaimonsa hiuksia. — Lasketan vain penikulman verran vastatuulta, jotta nämä monet huolet karisevat tiepuoleen ... lisäsi hän puoliksi tosissaan ja puoliksi teeskennellen.

— Ei, ei, en usko sitä. Heinikainenhan kävi täällä, tuo sinun pahahenkesi, joka turmelee sinun ruumiisi ja sielusi, varastaa sinun omaisuuttasi ja kaivaa meidän kaikkien hautaa... Huugo, miksi et puhu minulle totta?

Vimma päästä lähtemään ja pahan omantunnon hätä syöksi paksua verta Huugo-herran päähän ja hän karjahti raivoissaan:

— Minä en tee naisille tiliä matkoistani. Alta pois!

Mutta Augusta-rouva lipui miehensä vartaloa pitkin hänen polviensa tasalle. Jäi maahan ja painoi kaksin käsin, rakkautensa koko voimalla, miehen polvet rintaansa vastaan. Kosketti poskellaan kylmää saappaan vartta ja nyyhkytti hellästi:

— Jos et minun tähteni, lastemme tähden ja ... ihmisten tähden, he häpäisevät sinun nimeäsi.

Ristiin puristetut sormet heltisivät. Mustat saapasvarret työnsivät hajalleen ympäröivät käsivarret. Ja synkkä kirous myrkytti ilman.

Samassa kuului parkaiseva itku. Joel oli herännyt kahden seinän takana ja huusi pimeässä kuin hirviöitten keskellä.

Vaistonsa ajamana äiti juoksi kamarin läpi, toi lapsen kiidättämällä ja työnsi hänet isän syliin.

— Katso, Huugo, Joelkin pyytää, kuopuksemme, hymyili hän kyyneltensä läpi.

Joel elostui äkkiä ja tarttui isänsä partaan. Suuret raskaat silmät katsoivat hetken pyöreihin sinisilmiin. Oman pienen kuvajaisensa lävitse oli Joel näkevinään jotain pohjattoman mustaa ja kauhistavan punaista. Joel vavahti. Hänen kasvonsa jännittyivät, itkua alkoi kihota silmään, ja huulet yltyivät avuttomina värisemään. Näkikö hän ensikerran elämänmurheen pohjavesiin? Vai vavahtiko hän tuon raskaan veren yhtenä pisarana, jossa jo salassa liikahtelivat samat myrkyt, riemut ja raivot.

Hän parahti itkemään. Isä työnsi hänet äidin syliin.

— Tyynnytä ... pane poika nukkumaan jälleen.

Ja Huugo Svart lähti taipumattomana ja synkkänä.

Ulkoa pamahti piiskanisku. Pyörät rouhivat routaista maata. Augusta-rouva seisoi jäykkänä patsaana, mykistynyt lapsi sylissä. Hän näki Ilon kellervän harjan liehuvan tuulessa ja suuren tunnottoman selän takakenossa rattailla.

Suupielessä nytkähti jotain suonenvedon tapaisesti. Pari kovettunutta piirtoa painui lisää kasvojen hipiään.

Mutta Joelin hän nukutti uudestaan kertomalla hänelle tutun, unettavan tarinan väkevästä Matista, joka kaatoi portinpylväät halkokuormaa vetäessään.