Ovelta ovelle kolkuttamassa.

Pääkaupungin lähistöllä, metallisorvaaja Laukan pienessä rakennuksessa, makaillaan parhaillaan talvi-iltaista hämärähetkeä. Vain sen päätyakkunasta räköttää iloisesti sähkövalo.

Vikkelät jalat kopisevat pimeässä porstuassa. Yhteiskoulun maisteria, Joel Svartia, haetaan naapuritaloon puhelimeen.

Kuulotorvessa pamahtelee, hälisevät äänet sekaantuvat ilkeäksi vinkunaksi. Puhujat huutavat toisilleen hätäisiä sanomia. Vihdoin kuuluu sanomattoman kaukaa Geilan ääni:

— Joel, kiirehdi junaan. Minulla on tärkeää... Välttämätöntä! — Äänessä on avunhuutoa. Joel jännittää kuulonsa äärimmilleen.

— Minulla on jotain ... Tai oikeammin ... se koskee ennen kaikkea sinua. Meitä molempia! En voi enää olla vaiti... Tule!

Puhelin sulkeutui. Joel juoksi kotiin ja asemalle.

Mistä hän on sitten ... vaiennut? Onko meidän välillämme jotain?... Ei, mahdotonta! kyseli ja vastaili Joel itsekseen vaununpenkillä. Hän oli hämmästynyt, yllätetty, ja vähitellen työntyi häneen tuskallinen levottomuus. Oliko taas tulossa jostain ... tyhjän takaa ... onnettomuus? Hän vihasi vanhastaan tätä näkymättömän-pelkoansa. Mutta siinä se oli taas ... häilytteli varjoja, viuhahteli selittämättömin kielin. Mutta ennusti jotain varmaa tapahtumaa...

Jo kaksi vuotta oli heillä ollut häiriintymätöntä rauhaa. Joel oli päättänyt kandidaattilukunsa, ottanut pienestä yhteiskoulusta sopivan leipäpaikan järjestääkseen rauhassa väitöskirjansa ainekset. Oli tehnyt määrätietoista, pysähtymätöntä työtä. Sillä tuomittuaan itsensä kerran Kirkkoselällä, paluumatkalla Kannaksen torppaan, pikkumaiseksi pintakeikkujaksi ja houkkioksi hän oli lujasti päättänyt ensin tietää tarpeeksi, ennenkuin aikoi astua köyhälistön eturintamaan.

Rauhallista, uupumatonta ojankaivua olivat nämä pari vuotta olleet. Ja yhtämittaista työniloa ... sitä oli riittänyt Geilan ansiosta ja niiden puolesta, joiden oli kerran määrä päästä viimeisistä ensimmäisiksi...

Ja nytkö? Junan ummehtuneet komerot huojahtelivat. Epätietoisuus oli aina häneen helposti tarrautunut levottomana vaivana. Nyt se iskeytyi häneen selittämättömänä hätänä. Samanlaista hätää oli ollut Geilan äänessä... Pahaenteisesti kolkahutti tuolloin tällöin joku teräksinen nyrkki vaunujen permannonalusiin... Koko matka oli etanankulkua. Joelin kärsimättömyys yltyi asema asemalta.

He istuivat vastakkain pienessä kahvilassa.

Joel tutkii pöydän yli rakastettunsa kasvoja. Ovat riutuneet, mutta päättäväiset, ilme vieras ja kalsea. Geila aloittaa väkinäisesti, vuoroin varmalla äänellä, vuoroin hapuillen:

— Joel, olen salannut sinulta jotain jo ... viime talvesta asti. Ja nyt... Luokseni on tullut eräs ... eräs nuori mies ... sukulainen ... äitini veljenpoika, siis serkku...

— Kidutat turhaan... Kestän kyllä. Sano... Mustasukkaisuus repäisi ensi kertaa tylsänä puukkona Joelin rintaa. Se katkoi hänen sanansa.

— No, mutta Joel! Ethän vain... Geila ei ollut tullut ajatelleeksikaan Joelin voivan epäillä hänen rakkauttaan ja pyrki hädissään suoraan asiaan:

— Hän on jääkäri. Tullut Saksasta tänne tärkeissä tehtävissä. Santarmit ovat kintereillä... Niin, hän haki suojaa. Ja minä olen piilottanut hänet luokseni. Ei, ei, älä keskeytä. Siinä ei ole kaikki. Viime talvesta saakka olen ollut mukana salaisessa toiminnassa ... välittänyt kirjeenvaihtoa, hoitanut rahalähetyksiä, kuljettanut aseitakin... Melkein koko pankin henkilökunta, katsos... En ole voinut enkä ... tahtonut pysyä syrjässä. Koko sukuni äidinpuolelta ... vanhana sotilassukuna on aktiivisessa toiminnassa mukana. Miehet Lockstedtissa, morsiamet ja vaimot täällä... Niin, olen tuntenut samoin kuin ... he kaikki. Minä ihailen noita miehiä. Olen vannoutunut heidän naistensa tavalla ja tunnen olevani oikeassa...

— Ketä sinä rakastat? keskeytti Joel synkästi.

— Sinua, Joel, tiedäthän sen, sanoi Geila. Ja kun Joelin kasvot eivät näyttäneet vastaavan mitään, lisäsi hän hiljaa:

— Katso minua... Et näe silmissäni pienintäkään raiskaa.

Nyt valaistuivat Joelin kasvot. Niissä oli pelastuneen kiitollisuutta. Mutta vähitellen hänen katseensa terästyi tinkimättömäksi. Hetken vaiti oltuaan hän alkoi hellittämättömällä äänellä:

— Oletko myös ajatellut, ettei minulle — eikä toivottavasti sinullekaan — riitä rakkaus, jossa ei ole muuta yhteistä kuin ... ruumis nautintoineen. Jos sinä ihailet preussilaisen militarismin kasarmiherroja ja minä hehkun työväelle, ei meillä kummallakaan ole enää rakkauteemme oikeutta, ei järjen eikä ... puhtauden nimessä. Oletko ajatellut?

— Olen tuntenut sen, alkoi Geila surullisena. — Juuri siksi en ole uskaltanut... Olen ollut heikko. Pelkäsin koko rakkautemme puolesta. En uskonut kykeneväni muuttamaan sinun käsityksiäsi. Mutta nyt ... en voi enkä tahdo vakaumustani salata. Hätä meistä molemmista ja ennen kaikkea... suuri tuska sinun puolestasi yllätti minut kuin ... kuin olisit ollut elävältä haudattuna. Sinähän olet ollut kaivautuneena nämä vuodet jonnekin teoriojesi ojanpohjiin... Et välitä ihmisistä, et suostu edes keskustelemaan, olet tullut mykäksi ja toissilmäiseksi. Ja samalla aikaa koko nuoriso vastakkaisissa leireissä...

Viereiseen pöytään tuli ihmisiä. Geila vaikeni neuvottomana. Joel siirsi kätensä Geilan kättä kohti ja sanoi hiljaa, iloisesti hymyillen:

— Lähtekäämme. Aion voittaa sinut ajatuksilleni uudestaan uskolliseksi.

Kadulla Joel alkoi selittää avomielisen vakuuttavasti:

— Muistathan viimeiset päivämme Kannaksen torpassa? No, niin. Muutuin todellakin senjälkeen ojankaivuriksi. Ja katsos... Mitä syvemmälle pääsin ja mitä rauhallisemmin aivoin tutkin suomalaista kansasielua, sitä ihanammaksi paljastui minulle tämän maan varsinainen kansa, sen eri aikojen sorretut luokat. Ne eivät ole koskaan nousseet sotaan muuten kuin herrainsa ajamina. Ja omia herrojansa vastaan? Vasta äärimmäisessä hädässä. Muista nuijasotaa! Kaikki militarismi on tälle kansalle pohjimmaltaan vierasta. Siksi on myöskin kaikkinainen sotarummutus tätä kansaa kohtaan rikos.

— Mutta, rakas Joel, he väittävät toista... Ja itse olet nähnyt, että torpanpojat ja tehtaalaiset palavat vihasta, itse olet kauhistunut koko työväen sokeata luokkavihaa... Niin, itse, juuri sinä ... katkerimpina aikoinasi ... olet puhunut köyhälistön barrikaadeista... Entä, jos se...?

Joel nauroi:

— Hourailua, juuri niin, kunnes havaitsin ne sittenkin vain pintailmiöiksi. Rakentelin omista katkeruuksistani verenkarvaisia kuvitelmia. Ja ... minä hullu! Yritin ympätä muiden mukana tätä luonnontuoretta kansaa marxilaisuuden harmaaseen puuhun. Ei, nyt tiedän sen todellisen sielun. Ja sen voittoisin elementti? Se ei ole Lerkin Villeä, ei Kannaksen Heikkiäkään, kun tosi tulee eteen. Se on Kannaksen vaaria ja Vihtori-isäntää, se on Jaakko Hanskia ja ennen kaikkea — Ismaelin henkeä. Ja juuri tällä ihanimmalla kauneudellaan se on nouseva myös uudenaikaiseen hengensivistykseen. Etkö siis ymmärrä, että sinun sapelisankari-ihailusi on minulle jotain ... pyhän häpäisemistä... Ja lopulta ... sehän on yhteisten uskojemme ja rakkautemme murskaamista...

He olivat saapuneet Geilan asunnon ovelle. Joel ojensi käsivartensa Geilaa kohti kuin avaten sylinsä ... suloisesti voitetulle. Mutta Geila painoi päänsä surullisena:

— Joel parka, pelkään ... olet tuijottanut vain oman sielusi kauneuksiin...

— Hyvä. Siinä tapauksessa olen valmis taistelemaan sinusta tuon jalon sotaserkkusi kanssa. Jos et usko meidän yhteistä kieltämme, saat kuulla kylmää järkeä. Tule.

Joel vei Geilan kiidättämällä rappusia. Hän oli täynnä taisteluhalua. Ovella Geila seisahtui epäröiden. Hurjistunut saattaja kiersi oikean kätensä Geilan vartalon ympäri. Katsoi läheltä, silmästä silmään ja puhui voitollista naurua huulillaan:

— Älä toki pelkää aljo parkasi puolesta. Minulla ei ole taipumuksia ilmiantajaksi. Aion vain sinulle näyttää, miten "toissilmäinen" voittaa täyssokean... Ja nyt ... olen valmis kuin — moriturus, päätti Joel leikillisesti kumartaen.

Keskustelu on täydessä käynnissä. Nuori jääkäri, tummaa parransänkeä leuassa ja huolimattomasti puettuna, istuu nojatuolissa, Geila sohvalla, ja Joel Svart on siirtynyt uunin luo nojailemaan.

— Mennäksemme pääasiaan ... oletteko myötä vai vastaan Suomen itsenäistymisajatusta? kysyi jääkäri.

— Ennenkuin vastaan, iski maisteri, — saanen kysyä, köyhälistökö vai vallanpitäjät syöksivät Euroopan maailmansotaan?

— Myönnän ... kyvyttömät ja tunnottomat diplomaatit sekä ... kenraalit ja keisarit...

— Hyvä. Ja työväenjärjestöt muodostivat ainoan voiman, joka nousi sitä vastaan, kunnes ne vielä viimeisellä hetkellä Rue Montmartren katalassa murhenäytelmässä saivat uhrata rauhanasialle jaloimman marttyyrinsa. Ja muistakaa ... se mies oli itse Jaures, pater patriae, kuten yksin porvaritkin tunnustivat.

— Syyllisyyksien hakeminen on tänä hetkenä pelkkää tunteilua. Suvaitkaa palata asiaan, toisin sanoen: siihen ratkaisevaan tilanteeseen, jossa...

— Juuri niin. Siihen juuri olen tähtäämässä. Tahdoin huomauttaa, että silloin kun te — luultavasti "vongottesgnaden" — olette sotarikollisen keisarin palveluksessa, ei Suomenkaan työväki voi erikoisessa määrässä teihin luottaa. Se uskoo enemmän köyhälistöjen nousuun valtaistuimien kaatuessa omiin joukkohautoihinsa.

— Me luotamme samaan hetkeen. Juuri sitä hetkeä varten me luomme iskujoukon, joka tsarismin sortuessa vapauttaa ... ja huomatkaa: toivottavasti koko kansan avulla ... isänmaamme.

— Köyhälistö, joka uhrasi rauhan puolesta maailmansodan kynnyksellä, ei sodan päättyessä tarvitse asevoimaa toteuttaessaan kukin maansa itsenäisyyden.

— Ahaa, vannoutunut pasifisti! huudahti jääkäri leikillisen ivallisena, — haaveniekka, joka luulee, että kansat ovat julistuksilla hankkineet vapautensa. Minun tietääkseni itsenäisyysjulistukset ovat vasta aloittaneet varsinaisen taistelun ja tavallisesti verisen...

— Niin ovatkin ... nimittäin Frans Josefien, Nikolai-parkojen, Wilhelmien, ja pikku-metternichläisten Berchtoldien, Sasonovien sekä Janushkjevitshien ja Moltke-suvun historiassa. Mutta myönnätte kai, että historia ei sittenkään toistu samana. Työväen valtakautena tulevat todellakin riittämään rauhallinen joukkotahto, julistus ja veljelliset kansainväliset sopimukset.

Jääkäri nousi suutuksissaan, inho sävytti hänen äänensä melkein katkeraksi:

— Todellakin ... veljellisesti! Ettekö sitten tiedä, että matruusi, kasarmisolttu ja suomalainen työmies veljeilevät parhaillaan vihan ja votkan kiilu silmässään... Todellakin ... he veljestyvät, mutta Suomen itsenäisyyttä vastaan.

— Joel, olet todellakin sokea, tarttui Geila äänessä epätoivoista sääliä, — etkö sinä näe edes matruusin ja suomalaisen palvelustytön espiselämää, etkö kaikkea muuta, mikä saastuttaa ja tärvelee...?

— Sodan siittämiä sairauksia! huudahti Joel vähäksyvästi. — Ei sen törkeämpää kuin suomalaisten vallasnaisten hakkailut tsaarillisten upseerien kanssa. Ja veljeily! Köyhälistön yhteistä hätää tsaarinkotkain repiessä jokaisen sisälmyksiä. Itsenäisyyskysymyksessä ja asemielessä sitä vastaan ei Suomen työväki koskaan veljeile venäläisten kanssa. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että kansojen itsenäisyys — tulkoon se porvarilliseksi tai sosialistiseksi — on välttämätön tulos ja juuri tämän ajan tulos. Koko viime vuosisadalla ei ole muita lippuja liehunut kuin demokratisoitumisen ja kansallisen itsenäistymisen aatteet. Ne ovat rinnakkain kulkeneet. Sillä ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan täydentävät toisensa. Jos ei tavallinen rivimies tätä ymmärtäisikään, kykenevät sen kyllä puoluejohtajat joukoille selväksi tekemään. Eihän sosialistinen kansanvalta voi nousta itseänsä vastaan! Vai kuinka, hyvä herrasväki?

Geila oli kuunnellut jännittyneenä. Silmät alkoivat säteillä ihastuksesta:

— Tuoko mies ... toissilmäinenkö? Miten kirkkaasti hän ajatteleekaan? Ja jalosti...

Geila unohti isänmaat ja itsenäisyydet. He olivat kuin kahden auringonpaisteisessa huoneessa... Hän nousi ja lähestyi Joelia, kosketti hyväillen tämän hiuksia ja huudahti iloisen ylpeänä:

— Kuulethan, serkku! Kukaan meistä ei sen jalommin seiso itsenäisyytemme puolesta... Ja muu kaikki ... sehän on sivuasiaa! — Samalla hän kääntyi taas Joelin puoleen, katsoi hetken aivan läheltä hänen silmiinsä tahtoen katseellaan tulkita rakastetulleen koko uskonsa ja luottamuksensa.

Mutta Joeliin tarttui epämieluisa tunne siitä, että Geilan sanat ja silmät puhuivat enemmän naisellisesta alttiudesta kuin ehdottomasta vakuuttautumisesta. Tuon jääkärin ja hänen välillään oli yhä sillaton kuilu. Jotain enemmän, ehdottomampaa täytyi tapahtua, ennenkuin Geilalla oli edes oikeutta sukoilla ihastumisellaan, joka ei ollut muuta kuin hetkellistä heikkoutta. Halveksimisen varjo jo hämärsi Geilan kasvot hänen edestään. Naisen periaatteet? Uskomaan ei kyetä... Mutta kapinoimaan kyllä ... lyhytnäköisellä kananlennolla.

— Puhuin vain kuten jokainen todellinen sosialisti, tokaisi hän kuivasti hetken kuluttua.

— Kuten länsimainen sosialisti, aivan oikein, alkoi jääkäri. — Teidän sokeutenne on vain siinä, että te luulottelette suomalaisen ja ryssäläisen sosialistin olevan omalla tasollanne...

— Ei, hyvä herra. Aioin jo aikaisemmin sanoa, että yhtä hyvin kuin tsarismi on itämaista despotiaa, on sen kansan elämä — alhaisen sivistystason pakosta — ja myös sen sosialismi samaa itämaista barbariaa. Sensijaan — ja tässä on toinen argumenttini — Suomen työväki edustaa länsimaista sosialismia eikä juuri sen vuoksi voi yhtyä Venäjän kansaan, saati sitten villiintyneisiin sotilaslaumoihin.

Jääkäri oli noussut, siirtynyt akkunan luo ja lähetti täältä kuin viimeisenä panoksena:

— Tosiasia kuitenkin on, että varmojen tietojen mukaan sosialistijohtajamme neuvottelevat parhaillaan sotilasneuvostojen edustajain kanssa yhteisestä aseellisesta esiintymisestä ... sanalla sanoen ... kansalaissodan aloittamisesta.

— Valhetta, koska ... se on mahdotonta! huudahti Joel Svart.

— Credo quia absurdum, hymyili jääkäri. — Mutta olettakaamme, että koette sen itse todeksi. Mitä teette?

Joel masentui tuollaisesta ajatuksestakin ja sanoi melkein väsyneesti:

— Silloin ... minulla ei olisi muuta tehtävää kuin ... nousta joukkoja vastaan...

— Minä tiedän sen, ihastui Geila, — hän itse on pitänyt työväelle puheen kansan johtajan velvoituksista, ja sanonut, että... Joel! Minä tiedän sen ... Joel, suo minulle anteeksi, että olen hetkeäkään...

— Ei, ei! — Joel viittaa torjuvasti kädellään. Jääkärin väite oli äkkiä kasvanut hänelle kauhistuttavaksi ajatukseksi. Entä? Jos sittenkin... Ei, ei! Mahdotonta...

— No, niin, päätti hän lopuksi, — olen puhunut rehellisesti ja rehellisesti ajatustani seuraan. Mutta voi teitä, jos aiotte valheella tahrata uskoni suomalaiseen työväkeen ja sen johtajiin! En aio levätä, ennenkuin olen sen ainakin itselleni paljastanut.

Joel Svart istui synkkänä koko illan. Ja kun hän matkusti yöjunassa takaisin, ei hän saanut silmiään irti vaununikkunoista, joiden takana pimeys ja taival taipalelta yhä harvemmin vilkahtelevat valot kamppailivat keskenään.

* * * * *

Maisteri Svart oli joutunut sisäisen jännityksen valtaan, joka ajoi hänet taas ihmisten luo, kolkuttamaan ovelta ovelle. Kysymys ei ollut vain hänen ulkonaisesta kohtalostaan, vaan koko hänen uskostaan. Kansalaissota oli hänen mielestään joka tapauksessa ja aina keskiaikaista barbariaa ja jokaisen sivistyskansan itsemurhaa. Luottamus Suomen työväenluokan perisuomalaiseen rauhantahtoon oli ennättänyt yksinäisinä vuosina muuttua hänessä elämänuskoksi. Jos tämä sortuisi, mitä jäisi hänen sydämestään muuta kuin verestä tyhjenevät suonet. Mikä aate ja usko kykenisi sen enää polttamaan kirvelevän eläväksi? Ei, se jäisi olemaan vain muumion näivettyneenä jätteenä: jonain pikkuporvarisielun, nuivan virkamiessielun tai maalaiskappalaissielun turtuneena tyyssijana. Mitä olisi hänellä enää rakastetulle ja rakkaudelle annettavaa ... sellaisessa sydämessä? Ei edes punaista verta, ei tulta, ei mitään kauneutta, ei uskon siivittämää lentoa eikä edes ... keskinkertaista järkeä, jolla sopeutua jokapäiväiselämän koneistoon.

Hyttyssydämen narrimainen rakkaus päiväperhoseen, sammakon alhainen lemmenrukous prinsessalle, joka kulkee kuutamoisia käytäviä... Arvokkaammaksi ei hän, Joel Svart, kykenisi enää tuntemaan rakkauttaan, jos hänen älynsä ylpeät päätelmät ja hänen uskonsa muserrettaisiin.

Tällaiset aavistukset ja tuskat saivat hänet pitkät ajat karttamaan rakastettuansa.

Kun tämä joskus sai hänet yllätetyksi, hätäili Joel tuskallisena:

— Odota, odota vielä ... en ole valmis ... en luopumaan sinusta enkä sinua... ansaitsemaan... Tämä totuus on minun yksin kolkutettava esiin, vaikka sitten rampautuisi käteni...

Ja hän kulki kuin levoton omatunto paikasta paikkaan ja ihmisjoukosta toiseen.

Eräänä iltana hän hamuilee porstuakonttorin naulakosta parempaa vaateparttaan. Käsi sattuu johonkin sorvari Laukan vanhaan palttooseen. Sen alta tuntuu jotain käteen. Ajatus välähtää: ase! Siellä on venäläismallinen kivääri pistimineen.

— Mitäs Laukka sellaisella kapineella tekee? kysyy hän isännältään kuin sivumennen.

— Mitäpähän tuolla, vastaa Laukka välinpitämättömästi, — on oltu siinä meikäläisessä kaartissa ja työnsivät käteen ... nuo ryssänsoltut...

— Ja ketä vastaan? kysyi Joel Svart.

— No, en minä ainakaan sitä muuhun käytä, vaan mihin puolueen johto käskemällä käskee.

Tuli pitkä hiljaisuus.

— Mitäs se Laukka arvelee siitä Suomen itsenäisyydestä? Jos niinkuin tulisi tappelu.

— Ei se ole itsenäisyys pahaksi työläisellekään. Se on minun ajatukseni. Ja jos ei hyvällä anneta, niin tottapahan tappelemalla.

— Ketä vastaan? ahdisti taas maisteri.

— Ketäpähän muuta ... ryssää...

— Tsaarihallitusta vai köyhälistöä? jatkoi Joel hellittämättä.

Sorvari käy vähän neuvottomaksi ja purkaa lopulta ajatuksensa äkillisenä suutahtamisentapaisena:

— No, vaikka kumpaakin ... jos eivät hyvällä jätä maata rauhaan, senkin lorvailijat ja patterihaaskat...

Joel poistuu, lähtee kävelemään mieli keventyneenä:

— Sellainen, juuri sellainen ... oikea suomalainen työmies. Ei rahtuakaan verenhimoa, tuntee vaistomaisesti vieraiksi itselleen sotilaslaumat. Mutta niitäkään ei sen ihmeemmin vihaa. Kunhan vain jättävät rauhaan... Juuri niin, niinhän olen uskonutkin! Sellainen, se se juuri on suomalaista ja samalla — ainakin tosiasiallisilta tuloksiltaan — länsimaista...

Kävelijä kulkee. Hän hengittää pitkästä aikaa täysin keuhkoin. Eikö lienekin jo kevättä ilmassa? Tekee niin hyvää.

Hän tulee kylän äärimmäisille laitamille. Siellä ovat käynnissä patterityöt. Kilometreittäin kapeata hautaa. Sadoin metrein kaivajia. Sekaista, sekarotuista ja monennäköistä joukkoa. Tanakoita, leveäharteisia suomalaisia työläisiä. Pitkänhuiskeita, irvisuisia lorvailijoita ... maleksivat ja töllistelevät. No, sopiihan se ... tuossa työssä laiskuus... Useita kiinalaisia, hirvittävissä ryysyissä, kuin sammakoita hakemassa. Myös naisihmisiä! Ooh... Kauempana pellolla ryhmä ryssänsolttuja kivääreineen seisoskelemassa. Harjoituksissa kai. Ylempää kunnaalta, upseeriasunnosta, kuuluu balalaikan soittoa ja karkein äänin hoilattua venäläislaulua. Siinä on kaikesta huolimatta valitusta ja koti-ikävää.

Kävelijä pysähtyy.

— Mitäs tänne toljailet? rähähtää samassa jonkun lorvailijan suusta.

— Hing-hang-hong, jäljittelee joku nulkki kiinalaisia.

— Jonottaa hautapaikkaa härskille porvariluilleen, järähtää jättiläiskokoinen mies jatkoksi.

Suuri liuta lähellä olevia räjähtää nauramaan. Nulikat ja kimalaiset irvistävät nauraessaan, nuoret naiset ja vaimot savisissa hameissaan räkättävät mukana.

Samassa sinkoaa kova savikokkare kävelijää kohti. Ja perässä seuraa yhä sekasortoisempi naurunrähäkkä.

Joel Svart loittonee.

— No, tiesihän tuon ... kehnointa kulkuriainesta keräilleet... Ja jos lie toisenlaisiakin mukana, työnpuute ja nälkä on pakottanut... Minkäs sille... Ei ole likaista kaikki mikä likaiselta näyttää...

Mutta ilkeä pala painui kuitenkin hänen kurkkuunsa, osaksi sääliä ja osaksi inhoa ja selittämätöntä pelkoa...

Tienhaarassa tulee vastaan suunnaton jono tukinvetäjiä. Ajavat vuorelta hautojen seiniin vuorauspuita.

Näky viiltää pahasti kävelijän mieleen:

— Tuollainen määrä ... ainoata kansallisrikkauttamme ... liejuun haudattavaksi!

Hän ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja nauraako tämän tilanteen surulliselle komiikalle vai ... itselleen:

— Sosialistisydämeni taitaa alkaa jo sääliä suomalaisten manttaalipösöjen tukkimetsää... Kaunista latua ... naurahti hän lopuksi.

Hän ei saanut enää kiinni mistään lohduttavasta ajatuksesta. Vaivautuneessa mielentilassa hän vaeltaa postitoimistoon.

Ja täällä oli odotettu kirje. Olipa pitänyt ukko kiirettä! Isokoukeroisin kirjaimin, haalealla musteella oli kirjoitettu osoite ja taakse oli varmemmaksi vakuudeksi merkitty: Lähettää Jaakko Hanski. Kelloseppä. Joel ilostui ja alkoi jo portailla lukea. Kirje kuului:

"Kallis Toveri. Kummiapa Sinä kyselet. Ettäkö Isänmaamme köyhälistö tarttuisi Kiväärin kolviin ja alkaisi täräytellä ryssien kanssa herroja. Ei Hyvä Poika. Jos saarnasin aikoinani minäkin heille ja eritoten Kirkon papeille, että tästä saatte vielä Ristiä kantaa. En itsekään joka ratasta myöten Tätä Vertausta aina ymmärtää osannut. Nääpäs kun Köyhälistö kasvoi jättiläiseksi sai se myöskin Suuren _Syvämmen_, joka ei pieniä kaunoja kanna. Ihmeellinen on ollut elämäni aikana tämän köyhän Kansan tie. Nälkäkujilta on se maantielle tullut. Ja nyt se, kohta käsissään Valta ja Voima, on sanova entisille Naulitsioilleen: Niin se on kuin Hanskin seppä sanoi, että vavista saatte ja Ristiä kantaa. Mutta vaan _Kantaa_. Ristiinnaulita emme taho. Menkää, Tehkää Työtä, älkääkä silleen Syntiä tehkö. Näin Me sanomme. Ja minun mukanani sanoo koko Seutukunnan rahvas. Ja tulkootpa tappeluita ja hirveitä aikoja, ei meitä ryssän hajulla ruokita eikä saaha Kainin tekoja tekemään. Sillä sellainen Veri huutaa Maasta polvesta polveen. Olkoot Tuntosi rauhassa, Poika. _Ihtenäisyyttä_ me halajamme kaikki. Ja mitä selvittämättömiä jäänee köyhäin ja rikkahien välille, ne Ihtekeskuuvessamme Totuuven nimessä justeeraamme kohalleen. Ja samoja aatteita olen kaupunki Paikoistakin kuullut. Toivottaen Köyhien Veljeyttä Sinulle, Kallis Poikani, piirrän vanhalla käelläni

Jaakko Hanski. Kelloseppä."

Lämmin rauha tulvi sana sanalta Joelin mieleen. Korpikansaksi ne tätä kansaa sanovat? Ja tarkoittavat raivokasta ja raakaa metsäläiskansaa... Mutta juuri korvesta saapuu ylevä rauhansanoma... Nuo sanojat hävetkööt! He eivät ole koskaan suomalaisessa korvessa käyneet...

Onnellisessa rauhassa kulki Joel Svart takaisin kotiin.

* * * * *

Kevättalvella, eräänä leutona aamuna, seisoi maisteri Svart koulunsa portailla. Nikolain kuva on reväisty seinältä ja oppilaat ovat sen murskanneet pihamaalle.

Vapautta ja kevätilmaa sieraimissa ja rinnan onteloissa. Aivot ovat kirvonneet, vapaan ajatuksen riemu lävistää ne solusta soluun. Ihmiset ovat kuin sairasvuoteilta nousseet. He ovat väsyneitä. Mutta toipilaan puhdas, kiitollinen ilo säteilee heidän silmistään.

Hiljainen, sanaton ja pyyteetön kiitosrukous elää omaa riemuaan Joel Svartin sydämessä.

Mutta miksi ovat tulvahtaneet maantiet täyteen ruskeita ja harmaita sinellejä, joita vastaan kiväärin piiput kiiltävät? Miksi viheltävät junat asemalla kuin kuumeessa? Yhä uusia sotilas- ja työläisryhmiä kulkee asematiellä... Joel kurkottelee saadakseen tilanteesta selvän. Kerääntyvät tienristeystä kohti, jonka vieressä säteilee kullanvärinen kirkonristi...

Samassa pamahtaa sekainen yhteislaukaus. Toinen, kolmas! Sitten yksinäisiä rätkäyksiä... Joel Svart rypistää otsansa jännittyneisiin kurttuihin ja kiirehtii paikalle.

Sotilaat ja punanauhaiset työläiset seisoskelevat tiellä ja ammuskelevat kirkon ristiä. Eivät näytä sen ihmeempiä aikovan. Seisoskelevat, keskustelevat ... kuin laiskanpuoleisessa huviammunnassa.

— Niinpä niin, tulee Joelille ajatus, — samana aamuna... Nikolain kuva seinältä alas ja seulaksi kirkonristi... Siinä sitä ollaan. Historialla on logiikkansa. "Ja papit saavat ristinsä kantaa." — Hanskin kasvot häivähtivät hänen editsensä. Kostonilo pilkahti niiden silmänurkista, ja Joel naurahti itsekseen.

Mutta samassa ponnistautui vastaan ajatus: — Kuitenkin ... tämähän on joka tapauksessa barbariaa. Ja tuossa ... ryssät ja suomalaiset samassa juonessa! Onko tämä vain veljeilyä vai onko yhteiskapina nousemassa? Ehkä jo päätetty, parhaillaan käynnissä?

Hän jatkoi matkaa kiivain askelin työväentalolle. Täällä on sali väkeä tulvillaan. Näyttämöllä seisoskelee tiheässä ryhmässä sotilaita kiväärinperät maassa ja pistimet törröttävänä metsänä. Työväenyhdistyksen marsalkka-nauhaisia hommahenkilöitä tulee ja menee. Sali kohisee. Siellä täällä istuu pitäjän herraskaisia, jotka ovat äkkiä kääntyneet vapauden ja työväen ystäviksi.

Näyttämön portaalle heilahtaa jostain näsäviisaan näköinen nuorukainen ja alkaa puhua kimittävällä äänellä, häijysti ja pikkuvihaisesti. Koko puhe on kuin naskalinterillä pistelemistä. Se hyökkää — Joelin hämmästykseksi — ennen kaikkea sivistyneistöä vastaan, jota puheniekka syyttää taantumuksellisuudesta ja salavehkeistä kansan vapautta vastaan, viitaten lopuksi uhkaavasti hennolla kädellään pistinmetsään päin.

Joel Svart harmistuu. Tuo nulikka ... inhoittava! Mutta mitä tässä piilee? On otettava selvä... Hän tekee päätöksen, tunkeutuu tarmokkaasti läpi sotilassinellien ja seisoo puhujapaikalla. Suuttumus saa hänet satuttamaan sanansa lyhyinä, äkillisinä panoksina:

— Jokainen täällä tietää, että olen sosialisti. Mutta koska olen myöskin tuota niin sanottua sivistyneistöä, lukeneistoa, henkistä työläistöä, miten vain tahdotte, täytyy minun sanoa tälle nuorukaiselle, että hän valehtelee. Tämän maan sivistyneet riemuitsevat yhtä korkeasti tsaarinistuimen sortumisesta kuin ketkä tahansa muut kansalaiset. Ja heillä on siihen oikeus, sillä he ovat kaikki — lukuunottamatta papistoa ja onnenonkijoita — jalosti kahtena sortokautena uhrinsa tämän vapauden päivän kunniaksi maksaneet. Tätä oikeutta älköön täällä tahrattako nulikkamaisilla parjauksilla. Sen minä vaadin sekä kansalaisena että työväen miehenä. Ja lisäksi — sen sijaan että kumartaisin tyhmyyttä tai pistinvaltaa — minä vaadin vastausta täällä olevilta työväen miehiltä, aikovatko he yhdessä venäläisten sotilaitten kanssa ruveta terrorisoimaan tätä omaa, itsenäistä vapauttaan juhlivaa maata ja kansaa. Odotan vastausta.

Puhuja poistui. Ihmiset katsoivat penkeiltään säikähtyneinä. He tuijottivat yhä näyttämölle, jossa sotilaille tulkittiin päättynyttä puhetta. Näyttämöllä liikehdittiin. Jotain haeskeltiin. Ensimmäinen nuorukaispuhuja huitoi sotilaitten joukossa käsillään. Mutta voimakas kämmen työntää hänet syrjään. Sarkatakkinen työväenyhdistyksen puheenjohtaja astuu esiin. Vanhahkot työläiskasvot katsovat hetken vakaasti katsomoon. Niissä on jotain Jaakko Hanskin miehuudenpäivien leppoisuutta ja varmuutta. Hän ei tarvitse monia sanoja eikä suuria sanoja. Hän vain toteaa sen, että venäläisillä sotilailla ei ole mihinkään suurempaa halua kuin lopettaa sota rauhalla ja päästä palaamaan kotimaahansa ja että Suomen järjestynyt työväestö on yhtä valmis luomaan isänmaan itsenäisyyttä ja sen toteuttamaan kuin mikä tahansa muu kansanluokka.

Sanat järähtelivät niin tunnollisina ja harkitsevina, että niiden vilpittömyyteen täytyi jokaisen uskoa.

Ja suuri innostus täytti kuuntelijajoukot. Se levisi pihamaalle, maantielle ja koko laajan tehdasseudun kaikkiin koteihin. Venäläiset hoitakoot omat asiansa keskenään. Mutta suomalaiskansa tarvitsi yhteisen, kokonaisen itsenäisyytensä, järjestääkseen oman elämänsä. Niin ajateltiin jokaisessa perheessä.

Joel Svart riemuitsi hengessään. Jaakko Hanskin kirje oli ollut profeetallista sanaa. Hänen uskonsa oli kaikkien usko. Hänen rehellinen tahtonsa hallitsi koko maata...

— Tämä kansa on pelastettu, totisesti ... pelastettu, hoki Joel Svart itsekseen. Ilon virrassa syöksähti hänen kiihkeä ikävänsä Geilan luo. Hänhän näki parhaillaan kaikkien tuntojen ja aatesuuntien yhtyvän kurkoittamaan vuosisatojen ajatusta, joka nyt on toteutumaisillaan ja samassa muuttunut kaikille yhtä suloiseksi ja luonnolliseksi kuin pitkän kasvuaikansa kyllikseen kypsynyt hedelmä.

Eikö se sitten, tuo sama ajatus ... vapauttaisi heitä, jotka olivat nuoria ja rakastivat toisiaan... Ei, ei! Vielä enemmän... Hehän olivat mies ja vaimo, joiden rakkaus nyt oli ylentynyt paahtavan aurinkoiseksi kesäksi. Periaatteilua, hiuksenhalkomista, voittamista tai — tappiolle joutumista ei enää tarvittu.

He olivat molemmat oikeassa! Juuri niin. Molemmat!

Tätä ajatustaan Joel Svart lähti kertomaan Geila Rothmanille. Ja hän oli jo edeltäpäin varma, että heidän kesänsä oli tuleva onnelliseksi.